tiistai 25. helmikuuta 2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Minä olen mielensäpahoittajien sukua. Niin se vain on. Olen ihmistyyppiä, joka haluaisi olla kaikille mieliksi, ei haluaisi suututtaa ketään ja jolle muiden ihmisten mielipide on tärkeä. Aivan liian tärkeä, kuten olen saanut jälleen viime päivinä tuta.

Meidän luonamme kävi vieras. Vieras on vähän epämääräinen termi, joten lisäyksenä mainittakoon, että kyseinen vieras on hyvin läheinen, minut lapsesta asti tuntenut ihminen. Hän ei ole omalta elämältään monesti ehtinyt luonamme käydä lapsen syntymän jälkeen, mutta nyt hän kävi parinakin päivänä. Näinä päivinä hän sai minut ymmärtämään, että olen äitinä täysin riittämätön ja teen kaiken väärin.

Olen makustellut näitä asioita nyt useamman päivän. Käännellyt ja väännellyt päässäni ja ihmetellyt. Luonamme käynyt vieras on aina ollut ihminen, jota olen arvostanut ja katsonut ylöspäin. Hän on minua vanhempi ja on ollut aina sekä fyysisesti että psyykkisesti vahva - tahtonaisia. Minun vahvuuteni taas on herkkyys ja kiltteys, sosiaalisten tilanteiden hienovarainen lukeminen. Onhan minussa valtavasti muitakin puolia, tunnen vahvuuteni ja heikkouteni mielestäni varsin hyvin. Kiitoksena vierailusta, erityisesti heikkouteni ovat nyt raastimen karkeimmalla pinnalla sipaistuna  ja suolalla ja sitruunalla maustettuna kauniisti esillä.

Kävin lohduttautumassa Project Mama ja Lähiömutsi -blogeissa, joissa onneksi värikkäin ja nasevin sanankääntein osoitetaan se, ettei ole olemassa mitään kaavaa onnistuneeseen äitiyteen. Kuka kammoaa mitäkin äitiyden osa-aluetta eikä koe sopivansa muottiin. Kadehdin silti näitä kahta bloggaavaa äitiä: heitä eivät ulkopuolisten mielipiteet tunnu hetkauttavan. Ainakaan siinä määrin kuin minua herkistelijää, joka valvon yöllä kuunnellen lapsen hengitystä ja mietin, että ehkä minun pitäisi olla parempi.

Sitten käyn pääni sisällä keskusteluja täällä vierailleen ihmisen kanssa. Haluaisin, että hän ymmärtäisi yhteistä pitkää taustaamme vasten, että minä olen minä, enkä muutu äitiyteni myötä rohkeaksi ja ronskiksi häneksi. Ennenkaikkea haluaisin, että hän hyväksyisi minut äitinäkin sellaisena kuin olen. Lapseni kaikkinainen hyvinvointi on minulle ehdoton ykkösprioriteetti, kuten kaikilla äideillä. Hän tuntuu kuitenkin vaativan minulta huippu-urheilijan suoritusta ja esiintyi ikäänkuin hyperaggressivisena life coachina. You've gotta be a lean mean mothering machine.

No, vierailujen seurauksena tein kyllä pienen ryhtieleen äitiydessäni, mutta enimmäkseen olen vain murehtinut riittämättömyyttäni. Toisaalta minussa nousi taistelumieliala: saatanpa jopa sanoa hänelle tulevalla visiittikerralla, että hetkinen, minä määrään täällä, koska minä olen tämän lapsen äiti.

Samalla teen pienen merkinnän ihmisyyden muistikirjaani: älä koskaan arvostele kenekään äitiyttä. Ymmärrä ja anna tilaa. Vahvista sitä, missä ihminen on hyvä.

Noniin. Ehkä minä olen tämän nyt kirjoittanut itsestäni ulos.

Kiitos, kun kuuntelitte. Vielä parempi, jos vähän ymmärsitte.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Tärkeitä kysymyksiä

Tänään on ollut merkittävä päivä, sillä tänään olen tehnyt oman äitiyteni pohjanoteerauksen. Uskoakseni niitä tulee vielä lisää, huonompiakin päiviä (huokaus) ja mitään peruuttamatonta en saanut aikaiseksi. Sen verran silti, etten halua asiaa miettiä ja mietin sitten kuitenkin - ehkä kaikki äidit ruoskivat itseään sillä, mitä ajoittain ovat. Mutta eivät kiitä siitä, mitä ovat suurimman osan ajasta.

Koska en halua kertoa päivästäni, kerron edellisestä yöstä.

Yössäni minä olin elokuvaohjaaja. Vieläpä amerikkalainen elokuvaohjaaja (en siis minä itse laisinkaan, nainen tosin taisin kyllä olla, sillä olin saanut houkuteltua elokuvaani iäkkään, arvostetun miesnäyttelijän, joka ei juuri enää elokuvahommiin halunnut eläköitymisensä jälkeen ryhtyä). Elokuvani merkittävää sivuosaa esitti Renny Harlin. Kohtauksessa, jota juuri kuvasimme, hän juoksi paikoillaan pysyen ruskettunut rintakehä paljaana ja hikisenä (ja ei, se ei näyttänyt eroottiselta, enemmänkin myötätuntoa herättävältä). Hänellä oli pitkät hiukset, niinkuin joskus vuosia sitten.

