sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Entisen elämän haamu

Kävin lueskelemassa sinkkublogeja, koska jotenkin minua alkoi kiinnostaa, pääsisinkö vielä tunnelmaan. Elämä teki keikauksen päälaelleen ja arkeni on nyt kaikkea muuta kuin sinkkuutta. Tai no, jos olisi yksinhuoltaja ja sinkku, niin sitten ero ei olisi niin suuri. Mutta blogit, joita luin, olivat lapsettomien sinkkujen blogeja. Ihan kuulostivat tutuilta tunnelmilta, niin vähän omasta sinkkuudesta aikaa, että ymmärsin hyvin, mistä he kirjoittivat. On jännä pyöritellä itseään kuin kolikkoa ja nähdä elämän ja itsensä monelta kantilta.

Eräs kirjoittaja purki ärtymystään siitä, miten hänen sisarensa käyttää äitiä lastenhoitajana, kun lapsia on vain yksi. Tuli huono omatunto ja pieni suuttumuskin. Mistä suuttumus yleensä johtuu? Siitä, että joku sohaisee kipeään paikkaan, eli on oikeassa. Minun piti oikein pulahtaa omaan itseeni. En tiedä, missä olosuhteissa kirjoittajan sisar lapsensa kanssa elää, mutta itsehän olen paljon kaksin lapsen kanssa. Juuri näissä kaksinolotilanteissä äitini on ollut (ja on) korvaamaton apu ja tuki.

Vastuu lapsesta on niin kokonaisvaltainen asia, etten olisi voinut sitä koskaan ennalta kuvitella - enkä edes uskoa. Olen ollut mielestäni suhteellisen vaativissakin työtehtävissä myös ulkomailla dedisten painaessa päälle ja löytänyt itseni toimistolta klo kolme yöllä. Silti äitiys on paljon rankempaa ja rutkasti vaativampaa kuin mikään tällainen työperäinen stressi. Miksikö? Äitiys ei anna lomaa, edes unissaan ei unohda olevansa äiti. Tietoisuus lapsen olemassaolosta ja sen myötä vastuusta on jatkuvasti läsnä, puhumattakaan pelosta, että jotain pahaa tapahtuu.

Tämä vuodatus yritti siis kuvata äitiyden stressaavuutta. Vaikka lapsen kanssa kotona olemista kutsutaan nimityksillä äitiysloma tai hoitovapaa, ei sellaiseen elämään sisälly lomaa saatikka vapautta. Tämäkin on toki hyvin subjektiivinen kokemus, toiset varmasti ottavat äitiyden paljon kepeämminkin. Ehkä tähän omaan kokemukseeni vaikuttaa se, että olen kokenut myös lapsettomuuden ja saanut esikoiseni korkealla iällä ja suhtaudun äitiyteeni äärimmäisen vakavasti. En muutoinkaan ole koskaan suhtautunut elämään kepeästi, vaan enemmänkin analyyttisesti ja pohdiskelevasti. Kuulostaa tylsältä elämäntavalta, mutta onneksi positiivisen pohjavireeni ja humoristisen luonteenlaatuni vuoksi se ei ole ollut ihan niin tylsää (uskotko?).

Omaa äitiäni en ole juurikaan pyytänyt lapsenvahdiksi. Lapsi lähestyy kahden vuoden rajapyykkiä yhden käden sormissa on laskettavissa ne kerrat, jolloin olemme Miehen kanssa käyneet ulkona kaksin, niin että äiti on yhdessä isäni kanssa vahtinut lasta eikä silloinkaan kertaakaan niin, että he olisivat laittaneet lasta nukkumaan.

