torstai 26. joulukuuta 2013

Elossa

Voimakkaat tunteet saavat ihmisen tuntemaan olevansa elossa. Tunsin voimakkaita tunteita tänään, kun yläkertaan urheasti kiivennyt lapseni löysi kissanoksennuksen ja sitten toisenkin. Tein epätoivoisia pelastusyrityksiä ja päädyin kaaokseen. Kaksi ihmistä ja kaksi hyvin märkää oksennusta = kaaos. Nyt on siivottu kaikki muu, paitsi oksennukseen kastetut housut ja sukat. Joutavat pesuun myöhemminkin. Päätin turvautua ylenpalttisen touhuamisen sijaan suklaatankkaukseen, sillä jouluna etuna on suklaavalintojen monimuotoisuus. Söin siis suklaata vihreänä, luomuna, tummana, belgialaisena ja vohvelina. Kaipa se auttoi siinä määrin, kuin suklaa voi auttaa. Päälle vielä vähän juustoja ja ruislastuja. Olisi siihen voinut vielä napsaista punaviiniä päälle, mutta en saattanut, sillä olen taas kaksin tyttären kanssa (eihän se kaaoskaan olisi niin kaaos ollut, jos olisi voinut huutaa jollekulle avunhuutoja).

Joulu oli ihana. Tytär yllätti täysin ymmärtämällä jo parin ensimmäisen lahjapaketin jälkeen homman jujun. Hän availi paketteja innoissaan ja olisi lopulta halunnut avata muidenkin paketit havaittuaan, että kas, niistähän paljastuu aina jotain erittäin mukavaa. Ensi jouluna siis voi olla jo varma siitä, että neiti saa hommasta paljon irti. Jouluruoat sen sijaan saivat toistaiseksi hylkäävän tuomion: mikään laatikko ei ollut neidin makuun. Yritetään ensi vuonna uudelleen. Silloin voimme jo leipoa yhdessä pipareitakin, tai ainakin yrittää. Piparkakkutalot saavat odottaa vielä jokusen vuoden.

Mies hoiteli meille ihanan kuusen. Se on tuoksuva ja tuuhea. Kasvatettu kuusi, ei moisia ihan luomuna kasva. Mutta kaunis se on. Minun hyasinttini sen sijaan on hyvinkin luomua - kasvaa vinoon ja avautuu myöhässä. Ei haittaa mitään. Sellainen se on kuin minäkin, periaatteessa vähän sinnepäin, mutta ei kuitenkaan ihan. Kukka kumminkin.


torstai 14. marraskuuta 2013

Vahinkoja

Meille sattui eilen vahinko. Otin hemmotteluherkkujuoman: lämpimän glögin. Onneksi lämpimän, eikä kuuman, sillä neiti kiskaisi sen varpustaen pöydän reunalta niskaansa. Lattia lainehti, lelut lilluivat siellä keskellä, neiti oli järkyttynyt, märkä ja huusi ja minä en tuntenut oloani hemmotelluksi. Taisinpa siinä vähän hermostuakin.

Kuten Katja Project Mama blogissa kirjoittaa, tilanne on vahingon osalta Filippiineillä vähän toinen. Siellä ovat kaatuneet mukin lisäksi seinät. Ihmiset ovat kadonneet, valtavasti perheenjäseniä on menetetty. Pulaa on ruoasta, hoivasta, puhtaasta vedestä. Mutta me voimme auttaa. Minä tein lahjoituksen bloggaajien omaan keräyslistaan. Sinäkin voit. Myös muun kuin tarjottujen summien antaminen onnistuu, kun syöttää summan tuonne oikean reunan palkkiin ja kirjoittaa nimen ja napsauttaa Jatka.

En paasaa enempää. Turvallista ja lämmintä päivänjatkoa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kaurismäkeläinen isänpäivä

Isänpäivä on uuvuttanut minut. Söin iltapalaksi kaksi kylmää nakkia ja join kupillisen kuumaa glögiä. Mitään hienouksia en isänpäiväksi saanut aikaan, muutoinkin osoittauduin huonommaksi puolisoksi, kuin luulin olevani. Tapasin kaupassa tuttavani, jonka mies oli kieltänyt tätä ostamasta itselleen lahjaksi sukkia ja kalsareita. Niitä oli kuulemma riittävästi. Tiettävästi niistä ei ole pulaa täälläkään suunnalla. Kirjojakaan Mies ei lue, muuta kuin sähköisistä vempeleistä. Minä en oikein enää keksi mitään näillä väsyneillä aivoillani. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa hänelle satu (tai Suvi, viitaten edelliseen kirjoitukseeni).

Olin joskus työssä toimistossa, joka oli sijoittunut lopetetun poliisiaseman tiloihin. Siellä oli pari putkakoppia. Niihin ei tehnyt mieli mennä. Joskus teini-ikäisenä eräs poliisimies uhkasi, että vielä joskus joudun putkaan (ihan syyttä suotta, yritin vain jutustella hänelle ystävällisesti, mutta hän oli ehkä sellaiseen liian ärtynyt), onneksi en ole joutunut. Tai ehkä hän olikin sivutoiminen selvännäkijä ja tarkoittikin erikoista toimistoratkaisua, jonne ennakoi minun päätyvän. En ole aikaisemmin tullutkaan ajatelleeksi tätä vaihtoehtoa.

Seuraavaksi alan miettiä maatamenoa.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Jokaiselle tarpeen mukaan...

Katselimme lauantai-illan huumassa lapsen nukkumaanmentyä Miehen kanssa kaksin televisiota. Siellä pyöri Uutisvuoto. Vieraana olivat Suvi Teräsniska ja Antti Tuisku. Nauroin sille seikalle, että Antti Tuisku oli saanut Helsingin asuntoonsa kirjekuoren, jonka päällä luki: "Lordi, Rovaniemi". Antti Tuisku lienee ollut tästä kovin otettu.

No, asiaan. Mies killisteli kovasti hyväksyvän oloisesti Suvi Teräsniskaa ja kommentoi hänen olevan ihan okei, jos vain laulaisi kunnollista musiikkia. Ohjelmassa puhuttiin myös, että joulun alla voi säästää rahaa leipomalla joka päivä itse leipää. Ehdotinkin Miehelle, että hankkisimme keittiön kattoon leipävartaan, jollainen isänikin kotona oli katonrajassa. Mietin mielessäni isäni tarinaa siitä, miten he lapsina kovasti pomppivat tuvan lattialla saadakseen aikaan sen verran tärinää, että katosta putoaisi leipää. Ennen kuin ehdin kertoa Miehelle tarinaa leipäpompinnasta, hän oli jo visualisoinut keittiön kattoon leipävartaan, josta roikkuisi Suvi Teräsniska. Totesinkin Miehelle suurinpiirtein seuraavasti: "Jos isäni lapsena pomppi kovasti tuvan lattialla saadakseen katosta leipää, niin hyppisitkö sinä keittiön lattialla, jotta Suvi Teräsniska putoaisi sinun päällesi?" Saattaisi kuulemma hyppiä.

