lauantai 27. joulukuuta 2014

Yhteenvedon tapainen

Olen ollut hiljaa koko loppuvuoden. Mitä kauemman on bloggaamatta, sitä korkeammaksi kynnys kasvaa. Kunnes sitten ymmärtää, ettei sitä lopulta ole. Jos onkin, on se oman pään sisällä ja silloin sen voi muuttaa pumpuliksi tai hattaraksi, kastella sen lämpimällä vedellä ja sulattaa pois.

Saimme valkean joulun, vaikka itse en jaksanut siihen uskoa. Tuntui hienolta katsella ikkunasta pikkuiseni kanssa ja todeta, että sitä se on: lunta. Hän osaa sanoa sanoja, joita hän ei ennestään tuntenut tai muistanut, kuten tonttu, lumiukko (jota emme vielä ole kyenneet rakentamaan pakkasten vuoksi) ja joulukuusi.

Meidän joulukuusemme on tänä vuonna erityisen kaunis, melkein keinokuusen näköinen. Lainalapsen astmaoireiden vuoksi päädyimme hankkimaan kuusen, joka on oikeasti männynsukuinen, vaikkakin kasvaa kuusen kaltaisesti, puu on nimeltään pihta. Nimi on hyvin lähellä sanaa pihka. Pihdan neulaset alapinta on hopeanharmaa ja siinä on pieni uurre keskellä. Ehkä haluan pihdan ensi vuonnakin. Meistä on tullut ystävät.

Minusta on tullut tällä välin  ystävä myös sähköisten kirjojen kanssa, vaikka kuvittelin itseni liian vanhanaikaiseksi moiseen touhuun. Havaitsin kuitenkin, että oikeastaan on hyvin kätevää lukea kirjaa kännykästä: äiti-ihmiselläkin on kännykkä lähes aina mukana, näyttö on nykyisissä puhelimissa sopivan suuri (sopivan suuri myös rikkoutumaan kepoisasti pirstaleiksi asfalttiin, olen havainnut) ja lisäksi taustan värin saa muunnettua mustaksi, niin että vuoteessa lukiessa ei häiritse lapsen unta. Lukeminen sujuu vieläpä lentokonetilassa, joten alles gut. Nyt luenkin Finlandia-voittajaa, joka koukutti minut täysin ihan suorilta jaloin. Taitaa olla kuudes tahikka seitsemäs e-kirjani jo, vaikka vasta havaitsin tämän uuden mahdollisuuden. Minulla on lisäksi kytky (etäinen, ei henkilökohtainen, mutta silti) uuteen voittajaan, joten uteliaisuuteni on suuri. Ensimmäisen 70 sivun perusteella voin ainakin todeta, että hän ymmärtää vanhemmuudesta jotakin, kuten ihmisyydestäkin.

Kaipa sitä itsekin jotain ihmisyydestä ymmärtää, mutta silti ei osaa toimia oikein. Ei edes silloin, kun oman mielensä pohjalla näkee kissankokoisin neonkirjaimin, että NYT MENEE METSÄÄN. Ja sitten, että TOIMI TOISIN. Mutta ei, sitä vain painaa lisää kaasua ja antaa perän heittää ja luisuu ojaan ja metsään niin että tanner tömisee ja lumi pöllyää. Ja ajattelee, että näin sitten. Että näin tämän sitten hoidit. No, minkäs teet. Teoria on eri asia kuin käytäntö. Äitiyden myötä minusta on löytynyt paitsi sellaista rakkauden tunnetta, jota en ennen tuntenut, myös suuria tunteiden ääripäitä, niitäkin, joihin en niin olisi välittänyt itsessäni tutustua. Taloksi tuntuvat silti nekin asettuneen, osaksi minua.

Toivottavasti kaikilla lukijoillani (kiitos teille siitä, että jaksatte kiinnostua pienistä elämistä) oli ihana joulu. Minulla oli. Onnistuin ruoanvalmistuksessa (siltä osin kun niitä valmistin), jopa niin hyvin, että ensi kerralla on tehtävä enemmän samaa sorttia ja kaikki muukin oli ihanasti: kukaan ei ollut sairaana, kaikki lahjat olivat mieluisia, oma Mies oli hankkinut ihania hyväntekeväisyyslahjoja, jotka tulivat kaikille täytenä yllätyksenä ja joulua viettämässä oli myös yksi lisäperheenjäsen, joka muutoin olisi viettänyt jouluaan yksin - se, että hän nyt vietti sen kanssamme sai kaikille aikaan hyvän mielen. Pikkuinen rakasti lahjoja ja niiden avaamista, joulupäiväänkin riitti vielä pari pakettia ja voi, miten surullista oli, kun hän on nyt alkanut ymmärtää, ettei joulukalenterin luukkuja enää avata, eikä pakettejakaan joka päivä. Onneksi sentään on lumi, pulkka ja keinuminen. Hän ilmoitti myös haluvansa musiikkileikkikouluun myös keväällä, vaikka paikan päällä aina onkin aika totinen torvensoittaja.

Haastava vuosi omalla tavallaan melkein takana, mutta samalla ehkä myös yksi arvokkaimpia. Nyt kun lapsi on vähän yli kaksivuotias, olen aika lailla palannut takaisin nahkoihini. Tiedän kuka olen, ihmisenä ja äitinä. Luotan jälleen itseeni. En ehkä aina ole se vuoden mutsi, mutta ei tarvitsekaan. Ei kukaan ole.

Kiitokset vielä tässä yhteydessä muille blogin kirjoittajille, heidän myötään olen löytänyt kirjoja luettavaksi, joululahjoja hankittavaksi, asioita mietittäväksi. Sillä vaikka en ole kirjoittanut, olen totisesti lukenut. Kaikkea hyvää teille kaikille myös ihan pian alkavalle vuodelle 2015.

Kirjoitellaan toisillemme!

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Elämä miehen näkökulmasta

Olen seurannut innokkaasti uutta miesten valloittamaa Iholla-sarjaa. Olen aivan koukuttunut. Sarjaa lähetetään sellaisena ajankohtana, joka menee päällekkäin lapsen iltatoimien ja sänkyyn viemisen kanssa, joten katson jaksot netistä jälkikäteen. Tällä hetkellä on yksi jakso katsomatta.

Sarja on kyllä sellainen, että jos joku on epätoivoinen suomalaisten miesten suhteen, hänen pitäisi katsoa sarja. Olen aivan rakastunut suomalaisiin miehiin, ainakin näihin sarjan kaltaisiin. Eniten minuun vetoaa biojätekuski Jukka, joka on aivan ihana isä: muistuttaa paljon minun kanssani asuvaa Miestä ja hänen isyyttään, joka on hänelle hyvin luontevaa. Kun Jukka tuli omaa väsymystään ärjäisseeksi kuopukselleen niin, että hänelle itselleen tuli itku katumuksesta, minäkin itkin hänen kanssaan. Myönnän, kun yksin katselin, lohdutin häntä ääneen. Eritoten lasten kanssa Jukka tuntuu aina löytävän ne oikeat sanat, kun lapsilla on ollut hänelle haastavia kysymyksiä esitettävänään. Ihailen myös sitä tapaa, jolla eronneet puolisot tahtomalla pitävät välinsä kunnossa lasten vuoksi - tietysti itsensäkin. Ehkä Jukka on jo löytänyt elämäänsä jonkun sulostuttajan, toivon vain, että tyttö olisi sellainen, joka toisi elämään helpotusta sekä lasten hoidon saralla että antamalla Jukalle lisää sisäistä voimaa ja uskoa elämään.

Kuulemma netin keskustelupalstoilla on ruodittu sarjaan osallistuvien henkilökohtaisia ominaisuuksia. En ole lukenut, eikä heidän ainakaan pitäisi. Ihmisten on varmasti tällaisessa sarjassa vaikea mieltää sitä, että nämä ihmiset ovat todellisia, eivätkä roolihahmoja. Toki heistä näkyvät vain tietyt puolet, mutta kuitenkin sellaiset puolet, joita heistä eivät yleensä näe kuin aivan ne lähimmät ihmiset. Todella rohkeita ovat miehet olleet oman elämänsä avaamisessa. Oli sydäntäriipaisevaa, miten opettajana toimiva Esko oli lukenut keskustelupalstojen kommentteja ja saanut todella pahan mielen. Minusta on hienoa, että he kaikki ovat omanlaisiaan ja minusta hienoja tyyppejä (no, myönnän, että Teron tanssielämän kelailen aina yli, se kun ei oikein tarjoa minulle henkilökohtaisesti kosketuspintaa, mutta hänkin on varmasti hieno tyyppi kuitenkin).

Tästä tuli vähän mainospuhe, mutta on minusta oikeasti mukavaa, että joku uskaltaa näyttää meille omaa arkeaan. Ja se ihan tavallinen elämä satunnaisine maratoneineen tai vaelluksineen tai Tshernobylin reissuineen on jännittävää ja kiinnostavaa. Siksi varmasti seuraan blogejakin innokkaasti, sillä niissäkin oikeat ihmset kertovat todellisesta elämästään, kokemuksistaan ja heille mielekkäistä asioista ja harrastuksista, jotka saattavat olla samankaltaisia kuin omani. Kun oma sosiaalinen elämäni on pienen lapsen kanssa hivenen rajoittunutta, on mukavaa, kun voi omalla tavallaan jakaa tai olla jakamassa muiden elämää.

Vähemmän arvostelua ja enemmän rakkautta. Sillä mielellä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Nuo tuolla toisella puolella

Tänään on taas sellainen päivä, tai sanokaamme, että viime päivät ovat jo sellaisia olleet, että kaipaan vahvasti yksinäisyyttä. Eilen yöllä, kun uni vältteli minua ja kuuntelin nukkuvan perheeni tuhinaa, minä ajattelin, että eikö tämä riitä? Juuri nyt kukaan ei vaadi sinulta mitään, tässä olet yksin. Mutta ei se ihan tuntunut riittävän. Unelmissani vaeltelen tuntemattomissa maisemissa yksin ja vedän sisääni vapauden kyllästämää keveää ja kirpeää ilmaa.

Muutoin olen huonoa seuraa. Ihmiset kaipaisivat minua ja tukeani, mutta minä en pääse irtautumaan omista kuvioistani, minulla ei ole voimaa suunnitella eikä pyytää. Minä vain suoritan, istun ja tuijotan ja vellon. Haluaisin olla enemmän ja antaa enemmän. Olla sellainen kuin pitäisi, tai sellainen kuin muut. Minusta tuntuu, että kyllä ne muut pystyvät parempaan.

Kävimme katsomassa esimerkkiä menneiden aikojen elämästä. Siinä takaumassa esiliinaan sonnustautunut kaunis ja pirteä emäntä hääri siistissä keittiössä vastaleivottujen leivonnaisten tuoksussa. Täysirautaiset silitysraudat lieden päällä moitteettomasti aseteltuna. Totesin minunkin tarvitsevan menneiden aikojen taloudenpitokurssia. Mieleni ajatteli, ettei siitä minulle kuitenkaan apua olisi, koska olen niin laiska ja huono.

Peilistä katsoo selvästi vanhentunut minä. En ole ehkä maailman ulkonäkökeskeisin ihminen, mutta eivätpä ihoon painuneet uurteet ja elämisen jäljet juuri mieltä piristä. Tunnen syvää väsymystä, silmät ovat karheat ja turvonneet.

Ehkä minun sisäinen muumini alkaa vain vaatia talviuniaan.

En minä tiedä.