Töitä olen tehnyt kotoa käsin ja silloin olen muutamia kertoja pyytänyt äitiäni avuksi. Huomasin kuitenkin, että se, että olin nimenomaisesti pyytänyt häntä hoitajaksi, tuntui hänestä liialliselta vastuulta, joten olen sen jälkeen koettanut viimeiseen asti olla pyytämättä häntä ja tehnyt työtä lapsen päiväuniaikana ja iltaisin, kun tämä on mennyt nukkumaan. Äitini kuitenkin on vapaaehtoisesti läsnä todella usein silloin, kun olemme kaksin ja lapsen suhde häneen on läheinen. Kun oven takaa kuuluu rapinaa, hän havahtuu heti puuhistaan ja sanoo toivorikkaasti: "mummo". Mummolla on aikaa ja motivaatiota leikkiin ja hänelle aika lapsenlapsen kanssa on arvokasta ja ikävä tulee helposti - kuten tulee lapsellekin mummoa.

Puolustuspuheenvuoroni ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että joku saattaa tuntea olonsa syrjäytetyksi, kuten kyseinen sinkkublogin kirjoittaja. Tai ainakin ärtyneeksi siitä että minä tai kaltaiseni äiti saa apua, kun hänellä on niin "vaikeaa". Oli miten oli, ilman äitiäni olisin varmasti flipannut. Hänen apunsa ja läsnäolonsa on ollut meille sanoinkuvaamattoman arvokasta ja olen tämän hänelle monesti kertonut: sen, miten tärkeä, rakas ja korvaamaton hän meille on. Ja oman äitiyteni kautta vasta todella ymmärrän ne uhraukset, mitä hän on omien lastensa vuoksi tehnyt. Minunkin vuokseni. Rakkaudesta.

Niin että kiitos ja anteeksi.

P.S. Tästä kirjoituksesta ei tullut oikeastaan yhtään sellainen kuin halusin eikä mitenkään tyhjentävä, mutta koska kirjoitin näin pitkän jutun, niin julkaisen sen, vaikka en olekaan siihen tyytyväinen.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kesälupaus

Meillä on ystäväperheen kanssa ihana perinne: vuokraamme joka kesä (miinus pakottavat esteet) kesämökin jostain päin Suomea viikoksi (nykyisen blogin taustakuvan olen tällaisella mökkireissulla ottanut). Tämä on ainakin itselleni ollut kesän kohokohta, tälle kesälle esimerkiksi mitään muuta merkittävää ei ole suunniteltu. Vuokrausajankohtamme lähenee lähenemistään, mutta mikä on asia, joka ei näytä muuttuvan? Sää.

Edelleen mittari siis pysyttelee joko varhaisen kevään tai myöhäisen syksyn lukemissa. Yöt ovat hyytävän kylmiä, päivisin ulkona tarkenee, jos ostaa alennusmyynnistä toppatakin (joista on Miehen mukaan tullut kesäalennusmyyntien hittituote). Nyt alkaa ihan oikeasti vähän pelottaa, että mikä eteen, jos sää jatkaa valitsemallaan tiellä? Järvivesi lienee sellaisissa lukemissa, ettei sinne halua pulahtaa Erkkikään (ei meillä kyllä ole ketään Erkkiä mukanakaan) ja grillattavatkin jäähtyvät ennen kuin ne ehtii kantaa tupaan syötäviksi. Lasten aika tulee pitkäksi - heidänhän oli tarkoitus temmeltää pihamaalla ja tutustua luonnon ihmeisiin. Huh huh.

No, varmasti moni muu minun lisäkseni toivoo moninaisista syistä lämpenevää säätä. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu heistä, jotka aloittivat kesälomansa vaikkapa parisen viikkoa sitten. Tai oikeastaan tapasin juuri sellaisen ystävän, joka kesälomaansa nyt viettää ja siinä sateessa kun pari sanaa vaihdoimme, olivat hänen mielipiteensä tällaisesta "kesälomasta" aika painokelvottomia.

