lauantai 31. toukokuuta 2014

Laudaturin arvoinen kevät

Tänään on (kylmä ja sateinen) kevätjuhlapäivä ja yo-juhlapäivä tietenkin. Minäkin pääsin ylioppilaaksi 25 vuotta sitten. Selvä, en vielä äsken tuntenut itseäni kovin vanhaksi, mutta nyt tunnen. No, onhan tuo kuitenkin tuollainen pyöreä luku, joten siksi kannattanee muistella hiukan kyseistä päivää.

Oli siis vuosi 1989. Silloinkin oli sateista, joskaan ei ehkä aivan yhtä kylmää kuin tänään, mittari osoittaa 12 lämpöastetta, mikä on viikon takaiseen helteeseen nähden suorastaan kohtalon ivaa. Oli miten oli, silloinkin satoi. Muistan valokuvan, jossa kävelimme ystävättäret, poikaystävät ja minä siellä sateessa varjoinemme.

Ystävälläni H:lla oli yllään puku, jota hän kutsui Alexis-puvuksi (silloin TV:stä tuli Dynastia-sarja, jossa Joan Collins - roolinimeltään Alexis - oli aina pukeutunut iltapuvuntyyppisiin vaatteisiin -- nykyisinhän hän näyttäytyy Snickers-mainoksessa, jossa nälkäinen partamies muuttuu diivaksi, kun hänellä on nälkä ja joku on källinyt hänen deodoranttinsa). Puku herätti minussa kateutta, kuten kantajansakin, joka oli kaunis, enkelinkiharainen ja ennenkaikkea kurvikas ja hoikka. Puku oli vaalean persikan värinen, luulen, että sen voisi hyvin laittaa ylleen tänäkin vuonna. Harmittaa, että tiemme H:n kanssa erkanivat, sillä pidin hänestä kovin. Yritin joskus häntä lähestyä uudelleen, mutta minulle jäi sellainen käsitys, että H:n mielestä olimme kasvaneet liiaksi eri suuntiin (hänellä on hieno akateeminen ura) ja niin jätin hänet rauhaan, en toki halua olla kenellekään kiusaksi ja tuppautua seuraan väkisin.

Ajauduin sivuraiteille. Vaikka onhan pukeutuminen tärkeää, kuten ovat ihmissuhteetkin.

Kaipaan minä toistakin ystävääni S:ää. Hänkin on päässyt katomaan näköpiiristäni. Muutti toiselle paikkakunnalle hänkin ja perusti perheen. Mietin häntä taannoin, laskeskelin, että hänen jälkikasvunsa on jo aikuinen. Jos hän on ollut lukiossa, pääsee hän ehkä juuri tänään ylioppilaaksi. Kaikkea sitä! Onnea hänelle, ehkä joku sattuma vielä heittää hänen äitinsä minun tielleni.

Sellaisia runotyttöjä me olimme ja maailmanparantajia. Kuuntelimme kantaaottavaa musiikkia, luimme kirjallisuutta ja runoja ja joimme punaviiniä. Kuten kuuntelemamme Heikki Salokin lauloi: "Ja me vaan puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin, viisaat lapset". En tarkoita tällä sitä, että olisin itse ollut tai nykyisin olisin, erityisen viisas. Mutta ajattelen ja siis olen.

Illalla me menimme merenrantaravintolaan juhlimaan saavutustamme. Siellä oli myös sankoin joukoin kaupungin muita ylioppilaita. Nautitimme kuohujuomaa ja tunsimme olomme yleviksi. Ajattelin silloin, että oli elämäni stressaavin pinnistys lukea ja suorittaa yo-tutkinto. Nykyisin se naurattaa - eivät ne ylioppilaskirjotukset sitten olleetkaan ihan se kaikista stressaavin asia, mitä sen jälkeen on elämässä tullut läpikäytyä.