Haluaisin vain kovasti nyt juuri olla muunlainen.
Ahkera.
Aikaansaapa.
Naisellinen.
Kelvollinen.
Pirteä.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

It's payback time

Minä saan kotoiluni keskellä niin paljon iloa ihmisten blogeista, että nyt täytyy kirjoittaa, vaikka ei olisi yhtään mitään sanottavaa. Nimittäin siksi, jos joku muu saa minun blogini lukemisesta yhtä hyvää mieltä, kuin minä muiden, niin se on ehdottomasti sen arvoista.

Jos joku on askartelija, haluan kertoa, että löysin ohjeen, jossa syksyn lehtiä voi säilöä käyttämällä vesi-glyseriini seosta (2 osaa vettä, 1 osa glyseriiniä) johon pudonneet lehdet upotetaan ja laitetaan paino päälle. Niiden annetaan tekeytyä kolmisen päivää, kunnes lehdet ovat kimmosia ja joustavia. Sitten niistä ei kai pitäisi karata väri. Kokeilen jos jaksan, mutta älkää pidättäkö hengitystänne.

Juon pakuriteetä ensimmäistä kertaa elämässäni juuri nyt. En ole vielä kokenut ihmeparanemista niska-hartiavaivoistani, mutta varmaan se tapahtuu hetkenä minä hyvänsä. No ei, en juo sitä siksi, vaan siksi, että sain sen joululahjaksi ja se on ollut kaapissa siitä lähtien. Nyt otin sen esille ja pelkäsin, että se maistuu hurjan pahalle. Lopulta se ei maistukaan oikein miltään, vaikka väri on voimakkaan ruskea. Maistuu kyllä vaniljalle, jolla juoma oli maustettu. Ei siis pahaa, kyllä pussit voi juoda. Vähän olen kyllä huolissani siitä (koska hysterix), että pakuri on osittain Venäjältä. Onhan se kuitenkin kääpä, eli kai joku sienensukuinen ja eikös sienet kerää kaikkia laskeumia. Hyi. Kääk.

Mitä tulee luonnon saastumiseen/saastuttamiseen, satuin vahingossa näkemään loistavan leffan nimeltä The East. Ei kerro nimestään huolimatta Venäjästä (ja mikä nyt on itä mistäkin katsoen), vaan aktivisteista. En kerro yhtään enempää, jos haluatte katsoa, mutta katsokaa, varsinkin jos tykkäätte Alexander Skarsgårdista. Ruotsalaiset ne vaan pääsevät näyttelemään amerikkalaisiin elokuviin, Suomalaiset vaan pääsevät lyhyisiin osiin, jossa päätyvät hengettömiksi hyvinkin nopeasti. Ehkä siitä pitää kaikkien aloittaa. Oli miten oli, hyvä elokuva, suosittelen. Mielestäni se onnistuu luotaamaan syvälle ihmisyyteen ja tarjosi minulle paljon kosketuspintaa.

Joku juuri aivasti ulkona niin kovaa, että säikähdin. En tiedä, mitä kummallista ulkona aina tapahtuu, kun lapseni on ikkunan vieressä päiväunilla, yhtäkkiä muutoin hiljainen (kylläkin jaettu) pihamaamme herää pitämään mitä omituisinta älämölöä. Minä tietenkin äitinä pelkään, että se herättää lapsen ja pakuriteen juomiseni saa äkkinäisen lopun. Blogikirjoituksesta puhumattakaan.

Ai niin, huomasittko sen kohun, kun kosmetiikkateollisuus käyttää pikkuruisia muovirakeita esim. kuorintavoiteissa, jotka sitten aiheuttavat järjetöntä kuormaa luonnolle. Moraalitonta. Mutta siitä tuli mieleen, että mahtavatko nekin jyväset, joita lykätään hammastahnoihin kiillotusmielessä, olla muovia? Nykyään saa sitten kaikkea varoa! Silloin, kun minulla on viimeksi ollut kuorintavoidetta, siinä oli vielä jotain aprikoosin tai persikan kiveä. Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Minulla ei ole vielä yhtään joululahjaa, vaikka vannoin, että tänä vuonna aloitan valmistelut ajoissa. Nyt kuulkaa ei sitten ole enää kuin pari päivää siihen, että joulu on 3 kk:n kuluttua. Se ei ole paljon se. Nyt kun olisi fiksu, alkaisi tehdä joululahjoja ajoissa ja askarrella ja mitä nyt ikinä, ostella kaappeihin niitä piiloon. Ei tarvitsisi sitten hiki tukassa juosta tuolla kiukkuisten ihmisten joukossa joulukuun puolivälin jälkeen. Noin niinkuin periaattessa.

Ai että on ollut ihana syksy. Niin lämmin ja hellä tähän asti. Huomenna sää viilenee rajusti, joten annan kiitokseni siis juuri nyt. Pohjoisessa on näköjään jo tullut luntakin, terkkuja vain sinne, jos siellä joku tätä blogia lukee. Voi vitsi, ihan oikeasti silti voi lukea, tämä on kaikkien luettavissa.

Iloista päivää sinulle, palataan asiaan!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Pullollaan

Syksy on kaikenlaista pullollaan. On satoa, putoilevia lehtiä, sienikoreja. No, minulla on vähemmän sienikoreja, koska en tunne sieniä. Lisäksi olen onnistunut haalimaan asuinkumppaneikseni henkilöitä, jotka eivät sienistä niin perusta. Silti huomaan joka syksy haaveilevani ala-asteen sienikastikkeesta, sienipiirakoista ja sen sellaisesta. Minä kävin pienessä alakoulussa, jossa oli vain yksi luokka kutakin. Siellä oli myös oma keittola, josta eka- ja tokaluokkalaiset hakivat kärryillä ruoat ja veivät tyhjät (tai tyhjähköt) astiat takaisin. Se oli hirvittävän jännittävää puuhaa, aina pelotti, että teräksiset ämpärit kaatuvat ja ruoka menee maahan. En tosin muista koskaan niin käyneen kenellekään. Nyt kun mietin, en ole varma haettiinko lämpimät ruoat sieltä, varmaankin joku aikuinen toi ruoat ja me vain veimme ne suhteellisen tyhjät ja jäähtyneet astiat takaisin. Oli miten oli, ruoka oli siellä hirvittävän hyvää. Sitähän ei tehty mitään järjettömiä määriä ja se tehtiin joka päivä paikan päällä. Muistan keittolan äänet ja siellä työskentelevien ihanien naisten myssyt. Ja eritoten muistan sen sienikastikkeen. Lapset eivät noin yleisesti ottaen mene sienikastikkeesta sekaisin, joten minunkin oli sosiaalisen paineen alla sanottava, että yök, pahaa, mutta samalla yritin ottaa sitä mahdollisimman paljon ja syödä salaa. Kuinkahan moni muu niin teki?

Minun ei pitänyt kirjottaa ollenkaan mistään sienistä, mutta nyt huomaan miettiväni kaikenlaista niihin liittyvää. Sitä, miten olen syönyt serkkuni valmistamaa sienisalaattia kangassienistä: hän yritti myös opettaa minua tunnistamaan sienen, mutta muistan edelleen vain tumman lakin ja siinä keskellä pienen kohouman, mutta sitä en, pitikö siitä tulla taittaessa maitiaisnestettä vai ei.

Jos yrittäisin ryhtyä sienestäjäksi, aloittaisin suppilovahveroilla. Luulisin tunnistavani ne maassakin, poimittuja olen kyllä käsitellyt. Tatit ovat myös käsittääkseni vaarattomia, nehän erottaa muista sienistä siitä, että niillä on pillistö, ei helttoja. Eikä tateissa ole myrkyllisiä - no, sappitatti kyllä on kamalanmakuinen ja pilaa poimittuna myös kaikki muut tatit, mutta sekään ei vie sentään henkeä. Sikäli tatit ja suppilovahverot ja kantarellit ovat sellainen ehkä hyvä aloituspaikka, jos asiasta haluaa kiinnostua.

Eniten ehkä tällä hetkellä kiinnostavat kuitenkin pihlajanmarjat. Olen saanut päähäni idean, että minun pitäisi muka valmistaa pihlajanmarjahyytelöä, johon sain joskus opiskeluaikana ohjeen ruotsinopettajaltamme, ohjeen päällä lukee "Rönnbärsgele". Ainakin tuon siis opin ruotsintunnilla. Tänä vuonna pihlajanmarjoja on ilmeisesti erityisen paljon. Se suojelisi kaiketi omenoita madoilta, mutta omenasato vaikuttaa olevan surkea, ainakin näillä osin Suomea.

Ai niin, ja puolukoita tekisi myös mieli. Koska niistä voi tehdä vispipuuroa, jossa todella maistuu marja. Miedoista marjoista tehtynä vispipuuro tahtoo olla pliisua. Viinimarjoista tosin tulee myös hyvä puuro, mutta mansikoista sitä ei voi kyllä tehdä, menee liian miedoksi. Oma lapseni ei ole vielä maistanut vispipuuroa minkäänlaista, hänellekin sitä tekisi mieli tarjota, vaikka hän kyllä varmaankin siitä tyrmistyneenä kieltäytyisi. Mutta ei sitä koskaan tiedä.

Herkullista syksyä!

lauantai 16. elokuuta 2014

Nyt on elokuu

Minä olen täällä vieläkin.

Väliin tuli kesä ja heräämiseni kirjojen lukemiseen. Sen verran voin asiaa vielä kommentoida, että Auringon ydin osoittautui myös sivulta 89 eteenpäin loistavaksi kirjaksi ja lukemistani Sinisalon kirjoista tähän mennessä minusta parhaaksi. Suosittelen sitä erittäin lämpimästi heille, jotka arvostavat reaalifantasiaa. Mutta helteestä nauttimiseen ja kirjojen lukemiseen tuhrautui sitten aikani, joten blogi jäi hyllylle. Nyt yritän taas comebackiä.

Tänään odotin parkkipaikalla Miestä ulos Siwasta, jossa hän teki pikaostoksia. Minä sen sijaan autossa pohdin minua tanssimaan hakeneita miehiä. Miestä, joka ei tanssin aikana puhunut minulle sanaakaan (minä tietysti puhua pajatin hermostuksissani yksinäni) ja kun tämän äärimmäisen piinaavan tanssin jälkeen kiitin ja yritin poistua, mies suorastaan väkivaltaissävytteisesti kiskaisi minut kädestä takaisin ja tuijotti vihaisena osoittaen siten, että toinen tanssi on tulossa. Yhtä piinallinen sekin. Se oli elmäni pelottavin tanssikokemus.

Mukavimpia tanssikokemuksia ovat olleet eräs sairaanhoitajamies, joka haki minua tanssimaan perustelunaan se, että nauran niin paljon (voi, enää en varmaankaan naura niin paljon) ja toinen oli eräs itäsuomalainen pesäpalloilija, joka oli ollut paikkakunnallani ottelussa ja lähtenyt illalla tanssaamaan. Hän oli pitkä mies ja komea ja miellyttävä. En edes muista, olenko hänet tavatessani ollut sinkku vai varattu. Ei tilanne tanssista mihinkään edennyt, mutta miellyttävä hän oli. Saatoimme halata hyvästiksi, en ole varma enää siitäkään, tilanteesta on jo vuosia.