Luin sanomalehdestä, että pikkulapsiperheille tehdyn haastattelun mukaan perheen äitien mielestä perheen suurin ongelma on, että perheellä on liian vähän yhteistä aikaa - isien mukaan ongelma on kuitenkin se, että puolisoilla on liian vähän seksiä.

Ihan humpuukia, sanon minä. Vai Suvi Teräsniska...

perjantai 1. marraskuuta 2013

Sielut kulkevat sateessa kuin (ehjä) Pendolino

Leikin nyt anonyymiä kuvitteellista lehden kirja-arvostelijaa, sillä en ehkä normiminänä kirjoittaisi julkisesti näin roisisti. Sielut kulkevat sateessa oli kuitenkin sen verran rouhea teos, ettei siitä voi kirjoittaa löperösti. Joten tässä fiiliksiä vieläkin hämmennystä herättävästä lukukokemuksestani.

Kirjoitin tuota arviotani jo eilen heti saatuani kirjan luettua loppuun (sille on venäjänkielessä ihan oma verbi, siis merkitykselle lukea jokin loppuun asti), jotta tunnelmat olisivat mahdollismman aidot. Hämmentävää kyllä, Jääskeläinen kirjoitti tänään itse siitä seikasta, ovatko kirjailijat psyyken pornotähtiä. No, jos Pasi, luet tämän, niin mietipä sitä.

Kokemus kirjasta oli alustavasti se, että Jääskeläinen lyö sangen vaikuttavankokoisen henkisen molonsa pöytään ja sanoo lukijalle: "Tosson pelit, älä riko ittees". Koin siis kirjan huomattavasti rajummaksi kuin Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, mitkä eivät tosiaankaan olleet mitään romanttista diibadaabaa (näennäisestä cinemaattisuudesta huolimatta).

Mutta että tämä sitten! Se on sanottava, etten ole vähään aikaan lukenut mitään yhtä koukuttavaa. Pienen lapsen äidille oli haastavaa saada lapsi puuhaamaan itsekseen jotain ja uppoutua kirjaan jokaisena mahdollisena liikenevänä hetkenä. Kirja upotti minut jopa niin syvälle, että eilen lukiessani aloin nuuhkia ilmaa: mikä täällä haisee? Haju oli mieto, ikäväntympeä, pilaantuvan kalan haju. Ei se todellinen ollut, se sikisi painomusteesta ja syntyi sielujen maailmasta - minun kokemuksestani ja kirjan mukana elämisestä.

Parasta kirjassa oli sen mieltä herättelevä lähestymistapa. Minuun se vetosi eritoten, sillä pystyin samaistumaan Juditin henkilöön, pitkälti olen sellainen kiltti (?!) tyttö kuin hänkin. Sinne kiltteyden kannen alle kirjailija häpeilemättä kurkkii ja purkaa auki pinnanalaisia virtoja, ja saa miettimään, mikä lopulta on kilttiä ja onko kukaan kiltti?

Kirja käsittelee vaikeita asioita, uskontoa ja ateismia ottamatta kantaa puoleen tai toiseen, lähinnä punniten. Minä luin siitä viestin: ajattelepa ite omalle kohalles - järki käteen erilaisiin ismeihin hurahtelussa. Tämä siis myös laajemmassa mittakaavassa, lieneekö minkään sortin fundamentalismi koskaan tuonut muassaan mitään hyvää.

Noh, en tiedä, joskus kolikossa ei ole vain kahta puolta, silloin kun se jää pöydälle pyörimään kylkensä varaan se näyttää pyöreältä vaikka illuusion romahtaessa onkin matala kuin lätty. Ai mitä minä horisen? Lue itse, niin näet.

Tämä kirjoitus ei nyt anna kirjalle tarpeeksi oikeutta, mutta kun nukkumaankin pitäisi mennä. Uskokaa minua, kun sanon, että kirjassa oli tosi siistejä elementtejä.

Katsokaas, kun Jääskeläinen rysäyttää, niin sitä tietää lukeneensa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ja kaikken suurin on...

Tytär havahtui unestaan. Itkumonitorista kuului aluksi vaimeaa nyherrystä ja sitten: "äiti, äiti, äiti".

Minun lapseni huusi ensimmäisen kerran minua apuun unissaan.

Minä juoksin. Ei hänellä ollut hätää, hän oli vaipunut jo takaisin uneen. Peittelin hänet hellästi.

Liian suurta sanoiksi puettavaksi.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Nyt on lokakuu

Lauloi Juicekin silloin, kun vielä lauloi.

Oli minulla muutakin sanottavaa, mutta sitten vauva heräsi.

Notta hyvää yötä.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Syyspäiväntasaus

Sataa.

Syksy.

Miltä se oikein maistuu ja tuntuu?

Tänään päivän pituus taittui lyhyemmäksi kuin yön. Pimeys lisääntyy, saa polttaa kynttilöitä. Kuran määrä kasvaa, lastenvaunujen renkaissa sisään ajautuu pikkukiviä, joita pienokaisemme mielellään popsii (yksi on jo suusta kaivettu). Haikealta tuntuu, lämmöstä ei haluaisi luopua. Kovassa tuulessa ja sateessa on jotain pelottavaa, vaikka se onkin suojaavien seinien ulkopuolella.

Eilen lenkillä osoitin lapselle värikkäitä puita ja kerroin, että on kenties viimeinen kaunis ja lämmin syyspäivä. Oletan, ettei hän vielä ymmärrä puiden kauneutta tai ylipäätään sitä, että niiden väri on  muuttunut. Kerroin kuitenkin hänelle, että hän on syksyn lapsi. Että ihan kohta on hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä. Lisäksi lauloin hänelle Tori Amoksen Crucifytä, enkä jaksanut välittää siitä, että ihmisiä tuli vastaan. Kävelin kaupungin keskustaan ja mietin, jaksanko välittää sielläkään, että ihmiset kuulevat minun laulavan. En jaksanut. Päästelin menemään:
"Why do we crucify ourselves, every day I crucify myself - nothing I do is good enough for you, crucify myself, every day, I crucify myself. And my heart is sick of being, and my heart is sick of being in cha-a-a-a-ins o-o-o...".
Lapsi, tuo ihana tekosyy.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kun ei nyvvaan tulis kelleen paha miäli...

Oletteko tekin sitä ihmistyyppiä, jotka jatkuvasti huolehtivat, tuleeko muille ihmisille (jopa tuntemattomille) paha mieli? Ja jos edes kuvittelee, että jollekulle on tullut paha mieli, tai edes ilmassa väreilee sellainen epämääräisyys siitä, että jossain on pahaa verta, niin yöunet ovat mennyttä? Minä olen juuri sellainen ihminen. Tälläkin viikolla - ja itse asiassa juuri äsken - olen ollut huolissani siitä, etten pahoittaisi kenenkään mieltä.