Olen siis sikäli onnekas, että vielä olen kotona hoitovapaalla tämän kesän ja sikäli menetys ei ole minulle niin suuri (paitsi tuon mökkiviikon osalta, jos sinne asti tämä koleus jatkuu). Jokohan on aika tehdä sellainen lupaus, että jos helteet tälle kesälle vielä päälle mäjähtävät, niin minä en valita. Vannon sen.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Lähtemisestä ja lähtemättömyydestä

Tänään ei lähde. Minä välillä teeskentelen Miehelle, että ymmärtäisin jotain jalkapallon peluusta ja totean jostain epäonnistuneesta potkaisusta, että "nyt ei oikein lähde". Minulta ei tänään lähde. Olin aikeissa tehdä kaikenlaista tai mitä tahansa. Arvelin, että alennusmyynnitkin elhkä olisivat tänään jo käynnissä ja putiikkikin olisi auki (tarkistin netistä). Siihen saakka pääsin, sitten ymmärsin, että olen viluinen ja onho enkä todellakaan halua lähteä alennusmyyntiin, en vaikka lapsi kipeästi kaipaa suurempia pyjamia. Huomenna sitten. Tai joskus.

Lapsi on tähän saakka nukkunut samassa pinnasängyssä, missä minä aikoinani. Siinä nukkui serkkuni minua ennen, mies, joka täytti jo useita kesiä sitten, silloin kun minä olin vielä sinkku, 50 vuotta. Ja nyt vielä minunkin lapseni siinä nukkui viime viikkoon asti. Sitten annoin sänkypolon nitinoille ja natinoille, sekä lapseni yörauhalle, pidemmän korren. Mies toi lainalapselle pieneksi jääneen jykevän Ikea-pinnasängyn tänne, siinä on kuulkaa oikein joustinpatja.

Juhannuskin meni, kävimme mökilläkin sen verran, että lapsi ehti kolhaista päänsä kiveen. Lapsella ei ollut eilen kaatumisten suhteen paras päivä:  hän juoksi myöhemmin kotona päin lattialla makaavaa minua ja heitti voltin ylitseni. Poskeen tuli naarmu, vaikka en saata arvata, mistä. Koen kehoni ylen pehmoiseksi, vaan ilmeisesti se aiheuttaa naarmuja, kun vauhti on riittävän kova ja voltilla sen ylittää. Ehkä lapsi oletti olevansa pienempi ja vauhdin vain hempeästi pysäävän massan kiihtyvyyden lakien sijaan. Voi minun pientäni.

Ollapa energinen ihminen.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Jotkut nielaisevat kuun, toiset taas...

Olen ottanut missiokseni tarkkailla joka päivä kymmenen päivän sääennustetta (joskus useammankin kerran päivässä) siinä toivossa, että putken päässä näkyisi valoa. Mies suhtautuu harrastukseeni vähän nuivasti ja on oikeastaan välinpitämätön sään suhteen, "kunhan ei sada". Minä taas jotenkin kaipaan kesää, jos nyt ei ihan helteitä niin ainakin lähempänä 20 astetta pyörivää säätä kuin 10, jota nytkin ollaan lähempänä.

Lähdin kuulostelemaan äsken tuossa oloani tarkemmin ja päädyin siihen, että kärsin jotain pitäis tapahtua -syndroomasta. Liekö tämä muille tuttu ilmiö. Tulee olo, että elämä junnaa paikallaan ja jotain pitäisi tapahtua. Mitään käsitystä tästä jostakin ei ole. Sitä miettii kodin raivausta turhasta tavarasta (olen aloittanut tämän projektin monasti ja päässytkin eroon tavarasta, mutta sitä sikiää koko ajan lisää ja tyhjät kolot kaapeissa täyttyvät uudelleen) ja kaikenlaisista muista projekteista, kuten bataatin kasvattamisesta köynnökseksi. Tai parvekevalaistuksen hankkimisesta syyskesää varten (jos silloin sää sallisi ulkonaolon).

Ihan ensiksi olisi kuitenkin juhannus vietettävänä. Pitää odotella Mies palautuvaksi asioitireissultaan kotiin ja miettiä hänen kanssaan strategioita. On ihan talviuninen olo, taidan olla muumien sukua, vaikkakin ajoittainen rauhattomuuteni ja tilanteista pakeneminen viittaa nuuskamuikkuisuuteen. Arkuus ja taipuvaisuus ajoittaiseen hedonismiin on silti nipsuisuutta ja lapsen syntymän ja kasvun myötä minuun tuntuu iskostuneen myös temperamenttisuutta pikkumyiseen tapaan. Ja koska kiinnostun hemulimaisesti yksityiskohdista ja olen ajoittain ärsyttävä ja ikävä kuin haisuli, vaikkakin suurimman osan kaikista päivistä toki täällä muumimammailen, voidaan kai päätellä että olen nielaissut muumilaakson. Se selittäisikin aika monta juttua.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Jalkapalloa ja kemikaalioita