Minulla ei ole kovin paljon tanssiinhakukokemuksia, koska en osaa varsinaisesti tanssia, siis sellaisia perinteisiä lavatansseja. Minulta sujuu vain valssi ja sekin vain toiseen suuntaan. Isäni on yrittänyt opettaa foxin askeleita, mutta nekin olen jo unohtanut. Ovat kuulemma kätevät silloin, jos tanssilaji ei ole tunnistettavissa, silloin voi noudattaa foxin askelia.

Isä on myös opettanut, ettei tanssiinhakijaa saa torjua, paitsi jos tämä on niin humalassa, ettei pysy tolpillaan. Ja että miestä on syytä seurata vaikka ojaan, jos tämä sinne kuljettaa, tanssiessa mies vie ja nainen ei edes vikise. En ole tässä kovin hyvä, jotenkin yritän tanssiessakin saada jotain omaa tahtoani läpi. Harjoitus varmasti auttaisi tässä asiassa.

En tiedä, miksi päädyin tähän tanssiajatukseen, kun vaikka mitä muita ajatuksia tässä on ajateltu. Ehkä kerron niistä sitten myöhemmin.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Kesä, kesä, kesä!

Se todellakin tuli. Ensin kesäkuu kärvistelyä 12 asteessa ja sitten PAM, kesä. Ja Miehen kesäloma ja meidän kesälomareissumme, jonka pelkäsin menevän pieleen ja järviveden olevan kylmää, mutta niin kävi, että viikkoa ennen h-hetkeä mittari pinkaisi kesälukemiin ja minä seurasin pintaveden lämpötilaa internetistä - kunnes se ylitti keskimääräisen. Ja niin järvessä puljasi sitten neiti 1 vee onnensa kukkuloilla. Ja minä kuvittelin, että hän kavahtaisi viileää vettä, mutta ilmekään hänen kasvoillaan ei värähtänyt kun hän määrätietoisesti astui veteen ja marssi eteenpäin. Nyt on opittu jo uimaan käsipohjaa.

Oikeastaan on käsittämätöntä, että minä vasta sopeudun ajatukseen siitä, ettei vauvani ole enää vauva ja minä olen äiti ja lapseni ui jo käsipohjaa. Vauva-aika on ohi todella nopeasti, ja niin varmasti minulle sanottiinkin, mutta en hormonihuurujeni ympäröimänä sitä uskonut/käsittänyt.

Mökkilomalla luin yhden lyhyen kirjan. Sitten innostuin ja lapsen nukkuessa päiväuniaan ja iltauniaan lukemaan toisenkin kirjan (Katja Kallio: Säkenöivät hetket). Molemmat kirjat (toinen oli Epätavallinen lukija) valitsin kirjablogien suositusten kautta, kirjablogit alkavat varmasti olla monelle merkittävä väylä kirjojen maailmoihin. Oli miten oli, innoistuin asiasta niin, että olen nyt aloittanut Johanna Sinisalon Auringon Ytimen. Ja sehän meni heti suoraan ytimiin. Sain kirjan joululahjaksi, mutta en ollut uskonut mahdollisuuksiini sen lukemiseen missään säällisessä ajassa ja nyt olen kuitenkin jo sivulla 89. Kiehtova se kuitenkin on, koukuttava ja kiehtova. Ja sanoo paljon. Sinisalo on suorastaan pelottavan teräväkynäinen ja -älyinen. Tarkoitan siis sitä, että jos hän kuuluisi ystäväpiiriin, niin pelkäisin koko ajan paljastuvani siksi moukaksi ja tomppeliksi, joka olen. Kirja on kuitenkin briljantti ainakin sivulle 89 asti.

Niin, kirjaahan voi lukea auringonkuumottamalla parvekkeella kahvijuoman kera. Nauttia siitä, että minulla on hetken oma pienoismaailma, jossa on vain minä, sanat ja itkuhälyttimen suhina.

P.S. Kallio oli ihanaa kesälukemista, sitäkin voin lämpimästi suositella. Epätavallinen lukija vaatisi lukijakseen paljon lukenee(mma)n ihmisen, mutta ehdottoman viihdyttävä sekin.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Entisen elämän haamu

Kävin lueskelemassa sinkkublogeja, koska jotenkin minua alkoi kiinnostaa, pääsisinkö vielä tunnelmaan. Elämä teki keikauksen päälaelleen ja arkeni on nyt kaikkea muuta kuin sinkkuutta. Tai no, jos olisi yksinhuoltaja ja sinkku, niin sitten ero ei olisi niin suuri. Mutta blogit, joita luin, olivat lapsettomien sinkkujen blogeja. Ihan kuulostivat tutuilta tunnelmilta, niin vähän omasta sinkkuudesta aikaa, että ymmärsin hyvin, mistä he kirjoittivat. On jännä pyöritellä itseään kuin kolikkoa ja nähdä elämän ja itsensä monelta kantilta.

Eräs kirjoittaja purki ärtymystään siitä, miten hänen sisarensa käyttää äitiä lastenhoitajana, kun lapsia on vain yksi. Tuli huono omatunto ja pieni suuttumuskin. Mistä suuttumus yleensä johtuu? Siitä, että joku sohaisee kipeään paikkaan, eli on oikeassa. Minun piti oikein pulahtaa omaan itseeni. En tiedä, missä olosuhteissa kirjoittajan sisar lapsensa kanssa elää, mutta itsehän olen paljon kaksin lapsen kanssa. Juuri näissä kaksinolotilanteissä äitini on ollut (ja on) korvaamaton apu ja tuki.

Vastuu lapsesta on niin kokonaisvaltainen asia, etten olisi voinut sitä koskaan ennalta kuvitella - enkä edes uskoa. Olen ollut mielestäni suhteellisen vaativissakin työtehtävissä myös ulkomailla dedisten painaessa päälle ja löytänyt itseni toimistolta klo kolme yöllä. Silti äitiys on paljon rankempaa ja rutkasti vaativampaa kuin mikään tällainen työperäinen stressi. Miksikö? Äitiys ei anna lomaa, edes unissaan ei unohda olevansa äiti. Tietoisuus lapsen olemassaolosta ja sen myötä vastuusta on jatkuvasti läsnä, puhumattakaan pelosta, että jotain pahaa tapahtuu.

Tämä vuodatus yritti siis kuvata äitiyden stressaavuutta. Vaikka lapsen kanssa kotona olemista kutsutaan nimityksillä äitiysloma tai hoitovapaa, ei sellaiseen elämään sisälly lomaa saatikka vapautta. Tämäkin on toki hyvin subjektiivinen kokemus, toiset varmasti ottavat äitiyden paljon kepeämminkin. Ehkä tähän omaan kokemukseeni vaikuttaa se, että olen kokenut myös lapsettomuuden ja saanut esikoiseni korkealla iällä ja suhtaudun äitiyteeni äärimmäisen vakavasti. En muutoinkaan ole koskaan suhtautunut elämään kepeästi, vaan enemmänkin analyyttisesti ja pohdiskelevasti. Kuulostaa tylsältä elämäntavalta, mutta onneksi positiivisen pohjavireeni ja humoristisen luonteenlaatuni vuoksi se ei ole ollut ihan niin tylsää (uskotko?).

Omaa äitiäni en ole juurikaan pyytänyt lapsenvahdiksi. Lapsi lähestyy kahden vuoden rajapyykkiä yhden käden sormissa on laskettavissa ne kerrat, jolloin olemme Miehen kanssa käyneet ulkona kaksin, niin että äiti on yhdessä isäni kanssa vahtinut lasta eikä silloinkaan kertaakaan niin, että he olisivat laittaneet lasta nukkumaan.

Töitä olen tehnyt kotoa käsin ja silloin olen muutamia kertoja pyytänyt äitiäni avuksi. Huomasin kuitenkin, että se, että olin nimenomaisesti pyytänyt häntä hoitajaksi, tuntui hänestä liialliselta vastuulta, joten olen sen jälkeen koettanut viimeiseen asti olla pyytämättä häntä ja tehnyt työtä lapsen päiväuniaikana ja iltaisin, kun tämä on mennyt nukkumaan. Äitini kuitenkin on vapaaehtoisesti läsnä todella usein silloin, kun olemme kaksin ja lapsen suhde häneen on läheinen. Kun oven takaa kuuluu rapinaa, hän havahtuu heti puuhistaan ja sanoo toivorikkaasti: "mummo". Mummolla on aikaa ja motivaatiota leikkiin ja hänelle aika lapsenlapsen kanssa on arvokasta ja ikävä tulee helposti - kuten tulee lapsellekin mummoa.

Puolustuspuheenvuoroni ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että joku saattaa tuntea olonsa syrjäytetyksi, kuten kyseinen sinkkublogin kirjoittaja. Tai ainakin ärtyneeksi siitä että minä tai kaltaiseni äiti saa apua, kun hänellä on niin "vaikeaa". Oli miten oli, ilman äitiäni olisin varmasti flipannut. Hänen apunsa ja läsnäolonsa on ollut meille sanoinkuvaamattoman arvokasta ja olen tämän hänelle monesti kertonut: sen, miten tärkeä, rakas ja korvaamaton hän meille on. Ja oman äitiyteni kautta vasta todella ymmärrän ne uhraukset, mitä hän on omien lastensa vuoksi tehnyt. Minunkin vuokseni. Rakkaudesta.

Niin että kiitos ja anteeksi.

P.S. Tästä kirjoituksesta ei tullut oikeastaan yhtään sellainen kuin halusin eikä mitenkään tyhjentävä, mutta koska kirjoitin näin pitkän jutun, niin julkaisen sen, vaikka en olekaan siihen tyytyväinen.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kesälupaus

Meillä on ystäväperheen kanssa ihana perinne: vuokraamme joka kesä (miinus pakottavat esteet) kesämökin jostain päin Suomea viikoksi (nykyisen blogin taustakuvan olen tällaisella mökkireissulla ottanut). Tämä on ainakin itselleni ollut kesän kohokohta, tälle kesälle esimerkiksi mitään muuta merkittävää ei ole suunniteltu. Vuokrausajankohtamme lähenee lähenemistään, mutta mikä on asia, joka ei näytä muuttuvan? Sää.

Edelleen mittari siis pysyttelee joko varhaisen kevään tai myöhäisen syksyn lukemissa. Yöt ovat hyytävän kylmiä, päivisin ulkona tarkenee, jos ostaa alennusmyynnistä toppatakin (joista on Miehen mukaan tullut kesäalennusmyyntien hittituote). Nyt alkaa ihan oikeasti vähän pelottaa, että mikä eteen, jos sää jatkaa valitsemallaan tiellä? Järvivesi lienee sellaisissa lukemissa, ettei sinne halua pulahtaa Erkkikään (ei meillä kyllä ole ketään Erkkiä mukanakaan) ja grillattavatkin jäähtyvät ennen kuin ne ehtii kantaa tupaan syötäviksi. Lasten aika tulee pitkäksi - heidänhän oli tarkoitus temmeltää pihamaalla ja tutustua luonnon ihmeisiin. Huh huh.

No, varmasti moni muu minun lisäkseni toivoo moninaisista syistä lämpenevää säätä. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu heistä, jotka aloittivat kesälomansa vaikkapa parisen viikkoa sitten. Tai oikeastaan tapasin juuri sellaisen ystävän, joka kesälomaansa nyt viettää ja siinä sateessa kun pari sanaa vaihdoimme, olivat hänen mielipiteensä tällaisesta "kesälomasta" aika painokelvottomia.