Jos jatkuvasti huolehtii siitä, pahoittaako jonkun mielen, ei voi sanoa mitään eikä asettua juuri millekään kannalle. Toisaalta, minä olen melko hanakka asettumaan tiettyjen asioiden kannalle. Kuten nyt esimerkiksi sen, että minun pitäisi voida päättää siitä, haluanko esimerkiksi hoitaa lastani kotihoidontuella kotona kolmivuotiaaksi. Meidän perheessämmehän on täysin mahdotonta, että isä jäisi kotiin (emmekä varmasti ole ainoa epätyypillinen perhe Suomessa, ehkä), joten kyseinen muutos pakottaisi laittamaan lapsen hoitoon kodin ulkopuolelle vastoin meidän tahtoamme.

Minua myös ärsyttää, että kyseisen muutoksen argumenttina käytetään kirkasotsaisesti tasa-arvoa. Kuitenkin kyseinen muutos liittyy siihen seikkaan, että Suomi on menossa vauhdilla karikkoon ja säästöjä pitäisi saada aikaan. No jos ne isät nyt tosiasiallisesti jäisivät kotiin ja tilastollisesti vähemmän ansaitsevat puolisot menisivät töihin sen sijaan, putoaisivat verotulot. Että sellaista tasa-arvoa. Ei pidä vedota sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole tekemistä tosiasioiden kanssa. Sanoisivat suoraan, että nyt me tarvitaan rahaa tämän maan pelastamiseen ja me kiskotaan ne nyt mm. lapsiperheiden selkänahasta. Haluanhan minä kuitenkin lopulta kuitenkin sitä, että tämä maa pelastuu kaatumiselta ja että minunkin lapsellani olisi täällä hyvä elää. Jos tarvitsee apua kansalta, niin puhutaan kansalle sitten totta.

En minä silti Kataisenkaan asemaa kahdehdi. Tai Urpilaisen. Tai kenenkään. Joku ikävä animaatiokin oli Kataisesta tehty. Näin televisiosta, en ole kyseistä hengentuotosta nähnyt. Katainen näytti kyllä siinä itseltään ja sen verran pikaisesti ajattelin, että se taho, joka sen on tehnyt, on osannut asiansa. Ehkä. Mutta Kataiselle se on varmaan aiheuttanut pahan mielen (huomatteko, tunnen sympatiaa jopa Kataisen pahalle mielelle, vaikka hän ei kyllä ole ajatellut MINUN pahaa mieltäni yhtään ((okei, en ole varma, mutta luulen, ettei ole))).

Oikeasti nyt on jo myöhä ja pitäisi mennä nukkumaan.

Millähän mielellä Katainen ja Urpilainen menevät nukkumaan? Tuleeko heille uni silmään? Ja onko teidän mielestänne heillä meneillään jotain vispilänkauppaa aina väliin? Näitä minä täällä perjantaina mietin.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Samperin korttitalo

Nyt on sitten paha mieli. Naisellisuuteni on kärsinyt pahan kolauksen. Hankkimani vaatekappale sai kohdalleen arvostelua, siis siten, että minä olin sen sisällä. Kotihoidontukirahoilla ei monen monituisia uusia vaatekappaleita ostella, joten käyttelen virheostostani, kunnes se menee rikki tai kunnes en enää mahdu siihen. Se mies, joka asuu saman katon alla kanssani, yritti kyllä korjata aiempaa lausuntoaan pukimestani sanomalla suunnilleen, ettei vaatekappale nyt niin huono ole, etten voisi sitä käyttää, se ei vain näytä kovin hyvältä. Pyysin häntä lopettamaan asiasta keskustelun, ettei tilanne riistäydy käsistä, mutta se oli jo myöhäistä, tietenkin. Toivottavasti joku ymmärtää mielipahani. Jos ei, niin sitten olen siinäkin suhteessa huonompi kuin muut.

Kompensoin huonouttani ryhtymällä puolenyön jälkeen vimmaiseen keittiönsiivousprojektiin. Se on nykyisin ainoa oljenkorteni siinä vaiheessa, kun koko korttitalo alkaa luhistua. Se romahtaa usein, itsetunto ja oikestaan minä itse olen kadonnut jonnekin tämän kaiken arkirumban keskelle. Mutta jos tiskit on tiskattu, keittiö siivottu ja vauvan pulloista ja tuteista joka ikinen on pesty ja steriloitu - silloin saan hetken mielenrauhaa. Silloin hallinnassani on hetken edes jokin.

Olen lopen väsynyt. Huomenna olen aamuherätyksen jälkeen vielä uupuneempi (ja muutun vähäpuheiseksi ja äärimmäisen ärtyneeksi riivinraudaksi). On suurta typeryyttä valvoa, oli myös hölmöä ryhtyä siivoamaan keskellä yötä ja järkeä vailla on kirjoittaa surkutteleva teksti tänne blogiin, jota varmaankin kadun moneen kertaan.

Tällainen minä kuitenkin olen. Vajavainen.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Supermamma kokkaa...

Haluan tässä alkuun kuitenkin sanoa, että minä en ole ihan avuton keittiössä, vaikka kaikki tästä eteenpäin luettuna todistaakin juuri päinvastaista. Vauva on nimittäin 10 kk ja ajattelin, että testaan sitä sellaista kotiruokaa, mitä sitten voi vauvalle parin kuukauden kuluttua alkaa tarjoilla, kun hän pääsee kunnioitettavaan vuoden ikään. NOH.

Minähän siis bongasin hienon linssi-makaronilaatikon ohjeen Project Mama -blogista. Minulla ei ollut keitettyjä linssejä, joten käytin kuivia. Korvasin 2 purkkia keitettyjä linssejä siis 2 dl kuivia. Unohdin huuhtoa ne. Jes. Lykkäsin ne siis suoraan 400 grammaan tomaattimurskaa ja lisäsin desin vettä ja mausteita (kasvisliemikuution ja valkopippuria sekä hunajaa) ja löin liedelle niine hyvineen. Sitten kuumeista googlausta, mitä siitä seuraa, jos unohtaa huuhtoa linssit (mahdollista hiekanjyvien rutinaa hampaissa, no näillä mennään).

Sitten kun mössö oli valmis, huomasin, että unohdin sipulit ja valkosipulit. No, hilpeänä niitä sitten pilkkomaan ja koska oli joo kiire, niin lykkäsin ne vesitilkan kera 3 minuutiksi mikroon. Melkein kuin pannulla paistaisi. Sotkin ne sitten mössön joukkoon.