Se on nyt jalkapalloa tämä elämä. Ei minua kukaan sitä pakota katsomaan, mutta tunnun katsovan silti. Samaan aikaan soitan stereoista lapselle musiikkia ja TV pyörittää äänetöntä jalkapalloa. Se on jotenkin harmiton kesäyhdistelmä. Jalkapalloilu nyt kuitenkin on suhteellisen väkivallatonta kilvoittelua (nyt iski heti pelko jostain kauheasta, kun tulin ääneen sanoneeksi jonkin olevan turvallista).

Lapsi kuuluu myyryävän päiväunisijoillaan. Minä toivon, ettei hän vielä heräisi. Että voisin vain istua tässä ja kuulostella päässäni liikkuvia ajatuksia. Nyt kun olen saanut rauhoituttua sen jäljiltä, että kun vielä istuin hetki sitten tässä sohvalla yöpaidassani, ovelle koputettiin ja kovaa. Minuun tuli vauhtia: vaihdon farkut jalkaan ja kiskoin paidan päälleni ja avasin oven (hiukseni näyttivät --- no, ovat ne parempiakin päiviä nähneet). Siellä oli mies ja paketti, jonka minä vastaanotin ja sopotin, että "minulla on tuolla vauva nukkumassa" ikäänkuin selityksenä sotkuiselle ulkonäölleni ja viipymiselleni oven avauksessa, vaikka asia ei tietenkään millään muotoa selittänyt kumpaakaan. Mies tuoksui uskomattoman hyvälle, en ole koskaan tavannut yhtä hyväntuoksuista tavarantoimittajaa. Koska vauva ei herännyt, annan anteeksi voimakkaan ovenkoputuksen erinomaisen tuoksun takia (se oli kemikaali, ei ominaistuoksu: tämä näin selityksenä, ettette pitäisi minua liian eläimellisenä).

Mies on tänään tulossa kotiin ja juuri ennen saapumistaan hän sai siis suuren paketin. Hänelle on aiemmin viikolla tullut jo kaksi pienempää. Minulle tulee harvoin paketteja, tosin enpä juuri tilaile ulkomailta mitään. Syy on siis minun.

Lapsi heräsi, potkiskelee leposijaansa ja huutaa (vielä melko kärsivällisesti) "äiti". Mentävä on, ei auta mitään.

Lopetan raporttini täältä tähän.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Hilu, hilu, hilu, hilu, kun tuli vilu

Kun olimme pieniä koululaisia, lauloimme opinahjossamme päälle viisikymppisen opettajamme (joka oli ollut sodassakin 15-vuotiaana) johdolla vanhanaikaisia lauluja. Osaan muun muassa laulaa maamme rannikkokaupungit pohjoisesta etelään, isäni osaa laulun siitäkin, mitkä joet mihinkin laskevat. Opettelimme laulujen sanoja ulkoa ja niinhän siinä kävi, että osaan ne vieläkin. Yksi näistä lauluista meni näin: "Silloin se ilma lämmin on, kun etelästä tuulee; kyllä se tyttö pojan äänen hiljemmänkin kuulee". Tämä on nyt kovin ajankohtaista, kun pohjoiset tuulet ovat tuoneet meille perin vilpoisen kesän. Huomenna lämpömittarin pitäisi nousta 11 asteeseen, sellaisiin lukemiinhan pääsimme jo varhain keväällä! Seuraavaan kymmeneen päivään ei ennusteiden mukaan ole helpotusta luvassa, saa nähdä, meneekö kesä tällä tavoin värjötellessä.

