keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Joulu ja protestilaulu

Kirjoitan, siis olen. Tarkoitan, että kaikki kunnossa, jos joku minua ei-oikeassa-elämässä tunteva on vaikka ollut huolissaan. Arki on vain vienyt mennessään, lapsi aloitti päiväkodin ja mitälie kaikenlaista muuta. Ehkä on tuntunut väliin siltä, ettei olisi mitään kyllin painavaa sanottavaakaan.

Kauhulla olen seurannut nykyisen hallituksen toimia. Aluksi ajattelin hyväntahtoisesti, että he ovat vain taitamattomia ja kyllä se siitä. Sitten havaitsin, että eivät he taitamattomia ole, vaan taitavia ja häikäilemättömiä oman etunsa ajajia (ja kannattajiensa, tokikin). Nyt kun oma lapsi on aloittanut päiväkodin ja sairastelukierteen siinä sivussa on kammottava ajatella, että lapsia pitäisi ottaa vielä enemmän - pelkkä pukeminen  ulkoilua varten on näillä keleillä jo melkoinen koitos sille hoitajamäärälle, joita nytkin on. Saatikka kaikki muu sekoilu osapäiväisistä lapsista ja siitä, miten määritellään, ketkä ovat hoitoonsa oikeutettuja.

Nythän toki Helsinki on jo päättänyt olla puuttumatta subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ja Espookin on menossa hyvää vauhtia samaan suuntaan. Kaupungit ovat kaukana meistä täällä, mutta toivon, että esimerkkiä täälläkin noudatettaisiin (vaikka en jaksa uskoa, ja vaikka kuinka olisin pessimisti etukäteen, petyn silti raskaasti, jos oikeus päivähoitoon lapsilta evätään vanhempien taloudellisen tilanteen vuoksi - näinhän voidaan sanoa, jos työttömyyteen puututaan sanktioimalla siitä lapsia).

Voisin paasata näistä kaikista asioista vaikka kuinka paljon, mutta kyllähän te tiedätte. Ja ymmärrän toki, että varmaankin puolet suomalaisista on sitä mieltä, että nämä päätökset ovat oikeutettuja, mutta minusta ne eivät ole. Eivätkä onneksi edes Sixten Korkmannin, jonka mielestä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tyhmä päätös. Pointsit Sixtenille.

Sanottakoon vielä, että on toki tilanteita, joissa on perusteltua pitää lasta enemmän kotona, mutta sellaisen päätöksen voi tehdä vanhempi itsekin, ei siihen pakkoa tarvita.

Sitten vielä lisäisin, että joulu. Ihanaa. Kaapissa on piilossa 3 joulukalenteria, joiden luukun annan lapsen aamuisin avata, koska olen niin kiva äiti (muuten todellakin avaisin itse). Juu ja ne ovat kuvakalentereja. Parhaimmillaan toivon, että ainakin osa olisi sellaisia, jossa kuva muuttuu/täydentyy avattujen luukkujen myötä. Sellaiset ovat parhaita. Suklaatia saa muutenkin, yritän ainakin taistella aikaa vastaan, ettei lapsikaan alkaisi suklaakalenteria vaatia. Mielummin sitten vaikka yllätyspussukoita, sitten kun hän on isompi. Kolmivuotiaalle ovat kuvat mielestäni vielä ihan tosi jees.

Mitä itse joululta toivon, on toki se, että lapsi olisi terveenä. Ja muutkin, tietysti. Mutta sairasteluun olen jo aivan uupunut. Suorastaan säikähdän heti, jos lapsi on hiukankin vaisu. Minulla on sellainen hieno kuumemittari, josta tulee sininen valo, jolla pojotetaan lapsen otsaa ja joka sitten näyttää kuumelukeman. Voitte uskoa, että sillä on tullut pojoteltua, sekä syystä että syyttä. Terveyttä siis toivon, kaikille, sillä ilman sitä koko tunnelma, tuoksut ja maut ovat pelkkä varjo siitä, mitä niiden pitäisi olla. Voi kamala, tiedän useampiakin kertoja, missä lapsiperheissä on sairastettu vatsatautia jouluna. Se se on surkea kohtalo, on kertakaikkiaan. Taisipa oma veljenikin olla lapsena sairaana jouluna ja muistaa sen vieläkin.

