tiistai 27. elokuuta 2013

Taivaalta ei vielä sada syksyä

Pekka Pouta ennustaa säätä. Onko ennustaminen oikea termi? Pitäisikö puhua sään ennakoinnista? Mutta ennakointi taitaa sisältää jonkin varmuuden elementin, mitä säätä ennustaessa ei ainakaan aina ole. Tällä kertaa Pekka vaikuttaa kuitenkin varmalta puheissaan. Tiedän hänestä sen verran, että hän on (ainakin ollut) raskaan rockin ystävä (ei kai sellainen mieltymys yhtäkkiä ihmisestä voi hävitä?) ja että hän näyttää harmaantuvan siten, että hänen ohimonsa ovat muuttuneet valkoisiksi. Hän siis muuttuu vaaleanharmaaksi.

Koirien vanhetessa niiltä harmaantuu kuono. Se näyttää hyvin sympaattiselta. Toisinaan sellaiset koirat myös käyttäytyvät hivenen arvokkaammin, kuin nuoremmat lajitoverinsa: eivät pompi ja hosota niin innokkaasti. Heihinkin, kuten ihmisiin parhaimmillaan, syntyy iän tuomaa arvokkuutta.

Tänään minä otan kupillisen kaakaota. Se tuntuu syyskaakaolta, vaikka tänään oli vielä lämmintä melkein kuin kesällä. Lämmön alla tuntui silti syksyn tuulen puraisu. Vai olenko se vain minä, joka pelkää syksyä ja samalla kuitenkin toivottaa sen tervetulleeksi.

Vielä lehdet eivät ole muuttuneet värikkäiksi. Maassa lojuu vain jokusia aikaisia luovuttajia. Sienikausi ei ole vielä päässyt vauhtiin. Menee vielä kauan, ennen kuin suppilovahverot ovat poimimiskunnossa. Minä en ole niitä koskaan oppinut löytämään. Ovat kuulemma vaikeita löydettäviä pudonneiden lehtien joukossa, mutta kun kerran löytää, niin silloin sitten todennäköisesti löytää useamminkin.

Sisällä velloo iloa ja alla myllertää tummansinisävyistä surumielisyyttä. Aivan kuin eläisi pitkää sunnuntaita.

Mutta sitä kaakaota.
Nyt.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Hämmästyttää, kummastuttaa

Isäni täytti eilen vuosia, samana päivänä kuin Sauli Niinistö. Samankaltaisuutta heissä ei kyllä kovin paljon ole. Tai mistäpä minä oikeasti mitään Niinistön persoonasta tiedän. Hän on aika vakavan oloinen ihminen, isän suu taas pyrkii hymyyn tuon tuosta. Isä on käytännön ihminen ja keksii ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Isä pitää laulamisesta ja tanssimisesta, mutta penkkiurheilusta kuitenkin yli kaiken. Hänen aivoissaan on urheilusuoritusten tietopankki - keräileepä hän tietoa itselleen myös tulevaisuuden lupauksista.

Tuleekohan minun lapsestani isän tyttö? Eilen, kun sukulaiseni näkivät kymmenkuisen tyttäreni ensi kertaa, sanoi toinen tädeistäni: "Isän silmät ihan selvästi". Saapui toinen täti, joka sanoi: "Tytöllä on äitinsä silmät". Pidin enemmän jälkimmäisestä kommentista. Kummallista sekin, miksi sitä tieten tahtoen haluaa lapsensa muistuttavan itseään, vaikka omasta ulkonäöstä ei ole itselleni sanottavampaa etua ollut... No, myönnetään, ettei tosin haittaakaan, en minä ihan kauhea ole, sellainen tavallinen suomalainen nainen. Ja suomalaiset naiset ovat kuitenkin keskimäärin aika hyviä, eikö? (Kuka kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?).

Minä katsoin TV:stä aivan uskomattoman ohjelman mekaanisesta tietokoneesta, joka löytyi merenpohjasta Kreikan saaristosta jo kauan sitten. Vasta 2000-luvulla tiedemiesten ryhmän onnistui selvittää sen salaisuus. Se oli malli taivaankappaleiden liikkeistä, joka oli toteutettu hammasrattaiden avulla. Jopa kuun elliptinen ja hivenen vino rata oli onnistuttu mallintamaan täydellisesti erään hammasrattaan lävistävän tapin avulla.

Jotenkin tuo minulle uusi tieto moisen laitteen olemassaolosta niin valtavan kaukana menneisyydessä (laiva, josta laite löytyi, upposi n. 50 - 60 vuotta ennen ajanlaskumme alkua) sai minut hurjan kiihtymyksen valtaan. Olisin toivonut, että kotona olisi ollut joku aikuinen ihminen, jolle olisin voinut purkaa tunnetilaani. Miten kukaan on voinut rakentaaa moisen laitteen aikana, jolloin ei ollut sitä tietoa olemassa, mitä meillä nykyisin on taivaankappaleiden liikkeistä - auringonpimennykset ennustettiin täsmällisesti ja vieläpä siten, että varjon väri oli määritelty, joko musta tai tulenpunainen. Aivan käsittämätöntä. Täysin.