Makaronit tässä vaiheessa keitetty (tai fusillit, koska minä aina säädän). No, eivät mahtuneet oikein vuokaan. Tai mahtuivat, mutta munamaito huonommin (maustoin sen suolalla, oreganolla ja mustapippurilla). Piti laittaa lautanen vuoan alle, ettei uunin pohjalle putoile liiaksi tavaraa.

NOH.

Kun avasin uunin, lähestyy kymmenkuinen järjetöntä vauhtia. Kuuma uuni, kädet täynnä. Taklaan vauvan lonkalla ketoon mahdollisimman lempeästi, mutta kyllin päättäväisesti, jottei varmasti pääse uunille. Vauvan ego kärsii ja hän pärähtää itkuun, mutta ei polta itseään. Pidän itseäni hyvinkin onnistuneena ja hätätilanteessa nokkelasti toimineena äitinä.

No, se ruoka on nyt uunissa. Juustoa siihen ei siis päälle enää mahtunut, koska annos oli iso. Riittää siis ihan perheen ruoaksi, vaikka neljälle ja jää varmaan ylikin (varsinkin, jos erehtyy lapsille sanomaan, että ne on linssejä).

Raportoin sitten myöhemmin, että oliko hyvää. Mutta johan olen supermamma. Vauvakin tuijotti ihastuneena uuninluukusta siellä olevaa ihmettä - kotiruokaa.

Niin joo ja lisättäköön, että testaan tätä ruokaa nyt sitten siis ihan itsekseni, enkä siis syötä tätä pikkukivisössöä vauvalle. Hyvä, että tuli harjoiteltua.

EDIT: Ja lisäys tässä: tuli ihan superhyvää, suosittelen! Koostumus on pehmeä, joten sopii pienelle syöjälle oikein mainiosti. Tämä päätyy meidän ensiruokalistalle aivan varmasti. 

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Jääskeläinen tulee, oletko valmis?

Huomasitteko, että laitoin Jääskeläisen uutukaisen mainospalan tuohon banneriin? Jouduin näkemään oikein vaivaa, kun olin jo unohtanut kaikki bloggerin hienoudet, kuten sen, miten gadgettejä lisätään. No, siellä se nyt on, mainos. Ehdin jo surra sitä, että onkohan kirjan mainostaminen nyt liian aikaista, kun kirja ilmestyy vasta lokakuussa. Kunnes tänään tajusin, että nyt on syyskuu. Sitä seuraa lokakuu. Että syksyähän tässä eletään. Tiedä sitten, mitä aikaa minä olen elänyt. Rinnakkaistodellisuutta kaiketi.

Hyvä uutinen nyt siis on kuitenkin se, että kirjaa ei tarvitsekaan odottaa niin kauan. Jännittää vain, alkavatko syksyn sateet toden teolla ennen romaanin ilmestymistä. Vaikka enhän minä tiedä, ajoittuuko romaani syksyyn, sateista vain tulee mielleyhtymä syksystä. Voihan sitä sataa muinakin vuodenaikoina.

Oli miten oli, hankin lokakuussa tämän kirjan itselleni ja vaikka en kirjabloggaaja olekaan, aion tästä blogata (onhan niitä muitakin kirjoja toki, jotka olen blogissani maininnut). Meillä, jotka ovat tutustuneet Jääskeläisen koko tuotantoon, ovat odotukset korkealla - katsokaa vaikka täältä. Toisaalta, jo se, että aion lukea kirjan, on jo sinänsä merkityksellistä. Ehkä tinkaan Mieheltä, että saan oikein Omaa Aikaa kirjan lukuun ja vetäydyn jonnekin rauhaisaan soppeen sitä lukemaan (jos uskallan).

Lokakuussa tapahtuu muutakin: tyttäreni täyttää vuoden. Kommunikaatio hänen kanssaan on paljon palkitsevampaa nyt kuin koskaan aikaisemmin: hänessä näkyy vitsikkyyden pilkettä. Tänään hän näki vaivaa saadakseen kasvoilleen hassun ilmeen, jotta saisi minut nauramaan. Minun nauruni taas sai hänet nauramaan. Niin me tytöt sitten nauroimme. Mieletöntä, minä olen äiti.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kovaa peliä villissä pohjolassa

Mitäs tässä.

Olette varmaan havainneet itsekin, mitä kaikkea valtiovalta aikoo tehdä rahaa säästääkseen. Jännittävä on nähdä, miten siinä kaikessa käy. Nousevatko äidit jossain vaiheessa barrikadeille? Entäs isät, kiinnostaako asia heitä? Suomessa protestoiminen taitaa jäädä aina suunnilleen tälle tasolle, kuin omanikin nyt, pienen ihmisen hiljaiseksi nurinaksi. Sitä alkaa vain automaattisesti kehitellä päässään B-suunnitelmaa, joka omalla kohdallani, Kataisen mieliksi, on töihin meno paljon aiempaa suunniteltua aikaisemmin. No, jää nähtäväksi, kuinka asioiden lopulta käy.

Tänään sen sijaan tapahtui jotain mukavaakin. Kävin eräänlaisessa työtapaamisessa, vaikka en oikeasti töissä olekaan. Siellä minun kanssani keskusteli kaksi aikuista ammatti-ihmistä, jotka kuuntelivat, mitä minulla oli sanottavaa ja ottivat minut vakavasti ja antoivat pitkiä ja laveita järkeviä lausuntoja. Pois lähtiessäni minun oli pahoiteltava runsassanaisuuttani, sanoin, että nautin niin kovasti järkevien aikuisten ihmisten seurasta. Miespuolinen palaverihenkilö vastasi, että hän ymmärtää minua täysin: joskus aikanaan hän oli hoitanut lastaan vuoden kun lapsi oli ihan pieni - aikana, jolloin se ei ollut vielä muodikasta.

Niin minä sitten lennähtelin palaverista kotiin ja tunsin, että minustakin on vielä jotain iloa tälle yhteiskunnalle (no, eihän sitä tiedä, onko, mutta ainakin sellainen illuusio hetkeksi tuli).

No nythän tässä kaikenkaikkiaan on sellainen ongelma, että en oikeastaan tiedä, mihin työhön tästä sitten palaisin ja mitä alkaisin isona tehdä. Hyvänen aika, tässähän pidennetään työuria ja minullakin on siten ties kuinka monta vuotta vielä edessä - tekemässä mitä?

Entäs te, jotka minua luette, jos olisitte minun ura-valmentajiani, mihin te minua tämän perusteella suuntisitte (psykologin vastaanoton jälkeen)?

tiistai 27. elokuuta 2013

Taivaalta ei vielä sada syksyä

Pekka Pouta ennustaa säätä. Onko ennustaminen oikea termi? Pitäisikö puhua sään ennakoinnista? Mutta ennakointi taitaa sisältää jonkin varmuuden elementin, mitä säätä ennustaessa ei ainakaan aina ole. Tällä kertaa Pekka vaikuttaa kuitenkin varmalta puheissaan. Tiedän hänestä sen verran, että hän on (ainakin ollut) raskaan rockin ystävä (ei kai sellainen mieltymys yhtäkkiä ihmisestä voi hävitä?) ja että hän näyttää harmaantuvan siten, että hänen ohimonsa ovat muuttuneet valkoisiksi. Hän siis muuttuu vaaleanharmaaksi.