Olen siis sikäli onnekas, että vielä olen kotona hoitovapaalla tämän kesän ja sikäli menetys ei ole minulle niin suuri (paitsi tuon mökkiviikon osalta, jos sinne asti tämä koleus jatkuu). Jokohan on aika tehdä sellainen lupaus, että jos helteet tälle kesälle vielä päälle mäjähtävät, niin minä en valita. Vannon sen.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Lähtemisestä ja lähtemättömyydestä

Tänään ei lähde. Minä välillä teeskentelen Miehelle, että ymmärtäisin jotain jalkapallon peluusta ja totean jostain epäonnistuneesta potkaisusta, että "nyt ei oikein lähde". Minulta ei tänään lähde. Olin aikeissa tehdä kaikenlaista tai mitä tahansa. Arvelin, että alennusmyynnitkin elhkä olisivat tänään jo käynnissä ja putiikkikin olisi auki (tarkistin netistä). Siihen saakka pääsin, sitten ymmärsin, että olen viluinen ja onho enkä todellakaan halua lähteä alennusmyyntiin, en vaikka lapsi kipeästi kaipaa suurempia pyjamia. Huomenna sitten. Tai joskus.

Lapsi on tähän saakka nukkunut samassa pinnasängyssä, missä minä aikoinani. Siinä nukkui serkkuni minua ennen, mies, joka täytti jo useita kesiä sitten, silloin kun minä olin vielä sinkku, 50 vuotta. Ja nyt vielä minunkin lapseni siinä nukkui viime viikkoon asti. Sitten annoin sänkypolon nitinoille ja natinoille, sekä lapseni yörauhalle, pidemmän korren. Mies toi lainalapselle pieneksi jääneen jykevän Ikea-pinnasängyn tänne, siinä on kuulkaa oikein joustinpatja.

Juhannuskin meni, kävimme mökilläkin sen verran, että lapsi ehti kolhaista päänsä kiveen. Lapsella ei ollut eilen kaatumisten suhteen paras päivä:  hän juoksi myöhemmin kotona päin lattialla makaavaa minua ja heitti voltin ylitseni. Poskeen tuli naarmu, vaikka en saata arvata, mistä. Koen kehoni ylen pehmoiseksi, vaan ilmeisesti se aiheuttaa naarmuja, kun vauhti on riittävän kova ja voltilla sen ylittää. Ehkä lapsi oletti olevansa pienempi ja vauhdin vain hempeästi pysäävän massan kiihtyvyyden lakien sijaan. Voi minun pientäni.

Ollapa energinen ihminen.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Jotkut nielaisevat kuun, toiset taas...

Olen ottanut missiokseni tarkkailla joka päivä kymmenen päivän sääennustetta (joskus useammankin kerran päivässä) siinä toivossa, että putken päässä näkyisi valoa. Mies suhtautuu harrastukseeni vähän nuivasti ja on oikeastaan välinpitämätön sään suhteen, "kunhan ei sada". Minä taas jotenkin kaipaan kesää, jos nyt ei ihan helteitä niin ainakin lähempänä 20 astetta pyörivää säätä kuin 10, jota nytkin ollaan lähempänä.

Lähdin kuulostelemaan äsken tuossa oloani tarkemmin ja päädyin siihen, että kärsin jotain pitäis tapahtua -syndroomasta. Liekö tämä muille tuttu ilmiö. Tulee olo, että elämä junnaa paikallaan ja jotain pitäisi tapahtua. Mitään käsitystä tästä jostakin ei ole. Sitä miettii kodin raivausta turhasta tavarasta (olen aloittanut tämän projektin monasti ja päässytkin eroon tavarasta, mutta sitä sikiää koko ajan lisää ja tyhjät kolot kaapeissa täyttyvät uudelleen) ja kaikenlaisista muista projekteista, kuten bataatin kasvattamisesta köynnökseksi. Tai parvekevalaistuksen hankkimisesta syyskesää varten (jos silloin sää sallisi ulkonaolon).

Ihan ensiksi olisi kuitenkin juhannus vietettävänä. Pitää odotella Mies palautuvaksi asioitireissultaan kotiin ja miettiä hänen kanssaan strategioita. On ihan talviuninen olo, taidan olla muumien sukua, vaikkakin ajoittainen rauhattomuuteni ja tilanteista pakeneminen viittaa nuuskamuikkuisuuteen. Arkuus ja taipuvaisuus ajoittaiseen hedonismiin on silti nipsuisuutta ja lapsen syntymän ja kasvun myötä minuun tuntuu iskostuneen myös temperamenttisuutta pikkumyiseen tapaan. Ja koska kiinnostun hemulimaisesti yksityiskohdista ja olen ajoittain ärsyttävä ja ikävä kuin haisuli, vaikkakin suurimman osan kaikista päivistä toki täällä muumimammailen, voidaan kai päätellä että olen nielaissut muumilaakson. Se selittäisikin aika monta juttua.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Jalkapalloa ja kemikaalioita

Se on nyt jalkapalloa tämä elämä. Ei minua kukaan sitä pakota katsomaan, mutta tunnun katsovan silti. Samaan aikaan soitan stereoista lapselle musiikkia ja TV pyörittää äänetöntä jalkapalloa. Se on jotenkin harmiton kesäyhdistelmä. Jalkapalloilu nyt kuitenkin on suhteellisen väkivallatonta kilvoittelua (nyt iski heti pelko jostain kauheasta, kun tulin ääneen sanoneeksi jonkin olevan turvallista).

Lapsi kuuluu myyryävän päiväunisijoillaan. Minä toivon, ettei hän vielä heräisi. Että voisin vain istua tässä ja kuulostella päässäni liikkuvia ajatuksia. Nyt kun olen saanut rauhoituttua sen jäljiltä, että kun vielä istuin hetki sitten tässä sohvalla yöpaidassani, ovelle koputettiin ja kovaa. Minuun tuli vauhtia: vaihdon farkut jalkaan ja kiskoin paidan päälleni ja avasin oven (hiukseni näyttivät --- no, ovat ne parempiakin päiviä nähneet). Siellä oli mies ja paketti, jonka minä vastaanotin ja sopotin, että "minulla on tuolla vauva nukkumassa" ikäänkuin selityksenä sotkuiselle ulkonäölleni ja viipymiselleni oven avauksessa, vaikka asia ei tietenkään millään muotoa selittänyt kumpaakaan. Mies tuoksui uskomattoman hyvälle, en ole koskaan tavannut yhtä hyväntuoksuista tavarantoimittajaa. Koska vauva ei herännyt, annan anteeksi voimakkaan ovenkoputuksen erinomaisen tuoksun takia (se oli kemikaali, ei ominaistuoksu: tämä näin selityksenä, ettette pitäisi minua liian eläimellisenä).

Mies on tänään tulossa kotiin ja juuri ennen saapumistaan hän sai siis suuren paketin. Hänelle on aiemmin viikolla tullut jo kaksi pienempää. Minulle tulee harvoin paketteja, tosin enpä juuri tilaile ulkomailta mitään. Syy on siis minun.

Lapsi heräsi, potkiskelee leposijaansa ja huutaa (vielä melko kärsivällisesti) "äiti". Mentävä on, ei auta mitään.

Lopetan raporttini täältä tähän.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Hilu, hilu, hilu, hilu, kun tuli vilu

Kun olimme pieniä koululaisia, lauloimme opinahjossamme päälle viisikymppisen opettajamme (joka oli ollut sodassakin 15-vuotiaana) johdolla vanhanaikaisia lauluja. Osaan muun muassa laulaa maamme rannikkokaupungit pohjoisesta etelään, isäni osaa laulun siitäkin, mitkä joet mihinkin laskevat. Opettelimme laulujen sanoja ulkoa ja niinhän siinä kävi, että osaan ne vieläkin. Yksi näistä lauluista meni näin: "Silloin se ilma lämmin on, kun etelästä tuulee; kyllä se tyttö pojan äänen hiljemmänkin kuulee". Tämä on nyt kovin ajankohtaista, kun pohjoiset tuulet ovat tuoneet meille perin vilpoisen kesän. Huomenna lämpömittarin pitäisi nousta 11 asteeseen, sellaisiin lukemiinhan pääsimme jo varhain keväällä! Seuraavaan kymmeneen päivään ei ennusteiden mukaan ole helpotusta luvassa, saa nähdä, meneekö kesä tällä tavoin värjötellessä.

Yle se on ihmellinen paikka. Laulu, johon viittasin, löytyy internetistä tallenteena vuodelta 1909. Ja se menee juuri, kuten muistinkin. Kuunnelkaapa täältä.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

"Blogitapaaminen"

Täytyyhän tästä teillekin kertoa. Tapasin kahvittelun merkeissä blogini lukijan, joka käsittämättömän monen mutkan ja sattuman kautta oli järkeillyt (clever girl!), kuka minä olen oikeassa elämässä. Hän oli itse elämänsä heilauttamana ajautunut hyvinkin lähelle itseäni maantieteellisesti, joten sen ja muidenkin hassujen seikkojen johdosta päädyimme siis kahvittelemaan yhdessä.

Siellä me istuimme ja puhuimme vaikka mistä. Tunne oli ennenkokematon: ihminen vieressäni oli tavallaan vieras ja kuitenkin tuttu. Hän tiesi minusta enemmän kuin monet tuttavat minusta tietävät. Minäkin tiesin hänestä valmiiksi yhtä ja toista. Ja nyt hän on minulle oikea ihminen, kuten minäkin hänelle.

Jälkeenpäin hän kirjotti minulle, että olemukseni oli yhtä sen kanssa, mitä kirjoitan. Se oli hyvin, hyvin kauniisti sanottu. Voi että.

En uskaltanut tähän postaukseen kirjoittaa, kuka tämä mysteerinainen on, mutta saapi hän itse tänne ilmoittautua, jos uskaltaa. Sallittua on piileskellä varjoissakin, sitähän täällä blogimaailmassa anonyymina kirjoittava (kuten minä) muutoinkin tekee. Paitsi tietysti niiden osalta, jotka tavalla tai toisella minut sitten siihen todelliseen lihaan ja vereen osaavat yhdistää.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Sattumia ja tapahtumia

Tänään lounasaikaan näin ikkunasta ihmisen, jonka hiukset oli kyllä kauniisti leikattu, mutta jonka askellus sai minut heti ajattelemaan, että hän on päihtynyt. Jostain syystä kävin päässäni dialogia tämän sivusilmällä näkemäni ihmisen kanssa, joka kertoi minulle siinä käyttävänsä huumeita ja elämänsä menneen niiden vuoksi pilalle (tapahtuukohan muille ihmisille tätä: kuvitteellisia dialogeja oman pään sisällä).

Unohdin jo vilaukselta näkemäni ihmisen, kunnes hetken kuluttua pakkasin tyttären vaunuihin ja lähdimme viemään lahjapakettia postiin kummitytön syntymäpäivän kunniaksi. Niin siinä sitten kävi, että kun tulin portista ulos, näin samaisen naisen nojaamassa liikennemerkkiin nyyhkyttäen ja nähtävästi ylen antaen. Vieressään oli ohikulkija, joka vei jotain autoonsa ja huuteli rauhoittavasti, ettei jätä naista yksin, ennenkuin "ne" tulevat. Huusin naiselle yli tien: "Pärjäättekö te?" Lyhtypylvääseen nojaava sopersi: "Anteeksi" (ilmeisesti aiheuttamaansa vaivannäköä) ja auttaja vastasi: "Pärjätään, mä olen jo soittanut". Tunsin samanaikaisesti pahaa ja hyvää mieltä. Pahaa mieltä siitä, että nojailijalle oli selvästi sattunut jotain ikävää (hän sopersi jotain sen kaltaista, kuin miksei mun miesystävä edes auttanut) ja hyvää mieltä häntä auttamaan pysähtyneen naisen vuoksi, joka oli paitsi kutsunut apua, myös selvästi lupautunut pysymään toisen turvana, kunnes apu saapuu paikalle. Tällaistakin siis vielä tapahtuu.

