lauantai 14. helmikuuta 2015

Rakkauden päivä

Tänään rakkauden ja ilmeisesti myös karnevaalien päivä (ainakin huomenna). Päivä, jolloin monissa uskonnoissa laskeudutaan paastoon. En harjoita mitään uskontoa, mutta paastoon pitäisi totisesti laskeutua, muutoin farkut eivät enää kevväämmällä mene kiinni. Mutta haastetta riittää, sillä jatkuvasti tulee näitä ystävänpäiviä ja heti perään laskiaissunnuntaita, joten pullaa piisaa. Kyllähän siis joka juhlaan pitää joku leivonnainen iskeä kylkeen, mieluummin useampiakin.

Minun olisi tarkoitus tavata ystäviä ja sukulaisia (ystäväsukulaisia) lähitulevaisuudessa. Toivottavasti se onnistuu, kaikenlaista yllätystä elämällä on tapana järjestää, kun oikein suunnittelee. Mutta kun tarpeeksi suunnittelee, niin onhan asioilla sitten taipumus toteutua ainakin jossain vaiheessa. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty.

Muuta raportoitavaa on se, että kissalla on jalassaan tulehdus, johon se saa lääkettä. Minä sain kynsimiä ja puremia, kun yritin sitä lääkettä (tai niitä lääkkeitä) kissapololle antaa. Pelottaa, että satuttaa haurasta, pienenpientä otusta, ja sitten se pelko siirtyy kissaan, joka kaikin voimin teutaroi vastaan. Ja miten paljon on voimaa, tahtoa ja notkeutta pienessä eläimessä, kun se käyttää kaiken tahdonvoimansa pakenemiseen - todella runsain mitoin. Onneksi hätiin riensi paitsi ystävä, myös Mies. He saivat pelotta ja varmoin ottein kissan lääkityksi. Toivottavasti vamma paranee, sillä eläinlääkärikään ei osannut mennä sen perimmäisestä syystä aivan takuuseen. Kissallakin on jo kuitenkin ikää, voi tulla kaikenlaista.

Tänään loppui myös lämpimän veden tulo hanasta, just like that. Lastani lainatakseni "Ei se ollut kiva". Vieläkään en ole päässyt suihkuun, sillä odotan tilanteen (mahdollista) korjaantumista. Mies lausui suurinpiirtein sillä tavoin, että ehkä korjaantuu, ehkä ei. Nyt pitää vain odottaa.

Onneksi voi odotellessaan syödä vaikka sitä pullaa.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Ei yhtään aikuinen

Ja taas tänään sain huomautuksen siitä, että toimin siinä asemassa, missä olen, väärin. Tai asema on ehkä väärä sana, sanokaamme roolissani. Vedän roolini väärin. Pitäisi olla etäinen, hillitympi, toisenlainen.

Mutta kun en osaa.

Mikä siinä on, että en vain vieläkään osaa. Ja pitäisikö osata? Olla ihan samanlainen kuin muut, tai ainakin sellainen kuin pitäisi olla?

Tottakai se johtaa elämäni siihen, että se on omituista kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna. Vahvuuteni on ihmisten ymmärtäminen ja kuunteleminen, mutta sama kyky, kykenemättömyys pitää heitä etäällä, johtaa toisinaan arveluttaviin tilanteisiin.

Sitten sitä istuu sohvalla pimeässä, kun on saanut lapsen nukkumaan ja sydämen ympärillä on ahdas ja painava kotelo. Jaloissa lyijypainot vetämässä pinnan alle. Taustalla yliminä valmiina vetämään suuni roudarinteipillä kiinni lopullisesti.

Minä näin jo painajaisen siitä, miten uskon liiaksi ihmisiin ja inhimillisyyteen. Kaikki kääntyi irvikuvakseen, hyväuskoisuuteni painettiin lokaan, minut saatettiin häpeään. Mikään ei ollut sitä, mitä sen piti olla, kun sitä valaistiin muiden ihmisten tulkintojen valossa.

Toivottavasti tallaamani liukkaan tieni pohja kantaa. Se on nimittäin ainoa pohja, mikä minulla on.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Ensimmäinen kevätpäivä

Aamulla, kun avasin kaihtimet, näin auringon. Erilaisen, kuin aikaisemmin, sellaisen hävyttömän kirkkaan ja loistavat hanget. Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapsen kanssa on päästävä ulos niin kauan kuin tätä kestää. Kun menimme ulos, kävi ilmeiseksi, että oli kevätpäivä, naapuri sen ääneen sanoikin. Aurinko nimittäin lämmitti tuntuvasti, voi miten ihmeelliseltä se tuntui iholla, vähän kuin lämmin suihku rankan urheilurupeaman jälkeen. Hetkessä se valutti voimaansa minuun ja jotenkin uskoin taas itseeni niin monella tapaa. Ehkä minä voisinkin ryhtyä vielä johonkin, ehkä minussa on vielä luomisvoimaa, miksi ei olisi?