Mutta yleisarvosanaksi antaisin tällekin keväälle ja elämälle yleensä: Laudatur.


perjantai 30. toukokuuta 2014

Täyttä elämää

Kirjoittaminen on hankalaa. Olen tehnyt jo muutaman aloitusyrityksen sekä kokonaisen kappaleenkin ja päätynyt kuitenkin siihen, että kirjoituksesta saa väärän mielikuvan. En edes oikein tiedä, mikä se oikea mielikuva on. Joten kirjoitan siis sen, mikä tarkoitus oli, tai vähän sinnepäin.

Olen tehnyt toukokuun ajan töitä. Aivan huikean etuoikeutettua: pitkällä deadlinella töitä, joita voin tehdä kotoa käsin, laittamatta lasta hoitoon kodin ulkopuolelle. Onhan järjestelyssä toki huonokin puolensa: koska kaikki päiväuni- ja ilta-ajat on käytettävä töiden tekemiseen, olen laiminlyönyt rivakasti parisuhdetta, kohtuullisesti ystäviä sekä sukulaisia ja hivenen blogiakin (tämän suhteen en ole kyllä ollut ahkera muutenkaan). Eritoten kiitos ja kumarrus ymmärtäväisyydestä ja pitkästä pinnasta kääntyy Miehen puoleen, tämä kun on omalla läsnäoloviikollaan hoitanut lasta aamupäivisin sopimuksemme mukaan säntillisesti ja vienyt lasta puistoon niin usein, että tämä on oppinut sanomaan vetoavasti: "PUI" (=vie minut puistoon ja heti, tahikka nousee meteli).

Toukokuu on kuitenkin ollut tapahtumarikas: peruuntunut Peter Gabrielin keikka (ei siis Peterin, vaan minun puolestani), syntymäpäiväjuhlat, äitienpäivä, ystävän tapaaminen Tampereella, kaupunginosan juhlatapahtuma, helleaalto, hyytävä kylmyys ja vaikka mitä! Ehkä olen suoriutunut kaikesta vähän viime tingassa ja laahautuen, mutta jotenkuten riman yli olen kuitenkin kierähtänyt. Kierähdin minä kerran myös Koskikeskuksen rullaportaissa, sillä sateenkastelemien tennarien pito metallilla on miinusmerkkinen. Lankeemukseni oli hivenen erikoinen, sillä kun kohotin katseeni portaikon uumenista, näin ensimmäisenä nuoren miehen, joka istui pyörätuolissa. Kaatumisen nolous kääntyi kaatumisen etuoikeudeksi alle sekunnissa.

Lapseni on oppinut halaamaan minua jaloista. Ei hänen varrellaan tietysti ylemmäs ylettyisikään. Sylissä hän ei osaa vielä halia. Mutta jalkahalit ovat koskettavia. Samoin ne iltaiset hetket, kun lapsi alkaa jo väsyä ja jaksaa pysähtyä syliin hellittäväksi. Silloin saan painaa poskeni hänen hiuksiinsa, silittää pientä selkää ja päätä, kertoa, miten rakas ja tärkeä hän on.

Toukokuu puettiin tällaiseen pähkinänkuoreen tällä kertaa, nyt on mentävä maate.


tiistai 13. toukokuuta 2014

Itsekehitetyn kiireen keskellä tyven

Yhtäkkiä tulee sellainen seesteinen olo, että kaikki on ihan hyvin. Tuntee rauhaa ja onnea, sellaisen mukavan tunteen rintakehässä, joka tekee hengittämisen paitsi kepeäksi, myös miellyttäväksi. Mistä se tuli? En yhtään tiedä. Mies aiheuttaa suihkussa veden lotinaa ja miehet TV:ssä jahtaavat jäällä liukuvaa mustaa lämikkää. Ja minä vain istun vauvan pinkki fleecepeitto sekä tietokone sylissäni ja tunnen oloni kepeäksi.

Sen minä vain ajattelin kertoa.