Kuulin, että eräs tuntemani mieshenkilö oli eronnut. Hän tuli mieleeni, sillä joskus hänkin pysähtyi kysymään eräältä vanhemmalta rouvalta, oliko kaikki hyvin, kun hän potkutteli rullapotkukelkallaan omituisessa paikassa. Rouva oli vain eksynyt jotain paikkaa etsiessään, mutta oli kovasti otettu huolenpidosta. Minäkin olin otettu siitä, että mies huolehti. Lähti oikein varta vasten rouvan perään. Siinä siis jollekulle hyvä mies. Sellaiselle, joka osaisi sanoa hänelle nätisti, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse, jotta lopputuloksesta tulisi hyvä. Joskus voi delegoida. Koska jos kaiken tekee itse, jää joskus asioiden siten luiskahtaessa puolisolle aikaa noin nolla tuntia päivässä ja viikossa ja kuukaudessa ja silloin saattaa käydä niin, että se toinen kaikessa hiljaisuudessa liukuu pois otteesta ja kaiken kukkuraksi sinne vuoteeseen, parisängyn keskivaiheille ja ennen toisiaan ymmärtäneiden mielten väliin kasvaa huomaamatta Grand Canyon. Ja jos se pääsee rauhassa repeämään ja kasvamaan, niin saa olla aikamoinen Houdini, jos sen aikoo kuroa umpeen ja ehjäksi. Harvat siihen pystyvät. Jotkut eivät myöhemminkään osaa sanoa, mitä tapahtui. Mutta niin minä luulen siinä käyneen.

Hyvä mies siis vapaana sellaiselle, joka osaa kesyttää 'Kaikki pittäis ite tehä' -miehen. Komeakin on, sääli hyvää parisuhdetta.

Sellaista se on, elämä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Ei mitään lotiikkaa

Lämpötila on 21 astetta, pilvipoutaa. Kävimme tyttären kanssa ostamassa kummilapselle syntymäpäivälahjan. Minusta se oli onnistunut ja kaunis, vaatelahja tytölle, joka tykkää vaatteista. Lahjaostosten jälkeen suuntasimme ruokakauppaan, josta oli vain muutama asia ostettavana, kurkku mukaanlukien. Heviosastolla vaunuista alkoi kuulua melskausta. Kysyin, huutaako neiti 'äiti' vai 'äkkiä'. Silloin hän karjaisi: "ÄKKIÄ". Minulla on oma kauppasparraaja. Lapseni on selvästi alkanut ymmärtää sanan 'äkkiä' merkityssisällön.

Minulle tuli mieleen myös naiset, minä itse ja ystävät ja miten paljon sääntöjä meidän elämäämme kuuluu. Niin, no, toisten enemmän ja toisten vähemmän. Useimmiten, keskimäärin, kuitenkin aika paljon. Minä aina nauran miehelle, joka on joka toisen viikon pois, että olen keksinyt taas uusia sääntöjä viikon aikana tai muokannut edellisiä. Ne liittyvät arjen toimivuuteen. Niin varmaankin naisten säännöt ylipäänsä liittyvät - siis siihen, miten pyykit ripustetaan, astiat laitetaan koneeseen, postit säilytetään, vaatehuolto käsitellään jne.

On minulla sellainenkin ystävätär, joka kertoi ex-miehensä aina ripustaneen hänen alusvaatteensa pyykinkuivaustelineeseen yhdessä mytyssä, niin että ne olivat kuivuttuaan mallia "wrinkle". Myös vuoteen mies sijasi aivan eri tavalla kuin ystävätär itse sen olisi sijannut. Hän ei ollut kuulemani mukaan kertaakaan huomauttanut miehelle näistä seikosta (eikä varmasti muistakaan vastaavista). Ei heidän suhteensa siis ainakaan siihen kariutunut.

Olen itse yrittänyt linjata tilanteen siten, että huomautan asiasta vasta, jos todella suivaannuttaa. Joskus tietysti suivaannuttaa ihan kaikki, jolloin kynnys on aika matala. Noh, kuitenkin, siihen pyrin, ettei aina tulisi sanomista. Muistutan itseäni niistä wrinkle-pikkareista. Mihinköhän ryhmään hyvä lukijani kuuluu:

1) wrinkle-pikkuhousujen sietäjiin
2) miehen ripustustyön vaivihkaa tai äänekkäämmin korjaajiin
vai
3) huomauttajiin: "Nää mun alkkarit on nyt ihan rytyssä, ei tämmösiä voi käyttää!" "Onks tää muka pyykkien ripustusta?"

Tämä siis osastostamme kalsarien kertomaa.

Niin ja vaikka asetelmamme tässä kertomuksessa oli nainen huomauttajan roolissa, niin saattaahan se olla toisinkin päin. Joissain huusholleissa se on mies, joka arkiaskareista pääosin vastaa. Enhän minä sillä. Miehet on ihanoit, vähän niinkuin omenoit. Tai manssikoit. Kohta niitäkin saa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Positiivisuuden suuntaviivoja

Nyt on sellainen ajankohta, kun harjoitetaan positiivista ajattelua. Facebookissa se näkyy kolmen positiivisen asian kiertävänä haasteena. Minä en ole haastetta saanut - jostain syystä aika harvoin saan haasteita. Ehkä kukaan ei vain tykkää minusta. No, oli miten oli, alkaahan sitä vaistomaisesti miettiä jotain positiivista itsekin, kun muiden positiivisia uutisia lukee. Lisäksi muiden päivän positiiviset asiat (kuten se, ettei kissa oksentanutkaan matolle vaan paljaalle lattialle) saavat itsensäkin tuntemaan olonsa hyväntuuliseksi. On se muuten onni tosiaan, jos kissa kerrankin oksentaa muualle kuin sille peritylle punaiselle matolle.

Positiivista ajattelua harjoittavat myös jotkut ulkona shortseissa liikkuvat henkilöt. Heitä on esiintynyt helteiden jälkeen jatkuvasti, vaikka lämpötila putosi äkillisesti 15 astetta. He ovat niitä, jotka päättävät, että kesä ei lopu. Rispektiä, minun teki mieli kaivaa talvitakki takaisin esille. Sukat vedin takaisin jalkaan, vaikka olin jo siirtyä paljasjalkakauteen. Mutta ei vielä, kesä ei vielä vilukissalle koittanut.

Tytär sai yksivuotislahjaksi laulukirjan. Tänään sitä on selailtu ja kirjasta lauleskelin hänelle Mörrimöykky-laulua, josta hän innostui villiin fyysiseen improiluun. Se oli hauskaa ja kannusti minua laulamaan lisää. Osaan tavattoman paljon vanhoja lastenlauluja, mutta en yhtään uusia. Harmittaa, etten osaa lukea nuotteja, sillä kirjassa niitä olisi ja voisin opetella ne uudetkin laulut. Opetetaankohan nykyään musiikintunnilla lapsille nuotit, vai pistetäänkö sokkona musiikintunnilta pihalle kuten minut? Olisin saanut musiikista kympin ilman nuottien osaamista, mutta kieltäydyin menemästä laulamaan kirkkoon, koska olen hippi ja anarkisti (oikeasti pelkäsin julkista esiintymistä niin paljon, etten millään uskaltanut). Mutta positiivisuudessa pysytelläkseni rakastan laulamista ja musiikkia edelleenkin ja olen iloinen, että tyttäreni vaikuttaa olevan samaa maata.

Sitten minulla on yksi positiivinen ajatus vielä. Luin Akavan jäsenlehdestä artikkelia stressitohtorista (psykologi tai psykiatri), joka kysyy stressaantuneilta asiakkailtaan, mitä nämä tekisivät jos aika ei olisi rajoite. Siis ihan kaikkein mieluiten. Minä ajattelin, että sillä hetkellä veisin kaksi hyvää ystävääni, joiden kanssa olen tavannut kahvitella silloin tällöin (nykyisin harvemmin) piknikille puistoon. Tekisin tämän yllättäen niin että minulla olisi eväskori ruokineen ja juomineen heitä varten ja siellä me sitten söisimme, joisimme ja parantaisimme maailmaa. Sitten oivalsin, että näin pieni haave on mahdollinen toteuttaa. Joten nyt odotan Miehen saapumista kotiin, jotta saan neidin hänen hoteisiinsa ja alan kasata koriani ja toivon, että saan yleisöni tavoitetuksi. Jos ei ensi viikolla, niin edes jossain vaiheessa kesää tai ainakin ennen kuin talvi tulee.

lauantai 31. toukokuuta 2014

Laudaturin arvoinen kevät

Tänään on (kylmä ja sateinen) kevätjuhlapäivä ja yo-juhlapäivä tietenkin. Minäkin pääsin ylioppilaaksi 25 vuotta sitten. Selvä, en vielä äsken tuntenut itseäni kovin vanhaksi, mutta nyt tunnen. No, onhan tuo kuitenkin tuollainen pyöreä luku, joten siksi kannattanee muistella hiukan kyseistä päivää.

Oli siis vuosi 1989. Silloinkin oli sateista, joskaan ei ehkä aivan yhtä kylmää kuin tänään, mittari osoittaa 12 lämpöastetta, mikä on viikon takaiseen helteeseen nähden suorastaan kohtalon ivaa. Oli miten oli, silloinkin satoi. Muistan valokuvan, jossa kävelimme ystävättäret, poikaystävät ja minä siellä sateessa varjoinemme.

Ystävälläni H:lla oli yllään puku, jota hän kutsui Alexis-puvuksi (silloin TV:stä tuli Dynastia-sarja, jossa Joan Collins - roolinimeltään Alexis - oli aina pukeutunut iltapuvuntyyppisiin vaatteisiin -- nykyisinhän hän näyttäytyy Snickers-mainoksessa, jossa nälkäinen partamies muuttuu diivaksi, kun hänellä on nälkä ja joku on källinyt hänen deodoranttinsa). Puku herätti minussa kateutta, kuten kantajansakin, joka oli kaunis, enkelinkiharainen ja ennenkaikkea kurvikas ja hoikka. Puku oli vaalean persikan värinen, luulen, että sen voisi hyvin laittaa ylleen tänäkin vuonna. Harmittaa, että tiemme H:n kanssa erkanivat, sillä pidin hänestä kovin. Yritin joskus häntä lähestyä uudelleen, mutta minulle jäi sellainen käsitys, että H:n mielestä olimme kasvaneet liiaksi eri suuntiin (hänellä on hieno akateeminen ura) ja niin jätin hänet rauhaan, en toki halua olla kenellekään kiusaksi ja tuppautua seuraan väkisin.

Ajauduin sivuraiteille. Vaikka onhan pukeutuminen tärkeää, kuten ovat ihmissuhteetkin.

Kaipaan minä toistakin ystävääni S:ää. Hänkin on päässyt katomaan näköpiiristäni. Muutti toiselle paikkakunnalle hänkin ja perusti perheen. Mietin häntä taannoin, laskeskelin, että hänen jälkikasvunsa on jo aikuinen. Jos hän on ollut lukiossa, pääsee hän ehkä juuri tänään ylioppilaaksi. Kaikkea sitä! Onnea hänelle, ehkä joku sattuma vielä heittää hänen äitinsä minun tielleni.