Nyt pitää enää keksiä, mihin sen luomisvoimani tai jonkin määrittelemättömän energianpurskeen suuntaisin. Tai sen pienen orastavan uskon siihen, että jotain tästä kaikesta voisi vielä kehkeytyä. Sellaista odottamatonta, mitä nyt elämässä yleensä tapaa kehkeytyä.

Haluaisin oikeastaan tehdä töitä. On jännää haaveilla työn tekemisestä, tai no, varmasti työttömänä siitä haaveilisi myös, mutta myös tässä tilanteessa, jossa aivan omasta halustaan on jättäytynyt kotiin. Tai no, ainakin osittain. Kunpa keksisin jotain kivaa. Kunpa keksisin jotain. Kunpa!

torstai 5. helmikuuta 2015

Haloo, lukeeko kukaan?

Lieneekö sillä väliä, lukeeko kukaan, kirjoittaminen sinänsä on arvo. Kuten lukeminenkin minulle nyt, kun olen ymmärtänyt uuden mobiiliteknologian ilot - kirjat, jotka voi viedä puhelimen mukana peittonsa alle iltaisin ja jotka valaisevat itse itseään. Tällä hetkellä luen kirjaa Lumilapsi, joka on minulle todella vaikeaa luettavaa, sillä se porautuu omiin entisiin ja nykyisiinkin kipupisteisiin. En aluksi ollut päästä alkua pidemmälle, mutta nyt olen jo edennyt yli kolmanneksen.

Oma lapsi on kasvanut uskomattoman paljon. Hän on oppinut puhumaan ja on jo melko taitava sanankäyttäjä. Hän saa minut nauramaan päivittäin letkautuksillaan, joskus tuore kyky ilmaista itseään saa kiteyttämään asiat äärimmäisen teräviksi. Kaupassa hän saa edelleen hymyjä ihmisiltä, koska on niin pieni. Olen edelleen kiitollinen jokaisesta hymystä, joka kertoo: sinä olet hyvä ja arvokas.

Kävimme Miehen kanssa ulkona syömässä kaksin. Menimme Thai-ravintolaan, jossa saimme erinomaista kookoskermaisaa ruokaa. Viereisessä pöydässä ruokaili äiti, jolla oli mukanaan ehkä n. 9 kk ikäinen poika. Vauva nukkui, mutta heräsi kesken äidin ruokailun. Tarjoilija, joka ei selvästikään tuntenut naista aiemmin, kysyi, saako pidellä vauvaa. Hän nosti vauvan syliinsä kuin aarteen, kehui pojan ihanuutta suomeksi ja leperteli thain kielellä jatkoa, joka selvästi oli jotain yhtä ylistävää. Täkäläinen tarjoilija tuskin olisi uskaltautunut moiseen, vaikka tilannetta oli mieltälämmittävää seurata sivusta. Äiti sai ruokailla rauhassa ja vauva nautti saamastaan huomiosta. Mietimme Miehen kanssa kulttuurien eroja ja niiden syitä. Sanoin, etten enää ihmetellyt, miksi suomalaiset haluavat Thaimaahan vanhuuden päiviään viettämään. Minä en ole koskaan käynyt Thaimaassa.

Talvi ei ole tänä vuonna oikein tullut, kuten se ei tullut viime vuonnakaan. Tutkijat ovat todenneet, että kaikista maailman kolkista juuri Suomessa lämpötila on kohonnut eniten. Tuntuu oudolta, että jopa lumen pysyminen maassa tuntuu vaivalloiselta. En silti voi väittää, että olisin mikään talvi-ihminen, kylmyys kammottaa minua. Helpotusta en kuitenkaan uskalla lämpimästä talvesta tuntea, eihän tämän tällaista pitäisi olla. Huono omatunto painaa. Tänään kaupan kassalla vierelläni ostoksiaan pakkasi hippityttö, jolla ei ollut mitään eläinperäistä ostoksissaan. Teki mieli alkaa selitellä omia ostoksiaan. Pakkasin kuitenkin hiljaa. Pientä lohtua toi uskollinen kauppakumppanini, itse tehty tilava kangaskassi. Jotain sentään.

Seuraavaksi nukun. Seinän takana on uusi naapuri. Kolinat ovat nyt toisenlaisia. Lapsikin kysyi, mikä ääni. Piti selittää, että siellä elää uusia ihmisiä, joiden mukana tulevat uudenlaiset elämisen äänet.

Vesa-Matti Loirikin on jo vanha mies.