sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Elämä miehen näkökulmasta

Olen seurannut innokkaasti uutta miesten valloittamaa Iholla-sarjaa. Olen aivan koukuttunut. Sarjaa lähetetään sellaisena ajankohtana, joka menee päällekkäin lapsen iltatoimien ja sänkyyn viemisen kanssa, joten katson jaksot netistä jälkikäteen. Tällä hetkellä on yksi jakso katsomatta.

Sarja on kyllä sellainen, että jos joku on epätoivoinen suomalaisten miesten suhteen, hänen pitäisi katsoa sarja. Olen aivan rakastunut suomalaisiin miehiin, ainakin näihin sarjan kaltaisiin. Eniten minuun vetoaa biojätekuski Jukka, joka on aivan ihana isä: muistuttaa paljon minun kanssani asuvaa Miestä ja hänen isyyttään, joka on hänelle hyvin luontevaa. Kun Jukka tuli omaa väsymystään ärjäisseeksi kuopukselleen niin, että hänelle itselleen tuli itku katumuksesta, minäkin itkin hänen kanssaan. Myönnän, kun yksin katselin, lohdutin häntä ääneen. Eritoten lasten kanssa Jukka tuntuu aina löytävän ne oikeat sanat, kun lapsilla on ollut hänelle haastavia kysymyksiä esitettävänään. Ihailen myös sitä tapaa, jolla eronneet puolisot tahtomalla pitävät välinsä kunnossa lasten vuoksi - tietysti itsensäkin. Ehkä Jukka on jo löytänyt elämäänsä jonkun sulostuttajan, toivon vain, että tyttö olisi sellainen, joka toisi elämään helpotusta sekä lasten hoidon saralla että antamalla Jukalle lisää sisäistä voimaa ja uskoa elämään.

Kuulemma netin keskustelupalstoilla on ruodittu sarjaan osallistuvien henkilökohtaisia ominaisuuksia. En ole lukenut, eikä heidän ainakaan pitäisi. Ihmisten on varmasti tällaisessa sarjassa vaikea mieltää sitä, että nämä ihmiset ovat todellisia, eivätkä roolihahmoja. Toki heistä näkyvät vain tietyt puolet, mutta kuitenkin sellaiset puolet, joita heistä eivät yleensä näe kuin aivan ne lähimmät ihmiset. Todella rohkeita ovat miehet olleet oman elämänsä avaamisessa. Oli sydäntäriipaisevaa, miten opettajana toimiva Esko oli lukenut keskustelupalstojen kommentteja ja saanut todella pahan mielen. Minusta on hienoa, että he kaikki ovat omanlaisiaan ja minusta hienoja tyyppejä (no, myönnän, että Teron tanssielämän kelailen aina yli, se kun ei oikein tarjoa minulle henkilökohtaisesti kosketuspintaa, mutta hänkin on varmasti hieno tyyppi kuitenkin).

Tästä tuli vähän mainospuhe, mutta on minusta oikeasti mukavaa, että joku uskaltaa näyttää meille omaa arkeaan. Ja se ihan tavallinen elämä satunnaisine maratoneineen tai vaelluksineen tai Tshernobylin reissuineen on jännittävää ja kiinnostavaa. Siksi varmasti seuraan blogejakin innokkaasti, sillä niissäkin oikeat ihmset kertovat todellisesta elämästään, kokemuksistaan ja heille mielekkäistä asioista ja harrastuksista, jotka saattavat olla samankaltaisia kuin omani. Kun oma sosiaalinen elämäni on pienen lapsen kanssa hivenen rajoittunutta, on mukavaa, kun voi omalla tavallaan jakaa tai olla jakamassa muiden elämää.

Vähemmän arvostelua ja enemmän rakkautta. Sillä mielellä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Nuo tuolla toisella puolella

Tänään on taas sellainen päivä, tai sanokaamme, että viime päivät ovat jo sellaisia olleet, että kaipaan vahvasti yksinäisyyttä. Eilen yöllä, kun uni vältteli minua ja kuuntelin nukkuvan perheeni tuhinaa, minä ajattelin, että eikö tämä riitä? Juuri nyt kukaan ei vaadi sinulta mitään, tässä olet yksin. Mutta ei se ihan tuntunut riittävän. Unelmissani vaeltelen tuntemattomissa maisemissa yksin ja vedän sisääni vapauden kyllästämää keveää ja kirpeää ilmaa.

Muutoin olen huonoa seuraa. Ihmiset kaipaisivat minua ja tukeani, mutta minä en pääse irtautumaan omista kuvioistani, minulla ei ole voimaa suunnitella eikä pyytää. Minä vain suoritan, istun ja tuijotan ja vellon. Haluaisin olla enemmän ja antaa enemmän. Olla sellainen kuin pitäisi, tai sellainen kuin muut. Minusta tuntuu, että kyllä ne muut pystyvät parempaan.