Sellaisia runotyttöjä me olimme ja maailmanparantajia. Kuuntelimme kantaaottavaa musiikkia, luimme kirjallisuutta ja runoja ja joimme punaviiniä. Kuten kuuntelemamme Heikki Salokin lauloi: "Ja me vaan puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin, viisaat lapset". En tarkoita tällä sitä, että olisin itse ollut tai nykyisin olisin, erityisen viisas. Mutta ajattelen ja siis olen.

Illalla me menimme merenrantaravintolaan juhlimaan saavutustamme. Siellä oli myös sankoin joukoin kaupungin muita ylioppilaita. Nautitimme kuohujuomaa ja tunsimme olomme yleviksi. Ajattelin silloin, että oli elämäni stressaavin pinnistys lukea ja suorittaa yo-tutkinto. Nykyisin se naurattaa - eivät ne ylioppilaskirjotukset sitten olleetkaan ihan se kaikista stressaavin asia, mitä sen jälkeen on elämässä tullut läpikäytyä.

Mutta yleisarvosanaksi antaisin tällekin keväälle ja elämälle yleensä: Laudatur.


perjantai 30. toukokuuta 2014

Täyttä elämää

Kirjoittaminen on hankalaa. Olen tehnyt jo muutaman aloitusyrityksen sekä kokonaisen kappaleenkin ja päätynyt kuitenkin siihen, että kirjoituksesta saa väärän mielikuvan. En edes oikein tiedä, mikä se oikea mielikuva on. Joten kirjoitan siis sen, mikä tarkoitus oli, tai vähän sinnepäin.

Olen tehnyt toukokuun ajan töitä. Aivan huikean etuoikeutettua: pitkällä deadlinella töitä, joita voin tehdä kotoa käsin, laittamatta lasta hoitoon kodin ulkopuolelle. Onhan järjestelyssä toki huonokin puolensa: koska kaikki päiväuni- ja ilta-ajat on käytettävä töiden tekemiseen, olen laiminlyönyt rivakasti parisuhdetta, kohtuullisesti ystäviä sekä sukulaisia ja hivenen blogiakin (tämän suhteen en ole kyllä ollut ahkera muutenkaan). Eritoten kiitos ja kumarrus ymmärtäväisyydestä ja pitkästä pinnasta kääntyy Miehen puoleen, tämä kun on omalla läsnäoloviikollaan hoitanut lasta aamupäivisin sopimuksemme mukaan säntillisesti ja vienyt lasta puistoon niin usein, että tämä on oppinut sanomaan vetoavasti: "PUI" (=vie minut puistoon ja heti, tahikka nousee meteli).

Toukokuu on kuitenkin ollut tapahtumarikas: peruuntunut Peter Gabrielin keikka (ei siis Peterin, vaan minun puolestani), syntymäpäiväjuhlat, äitienpäivä, ystävän tapaaminen Tampereella, kaupunginosan juhlatapahtuma, helleaalto, hyytävä kylmyys ja vaikka mitä! Ehkä olen suoriutunut kaikesta vähän viime tingassa ja laahautuen, mutta jotenkuten riman yli olen kuitenkin kierähtänyt. Kierähdin minä kerran myös Koskikeskuksen rullaportaissa, sillä sateenkastelemien tennarien pito metallilla on miinusmerkkinen. Lankeemukseni oli hivenen erikoinen, sillä kun kohotin katseeni portaikon uumenista, näin ensimmäisenä nuoren miehen, joka istui pyörätuolissa. Kaatumisen nolous kääntyi kaatumisen etuoikeudeksi alle sekunnissa.

Lapseni on oppinut halaamaan minua jaloista. Ei hänen varrellaan tietysti ylemmäs ylettyisikään. Sylissä hän ei osaa vielä halia. Mutta jalkahalit ovat koskettavia. Samoin ne iltaiset hetket, kun lapsi alkaa jo väsyä ja jaksaa pysähtyä syliin hellittäväksi. Silloin saan painaa poskeni hänen hiuksiinsa, silittää pientä selkää ja päätä, kertoa, miten rakas ja tärkeä hän on.

Toukokuu puettiin tällaiseen pähkinänkuoreen tällä kertaa, nyt on mentävä maate.


tiistai 13. toukokuuta 2014

Itsekehitetyn kiireen keskellä tyven

Yhtäkkiä tulee sellainen seesteinen olo, että kaikki on ihan hyvin. Tuntee rauhaa ja onnea, sellaisen mukavan tunteen rintakehässä, joka tekee hengittämisen paitsi kepeäksi, myös miellyttäväksi. Mistä se tuli? En yhtään tiedä. Mies aiheuttaa suihkussa veden lotinaa ja miehet TV:ssä jahtaavat jäällä liukuvaa mustaa lämikkää. Ja minä vain istun vauvan pinkki fleecepeitto sekä tietokone sylissäni ja tunnen oloni kepeäksi.

Sen minä vain ajattelin kertoa.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kevätmietintöjä

Voi kamala.

Minä sitten ajattelen lähes joka päivä, että kirjoittaisin jotakin teille, mutta sitten tulee väliin jotain elämää tai vastaavaa. Laiskuuttakin vähän tulee ja sitten saamattomuuskin saattaa poikkeilla. Kaikenlaisia kavereita.

Mutta mutta. Sellaisia minä mietin, että mitenhän hoitaisin lapsen hoitoasiat. En ole koskaan tällaisille jutuille juuri suonut ajatustakaan, mutta nyt on ajateltava. Työhönpaluu alkaa pikkuhiljaa kutsua, vaikka minulla ei varsinaisesti olekaan työpaikkaa, johon palata. Mutta minulla on pieniä keikkahommia, yksi, joka juuri valmistui ja toinen, joka alkaa tänään. Ne on sijoitettava jonnekin, siten, ettei lapsi kovasti kärsisi poissaolevasta ns. läsnäolostani. Eihän työtä voi tehdä "siinä sivussa". Siksi aloin miettiä, olisiko jotakin ratkaisua siihen, että saisin lapsen hoitoon edes muutamiksi tunneiksi pari kertaa viikossa - kustannustehokkaasti. Tämä viimeinen sana muodostaneekin sen ongelman. En itsekään nimittäin kerää rutkasti tuottoa työstäni, joten sen tekeminen muuttuu nopeasti epämielekkääksi, jos kaikki tulo siirtyy suoraan lapsen hoitajalle. Tätä samaa ongelmaa lienevät pohtineet monet muutkin, mihin sitten lienevät päätyneet.

Vappu tulee myös, mutta vappuaaton aamuna Mies poistuu jälleen tästä perhepiiristä toisaalle. Pitäisi siis keksiä meille lapsen kanssa vappuseuraa, yksin lienen vähän turhan valju. Vappupallotkin ovat vielä hankkimatta ja sellaisen pumpunkin tarvitsen, koska minun pääni ei kestä puhaltamisen aiheuttamaa painetta (tuopa näyttikin hilpeältä kirjoitettuna, mutta on ihan totta).

Kyllähän tässä sitten kai hiukkasen simaakin tarvitaan ja ellei simaa, niin sitten ainakin jonkin sortin munkkia. Lapsi ei taida saada tippaleipää vielä syödyksi vähine hampaineen, joten munkki lienee hankittava munkkina. Nakkejakaan ei tässä maailmassa enää saa alle kaksivuotiaille tarjoilla, joten jotain muuta vappusärvintä pitää meidän keksimän.

Teimme äsken Miehen ja lapsen kanssa varsin menestyksekkään kirpparireissun ja saimme hankittua paljon tarpeellista - Mieskin vähän viemisiä sinne toiseenkin kotiin. Onneksi on kirpputoreja, lapset tarvitsevat paljon sellaista, jonka ostaminen uutena olisi mahdotonta kodissa lasta hoitavalle.

Sellainen haave olisi, että pääsisin vähän ompelemaan. On kaikenlaisia projekteja mielessä ja suunnitteilla ja kankaitakin olisi, mutta mahdollisuuksia vähän vähemmän. Koneet ja laitteetkin ovat tällä hetkellä toisaalla. Mutta vielä minä tästä ryhdistäydyn, uskokaa pois. Tosin ehkä se työhomma pitää hoitaa ensin. Rajansa se on ryhdistäytymisessäkin.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Uusi käyttämätön otsikko

En enää muista, mitä olen otsikkoina käyttänyt. Enkä myöskään tiedä, mitä aion kirjoittaa. Käytän siis käyttämätöntä otsikkoa, se ei ainakaan petä.

Pääsiäiseen on vähän yli kymmenen päivää. Havaitsin tämän seikan tarkistaessani kymmenen päivän sääennustetta (joka ennusti lämpötilaa 7 - 10 asteen välillä, ei hassumpaa). Mietin, koska pitäisi istuttaa pääsiäisruohoja ja mihin niitä istuttaisin. Kissoillekin niitä pitää varata, tai kaikkihan ne syövät, jos käsiksi pääsevät. Ja sitten oksentavat vihreää silppua. Se on sellainen pikantti keväinen säväys muutoin harmahtaville palleroille. Jos niissä on kuivamuonaa, on sävy enämpi ruskea. Mutta että kohta pitäisi kuitenkin ruohojakin kylvää, eteisen komerosta löytyy luullakseni vuosikertakauranjyviä, eivätköhän ne kuitenkin vielä idä.

Lapsille tekisi mieli järjestää pääsiäismunien kätkentää kartan avustuksella. Mutta minne ja millä ajalla? Jos olisi kunnon pelit ja vehkeet ja resursseja, voisi hommasta tehdä oikein geokätkentää suuremmassa mittakaavassa. Silloin tosin aivan pienimmät eivät voisi osallistua, ainakaan ihan samalla mielellä kuin vehkeistä enemmän ymmärtävät lapset. Ehkä tämä on taas niitä suunnitelmiani, jotka jäävät haaveen tasolle. Olen enemmän visionääri kuin toteuttaja. Siinä mielessä on onnekasta, että Mies on enemmän toteuttamiseen painottunut henkilö.

Voi että, miten paljon kaikenlaisia ideoita ja projekteja minulla olisikaan. Voisin helposti työllistää niissä yhden henkilön. Ajatella, jos minä olisin voittanut sen Akaan 5,7 miljoonan euron jackpotin, olisin voinut palkata tällaisen projekti-ihmisen. Hänelle olisin voinut taata hyvin monipuolisen työnkuvan. Mistähän Akaan hitsarit ovat haaveilleet? Jos heidän haaveensa ovat olleet rahasta kiinni (kaikkeahan ei rahalla tosiaankaan saa), niin nyt alkaa tulla Toijalan suunnalla unelmista totta.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kaikki uusiksi

Muutin blogin ulkonäköä, koska koko elämä on tämän blogin aikana muuttunut aivan toisenlaiseksi. Elin pikkukaupungin sinkkuelämää tosin paljon pidemmillä helmoilla ja pienemmällä hiuspilvellä kuin sarjassa. Mutta kuitenkin. Omaehtoista, vapaata ja villiä sinkkuelämää. Olen iloinen, että otin siitä kaiken irti ja ennenkaikkea, että minulla oli vastaavassa tilanteessa oleva ystävä, jonka kanssa muodostimme pahan parin, joka osasi nauttia kaikesta siitä, mitä vapaus tarjoaa. Vaikka nyt nepalilaisesta ruoasta, esimerkiksi.