Koirien vanhetessa niiltä harmaantuu kuono. Se näyttää hyvin sympaattiselta. Toisinaan sellaiset koirat myös käyttäytyvät hivenen arvokkaammin, kuin nuoremmat lajitoverinsa: eivät pompi ja hosota niin innokkaasti. Heihinkin, kuten ihmisiin parhaimmillaan, syntyy iän tuomaa arvokkuutta.

Tänään minä otan kupillisen kaakaota. Se tuntuu syyskaakaolta, vaikka tänään oli vielä lämmintä melkein kuin kesällä. Lämmön alla tuntui silti syksyn tuulen puraisu. Vai olenko se vain minä, joka pelkää syksyä ja samalla kuitenkin toivottaa sen tervetulleeksi.

Vielä lehdet eivät ole muuttuneet värikkäiksi. Maassa lojuu vain jokusia aikaisia luovuttajia. Sienikausi ei ole vielä päässyt vauhtiin. Menee vielä kauan, ennen kuin suppilovahverot ovat poimimiskunnossa. Minä en ole niitä koskaan oppinut löytämään. Ovat kuulemma vaikeita löydettäviä pudonneiden lehtien joukossa, mutta kun kerran löytää, niin silloin sitten todennäköisesti löytää useamminkin.

Sisällä velloo iloa ja alla myllertää tummansinisävyistä surumielisyyttä. Aivan kuin eläisi pitkää sunnuntaita.

Mutta sitä kaakaota.
Nyt.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Hämmästyttää, kummastuttaa

Isäni täytti eilen vuosia, samana päivänä kuin Sauli Niinistö. Samankaltaisuutta heissä ei kyllä kovin paljon ole. Tai mistäpä minä oikeasti mitään Niinistön persoonasta tiedän. Hän on aika vakavan oloinen ihminen, isän suu taas pyrkii hymyyn tuon tuosta. Isä on käytännön ihminen ja keksii ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Isä pitää laulamisesta ja tanssimisesta, mutta penkkiurheilusta kuitenkin yli kaiken. Hänen aivoissaan on urheilusuoritusten tietopankki - keräileepä hän tietoa itselleen myös tulevaisuuden lupauksista.

Tuleekohan minun lapsestani isän tyttö? Eilen, kun sukulaiseni näkivät kymmenkuisen tyttäreni ensi kertaa, sanoi toinen tädeistäni: "Isän silmät ihan selvästi". Saapui toinen täti, joka sanoi: "Tytöllä on äitinsä silmät". Pidin enemmän jälkimmäisestä kommentista. Kummallista sekin, miksi sitä tieten tahtoen haluaa lapsensa muistuttavan itseään, vaikka omasta ulkonäöstä ei ole itselleni sanottavampaa etua ollut... No, myönnetään, ettei tosin haittaakaan, en minä ihan kauhea ole, sellainen tavallinen suomalainen nainen. Ja suomalaiset naiset ovat kuitenkin keskimäärin aika hyviä, eikö? (Kuka kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?).

Minä katsoin TV:stä aivan uskomattoman ohjelman mekaanisesta tietokoneesta, joka löytyi merenpohjasta Kreikan saaristosta jo kauan sitten. Vasta 2000-luvulla tiedemiesten ryhmän onnistui selvittää sen salaisuus. Se oli malli taivaankappaleiden liikkeistä, joka oli toteutettu hammasrattaiden avulla. Jopa kuun elliptinen ja hivenen vino rata oli onnistuttu mallintamaan täydellisesti erään hammasrattaan lävistävän tapin avulla.

Jotenkin tuo minulle uusi tieto moisen laitteen olemassaolosta niin valtavan kaukana menneisyydessä (laiva, josta laite löytyi, upposi n. 50 - 60 vuotta ennen ajanlaskumme alkua) sai minut hurjan kiihtymyksen valtaan. Olisin toivonut, että kotona olisi ollut joku aikuinen ihminen, jolle olisin voinut purkaa tunnetilaani. Miten kukaan on voinut rakentaaa moisen laitteen aikana, jolloin ei ollut sitä tietoa olemassa, mitä meillä nykyisin on taivaankappaleiden liikkeistä - auringonpimennykset ennustettiin täsmällisesti ja vieläpä siten, että varjon väri oli määritelty, joko musta tai tulenpunainen. Aivan käsittämätöntä. Täysin.

Tässä vielä linkki, jos joku sattuisi innostumaan katsomaan kyseisen ohjelman tämän pauhauksen jälkeen. Kannattaa kyllä katsoa, mieli jää myllertämään kuin hyvän kirjan jälkeen (Sielut kulkevat sateessa -kirjaa odotellessa...).


perjantai 23. elokuuta 2013

Nyt äkkiä jotain tunnelmapaloja

Elämässä tapahtuu koko ajan vaikka mitä. Tai ehkä pitäisi muotoilla asia toisin: kun vuorokaudet kiertyvät loppuun toinen toisensa jälkeen, tapahtuu niiden aikana koko ajan maailmalla, Suomessa, ihmisten elämässä jotakin.

On urheiltu. Sitten on pohdittu sitä, oliko Arhinmäen sopivaa heilutella sateenkaarilippua Venäjän kutsumana vieraana aitiossa vai ei. On toitoteltu sitä, miten syvällä lamassa Suomi on ja miten vienti ei vedä. Jutta Urpilaista on esitelty eri kuvakulmista. En ole kylläkään kuullut, mitä sanottavaa hänellä olisi ollut. Paitsi: "Aika entinen ei koskaan enää palaa", joka oli säikäyttänyt äitini pelkäämään, miten Suomelle ja lapsiperheille nyt käy.

Minä en ole koskaan ollut rapujuhlissa. Minusta ei taitaisi myöskään olla rapujen keittäjäksi, koska ne tulisi laittaa veteen elävinä. Tämä on ajatuksen virtaa, ja kirjoitan kaiken mikä mieleen tulee. Älkää siis miettikö syvempää sisältöä rapujutuilleni, sillä sitä ei ole.

Päivässäni oli yllätyksellinen kohokohta: äitini tarjoitui hoitamaan vauvaa parin tunnin ajan, jotta sain omaa aikaa muiden aikuisten seurassa. Se tuntui hohdokkaalta. Korjaan: älyttömän hohdokkaalta. Siellä minä olin, muiden aikuisten seurassa. Myönnän: näytin kuvia vauvastani ja kommentoin kysymyksiä äitiydestä. En ole kaunistelija - ilmaisen aina sen, että vanhemmuus on myös rankkaa. Eritoten minulle, jota elämä yleisesti pelottaa. Jotkut ovat rohkeampia, eivätkä keskity kehittelemään katastrofiteorioita. Heitä vähän kadehdin. No, aika paljon voin kadehtia (Repomiesismi).