Kävimme katsomassa esimerkkiä menneiden aikojen elämästä. Siinä takaumassa esiliinaan sonnustautunut kaunis ja pirteä emäntä hääri siistissä keittiössä vastaleivottujen leivonnaisten tuoksussa. Täysirautaiset silitysraudat lieden päällä moitteettomasti aseteltuna. Totesin minunkin tarvitsevan menneiden aikojen taloudenpitokurssia. Mieleni ajatteli, ettei siitä minulle kuitenkaan apua olisi, koska olen niin laiska ja huono.

Peilistä katsoo selvästi vanhentunut minä. En ole ehkä maailman ulkonäkökeskeisin ihminen, mutta eivätpä ihoon painuneet uurteet ja elämisen jäljet juuri mieltä piristä. Tunnen syvää väsymystä, silmät ovat karheat ja turvonneet.

Ehkä minun sisäinen muumini alkaa vain vaatia talviuniaan.

En minä tiedä.

Haluaisin vain kovasti nyt juuri olla muunlainen.
Ahkera.
Aikaansaapa.
Naisellinen.
Kelvollinen.
Pirteä.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

It's payback time

Minä saan kotoiluni keskellä niin paljon iloa ihmisten blogeista, että nyt täytyy kirjoittaa, vaikka ei olisi yhtään mitään sanottavaa. Nimittäin siksi, jos joku muu saa minun blogini lukemisesta yhtä hyvää mieltä, kuin minä muiden, niin se on ehdottomasti sen arvoista.

Jos joku on askartelija, haluan kertoa, että löysin ohjeen, jossa syksyn lehtiä voi säilöä käyttämällä vesi-glyseriini seosta (2 osaa vettä, 1 osa glyseriiniä) johon pudonneet lehdet upotetaan ja laitetaan paino päälle. Niiden annetaan tekeytyä kolmisen päivää, kunnes lehdet ovat kimmosia ja joustavia. Sitten niistä ei kai pitäisi karata väri. Kokeilen jos jaksan, mutta älkää pidättäkö hengitystänne.

Juon pakuriteetä ensimmäistä kertaa elämässäni juuri nyt. En ole vielä kokenut ihmeparanemista niska-hartiavaivoistani, mutta varmaan se tapahtuu hetkenä minä hyvänsä. No ei, en juo sitä siksi, vaan siksi, että sain sen joululahjaksi ja se on ollut kaapissa siitä lähtien. Nyt otin sen esille ja pelkäsin, että se maistuu hurjan pahalle. Lopulta se ei maistukaan oikein miltään, vaikka väri on voimakkaan ruskea. Maistuu kyllä vaniljalle, jolla juoma oli maustettu. Ei siis pahaa, kyllä pussit voi juoda. Vähän olen kyllä huolissani siitä (koska hysterix), että pakuri on osittain Venäjältä. Onhan se kuitenkin kääpä, eli kai joku sienensukuinen ja eikös sienet kerää kaikkia laskeumia. Hyi. Kääk.

Mitä tulee luonnon saastumiseen/saastuttamiseen, satuin vahingossa näkemään loistavan leffan nimeltä The East. Ei kerro nimestään huolimatta Venäjästä (ja mikä nyt on itä mistäkin katsoen), vaan aktivisteista. En kerro yhtään enempää, jos haluatte katsoa, mutta katsokaa, varsinkin jos tykkäätte Alexander Skarsgårdista. Ruotsalaiset ne vaan pääsevät näyttelemään amerikkalaisiin elokuviin, Suomalaiset vaan pääsevät lyhyisiin osiin, jossa päätyvät hengettömiksi hyvinkin nopeasti. Ehkä siitä pitää kaikkien aloittaa. Oli miten oli, hyvä elokuva, suosittelen. Mielestäni se onnistuu luotaamaan syvälle ihmisyyteen ja tarjosi minulle paljon kosketuspintaa.

Joku juuri aivasti ulkona niin kovaa, että säikähdin. En tiedä, mitä kummallista ulkona aina tapahtuu, kun lapseni on ikkunan vieressä päiväunilla, yhtäkkiä muutoin hiljainen (kylläkin jaettu) pihamaamme herää pitämään mitä omituisinta älämölöä. Minä tietenkin äitinä pelkään, että se herättää lapsen ja pakuriteen juomiseni saa äkkinäisen lopun. Blogikirjoituksesta puhumattakaan.

Ai niin, huomasittko sen kohun, kun kosmetiikkateollisuus käyttää pikkuruisia muovirakeita esim. kuorintavoiteissa, jotka sitten aiheuttavat järjetöntä kuormaa luonnolle. Moraalitonta. Mutta siitä tuli mieleen, että mahtavatko nekin jyväset, joita lykätään hammastahnoihin kiillotusmielessä, olla muovia? Nykyään saa sitten kaikkea varoa! Silloin, kun minulla on viimeksi ollut kuorintavoidetta, siinä oli vielä jotain aprikoosin tai persikan kiveä. Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Minulla ei ole vielä yhtään joululahjaa, vaikka vannoin, että tänä vuonna aloitan valmistelut ajoissa. Nyt kuulkaa ei sitten ole enää kuin pari päivää siihen, että joulu on 3 kk:n kuluttua. Se ei ole paljon se. Nyt kun olisi fiksu, alkaisi tehdä joululahjoja ajoissa ja askarrella ja mitä nyt ikinä, ostella kaappeihin niitä piiloon. Ei tarvitsisi sitten hiki tukassa juosta tuolla kiukkuisten ihmisten joukossa joulukuun puolivälin jälkeen. Noin niinkuin periaattessa.

