tiistai 11. lokakuuta 2016

Lukeminen kannattaa aina

Sain eilen Kertun ja Helmin tarinan päätökseen.

Tai mikä nyt on päätös ja mikä on uusi alku?

Kirja oli sen kaltainen, jonka ei soisi loppuvan. Loppuihan se kuitenkin, sillä niitä kirjoja, joiden ei soisi loppuvan, lukee tietenkin ahnaimmin. Hieno kirja Kolme syytä elää oli ja lukijalleen (minulle) sopivan lempeä (vrt. Lopotti tuonnempana). Suosittelen kirjaa kyllä, ainakin itse pääsin siihen niin kiinni, että saatoin miltei tuntea vuohennahkahansikkaiden pehmeyden ja tuoksun.

Kuinkahan monta litraa teetä mahtoi kulua tämän kirjan kirjoittamiseen? Tuskin kirjailijakaan on sitä laskenut, mutta veikkaanpa, että aika monta. Kirjan lopussa mainitaan kyllä se kahvilakin, jonka pöydän ääressä kirjaa kirjoitettiin ja jonka siimeksestä, niin itse ainakin kuvittelen, juonenpalasia haalittiin ihmisten katseista, ohikulkijoista, pölyhiukkasista, keskustelunpätkistä ja äänistä.

Kyllä ne voivat tärkeitä hetkiä olla, kahvi- ja teehetket. Ja sherryhetketkin. Minä muuten pidän itse sherrystä. Kun luin kirjaa, minun alkoi tehdä sitä mieli.

Olen lukenut suhteellisen paljon viime aikoina ja pääasiassa kotimaista tuotantoa. Monet ovat sellaisia kirjoja, joista suuri yleisö on paljon jo kuullutkin, kuten Lopotti, Lempi, Palatkaa perhoset, Traumbach, Kohina... Voi, hienoja kokemuksia nuo kaikki, joskin Lopotti ja Lempikin osasivat olla myös julmia, ajoittain (=usein) olisin suonut hahmoille helpomman tien ja toisinaan voin lähes pahoin (henkisesti, tiedättekö sellaisia sisäisiä kouristuksia, kun kirja marssittaa eteen sellaisia maailmoja ja tuntemuksia, joiden pariin ei välttämättä haluaisi).

Nyt tuntuu sopivalta käyttää tilaisuus muutaman kirjan suosittelemiseen (en sano Joel Haahteloita erikseen, mutta ne luen aina kaikki) - nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä:
  • Anni Kytömäki: Kultarinta
    Kirja oli melko järisyttävä. Siinä sekoittui upea historiankuvaus, luonnon ja ihmisluonnon kuvaus, toivo ja epätoivo ja varoitus siitä, mihin kaikki voi johtaa, ellemme mitään opi. Paljon menetät, ellet lue tätä.
  • Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
    Mahtavaa, syvältäriipaisevaa tekstiä. Vie ihmisen niiden ajatusten äärelle, jotka pitää ajatella. Mikä tahansa Elina Hirvosen kirjoittama toimii.
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
    Riipaisevuudessaankin lämminhenkinen ja lempeä sekä ehyt ja varma kokonaisuus, joka oli nautinto lukea. Saa miettimään, milloin kannattaa ottaa esille ne kipeät asiat ja milloin toisaalta olisi syytä olla lempeämpi itseään kohtaan.
  • Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
    Kirja, jota todennäköisesti eivät lue ne, joiden sen pitäisi lukea ja myös antaa henkilön uida itsensä sisälle, asettua rinnalle ja antaa ihmisyyden tulla lähelle. Niin paljon vihaa heitä kohtaan, jotka ovat jo kokeneet liian paljon. 
Hitsi, mennään nyt näillä, vaikka tässä tuntee aina huonoa omaatuntoa niistä kaikista hienoista, jotka jäivät mainitsematta. Mutta kun nyt tulin luvanneeksi itselleni ainakin suositella muutamaa. Itse olen kaikki nämä lukenut e-kirjoina, joten ne ovat saatavissa eri palveluista helposti, jos sattuu innostumaan. Minulla e-kirjoihin tosiaan on johtanut elämäntilanne, joka ei salli kovin usein pysähtyä kirjan ääreen. Niin että tiedoksi kaikille, että sellainen ihminen, joka tuijottaa kännykkäänsä intensiivisesti vaikkapa kaikenlaisissa välitiloissa ei ehkä metsästä pokemoneja vaan elämää. Kirjoista.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Kertun ja Helmin maailmassa

Minun tätini nimi on Kerttu. Hän tuli mieleeni, kun ryhdyin lukemaan Tiina Lifländerin kirjaa Kolme syytä elää.

Minua jännitti kovasti tämä kirja. Olin seurannut sen kirjoitusprosessia - oikeastaan sen vaiheita jo ennen kuin kirjailija oli kirjoittanut ensimmäistäkään sanaa romaanistaan. Se oli aikaa, kun tekstin kirjoittanut ei vielä ollut sitä, mitä hän on nyt: kirjailija. Sitten tuli kustannussopimus ja editointikierrokset ja lopulta kirja. Lupasin lukea kirjan ja niin myös teen, kirjasta on jäljellä noin kolmannes.

Onneksi kirja löytyi e-kirjana, sillä pienen tytön äidin on vaikea ottaa ihan oikeaa kirjaa käteensä. Sen sijaan puhelimen kautta kirjallinen maailma on auennut minulle uudelleen, kirjoja on tullut luettua jo kymmeniä. Lisäksi puhelin (ja kirjat) kulkevat mukana lähes missä tahansa.

Niin, olen tosiaan lukenut paljon ihmisestä kirjan takana, hänen ajatuksistaan ja peloistaan. Hän tunsi huolta siitäkin, onko kirja oikeasti (tarpeeksi) hyvä. Tämä on ollut eräs seikka, joka on lukiessani hämmästyttänyt minua eniten: kirjassa ei ole mitään epävarmuutta, ei minkäänlaista epäröintiä tai tarinan horjumista. Olen jopa yrittänyt etsiä merkkejä sellaisesta (päästä tarinan läpi kirjoittajaan kiinni), mutta mitään en ole löytänyt.

Jo kahdesti Kolme syytä elää on saanut minut kyyneliin. Eilen pimeässä ja hiljaisessa makuuhuoneessa, jossa muut nukkuivat saatoin kuulla, miten kyyneleeni putoilivat tyynyliinalle. Itkin yhdessä kirjan henkilön kanssa, mutta myös kirjailijan: mietin, mikä osa tästä kaikesta tuskasta on hänen omaansa (kirjoittaminen on rohkea laji, väistämättä sanoihin vuolee lastuja itsestään).

Kirjan henkilöt ovat samaistuttavia, monetkin heistä, kukin omalla tavallaan. Joitakin heidän kokemuksiaan saattoi yhdistää itseensä: sitä miten sokeeraavan järkytyksen hetkellä maiseman pienet yksityiskohdat havaitsee terävinä, vaikka ne sinänsä olisivat merkityksettömiä.

En vielä tiedä, miten tarina päättyy, mutta niin hyvin se on kulkenut, etten jaksa uskoa, että loppukaan olisi minulle pettymys. Äärimmäisen hyvilläni olen kuitenkin kirjailijan puolesta, sillä on mukava päästä sanomaan, että pirun hyvältä näyttää. Kertaan tunnelmat vielä, kun saan kirjan luettua loppuun asti.