Pesukone linkoaa jo. Vielä on pyykit ripustettavana. Iltaisin on aina kova siivousspurtti, jotta voi aloittaa seuraavan aamun puhtaalta pöydältä, tässä kohdin kirjaimellisesti. Tästä huolimatta haluan korostaa, etten onnistu tästä huolimatta ylläpitämään mitenkään kehuttavaa järjestystä, joten kenenkään ei kannata kadehtia tätä muka-muka -järjestelmällisyyttä.

Kuulin vasta ilmeisen jälkijunassa, että Me Naiset -lehden toimitus oli riisuuntunut ja kertonut vartalotraumojaan Facebookin äitiysvartaloiden esittelyn inspiroimina ilmeisesti. Sitten olivat riisuuntuneet autolehtien miehet. Olivat yllättävän hoikassa kunnossa autolehtien miehiksi, minun mielestäni kaikki kuvatut vartalot olivat passeleita miesvartaloita. Olivat kyllä esitellyt naisvartalotkin passeleita naisvartaloita, ei siinä mitään. Heidän kohdallaan vain koin jotenkin henkilökohtaisesti kaikki ne arat paikat, joiden ei soisi päivänvaloa (saatikka salamavaloa!) näkevän, joten katselin miesten vartaloita huomattavasti rennommin mielin. Ja tietysti vähän  uteliaanakin, olivathan ne nyt miesten vartaloita, enkä minäkään vielä ihan ole -- mitähän minä en ole? (Pystyynkuollut, nyt muistin sen sanan). Näin tässä päivänä eräänä hämärässä huoneessa vahingossa seinää vasten nojaavasta peilistä osakuvan alastomasta vartalostani. Ehkä syynä oli armollinen hämärä tai jokin muu tuntematon tekijä, mutta hetken epäilin näkeväni kuvastimesta jonkun toisen vartalon. Sellaisen, joka on ihan soma, pikkuisen pyöreästi naisellinen nainen. Se oli mukava hetki. Vaalin sitä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kirjoittaa pään sisällä

Lainalapset ovat olleet läsnä pidemmän rupeaman. Elämään ei mahdu mitään muuta kuin perusasioista huolehtimista: puhtaanapito (sisältäen lapset, kodin ja vaatteet), riittävä yöuni (saavutetaan lasten osalta) ja ruokailusta huolehtiminen (kun edellisestä ruoasta on selvitty ja sotkut siivottu, aletaan jo suunnitella seuraavaa). Olenko jo sanonut, miten paljon nostan hattua monilapsisten perheiden vanhemmille - eritoten äideille, jotka usein kuitenkin useimmiten tätä rumbaa pyörittävät. Nostan niin korkealle ja niin monta kertaa, että olkapäähän tulee kuluma (se on kyllä tullut oikeastikin, ilmeisesti vauvan nostelusta - tai sitten minä olen vain niin vanha).

Tässä siis perustelut kirjoitustauolle. Kun kaikkea sattuu ja tapahtuu, muotoilen lauseita päässäni, mutta ne jäävät sinne ohimeneväksi tuokioksi ja haihtuvat sitten pois, eivätkä enää koskaan palaa. Sitähän se elämä kai on: kadonneita lauseita. Puhutut sanat ovat peruuttamattomia ja toisinaan tulee sanotuksi aivan liikaa. Toisaalta, suurempi ongelma lienee se, ettei tunteita ja toiveita sanallisteta. Toisinaan siihen ei ole aikaa, toisinaan voimat ehtyvät, joskus rohkeus. Syitä on monia.

Eilen Mies vei lainalapset mökille ja jäimme kotiin tyttären kanssa. Siivosin pienen nurkan kotia puhtaaksi, laitoin pikkuisen vuoteeseen, sytytin kynttilät ja nautin pienen lasin kermalikööriä. Elämä tuntui valtaisan hohdokkaalta, kepeältä ja helpolta. Mikä ihana hetki.

Ensi viikolla kesäsää saattaa palata takaisin. Ei hassumpaa sekään.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Aikaikkuna on auki

Aika on vääntynyt omituiselle mutkalle ympärilläni. Seuraan sen kulkua päivittäin kulloinkin näkösällä olevista kelloista. Lapsen olemassaolo kertoo minulle selkeästi sen, mikä elämästäni on tyystin puuttunut: a) säännölliset rutiinit b) ruokailurytmi. No, nyt elämä on täynnä säännöllisiä rutiineja ja vauvalla on säännöllinen ruokailurytmi. Oma ruokailurytmi on tietenkin se, minkä vauva sallii.

Mitä tulee ajan kuluun laajemmassa mittakaavassa - siinä olen jotenkin ihan hukassa. Olen toistuvasti yllättänyt itseni ajattelemasta, että se-ja-se on vasta heinäkuussa, siihen on vielä vaikka kuinka kauan aikaa. Mutta kun ei ole, heinäkuu on ihan tässä, nurkan takana.

Kunpa kesä himmailisi vähän. Malttaisi edetä hitaasti, niin että minäkin ehtisin mukaan. Minulla ei ole edes uimapukua, joka mahtuisi päälle. Talviturkki olisi siis heitettävä ilkosillaan, eikä sellainen peli nyt tietenkään vetele (no, ehkä joissakin paikoissa tai säkkipimeässä). Minun on siis selvästikin suunnattava alennusmyynteihin ja etsittävä puku, joka hyväilee hieman toivottua täyteläisempiä muotojani. Olipa kauniisti sanottu.

Kunpa olisin aina näin leppoisa itseäni kohtaan.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Sisältää jäätelö- ja runosijoittelua

Blogit saavat aikaan kaikenlaista. Sain Sivukujilta-blogin Sadulta vinkin kirsikka-valkosuklaa jäätelöstä ja kun Mies tänään teki taas lähtöä toiseen kotiinsa, halusin tehdä jotain juhlavaa ennen hänen lähtöään. "Sinä siis haluat oikein jäätelökioskille", hän ihmetteli toivomustani. Mutta niin mentiin. Ensimmäinen kioski tuotti vesiperän, mutta toisen luettelossa se komeili: kirsikka-valkosuklaa. Tilasin kaksi palloa. Oletin pallojen olevan sellaisia hintsuja, kuten nykyaikana kaikki on, mutta pallot olivat nyrkinkokoisia ja koko jäätelökomeus näytti taistelevan epätoivoisesti painovoimaa vastaan - hellettä vastaan nyt ainakin. Olin lähes stressaantunut, kun yritin lipoa herkkuani, ettei se sulaisi ja voi kauheaa, kiepahtaisi katuun pallo tai puro kerrallaan. Ei tapahtunut mitään hirveää, sain koko jäätelön syödyksi. Se oli ihanaa, minä pidän kirsikoista kaikissa muodoissa: suklaissa, viineissä ja tuoreena.