Ai että on ollut ihana syksy. Niin lämmin ja hellä tähän asti. Huomenna sää viilenee rajusti, joten annan kiitokseni siis juuri nyt. Pohjoisessa on näköjään jo tullut luntakin, terkkuja vain sinne, jos siellä joku tätä blogia lukee. Voi vitsi, ihan oikeasti silti voi lukea, tämä on kaikkien luettavissa.

Iloista päivää sinulle, palataan asiaan!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Pullollaan

Syksy on kaikenlaista pullollaan. On satoa, putoilevia lehtiä, sienikoreja. No, minulla on vähemmän sienikoreja, koska en tunne sieniä. Lisäksi olen onnistunut haalimaan asuinkumppaneikseni henkilöitä, jotka eivät sienistä niin perusta. Silti huomaan joka syksy haaveilevani ala-asteen sienikastikkeesta, sienipiirakoista ja sen sellaisesta. Minä kävin pienessä alakoulussa, jossa oli vain yksi luokka kutakin. Siellä oli myös oma keittola, josta eka- ja tokaluokkalaiset hakivat kärryillä ruoat ja veivät tyhjät (tai tyhjähköt) astiat takaisin. Se oli hirvittävän jännittävää puuhaa, aina pelotti, että teräksiset ämpärit kaatuvat ja ruoka menee maahan. En tosin muista koskaan niin käyneen kenellekään. Nyt kun mietin, en ole varma haettiinko lämpimät ruoat sieltä, varmaankin joku aikuinen toi ruoat ja me vain veimme ne suhteellisen tyhjät ja jäähtyneet astiat takaisin. Oli miten oli, ruoka oli siellä hirvittävän hyvää. Sitähän ei tehty mitään järjettömiä määriä ja se tehtiin joka päivä paikan päällä. Muistan keittolan äänet ja siellä työskentelevien ihanien naisten myssyt. Ja eritoten muistan sen sienikastikkeen. Lapset eivät noin yleisesti ottaen mene sienikastikkeesta sekaisin, joten minunkin oli sosiaalisen paineen alla sanottava, että yök, pahaa, mutta samalla yritin ottaa sitä mahdollisimman paljon ja syödä salaa. Kuinkahan moni muu niin teki?

Minun ei pitänyt kirjottaa ollenkaan mistään sienistä, mutta nyt huomaan miettiväni kaikenlaista niihin liittyvää. Sitä, miten olen syönyt serkkuni valmistamaa sienisalaattia kangassienistä: hän yritti myös opettaa minua tunnistamaan sienen, mutta muistan edelleen vain tumman lakin ja siinä keskellä pienen kohouman, mutta sitä en, pitikö siitä tulla taittaessa maitiaisnestettä vai ei.

Jos yrittäisin ryhtyä sienestäjäksi, aloittaisin suppilovahveroilla. Luulisin tunnistavani ne maassakin, poimittuja olen kyllä käsitellyt. Tatit ovat myös käsittääkseni vaarattomia, nehän erottaa muista sienistä siitä, että niillä on pillistö, ei helttoja. Eikä tateissa ole myrkyllisiä - no, sappitatti kyllä on kamalanmakuinen ja pilaa poimittuna myös kaikki muut tatit, mutta sekään ei vie sentään henkeä. Sikäli tatit ja suppilovahverot ja kantarellit ovat sellainen ehkä hyvä aloituspaikka, jos asiasta haluaa kiinnostua.

Eniten ehkä tällä hetkellä kiinnostavat kuitenkin pihlajanmarjat. Olen saanut päähäni idean, että minun pitäisi muka valmistaa pihlajanmarjahyytelöä, johon sain joskus opiskeluaikana ohjeen ruotsinopettajaltamme, ohjeen päällä lukee "Rönnbärsgele". Ainakin tuon siis opin ruotsintunnilla. Tänä vuonna pihlajanmarjoja on ilmeisesti erityisen paljon. Se suojelisi kaiketi omenoita madoilta, mutta omenasato vaikuttaa olevan surkea, ainakin näillä osin Suomea.

Ai niin, ja puolukoita tekisi myös mieli. Koska niistä voi tehdä vispipuuroa, jossa todella maistuu marja. Miedoista marjoista tehtynä vispipuuro tahtoo olla pliisua. Viinimarjoista tosin tulee myös hyvä puuro, mutta mansikoista sitä ei voi kyllä tehdä, menee liian miedoksi. Oma lapseni ei ole vielä maistanut vispipuuroa minkäänlaista, hänellekin sitä tekisi mieli tarjota, vaikka hän kyllä varmaankin siitä tyrmistyneenä kieltäytyisi. Mutta ei sitä koskaan tiedä.

Herkullista syksyä!