Yle se on ihmellinen paikka. Laulu, johon viittasin, löytyy internetistä tallenteena vuodelta 1909. Ja se menee juuri, kuten muistinkin. Kuunnelkaapa täältä.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

"Blogitapaaminen"

Täytyyhän tästä teillekin kertoa. Tapasin kahvittelun merkeissä blogini lukijan, joka käsittämättömän monen mutkan ja sattuman kautta oli järkeillyt (clever girl!), kuka minä olen oikeassa elämässä. Hän oli itse elämänsä heilauttamana ajautunut hyvinkin lähelle itseäni maantieteellisesti, joten sen ja muidenkin hassujen seikkojen johdosta päädyimme siis kahvittelemaan yhdessä.

Siellä me istuimme ja puhuimme vaikka mistä. Tunne oli ennenkokematon: ihminen vieressäni oli tavallaan vieras ja kuitenkin tuttu. Hän tiesi minusta enemmän kuin monet tuttavat minusta tietävät. Minäkin tiesin hänestä valmiiksi yhtä ja toista. Ja nyt hän on minulle oikea ihminen, kuten minäkin hänelle.

Jälkeenpäin hän kirjotti minulle, että olemukseni oli yhtä sen kanssa, mitä kirjoitan. Se oli hyvin, hyvin kauniisti sanottu. Voi että.

En uskaltanut tähän postaukseen kirjoittaa, kuka tämä mysteerinainen on, mutta saapi hän itse tänne ilmoittautua, jos uskaltaa. Sallittua on piileskellä varjoissakin, sitähän täällä blogimaailmassa anonyymina kirjoittava (kuten minä) muutoinkin tekee. Paitsi tietysti niiden osalta, jotka tavalla tai toisella minut sitten siihen todelliseen lihaan ja vereen osaavat yhdistää.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Sattumia ja tapahtumia

Tänään lounasaikaan näin ikkunasta ihmisen, jonka hiukset oli kyllä kauniisti leikattu, mutta jonka askellus sai minut heti ajattelemaan, että hän on päihtynyt. Jostain syystä kävin päässäni dialogia tämän sivusilmällä näkemäni ihmisen kanssa, joka kertoi minulle siinä käyttävänsä huumeita ja elämänsä menneen niiden vuoksi pilalle (tapahtuukohan muille ihmisille tätä: kuvitteellisia dialogeja oman pään sisällä).

Unohdin jo vilaukselta näkemäni ihmisen, kunnes hetken kuluttua pakkasin tyttären vaunuihin ja lähdimme viemään lahjapakettia postiin kummitytön syntymäpäivän kunniaksi. Niin siinä sitten kävi, että kun tulin portista ulos, näin samaisen naisen nojaamassa liikennemerkkiin nyyhkyttäen ja nähtävästi ylen antaen. Vieressään oli ohikulkija, joka vei jotain autoonsa ja huuteli rauhoittavasti, ettei jätä naista yksin, ennenkuin "ne" tulevat. Huusin naiselle yli tien: "Pärjäättekö te?" Lyhtypylvääseen nojaava sopersi: "Anteeksi" (ilmeisesti aiheuttamaansa vaivannäköä) ja auttaja vastasi: "Pärjätään, mä olen jo soittanut". Tunsin samanaikaisesti pahaa ja hyvää mieltä. Pahaa mieltä siitä, että nojailijalle oli selvästi sattunut jotain ikävää (hän sopersi jotain sen kaltaista, kuin miksei mun miesystävä edes auttanut) ja hyvää mieltä häntä auttamaan pysähtyneen naisen vuoksi, joka oli paitsi kutsunut apua, myös selvästi lupautunut pysymään toisen turvana, kunnes apu saapuu paikalle. Tällaistakin siis vielä tapahtuu.