Näköjään on sitä meikäläiselläkin sitten lopulta kuitenkin paljonkin sanottavaa. Ehkä niinkin paljon, että pitää tätä blogia ehkä alkaa sitten kuitenkin päivitellä, edes hiljaksiin. Kerrottakoon, että luen muiden blogeja hyvinkin aktiivisesti, ne ovat ihana henkireikä ja jopa vertaistuki etänä, kuten vaikkapa tämä Lähiömutsin kirjoitus. I hear you.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Odottamattomien unelmien täyttymyksiä

Nyt on käynyt niin, että eräs blogitar, jonka kirjoituksia ja piirustuksia olen ilolla lukenut ja kuvia katsellut (suuri fani) julkaiseekin yhdessä toisen kirjoittajan/piirtäjän kanssa oman sarjakuva-albumin (yleisö kohahtaa, kuuluu aplodeja). Se kertoo Sirkus Rinkelin väestä  ja se on nyt valmis ja uunituore.

No minä olen fiilistellyt sitä, miltä tuntuu julkaista tällainen oma tuotos (olenhan minäkin julkaissut vähän, vaikkakaan en kirjan muodossa ja sekin oli jo ihan hytisyttävän jännää) ja silloin, kun kirjoittajan/piirtäjän blogia on lukenut ja fiiliksiä seurannut, tuntuu vain oikealta hankkia tällainen kirja. Olen siis tilauslistalla juu. No, osallistun kuitenkin itsekin vielä lisäksi blogissa järjestettävään arvontaan, jolla kirjan voi saada omakseen. Ai miksikö? No, jos saan toisen, niin lahjoitan sen jo ennalta miettimääni kohteeseen. Sen olen jo miettinyt, vaikka arpaonni ei ehkä vahvimpia valttejani olekaan (isäni on muuten hyvä arpajaisissa tai sitten hän vain osallistuu niin moneen, että voittojakin on joskus herunut).

Niin siis että kun nyt Tiinan odottamaton unelma täyttyy, niin osallistukaapa tekin. Siihen arvontaan. Ja ihailkaa siellä blogissa niitä Tiinan strippejä. Voisin lukea koko albumillisen siitä, mitä kaikkea Tiina on lapsuudessaan ajatellut: Titanic-sukeltaja ja Zorro ovat aivan parhautta!

Voi ahdistus, miten paljon tällaista lahjakkuutta saattaa mennä maassamme hukkaan. Onneksi Tiina löydettiin ja ehkä hän tekeekin vielä albumillisen lapsuudenseikkailujaan sarjakuvamuotoon. Minä tykkäisin. Ja jos minä tykkään, niin miksei muutkin, en minä nyt niin monimutkainen ole.

Lisäksi tässä lähetän vielä ekstratsemppiterveiset toiselle unelmiensa täyttymystä vielä odottavalle, nimittäin ahkeralle ja intohimoiselle Rooibokselle. Hän kirjoittaa meille kirjan! Ja kun se ilmestyy, niin ehkäpä Rooibos arpoo yhden. Ja sitten minä buffaan häntä (onko tuo oikea sana, en minä mitään noutopöytää tarkoita). Ihan siksi, että näitä asioita ihmisten vain pitää tehdä. Kuka piirtää, kuka maalaa (sanoin tai siveltimellä), kuka tanssii - pääasia, että se tapahtuu rakkaudesta, intohimosta ja sisäisestä palosta asiaan.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Hyvää sunnuntaita, vaikka sateistakin