Tässä vielä linkki, jos joku sattuisi innostumaan katsomaan kyseisen ohjelman tämän pauhauksen jälkeen. Kannattaa kyllä katsoa, mieli jää myllertämään kuin hyvän kirjan jälkeen (Sielut kulkevat sateessa -kirjaa odotellessa...).


perjantai 23. elokuuta 2013

Nyt äkkiä jotain tunnelmapaloja

Elämässä tapahtuu koko ajan vaikka mitä. Tai ehkä pitäisi muotoilla asia toisin: kun vuorokaudet kiertyvät loppuun toinen toisensa jälkeen, tapahtuu niiden aikana koko ajan maailmalla, Suomessa, ihmisten elämässä jotakin.

On urheiltu. Sitten on pohdittu sitä, oliko Arhinmäen sopivaa heilutella sateenkaarilippua Venäjän kutsumana vieraana aitiossa vai ei. On toitoteltu sitä, miten syvällä lamassa Suomi on ja miten vienti ei vedä. Jutta Urpilaista on esitelty eri kuvakulmista. En ole kylläkään kuullut, mitä sanottavaa hänellä olisi ollut. Paitsi: "Aika entinen ei koskaan enää palaa", joka oli säikäyttänyt äitini pelkäämään, miten Suomelle ja lapsiperheille nyt käy.

Minä en ole koskaan ollut rapujuhlissa. Minusta ei taitaisi myöskään olla rapujen keittäjäksi, koska ne tulisi laittaa veteen elävinä. Tämä on ajatuksen virtaa, ja kirjoitan kaiken mikä mieleen tulee. Älkää siis miettikö syvempää sisältöä rapujutuilleni, sillä sitä ei ole.

Päivässäni oli yllätyksellinen kohokohta: äitini tarjoitui hoitamaan vauvaa parin tunnin ajan, jotta sain omaa aikaa muiden aikuisten seurassa. Se tuntui hohdokkaalta. Korjaan: älyttömän hohdokkaalta. Siellä minä olin, muiden aikuisten seurassa. Myönnän: näytin kuvia vauvastani ja kommentoin kysymyksiä äitiydestä. En ole kaunistelija - ilmaisen aina sen, että vanhemmuus on myös rankkaa. Eritoten minulle, jota elämä yleisesti pelottaa. Jotkut ovat rohkeampia, eivätkä keskity kehittelemään katastrofiteorioita. Heitä vähän kadehdin. No, aika paljon voin kadehtia (Repomiesismi).

Pesukone linkoaa jo. Vielä on pyykit ripustettavana. Iltaisin on aina kova siivousspurtti, jotta voi aloittaa seuraavan aamun puhtaalta pöydältä, tässä kohdin kirjaimellisesti. Tästä huolimatta haluan korostaa, etten onnistu tästä huolimatta ylläpitämään mitenkään kehuttavaa järjestystä, joten kenenkään ei kannata kadehtia tätä muka-muka -järjestelmällisyyttä.

Kuulin vasta ilmeisen jälkijunassa, että Me Naiset -lehden toimitus oli riisuuntunut ja kertonut vartalotraumojaan Facebookin äitiysvartaloiden esittelyn inspiroimina ilmeisesti. Sitten olivat riisuuntuneet autolehtien miehet. Olivat yllättävän hoikassa kunnossa autolehtien miehiksi, minun mielestäni kaikki kuvatut vartalot olivat passeleita miesvartaloita. Olivat kyllä esitellyt naisvartalotkin passeleita naisvartaloita, ei siinä mitään. Heidän kohdallaan vain koin jotenkin henkilökohtaisesti kaikki ne arat paikat, joiden ei soisi päivänvaloa (saatikka salamavaloa!) näkevän, joten katselin miesten vartaloita huomattavasti rennommin mielin. Ja tietysti vähän  uteliaanakin, olivathan ne nyt miesten vartaloita, enkä minäkään vielä ihan ole -- mitähän minä en ole? (Pystyynkuollut, nyt muistin sen sanan). Näin tässä päivänä eräänä hämärässä huoneessa vahingossa seinää vasten nojaavasta peilistä osakuvan alastomasta vartalostani. Ehkä syynä oli armollinen hämärä tai jokin muu tuntematon tekijä, mutta hetken epäilin näkeväni kuvastimesta jonkun toisen vartalon. Sellaisen, joka on ihan soma, pikkuisen pyöreästi naisellinen nainen. Se oli mukava hetki. Vaalin sitä.