Kuulin, että eräs tuntemani mieshenkilö oli eronnut. Hän tuli mieleeni, sillä joskus hänkin pysähtyi kysymään eräältä vanhemmalta rouvalta, oliko kaikki hyvin, kun hän potkutteli rullapotkukelkallaan omituisessa paikassa. Rouva oli vain eksynyt jotain paikkaa etsiessään, mutta oli kovasti otettu huolenpidosta. Minäkin olin otettu siitä, että mies huolehti. Lähti oikein varta vasten rouvan perään. Siinä siis jollekulle hyvä mies. Sellaiselle, joka osaisi sanoa hänelle nätisti, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse, jotta lopputuloksesta tulisi hyvä. Joskus voi delegoida. Koska jos kaiken tekee itse, jää joskus asioiden siten luiskahtaessa puolisolle aikaa noin nolla tuntia päivässä ja viikossa ja kuukaudessa ja silloin saattaa käydä niin, että se toinen kaikessa hiljaisuudessa liukuu pois otteesta ja kaiken kukkuraksi sinne vuoteeseen, parisängyn keskivaiheille ja ennen toisiaan ymmärtäneiden mielten väliin kasvaa huomaamatta Grand Canyon. Ja jos se pääsee rauhassa repeämään ja kasvamaan, niin saa olla aikamoinen Houdini, jos sen aikoo kuroa umpeen ja ehjäksi. Harvat siihen pystyvät. Jotkut eivät myöhemminkään osaa sanoa, mitä tapahtui. Mutta niin minä luulen siinä käyneen.

Hyvä mies siis vapaana sellaiselle, joka osaa kesyttää 'Kaikki pittäis ite tehä' -miehen. Komeakin on, sääli hyvää parisuhdetta.

Sellaista se on, elämä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Ei mitään lotiikkaa

Lämpötila on 21 astetta, pilvipoutaa. Kävimme tyttären kanssa ostamassa kummilapselle syntymäpäivälahjan. Minusta se oli onnistunut ja kaunis, vaatelahja tytölle, joka tykkää vaatteista. Lahjaostosten jälkeen suuntasimme ruokakauppaan, josta oli vain muutama asia ostettavana, kurkku mukaanlukien. Heviosastolla vaunuista alkoi kuulua melskausta. Kysyin, huutaako neiti 'äiti' vai 'äkkiä'. Silloin hän karjaisi: "ÄKKIÄ". Minulla on oma kauppasparraaja. Lapseni on selvästi alkanut ymmärtää sanan 'äkkiä' merkityssisällön.

Minulle tuli mieleen myös naiset, minä itse ja ystävät ja miten paljon sääntöjä meidän elämäämme kuuluu. Niin, no, toisten enemmän ja toisten vähemmän. Useimmiten, keskimäärin, kuitenkin aika paljon. Minä aina nauran miehelle, joka on joka toisen viikon pois, että olen keksinyt taas uusia sääntöjä viikon aikana tai muokannut edellisiä. Ne liittyvät arjen toimivuuteen. Niin varmaankin naisten säännöt ylipäänsä liittyvät - siis siihen, miten pyykit ripustetaan, astiat laitetaan koneeseen, postit säilytetään, vaatehuolto käsitellään jne.

On minulla sellainenkin ystävätär, joka kertoi ex-miehensä aina ripustaneen hänen alusvaatteensa pyykinkuivaustelineeseen yhdessä mytyssä, niin että ne olivat kuivuttuaan mallia "wrinkle". Myös vuoteen mies sijasi aivan eri tavalla kuin ystävätär itse sen olisi sijannut. Hän ei ollut kuulemani mukaan kertaakaan huomauttanut miehelle näistä seikosta (eikä varmasti muistakaan vastaavista). Ei heidän suhteensa siis ainakaan siihen kariutunut.

Olen itse yrittänyt linjata tilanteen siten, että huomautan asiasta vasta, jos todella suivaannuttaa. Joskus tietysti suivaannuttaa ihan kaikki, jolloin kynnys on aika matala. Noh, kuitenkin, siihen pyrin, ettei aina tulisi sanomista. Muistutan itseäni niistä wrinkle-pikkareista. Mihinköhän ryhmään hyvä lukijani kuuluu:

1) wrinkle-pikkuhousujen sietäjiin
2) miehen ripustustyön vaivihkaa tai äänekkäämmin korjaajiin
vai
3) huomauttajiin: "Nää mun alkkarit on nyt ihan rytyssä, ei tämmösiä voi käyttää!" "Onks tää muka pyykkien ripustusta?"