Lapsi sattuu näkemään televisiosta Punaisen ristin tietoiskun. Siinä on surullinen nepalilaislapsi, pieni poika. Kaksi ja puolivuotiaani katsoo kuvaa pitkään ja arvaan, että kysymys on tulossa. "Äiti, miksi tuo poika on surullinen?" En halua huijata, enkä puhua tottakaan. Vastaan: "Koska pojan kotona on maa tärissyt ja pojan koti on mennyt rikki". Lapsi näyttää olevan itkuun purskahtamaisillaan. "Äiti, voidaanko me auttaa?" Siinä kohdin käännän kasvoni toiseen suuntaan, vakautan ääneni ja vastaan: "Voidaan". Bloginpitäjien lipas pullistuu toimestani vähäsen. Punaisen ristin tehokkain kampanjoija löytyy meiltä täältä ihan kotoa.

Hyvää toukokuista sunnuntaita kaikille: teille, jotka olette äitejä; teille, jotka toivotte äideiksi vielä tulevanne; teille, jotka olette jo toivosta luopuneet ja teille, jotka ette perhettä aio perustaa. Ja sama vielä miehillekin.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Sanomaa kerrakseen

Luin vuoden takaisia postauksiani keväältä. Ällistyin, miten pirteältä vaikutin. Ehkä oloni vaatisi lääkärisedän tai -tädin arviota. Ehkä veriarvoja pitäisi syynätä. Tai avata suu ja sanoa pitkä aa. Kummastuttaa. Ostin minä kyllä jotain rautakapseleita, mutta en oikein löydä sellaista aikaa vuorokaudesta, etten söisi maitotuotteita, jotka kaiketi neutralisoivat raudan vaikutuksen.

Lapsi on jo pakannut repun ja on valmis lähtemään mummolaan. Kuljeskelee reppu selässään pitkin asuntoa. Kertoo pakanneensa "pujelimen ja autoja". Osaa laulaa jo paljon lauluja ja muistaa ällistyttävän paljon biisien sanoja sen huomioiden, että hän on vasta oppinut kunnolla puhumaan. Laulaa tälläkin hetkellä sing-alongia Robinin kanssa.

Minä melkein vihaan pääsiäistä. Olen yrittänyt ottaa sen siltä kannalta, että se on kevään ja uuden alkamisen ja uuden toivon juhla. Mutta media ja lehdet eivät anna positiivisuuden voittaa, vaan esittelevät värikuvia ihmisistä, jotka antavat tänä päivänä ristiinnaulita itsensä uskonsa vuoksi. Miksi ihmeessä tällaisia vertavuotavia ihmisiä lehtiin? Ahdistus istuu kuin musta painava mörkö rinnassa. Jos Jeesus oli historiallinen henkilö ja hänet ristiinnaulittiin radikaalien ajatustensa vuoksi (huom! ilman omaa syytään), niin minun henkilökohtainen tulkintani on se, ettei hän koskaan herännyt kuolleista - ei kolmantena päivänä, eikä kolmantenakymmenentenä. Saatikka ne lukuisat muut ihmiset, jotka ehkä yhtä löyhin perustein kidutettiin hengiltä. Minua ei pätkääkään lohduta sekään lehdestä luettu tieto, että Jeesus kuoli nopeasti, jopa kolmessa tunnissa. Vai että jopa - miettikää sitä kolmen tunnin tuskaa, jonka lopussa ei kiitos seiso, vaan kuolema. Että sellainen kevään juhla meillä.

Mitä tulee Jeesukseen noin muutoin, hänen tosiaan sanottiin joutuneen ristille radikaaliutensa vuoksi. Hänhän ajatteli humaanisti ja viisasti ja nosti vierelleen "huonon naisen". Nykyäänhän ei länsimaissa enää muita olekaan kuin huonoja naisia, ainakin jos ajatellaan tiukassa raamatullisessa mielessä. Mietinkin, kenet Jeesus rinnalleen nostaisi, jos tekisi comebackin. Uskon, että hänen rinnallaan olisikin miestä rakastava mies, sillä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoahan J-mies kannatti. Hän kannattaisi sitä tänä päivänä samaa sukupuolta rakastaville, niin minä päässäni spekuloin. Ristiinnaulitsisivatkohan hänen omat kannattajansa hänet silloin?