Yöksi ennustettiin ukkosmyrskyjä etelä- ja keski-Suomeen. Myös huomenna saattaa ukkostaa, paikoin rajustikin. Olen sopinut tapaamisesta kahvilassa huomenna, nyt jännittää, tuleeko reissustamme mitään. Kunpa ei kovia tuhoja tulisi: sähköyhtiötkin ovat varautuneet yöhön lisämiehityksin. Vaan selväähän se, ettei näillä leveysasteilla nautita lähes 30 asteen lämmöstä ilman seuraamuksia. Tässä kohdin olen puutaloasujana todella iloinen ilmalämpöpumpusta, joka pitää edes alakerran viileänä, yläkerran makuuhuoneessa vastaani hönki 28 asteinen lehmänhenkäys (tänä yönä varmaankin jopa minä supervilukissa saatan selviytyä ilman peittoa pussilakanan sisässä).

Löysin kirjakaupasta aivan sattumalta hulvattomasti kuvitetun runokirjan Sinisen kärpäsen sirkus. Juuri kansikuva taisi olla se seikka, johon pysähdyin kirjan kohdalla ja joka sai sen erottumaan muista. Aivan ihastuttava ja riehakas löytö. Uskallan lainata kirjasta teille pienen kesärunon tähän loppuun.
Yötuulenkadulla on lämmintä. Kukaan ei muistele talvea. Kimalainen hyppelee ruutua.
Tähdillä on suu mutrussa, kun ne syövät rusinoita.
Reetta Niemelä (kuvittaja Salla Savolainen): Sinisen kärpäsen sirkus, Otava 2010

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Anna mennä, nauti elämästä!

Aurinko palasi yllättäen takaisin. Olen pikkuhiljaa ymmärtämässä, että perjantaina on Juhannusaatto. Minä en tee taikoja. Ihan hyvä, ei tarvitse valvoa pitkään, eikä kieriskellä heinäpellossa alasti tai muutoin viuhahdella. Hyttysiäkin on tänä kesänä kuulemani mukaan erityisen paljon. Ei suosi alasti temmeltämistä.

Taikojen tekemisestä (ei sentään alasti temmeltämisestä) tulee mieleeni ystävä, joka elää sinkkuelämää. Olen toisaalta kateellinen vähäsen siitä, että hän on vapaa tekemään mitä haluaa, niitä taikojakin. Vapaa istumaan valveilla vaikka koko ihanan juhannusyön (siitä ennustetaan tulevan kuuma) ja nauttimaan niin paljon hyvää punaviiniä kuin haluaa. Voi nukkua koska haluaa ja miten paljon haluaa. Joten keskityn toivomaan, että hänen juhannuksensa on ihana ja että hän tekee kaiken sen, mitä minä en voi: saunoo loputtomiin, pulahtaa uimaan vilvoittaviin vesiin, humaltuu sopivasti, tekee taikoja ja näyttää niin kauniilta kuin vain nainen voi. Olenpa minä romanttinen, mutta niinähän minä olen.

Juhannuksesta on tosiaan ennustettu lämmintä ja aurinkoista. Vaikka tänään aurinko taas paistaa, on silti hyvin viileää ja on vaikea uskoa, että helle palaisi. Toivonhan minä sitä. Tietysti se tarkoittaa sitä, että puutalon sisätilat muuttuvat taas tukalan kuumiksi, mutta se kuuluu kesään. Kun oli jo hellekausi, kävin vauvan kanssa tutkimassa lähipuiston nurmea, mutta koska oli toukokuu, ei kaupungin kesätyöntekijöitä ollut vielä palkattu ja nurmea ei ollut leikattu. Nyt on, mutta on ollut niin kylmää, ettemme ole päässeet puistoon viltille istumaan. Sellainen haave minulla siis on, mennä vauvan kanssa puistoon viltteilemään. Tosin tässä välissä vauva on oppinut etenemään nelivedolla ja saattaa olla, ettei häntä mikään mahti maailmassa viltillä pitele. Mutta haaveillahan aina voi.

Nyt kun olen antanut periksi yrittää laihduttaa pre- ja post-raskaus kilot hetimiten, niin saan syödä jäätelöä kaksin käsin ja niin paljon kuin haluan. Se on kyllä näin kesäaikaan ihan huippua. Tänään kaupassa ostaessani salaattiannosta, minua ennen osti varvunhoikka neitonen salaatin ilman salaattikastiketta tai pähkinöitä ja krutonkeja ja minun teki mieli julistaa: "Anna mennä, nauti elämästä!". Olin kuitenkin hiljaa. Oikein hyvä päätös.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Katkelmia uni- ja reaalimaailmasta

Näen yöllä konstikasta unta. Saan siinä kaksi vauvaa lisää, kumpainenkaan ei ole omani. Toisen kohtaloa en pysty palauttamaan mieleeni, mutta toinen löytyy autoni takapenkiltä. Auto oli aikoinaan minun ja ex-puolisoni yhteisomistuksessa ja edelleen autossa istuvat hän ja minä, kun löydän vauvan takapenkiltä. Autossa on myös sukulaistätini, joka onnittelee minua vauvan syntymän johdosta, johon totean, ettei takapenkin vauva ole omani, sillä oma on hoidossa (vauva ei ole koskaan ollut tosiasiassa hoidossa kodin ulkopuolella).

Olen vauvasta hirvittävän ilahtunut ja mietin, saakohan löytövauvan noin vain pitää. Vauvan mukana on kirje, jossa kuvataan ex-puolisoni liikkuvaa työtä ja kerrotaan, että jollakin näistä reissuista vauva on saanut alkunsa. Minusta vauvan kulmakarvat näyttävät ex-puolison kulmakarvoilta ja epäilen hänelle ääneen tarinan olevan tosi ja mietin samalla, miten  hänen vaimonsa mahtaa ottaa tämän uutisen vastaan (samaan aikaan aion kuitenkin itse pitää vauvan, en suinkaan antaa sitä isälleen). Vauva on hirvittävän pieni, ehkä nelikymmensenttinen ja ehdotankin, että ihan aluksi vauva tulisi viedä sairaalaan. Ex-puolison mielestä idea on nerokas.

Uneni vauvoilla on molemmilla aikuisen kasvot. Joskus unien logiikka on hyvin ontuvaa (kuten tässä unessa), toisinaan lähempänä arkitodellisuutta. Tietoinen minä ihmetteli unessa sitä, miksi vauvoilla on aikuisen kasvot, enkö osaa kuvitella muita vauvan kasvoja kuin oman vauvani. Ehkä tästäkin omalaatuisuudesta voisi viisaampi löytää jotain psykologisia merkityksiä. Eniten kuitenkin yllätyin riemustani saada uusi vauva - luulin olevani täystyöllistetty nykyisen pikkuiseni kanssa, mutta unessani suhtauduin riemukkaasti perheeni kasvamiseen.