Sitten tosiaan löytyi mies, ja nopeassa tahdissa perhekin siinä kasvoi. Nyt sitä ihmetellään, että tässä on nyt sitten nelikymppisyys, ikänäkö ja yksivuotias taapero iloisessa paketissa. Naamanahka alkaa roikkua ja oma olemus näyttää peilistä katsoen vähän samalta kuin kaljurottien, joista näin luonto-ohjelman eilen telkkarista.

Asiathan tulee kuitenkin nähdä näin: olen iloinen siitä, että sain lapsen, vaikka ikää jo onkin. Ja iästä voi olla iloinen, koska on saanut elää. Kaikki rypistyvät ennemmin tai myöhemmin, joten mitäpä sitäkään suremaan. Lapset nyt häpeävät ennen pitkää äitejään kuitenkin, ryppyjä tai ei.

Sitten muuta yleistä raportoitavaa:

Kadun toiselle puolen on muuttanut uusia ihmisiä. Eilen näin pariskunnan mieshenkilön. Oletan hänen olevan parisuhteessa, koska hän pesi ikkunaa ulkopuolelta ikkunanpesuspraypullo aseenaan. Hän oli pukeutunut hipsterinomaisesti, hänellä oli myös paksusankaiset silmälasit nenällään. Suupielessä roikkui savuke, joka hivenen rikkoi hänen imagoaan. Ja lisäksi siis vielä rätti ja spraypullo. Lisähavaintona uudesta naapurista totesimme yhdessä Miehen kanssa sen, että myös heillä sammuivat valot Earth Hourin ajaksi. Emme aluksi olleet varmoja, olivatko he vain pois kotoa, mutta pidin asuntoa silmällä ja todentotta, kun Earth Hour päättyi, valotkin syttyivät. Tästä uudet naapurit saivat luonnollisesti meiltä runsaasti plussaa ja lisäkiinnostavuutta.

Niin että ei muuta kuin tervetuloa uudet naapurit tänne rutinoituneiden ja perheellistyneiden naapurikyttääjien viereen. Toivottavasti tuotte lisää mielenkiintoa elämäämme.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Minä en ole ankka

Luin äsken Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogia. Se on oikea hyvän tuulen blogi, jossa naislääkärisihminen kertoo kokemuksistaan elämässä. Hän elää taatusti paljon villimpiä viisikymppisvuosia, kuin minä tulen elämään pienen tyttären kanssa. Hänen lapsensa ovat jo aikuisia.

Tänään blogissa kirjoitettiin hammaslääkäristä ja kirjoittaja paljasti suudelleensa erästä hammaslääkäriään. Minä en ole koskaan suudellut hammaslääkäriä (enkä mitään muutakaan lääkäriä sen puoleen). Sellaisesta suorituksesta voisi oikeastaan olla vähän ylpeä, sillä silloinhan suun terveyden ammattilainen olisi suostunut läheiseen kontaktiin kanssasi. Et siis voisi olla lääketieteellisessäkään mielessä kovin kuvottava. Ei toki muussakaan mielessä, jos kerran hammaslääkäri saisi päähänsä suudella. Mielellään tällainen ei tietenkään tapahtuisi hoitotapahtuman yhteydessä.

Eräs hammaslääkäri, jolla joskus kävin, oli ammatilataan hammaslääkäriyden lisäksi myös hypnoterapeutti. Hän joskus ehdotti, että menisin hänen hypnotisoitavakseen. Mutta eihän sellaisesta ajatuksesta mitään tule, minä pelkään hammaslääkäreitä niin paljon, ettei minkäänlainen luottamuksellinen hypnoosi olisi mahdollinen. Jos vaikka menisi hyponoosiin, hänhän voisi käyttää avutonta tilaani hyväkseen ja porata. Ihan huvikseen. Uskokaa pois, hammaslääkärit nauttivat siitä.

Olen kerran kyllä ollut hypnotisoijalla. En kokenut siellä kyllä minkäänlaiseen tilaan vajoamista. Luulen olevani liian kontorolloitu ihminen moiseen, minulla on aina tarve olla kaikessa tilanteen tasalla. Hypnotisoituminen edellyttäisi heittäytymistä. En taida osata ja uskaltaa sellaista.

TV:ssä on pyörinyt mainoksia uudesta hypnotisointiohjelmasta, jossa Minttu Mustakallio ja Hissu Hietalahti esittävät ties keitä, muita kuin itseään. Ihmiset uskovat, koska ovat hypnoosissa. Minusta ei ole moisen ohjelman katsojaksi. Minulla on yliherkkä myötähäpeän tunne. Tuskin kykenisin lukemaan enää edes Aku Ankkaa, sille pololle kun käy aina lopulta kämäisesti.

Minttu Mustakallion tähdittämä Klikkaa mua sen sijaan saa jatkoa. Aion katsoa. Hänen hahmoonsa oli helppo samaistua ensimmäisellä tuotantokaudella, sillä olin itsekin kokeillut nettideittailua yhtä huonolla ja hupaisalla menestyksellä. Harkitsin jopa kirjan kirjoittamista kokemusteni perustella, mutta sitten niistä olikin tehty TV-sarja. No, tokikin koin kaikkea erilaista, mutta koinpa kuitenkin.

Sellaisen vinkin voin miehille antaa, että älkää käyttäkö niitä mokkasiineiksi kaiketi kutsuttuja miesten (=pappojen!) kenkiä. Sellaisia käyttämällä ei voi pokata ketään alle 70-vuotiasta.



tiistai 25. helmikuuta 2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Minä olen mielensäpahoittajien sukua. Niin se vain on. Olen ihmistyyppiä, joka haluaisi olla kaikille mieliksi, ei haluaisi suututtaa ketään ja jolle muiden ihmisten mielipide on tärkeä. Aivan liian tärkeä, kuten olen saanut jälleen viime päivinä tuta.

Meidän luonamme kävi vieras. Vieras on vähän epämääräinen termi, joten lisäyksenä mainittakoon, että kyseinen vieras on hyvin läheinen, minut lapsesta asti tuntenut ihminen. Hän ei ole omalta elämältään monesti ehtinyt luonamme käydä lapsen syntymän jälkeen, mutta nyt hän kävi parinakin päivänä. Näinä päivinä hän sai minut ymmärtämään, että olen äitinä täysin riittämätön ja teen kaiken väärin.

Olen makustellut näitä asioita nyt useamman päivän. Käännellyt ja väännellyt päässäni ja ihmetellyt. Luonamme käynyt vieras on aina ollut ihminen, jota olen arvostanut ja katsonut ylöspäin. Hän on minua vanhempi ja on ollut aina sekä fyysisesti että psyykkisesti vahva - tahtonaisia. Minun vahvuuteni taas on herkkyys ja kiltteys, sosiaalisten tilanteiden hienovarainen lukeminen. Onhan minussa valtavasti muitakin puolia, tunnen vahvuuteni ja heikkouteni mielestäni varsin hyvin. Kiitoksena vierailusta, erityisesti heikkouteni ovat nyt raastimen karkeimmalla pinnalla sipaistuna  ja suolalla ja sitruunalla maustettuna kauniisti esillä.

Kävin lohduttautumassa Project Mama ja Lähiömutsi -blogeissa, joissa onneksi värikkäin ja nasevin sanankääntein osoitetaan se, ettei ole olemassa mitään kaavaa onnistuneeseen äitiyteen. Kuka kammoaa mitäkin äitiyden osa-aluetta eikä koe sopivansa muottiin. Kadehdin silti näitä kahta bloggaavaa äitiä: heitä eivät ulkopuolisten mielipiteet tunnu hetkauttavan. Ainakaan siinä määrin kuin minua herkistelijää, joka valvon yöllä kuunnellen lapsen hengitystä ja mietin, että ehkä minun pitäisi olla parempi.

Sitten käyn pääni sisällä keskusteluja täällä vierailleen ihmisen kanssa. Haluaisin, että hän ymmärtäisi yhteistä pitkää taustaamme vasten, että minä olen minä, enkä muutu äitiyteni myötä rohkeaksi ja ronskiksi häneksi. Ennenkaikkea haluaisin, että hän hyväksyisi minut äitinäkin sellaisena kuin olen. Lapseni kaikkinainen hyvinvointi on minulle ehdoton ykkösprioriteetti, kuten kaikilla äideillä. Hän tuntuu kuitenkin vaativan minulta huippu-urheilijan suoritusta ja esiintyi ikäänkuin hyperaggressivisena life coachina. You've gotta be a lean mean mothering machine.

No, vierailujen seurauksena tein kyllä pienen ryhtieleen äitiydessäni, mutta enimmäkseen olen vain murehtinut riittämättömyyttäni. Toisaalta minussa nousi taistelumieliala: saatanpa jopa sanoa hänelle tulevalla visiittikerralla, että hetkinen, minä määrään täällä, koska minä olen tämän lapsen äiti.

Samalla teen pienen merkinnän ihmisyyden muistikirjaani: älä koskaan arvostele kenekään äitiyttä. Ymmärrä ja anna tilaa. Vahvista sitä, missä ihminen on hyvä.

Noniin. Ehkä minä olen tämän nyt kirjoittanut itsestäni ulos.

Kiitos, kun kuuntelitte. Vielä parempi, jos vähän ymmärsitte.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Tärkeitä kysymyksiä

Tänään on ollut merkittävä päivä, sillä tänään olen tehnyt oman äitiyteni pohjanoteerauksen. Uskoakseni niitä tulee vielä lisää, huonompiakin päiviä (huokaus) ja mitään peruuttamatonta en saanut aikaiseksi. Sen verran silti, etten halua asiaa miettiä ja mietin sitten kuitenkin - ehkä kaikki äidit ruoskivat itseään sillä, mitä ajoittain ovat. Mutta eivät kiitä siitä, mitä ovat suurimman osan ajasta.

Koska en halua kertoa päivästäni, kerron edellisestä yöstä.

Yössäni minä olin elokuvaohjaaja. Vieläpä amerikkalainen elokuvaohjaaja (en siis minä itse laisinkaan, nainen tosin taisin kyllä olla, sillä olin saanut houkuteltua elokuvaani iäkkään, arvostetun miesnäyttelijän, joka ei juuri enää elokuvahommiin halunnut eläköitymisensä jälkeen ryhtyä). Elokuvani merkittävää sivuosaa esitti Renny Harlin. Kohtauksessa, jota juuri kuvasimme, hän juoksi paikoillaan pysyen ruskettunut rintakehä paljaana ja hikisenä (ja ei, se ei näyttänyt eroottiselta, enemmänkin myötätuntoa herättävältä). Hänellä oli pitkät hiukset, niinkuin joskus vuosia sitten.

Istuin kuvausautossa elokuvan miespääosaa esittävän herrasmiehen kanssa ja hän vaikutti innostuneelta siitä, millainen elokuvasta lopulta tulisi. Luottavaiselta ammattitaitooni. Heräsin, kun mieheni huuteli itkuhälyyttimeen, että minun pitäisi herätä katsomaan naisten jääkiekkoa. Käperryin selänvenyttelyasentoon noustakseni (polvet kippurassa vatsan alla ja pää polvissa kiinni), mutta uskomatonta kyllä, nukahdin hetkeksi niille sijoilleni pyöreänä kuoriaisena.

Näin vielä yhden unen.
Siinä minulta kysyttiin vain yksi kysymys:
"Mikä on tärkeintä elämässä?"
Minä vastasin:
"Kuvata ihminen läheltä, karkeana".