Tämä siis osastostamme kalsarien kertomaa.

Niin ja vaikka asetelmamme tässä kertomuksessa oli nainen huomauttajan roolissa, niin saattaahan se olla toisinkin päin. Joissain huusholleissa se on mies, joka arkiaskareista pääosin vastaa. Enhän minä sillä. Miehet on ihanoit, vähän niinkuin omenoit. Tai manssikoit. Kohta niitäkin saa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Positiivisuuden suuntaviivoja

Nyt on sellainen ajankohta, kun harjoitetaan positiivista ajattelua. Facebookissa se näkyy kolmen positiivisen asian kiertävänä haasteena. Minä en ole haastetta saanut - jostain syystä aika harvoin saan haasteita. Ehkä kukaan ei vain tykkää minusta. No, oli miten oli, alkaahan sitä vaistomaisesti miettiä jotain positiivista itsekin, kun muiden positiivisia uutisia lukee. Lisäksi muiden päivän positiiviset asiat (kuten se, ettei kissa oksentanutkaan matolle vaan paljaalle lattialle) saavat itsensäkin tuntemaan olonsa hyväntuuliseksi. On se muuten onni tosiaan, jos kissa kerrankin oksentaa muualle kuin sille peritylle punaiselle matolle.

Positiivista ajattelua harjoittavat myös jotkut ulkona shortseissa liikkuvat henkilöt. Heitä on esiintynyt helteiden jälkeen jatkuvasti, vaikka lämpötila putosi äkillisesti 15 astetta. He ovat niitä, jotka päättävät, että kesä ei lopu. Rispektiä, minun teki mieli kaivaa talvitakki takaisin esille. Sukat vedin takaisin jalkaan, vaikka olin jo siirtyä paljasjalkakauteen. Mutta ei vielä, kesä ei vielä vilukissalle koittanut.

Tytär sai yksivuotislahjaksi laulukirjan. Tänään sitä on selailtu ja kirjasta lauleskelin hänelle Mörrimöykky-laulua, josta hän innostui villiin fyysiseen improiluun. Se oli hauskaa ja kannusti minua laulamaan lisää. Osaan tavattoman paljon vanhoja lastenlauluja, mutta en yhtään uusia. Harmittaa, etten osaa lukea nuotteja, sillä kirjassa niitä olisi ja voisin opetella ne uudetkin laulut. Opetetaankohan nykyään musiikintunnilla lapsille nuotit, vai pistetäänkö sokkona musiikintunnilta pihalle kuten minut? Olisin saanut musiikista kympin ilman nuottien osaamista, mutta kieltäydyin menemästä laulamaan kirkkoon, koska olen hippi ja anarkisti (oikeasti pelkäsin julkista esiintymistä niin paljon, etten millään uskaltanut). Mutta positiivisuudessa pysytelläkseni rakastan laulamista ja musiikkia edelleenkin ja olen iloinen, että tyttäreni vaikuttaa olevan samaa maata.

Sitten minulla on yksi positiivinen ajatus vielä. Luin Akavan jäsenlehdestä artikkelia stressitohtorista (psykologi tai psykiatri), joka kysyy stressaantuneilta asiakkailtaan, mitä nämä tekisivät jos aika ei olisi rajoite. Siis ihan kaikkein mieluiten. Minä ajattelin, että sillä hetkellä veisin kaksi hyvää ystävääni, joiden kanssa olen tavannut kahvitella silloin tällöin (nykyisin harvemmin) piknikille puistoon. Tekisin tämän yllättäen niin että minulla olisi eväskori ruokineen ja juomineen heitä varten ja siellä me sitten söisimme, joisimme ja parantaisimme maailmaa. Sitten oivalsin, että näin pieni haave on mahdollinen toteuttaa. Joten nyt odotan Miehen saapumista kotiin, jotta saan neidin hänen hoteisiinsa ja alan kasata koriani ja toivon, että saan yleisöni tavoitetuksi. Jos ei ensi viikolla, niin edes jossain vaiheessa kesää tai ainakin ennen kuin talvi tulee.