Istuin kuvausautossa elokuvan miespääosaa esittävän herrasmiehen kanssa ja hän vaikutti innostuneelta siitä, millainen elokuvasta lopulta tulisi. Luottavaiselta ammattitaitooni. Heräsin, kun mieheni huuteli itkuhälyyttimeen, että minun pitäisi herätä katsomaan naisten jääkiekkoa. Käperryin selänvenyttelyasentoon noustakseni (polvet kippurassa vatsan alla ja pää polvissa kiinni), mutta uskomatonta kyllä, nukahdin hetkeksi niille sijoilleni pyöreänä kuoriaisena.

Näin vielä yhden unen.
Siinä minulta kysyttiin vain yksi kysymys:
"Mikä on tärkeintä elämässä?"
Minä vastasin:
"Kuvata ihminen läheltä, karkeana".

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Ei me mentykään Kreikkaan

Olen kuunnellut ihanan Jarkko Martikaisen uutta levyä Koirien taivas (EDIT: levyn nimi korjattu - Crazy Cat Ladyn oikaisusta kiittelee hän ystävällisesti) . Siinä on kappale, jossa perhe elää köyhyysrajoilla ja koiran sairastumisen vuoksi matka Kreikkaan käy viimeistään mahdottomaksi. Niinpä perhe sitten pakkaa tavaransa, lukitsee ovet ja piiloutuu itseruskettavine voiteineen ja säilykepurkkeineen kellariin, niin että naapurit ja tuttavat kuvittelisivat heidän lomailevan Kreikassa. Kaikki paljastuu, kun perheen mies sairastuu ja joutuu tilaamaan itselleen ambulanssin. Iltapäivälehdet kirjoittavat armottomia lööppejään. Perheen rouva ihmettelee kaupassa kaikista raaimman otsikon nähtyään puolisolleen, onko maailmassa rakkautta enää ollenkaan. Mies miettii, että kun hän kaiken tämän jälkeen on vielä puolisonsa vierellä - jos se ei ole rakkautta, hän ei tiedä mikä on.

Miettikääpä sitä, hyvät ystävät ja käykää kuuntelemassa biisi, jos teillä on käytössänne Spotify. Tai oikeammin, kuunnelkaa koko levy. Tai ostakaa se heti, niin pian kuin pystytte. Siinä on tarinoita, jotka haluatte kuulla. Ellei teillä nyt satu olemaan jotain perustavanlaatuista Jarkkoa vastaan, mitä on vaikea uskoa, sillä hän on pienen ihmisen puolella niin hurmaavasti, että asenne sulattaa minut pieneksi lätäköksi lattialle.

Biisi köyhyysrajalla tai sen alapuolella elämisestä sai minutkin hyvin mietteliääksi (ja miehen loppumietelmä hyvin liikuttuneeksi). Olen ollut elämässä suhteellisen onnekas taloudellisesti, olen sitä vieläkin, sillä minun on mahdollista (kitkutellen, mutta kuitenkin) olla vielä kotona lapsen kanssa, vaikka varsinainen äitiysloma on jo loppunut. Minusta tuntuu, että kun nyt olen kokeillut pitkästä aikaa sitä, mitä on, kun on oikeasti mietittävä, mitä on välttämätöntä hankkia, olen herkistynyt enemmän heitä kohtaan, joilla ei mene näin hyvin.

Eilen katselin TV:stä ohjelmaa Mun perhe, jossa oli pieni 7-vuotias tyttö, joka eli kauniissa pihapiirissä Porvossa äitinsä kanssa. Perhe haki ruoka-avustuksia avustusjärjestöltä ja tyttö kertoi, ettei rahaa ruokaan muutoin ole. Yhdessä perhe päätti, mitkä avustusleivät laitetaan pakastimeen ja mitkä otetaan heti käyttöön. Tyttö seisoi tiskipöydällä ja kurkoitteli kaappiin kuivatavaroita. Äiti kiitteli avusta ja sanoi, miten kiltti tyttö oli auttaessaan äitiä tavaroiden purkamisessa ja kehoitti tyttöä menemään leikkimään. Tyttö meni. Hän oli suloinen ja onnellinen. Niukkuudesta huolimatta äiti onnistui antamaan tytölle paljon enemmän: rakkautta, huomiota ja turvaa. Kunpa tytölle ja äidille kävisi hyvin - en nähnyt koko ohjelmaa, joten en tarkkaan tiedä, mikä tilanne heillä oli.

Minä lähden perheeni kanssa tänään taidenäyttelyyn. Se on ilmaista ja tänään ulkona ei ole kylmin mahdollinen päivä, joten puskemme kinoksiin vaunuinemme. Olen onnekas, kun minulla on kaikki tämä: perhe, koti, turva ja mies, joka jopa ääneen ilmoittaa halukkuutensa lähteä taidenäyttelyyn. Tykkää hän kyllä jääkiekostakin. Ihan kaikkea ei voi saada.

Pidetään huoli toisistamme ja itsestämme.