Rakastakaa toisianne.

(P.S. Ajatukseni ovat omiani, enkä ketään halua niillä loukata. En ole jäsen missään kirkkokunnassa.)

torstai 2. huhtikuuta 2015

Blogirikkuri

Taisin suorittaa blogirikkuruutta, kun poistin jo kertaalleen julkaisemani tekstin. Pahoittelut siitä.

Yritän kirjoittaa jotain uutta, kun kello ei näytä ihan näin myöhäisiä tunteja. Kerään uusia aistimuksia ja uutta kerrottavaa. Ainahan sitä jotain on. Ehkä lähden kaduille salakuuntelemaan ihmisten elämää, niin kuin Gösta Sundqvistin kerrotaan tehneen. Hän ei kuulemani mukaan oikein suostunut kuulumaan mihinkään ihmisryhmään, vaan puikkelehti niiden välillä ja samalla vohki paloja ihmisten elämistä ja teki niistä musiikkia.

Olipa se jotenkin kaunis ja runollinen ajatus, vaikka Göstan tarinat olivatkin rujoja. Eivätkä varmaan kenenkään tarinoita ihan sinällään sentään, mutta niissä oli totta toinen puoli. Niin se vain on, että ihmisille sattuu uskomattomia asioita ja niiden kanssa he sitten möyrivät eteenpäin, minkä taitavat. Jotkut eivät edes välitä. Minä välitän liiaksikin.

Uskotteko sen, että elämällä on jokin tilikirja? Jos ihmiselle sattuu paljon hyviä asioita, on tili plussalla. Jos liikaa plussaa kertyy, elämän pankkineiti saattaa katsoa aiheelliseksi alkaa balansoida tilejä. Pelkäättekö (kuten minä) silloin, kun jotain suurta hyvää tapahtuu, laskun seuraavan perästäpäin? Ja ajatteletteko sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, että nyt on maksun aika? Minä olen vähän sellainen. Onkohan tällaiselle ajattelutavalle nimi?

Teema-kanava on jäänyt päälle, vaikka ohjelma on loppunut. Ihanaa klassista musiikkia, kuin balsamia sielulle. Nyt on jo kiirastorstai.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Rakkauden päivä

Tänään rakkauden ja ilmeisesti myös karnevaalien päivä (ainakin huomenna). Päivä, jolloin monissa uskonnoissa laskeudutaan paastoon. En harjoita mitään uskontoa, mutta paastoon pitäisi totisesti laskeutua, muutoin farkut eivät enää kevväämmällä mene kiinni. Mutta haastetta riittää, sillä jatkuvasti tulee näitä ystävänpäiviä ja heti perään laskiaissunnuntaita, joten pullaa piisaa. Kyllähän siis joka juhlaan pitää joku leivonnainen iskeä kylkeen, mieluummin useampiakin.

Minun olisi tarkoitus tavata ystäviä ja sukulaisia (ystäväsukulaisia) lähitulevaisuudessa. Toivottavasti se onnistuu, kaikenlaista yllätystä elämällä on tapana järjestää, kun oikein suunnittelee. Mutta kun tarpeeksi suunnittelee, niin onhan asioilla sitten taipumus toteutua ainakin jossain vaiheessa. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty.