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Ei me mentykään Kreikkaan

Olen kuunnellut ihanan Jarkko Martikaisen uutta levyä Koirien taivas (EDIT: levyn nimi korjattu - Crazy Cat Ladyn oikaisusta kiittelee hän ystävällisesti) . Siinä on kappale, jossa perhe elää köyhyysrajoilla ja koiran sairastumisen vuoksi matka Kreikkaan käy viimeistään mahdottomaksi. Niinpä perhe sitten pakkaa tavaransa, lukitsee ovet ja piiloutuu itseruskettavine voiteineen ja säilykepurkkeineen kellariin, niin että naapurit ja tuttavat kuvittelisivat heidän lomailevan Kreikassa. Kaikki paljastuu, kun perheen mies sairastuu ja joutuu tilaamaan itselleen ambulanssin. Iltapäivälehdet kirjoittavat armottomia lööppejään. Perheen rouva ihmettelee kaupassa kaikista raaimman otsikon nähtyään puolisolleen, onko maailmassa rakkautta enää ollenkaan. Mies miettii, että kun hän kaiken tämän jälkeen on vielä puolisonsa vierellä - jos se ei ole rakkautta, hän ei tiedä mikä on.

Miettikääpä sitä, hyvät ystävät ja käykää kuuntelemassa biisi, jos teillä on käytössänne Spotify. Tai oikeammin, kuunnelkaa koko levy. Tai ostakaa se heti, niin pian kuin pystytte. Siinä on tarinoita, jotka haluatte kuulla. Ellei teillä nyt satu olemaan jotain perustavanlaatuista Jarkkoa vastaan, mitä on vaikea uskoa, sillä hän on pienen ihmisen puolella niin hurmaavasti, että asenne sulattaa minut pieneksi lätäköksi lattialle.

Biisi köyhyysrajalla tai sen alapuolella elämisestä sai minutkin hyvin mietteliääksi (ja miehen loppumietelmä hyvin liikuttuneeksi). Olen ollut elämässä suhteellisen onnekas taloudellisesti, olen sitä vieläkin, sillä minun on mahdollista (kitkutellen, mutta kuitenkin) olla vielä kotona lapsen kanssa, vaikka varsinainen äitiysloma on jo loppunut. Minusta tuntuu, että kun nyt olen kokeillut pitkästä aikaa sitä, mitä on, kun on oikeasti mietittävä, mitä on välttämätöntä hankkia, olen herkistynyt enemmän heitä kohtaan, joilla ei mene näin hyvin.

Eilen katselin TV:stä ohjelmaa Mun perhe, jossa oli pieni 7-vuotias tyttö, joka eli kauniissa pihapiirissä Porvossa äitinsä kanssa. Perhe haki ruoka-avustuksia avustusjärjestöltä ja tyttö kertoi, ettei rahaa ruokaan muutoin ole. Yhdessä perhe päätti, mitkä avustusleivät laitetaan pakastimeen ja mitkä otetaan heti käyttöön. Tyttö seisoi tiskipöydällä ja kurkoitteli kaappiin kuivatavaroita. Äiti kiitteli avusta ja sanoi, miten kiltti tyttö oli auttaessaan äitiä tavaroiden purkamisessa ja kehoitti tyttöä menemään leikkimään. Tyttö meni. Hän oli suloinen ja onnellinen. Niukkuudesta huolimatta äiti onnistui antamaan tytölle paljon enemmän: rakkautta, huomiota ja turvaa. Kunpa tytölle ja äidille kävisi hyvin - en nähnyt koko ohjelmaa, joten en tarkkaan tiedä, mikä tilanne heillä oli.

Minä lähden perheeni kanssa tänään taidenäyttelyyn. Se on ilmaista ja tänään ulkona ei ole kylmin mahdollinen päivä, joten puskemme kinoksiin vaunuinemme. Olen onnekas, kun minulla on kaikki tämä: perhe, koti, turva ja mies, joka jopa ääneen ilmoittaa halukkuutensa lähteä taidenäyttelyyn. Tykkää hän kyllä jääkiekostakin. Ihan kaikkea ei voi saada.

Pidetään huoli toisistamme ja itsestämme.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Ihana tyttö

Ruokailimme yksivuotiaan kanssa keittiön pöydän ääressä. Meitä vähän nauratti ja veikistelimme siinä toisillemme. Pöydän toisella puolella omaa välipalaansa nautti oma äitini. Tytär täytti sisimpäni ilolla ja lämmöllä ja kysyin häneltä: "Kuka on ihana tyttö?"  Pieni sormi nousi ja osoitti epäröimättä hämillisenä istuvaan mummoon.

"Totta", minä sanoin, "mummo tosiaan on ihana tyttö."

Ei minulla muuta.

Unesta ja ajatuksista

Tänään heräsin klo 9 aamulla vauva kainalossani. Otin hänet viereeni "lepäämään" ja nukahdimme molemmat. Olen jo aikaisemmin havainnut - ja ollut kiitollinen - siitä seikasta, että jos lapsia on vain yksi, voi äiti saada univelkansa kuitattua, vaikka olisi kaksin lapsen kanssa, kuten nytkin kävi. Aamulla vain havaitsee, että kas, tästäpä tulikin hyvä yö. Elämän parhautta.

Minua odottaa lipaston laatikossa monta joululahjakirjaa. En ole ehtinyt edes avata yhtäkään. Tai ehtiminen ei ole ehkä oikein sanottu. Kirjat vaativat aikaa ja mielentilan. Rauhoittuminen on välttämätöntä. Ja jos rauhoitun ja keskityn, en ole läsnä. Siksi en ole vielä lukenut. Kyllä sekin aika vielä tulee. Tosin pieni punaviinipullo ja suklaa, jonka sain mieheltäni myös joululahjaksi nautittavaksi kirjan luvun puitteissa on kuitenkin jo lähes juotu (pullon pohja jääkaapissa) ja suklaa tietenkin kaikki syöty (koska herkkusuu ja itsehillinnän puute suklaan suhteen). No nautintoa silti oli se kaikki, vaikkakin erillään nautittuna.

TV on päällä antamassa vauvan päikkäreille taustamelua, sillä minä en yksikseni paljon melua aiheuta (paitsi kompastuessani tai vahingossa potkaistessani leluja lattialla, tätä tapahtuukin lähes aina, jos yritän spesiaalisti olla hiljaa). Siellä pyöri uusintana Arto Nybergin ohjelma, jossa oli vieraana ihana Kari Heiskanen (siinä on karismaa yhteen mieheen) ja mäkihyppääjä Anssi Koivuranta, joka vaikutti varsin fiksulta nuorelta mieheltä (komeat prillit). Heiskanen kysyi Koivurannalta, että käykö koskaan niin, että mäkihyppysuorituksen aikana tuleekin mieleen jotain ihan muuta kuin esim. "Ai niin, pitäisi soittaa äidille". Koivuranta vastasi, että kyllä niinkin usein käy, että vaikka pitäisi olla keskittynyt juuri siihen, mitä tekee, pompsahtaa aivoista joku aivan outo ajatus. Aivot ovat kyllä oudot, ne tuottavat mitä hämärämpiä ajatuksia epäsopiviin aikoihin.

Minun uneni ovat alkaneet palata tavanomaisiin uomiinsa. Se tarkoittaa, ettei niissä ole mitään totuuspohjaa, järkeä tai rajoituksia. Vauvan saamisen jälkeen näin joka yö unta vauvasta tai tiedostin joka ainoa hetki sen, että olen äiti. Nyt olen alkanut nähdä unia, jossa olen vain minä. Minä ja kaikki mahdoton kuviteltavissani oleva. Minusta se on hyvä merkki.

Serkkutyttöni sanoi, että nyt on jo kevät. No, melkein!

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Rooiboksen inspiroimia tunnelmapaloja

Anteeksi hiljaiseloni, kaikki lukijat. Ensin minut kampitti arki, sitten minusta alkoi tuntua, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kuitenkin joka päivä ajattelen kirjoittamista, niinkuin olen teille ennenkin kertonut. Muodostan arjestani, ihmisistä ja koetusta lauseita, jotka voisin kirjoittaa johonkin. Sitten kuitenkin päätän olla kirjoittamatta. Rima nousee koko ajan sillä välin, kun ei kirjoita. Siten ajattelu on hölmöä ja siitä suosta minut ylös tempaisi Rooibos, jolta sain tunnustuksen siitä, että olen täällä. Ehkä minun ei tarvitsekaan olla yhtään sen enempää kuin olen, ehkä riittää, että olen minä.

Joten tässä sitä ollaan. Yli yksivuotiaan maailman parhaan lapsen äitinä. No, okei, olen subjektiivinen, mutta tosi vähän. Pakkanen ja talvi on tullut, pulkkaa on käytelty, puistossa kävellä töpsötelty ja saatu huomiota tuntemattomilta. Olen sivumennen sanoen todella iloinen jokaisesta ihmisestä, joka jaksaa hymyillä takaisin pikkuiselleni, joka hakee hymyllään vastinetta ja ihmiskontaktia. Kaikki kassaneidit ja ohikulkijat, jotka hidastavat askeleitaan, tervehtivät ja hymyilevät, toisinaan pysähtyvät jopa kysymään, miten vanha pikkuiseni on tai toteavat miten hienosti hän jo kävelee. Tuntuu, että he ymmärtävät, miten tärkeä minun pieneni on minulle - ehkä heilläkin on omat pienensä, jotka ovat jo kenties isoja ja omillaan, mutta silti joka piirun yhtä tärkeitä. Mutta tätä kautta siis kiitos kaikille tuntemattomille huomioijille. Ehkä juuri sinä hymyilet takaisin vaunuista tai ostoskärryistä sinulle hymyilevälle lapselle. Kiitos siitä, se on lahja ja hyvä teko.

Takana on viikonloppu lainalapsien kera. Ruokani ei tälläkään kertaa kelvannut, vaan oli ihan kamalaa “yök, banaania ruoassa”. Onneksi oma vekara sanoi “nam, nam” ja yritti kuudella hampaallaan sitkeästi jäystää porkkanoita ja riisejä. Välistä tulee tunne, etten enää osaa laittaa ruokaa muun elämän elämisestä puhumattakaan.

Oma minuus joutuu ensiäitiyden mukaan vähän hakuseen. Olen ollut hippi, rokkityttö, vapaa-ajattelija, spontaaneihin ratkaisuihin vinksallaan ja oikeastaan rutiinien vastainen. Asetelma on vähän haastava äitiyteen sovitettavaksi - EI - muotoilen uudelleen: minun äitiyteeni sovitettavaksi. Minun äitiyteni on turvallisia rutiineja, ennalta suunnittelemista, toki pelleilyä ja laulua ja tanssia lisäksi. Mutta ehkä olen vähän turhankin tarkka, siis itseäni kohtaan. On siivottava joka ilta, vaikka aikaisemmin saatoin elää yksin itseni kanssa pienessä (suhteellista) sekasorrossakin (olkoonkin, että nautin siisteydestä ja se tuo minulle mielenrauhaa). Mieli on täynnä sääntöjä ja tehtäviä. Jopa oma olemus on minulle kysymysmerkki - voinko pukeutua enää samalla tavoin kuin aikaisemmin (kokoa suurempiin vaatteisiin), kun olen äiti? Olen peruuttamattomasti eri ihminen kuin aikaisemmin. Pitäisikö sen näkyä?

Tällaista kaikkea pientä sitä sitten täällä pohtii.

Pesen hampaat ja menen petiin. Onhan päivä vielä huomennakin, lauloi Mustajärven Patekin ja toivottavasti oli oikeassa.