Muuta raportoitavaa on se, että kissalla on jalassaan tulehdus, johon se saa lääkettä. Minä sain kynsimiä ja puremia, kun yritin sitä lääkettä (tai niitä lääkkeitä) kissapololle antaa. Pelottaa, että satuttaa haurasta, pienenpientä otusta, ja sitten se pelko siirtyy kissaan, joka kaikin voimin teutaroi vastaan. Ja miten paljon on voimaa, tahtoa ja notkeutta pienessä eläimessä, kun se käyttää kaiken tahdonvoimansa pakenemiseen - todella runsain mitoin. Onneksi hätiin riensi paitsi ystävä, myös Mies. He saivat pelotta ja varmoin ottein kissan lääkityksi. Toivottavasti vamma paranee, sillä eläinlääkärikään ei osannut mennä sen perimmäisestä syystä aivan takuuseen. Kissallakin on jo kuitenkin ikää, voi tulla kaikenlaista.

Tänään loppui myös lämpimän veden tulo hanasta, just like that. Lastani lainatakseni "Ei se ollut kiva". Vieläkään en ole päässyt suihkuun, sillä odotan tilanteen (mahdollista) korjaantumista. Mies lausui suurinpiirtein sillä tavoin, että ehkä korjaantuu, ehkä ei. Nyt pitää vain odottaa.

Onneksi voi odotellessaan syödä vaikka sitä pullaa.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Ei yhtään aikuinen

Ja taas tänään sain huomautuksen siitä, että toimin siinä asemassa, missä olen, väärin. Tai asema on ehkä väärä sana, sanokaamme roolissani. Vedän roolini väärin. Pitäisi olla etäinen, hillitympi, toisenlainen.

Mutta kun en osaa.

Mikä siinä on, että en vain vieläkään osaa. Ja pitäisikö osata? Olla ihan samanlainen kuin muut, tai ainakin sellainen kuin pitäisi olla?

Tottakai se johtaa elämäni siihen, että se on omituista kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna. Vahvuuteni on ihmisten ymmärtäminen ja kuunteleminen, mutta sama kyky, kykenemättömyys pitää heitä etäällä, johtaa toisinaan arveluttaviin tilanteisiin.

Sitten sitä istuu sohvalla pimeässä, kun on saanut lapsen nukkumaan ja sydämen ympärillä on ahdas ja painava kotelo. Jaloissa lyijypainot vetämässä pinnan alle. Taustalla yliminä valmiina vetämään suuni roudarinteipillä kiinni lopullisesti.

Minä näin jo painajaisen siitä, miten uskon liiaksi ihmisiin ja inhimillisyyteen. Kaikki kääntyi irvikuvakseen, hyväuskoisuuteni painettiin lokaan, minut saatettiin häpeään. Mikään ei ollut sitä, mitä sen piti olla, kun sitä valaistiin muiden ihmisten tulkintojen valossa.

Toivottavasti tallaamani liukkaan tieni pohja kantaa. Se on nimittäin ainoa pohja, mikä minulla on.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Ensimmäinen kevätpäivä

Aamulla, kun avasin kaihtimet, näin auringon. Erilaisen, kuin aikaisemmin, sellaisen hävyttömän kirkkaan ja loistavat hanget. Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapsen kanssa on päästävä ulos niin kauan kuin tätä kestää. Kun menimme ulos, kävi ilmeiseksi, että oli kevätpäivä, naapuri sen ääneen sanoikin. Aurinko nimittäin lämmitti tuntuvasti, voi miten ihmeelliseltä se tuntui iholla, vähän kuin lämmin suihku rankan urheilurupeaman jälkeen. Hetkessä se valutti voimaansa minuun ja jotenkin uskoin taas itseeni niin monella tapaa. Ehkä minä voisinkin ryhtyä vielä johonkin, ehkä minussa on vielä luomisvoimaa, miksi ei olisi?

Nyt pitää enää keksiä, mihin sen luomisvoimani tai jonkin määrittelemättömän energianpurskeen suuntaisin. Tai sen pienen orastavan uskon siihen, että jotain tästä kaikesta voisi vielä kehkeytyä. Sellaista odottamatonta, mitä nyt elämässä yleensä tapaa kehkeytyä.

Haluaisin oikeastaan tehdä töitä. On jännää haaveilla työn tekemisestä, tai no, varmasti työttömänä siitä haaveilisi myös, mutta myös tässä tilanteessa, jossa aivan omasta halustaan on jättäytynyt kotiin. Tai no, ainakin osittain. Kunpa keksisin jotain kivaa. Kunpa keksisin jotain. Kunpa!

torstai 5. helmikuuta 2015

Haloo, lukeeko kukaan?

Lieneekö sillä väliä, lukeeko kukaan, kirjoittaminen sinänsä on arvo. Kuten lukeminenkin minulle nyt, kun olen ymmärtänyt uuden mobiiliteknologian ilot - kirjat, jotka voi viedä puhelimen mukana peittonsa alle iltaisin ja jotka valaisevat itse itseään. Tällä hetkellä luen kirjaa Lumilapsi, joka on minulle todella vaikeaa luettavaa, sillä se porautuu omiin entisiin ja nykyisiinkin kipupisteisiin. En aluksi ollut päästä alkua pidemmälle, mutta nyt olen jo edennyt yli kolmanneksen.

Oma lapsi on kasvanut uskomattoman paljon. Hän on oppinut puhumaan ja on jo melko taitava sanankäyttäjä. Hän saa minut nauramaan päivittäin letkautuksillaan, joskus tuore kyky ilmaista itseään saa kiteyttämään asiat äärimmäisen teräviksi. Kaupassa hän saa edelleen hymyjä ihmisiltä, koska on niin pieni. Olen edelleen kiitollinen jokaisesta hymystä, joka kertoo: sinä olet hyvä ja arvokas.

Kävimme Miehen kanssa ulkona syömässä kaksin. Menimme Thai-ravintolaan, jossa saimme erinomaista kookoskermaisaa ruokaa. Viereisessä pöydässä ruokaili äiti, jolla oli mukanaan ehkä n. 9 kk ikäinen poika. Vauva nukkui, mutta heräsi kesken äidin ruokailun. Tarjoilija, joka ei selvästikään tuntenut naista aiemmin, kysyi, saako pidellä vauvaa. Hän nosti vauvan syliinsä kuin aarteen, kehui pojan ihanuutta suomeksi ja leperteli thain kielellä jatkoa, joka selvästi oli jotain yhtä ylistävää. Täkäläinen tarjoilija tuskin olisi uskaltautunut moiseen, vaikka tilannetta oli mieltälämmittävää seurata sivusta. Äiti sai ruokailla rauhassa ja vauva nautti saamastaan huomiosta. Mietimme Miehen kanssa kulttuurien eroja ja niiden syitä. Sanoin, etten enää ihmetellyt, miksi suomalaiset haluavat Thaimaahan vanhuuden päiviään viettämään. Minä en ole koskaan käynyt Thaimaassa.

Talvi ei ole tänä vuonna oikein tullut, kuten se ei tullut viime vuonnakaan. Tutkijat ovat todenneet, että kaikista maailman kolkista juuri Suomessa lämpötila on kohonnut eniten. Tuntuu oudolta, että jopa lumen pysyminen maassa tuntuu vaivalloiselta. En silti voi väittää, että olisin mikään talvi-ihminen, kylmyys kammottaa minua. Helpotusta en kuitenkaan uskalla lämpimästä talvesta tuntea, eihän tämän tällaista pitäisi olla. Huono omatunto painaa. Tänään kaupan kassalla vierelläni ostoksiaan pakkasi hippityttö, jolla ei ollut mitään eläinperäistä ostoksissaan. Teki mieli alkaa selitellä omia ostoksiaan. Pakkasin kuitenkin hiljaa. Pientä lohtua toi uskollinen kauppakumppanini, itse tehty tilava kangaskassi. Jotain sentään.

Seuraavaksi nukun. Seinän takana on uusi naapuri. Kolinat ovat nyt toisenlaisia. Lapsikin kysyi, mikä ääni. Piti selittää, että siellä elää uusia ihmisiä, joiden mukana tulevat uudenlaiset elämisen äänet.

Vesa-Matti Loirikin on jo vanha mies.