Tänään sataa. Emme aivan selvinneet kauppareissustamme vauvan kanssa kastumatta. Tunsin aamulla itseni kyvykkääksi organisoijaksi, sillä ehdin pelastaa lainalasten pihaan unohtamat asfalttiliidut kastumiselta ennen sateen alkamista. Harmi vain, että heidän hienoksi värittämänsä piha valuu nyt sadevesiviemäristä alas. Mutta eilen se näytti pirteältä ja värikkäältä.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Näin se menee

Tiskikone laulaa, välillä pysähtyy miettimään, sitten hyrisee jälleen. Vieressä lepää mustavalkoinen limppuna, teimme hivenen epäonnistuneen yrityksen lähestyä toisiamme, sillä minun kädessäni olivat kynsisakset. Saldona noin seitsemän leikattua kissankynttä kahdestakymmenestä. Mustavalkoinen kun rassu jää kynsistään kiinni joka paikkaan: mattoihin, sohvaan ja vaatteisiin. Minä sain yhden pitkän raapaleen, se tosin aiheutui tahattomasti - moisilla kynsillä ei voi olla saamatta vahinkoa aikaan. Jätän ne 13 jollekin toiselle illalle. Kissa katsoo seinään ja kääntää selkänsä minulle. Ei arvostanut elettäni.

Tytär sai kolhuja tänään, raasu. Niitä aiheuttivat hän itse ja sitten äitinsä, molemmat tahattomasti. No, kukapa tahallaan kolhuja aiheuttaisi. Elämä meitä kolhii. Tietenkin silti on paha mieli, kaikki kolhut haluaisi välttää, antaa pienelle vain iloa ja naurua. Kunpa voisinkin!

Näin tänään päivällä TV:stä, miten eläkkeelle jäänyt balettitanssija (en tiedä hänen nimeään) sanoi, että ihmiset nousevat aamulla sängystä unelmien voimalla. Elleivät unelmien, niin velvollisuudentunnon. Haluan, että minulla on unelmia, mutta realismini tuntuu jyräävän unelmani maan rakoon. Ovat siellä niin syvällä ja peloissaan, etteivät uskalla edes kurkkia, onko tie auki. Mutta kyllä ne siellä ovat, tulevat taas esiin, kun ovat keränneet tarpeeksi rohkeutta. Elävät murusilla. Minähän en halua olla se, joka herää velvollisuudentunnosta.

Helteet ovat tiessään. Kun kannoin lasta vuoteeseen, kuulin, miten alkoi sataa. Toivottavasti kukkaistutukset pihamaallamme kestävät sateen. Rakensimme jo kovasti kesää, kun helteet saivat uskomaan, etteivät koskaan väisty. Ja sitten yhtäkkiä ne vain olivat poissa ja näyttävät myös pysyvän.

Ihanaa, kun on oma koti. Pihassa niitä kukkia. Kissa, jolla 7/20 kynsistä on leikattu ja toinen, jonka kynsiä ei leikata saata. Pieni ihmisen alku, joka alkaa ymmärtää huumoria ja ovelia ilmeitä. Oi, miten hän on hurmaava ottaessaan "olen mukana juonessa" -ilmeen. Pyykki- ja tiskikone toimivat. Viemärit vetävät. Tulee lämmintä vettä. On mitä syödä. On oma äiti, joka auttaa. On mies, jonka erinomaisuutta pohdin, kun pesen hampaita. Hyviä ominaisuuksia ehtii kahdessa minuutissa keksiä lukuisia.

Juhannusvihdat varmasti pitävät sateesta. Vielä ovat oksissa kiinni he.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kesää ja veljessarjoja

Sain juuri luetuksi Norwegian Woodin loppuun. Kirja oli ihana. Ainoa asia, joka jäi vaivaamaan mieltäni, oli se seikka, että se oli tosiaan käännetty suomeksi englannin kautta. Osaakohan Aleksi Milonoff yhtään japania? Kirja oli joka tapauksessa hyvin nautittava, vaikka rikkinäinen puhelin -efekti vähän mietitytti. Piti itkeä ihan hiljaa, ettei vauva heräisi.

Kääntäjä Aleksi Milonoff on ilmeisesti näyttelijä-/madventures veljessarjan Eero, Juho ja Tuomas Milonoffin yksi jäsen. Syyllistyin hänen kuvansa googlaamiseen, sillä halusin nähdä, näyttäisikö hän niin Milonoffilaiselta, kuin muut veljet, joista eritoten Tuomasta ja Juhoa on suorastaan vaikea erottaa toisistaan. En valitettavasti löytänyt. Aleksin kasvot jäivät arvoitukseksi. Mutta kuinka utelias voinkaan olla ihmisten suhteen? Kuinka moni muu googlaisi kirjan kääntäjän ulkonäköä arveltuaan sukunimen perusteella, että hän voisi olla niitä Milonoffeja. Hah hah minulle.

Näin kerran Juho Milonoffin kiertuekeikalla kotikaupungissani. Hän esiintyi joen rannassa sijaitsevassa baarissa ja onnistui olemaan ihan läsnä. Muuta en kylläkään esityksestä harmikseni muista. Unohdan keikat ja näytelmät turhan hyvin. Kadehdin ihmisiä, joiden mieleen ne paremmin painuvat. Yleensä muistan vain sen, että olen esimerkiksi nähnyt Hectorin vuonna -88 Dinosaurockissa, mutta en muista asiasta mitään muuta. Eihän Hector tietenkään koskaan huono voi olla, hänen äänensähän on kuin hyväily.

Olen ostanut liput heinäkuussa J. Karjalaisen keikalle. Se on ensimmäinen kerta, kun menen ulos vauvan syntymän jälkeen, ellei tässä välissä ilmaannu jotain yllättävää käännettä. Oli miten oli, minua jännittää tämä vapaailta jo nyt. Olen jo nyt miettinyt, mihin menisimme ystävättären kanssa syömään. Onhan meidän ensin syötävä, että jaksamme iltasella kuunnella musiikkia. Tytär on silloin 9 kk. Odotin häntä saman ajan. Hyvin jännää (kaikki kääntyy tänään Milonoffiin, hänhän - siis Juho - on Pasila-sarjassa Pekka Routalemmen ääni).

Mies tulee taas tänään. Jospa tällä visiitillä paistaisin hänelle ja itselleni räiskäleitä. Nythän on kesä! Hilloa, jäätelöä ja räiskäleitä. Okei, on liikakiloja - AIVAN SAMA. Katsotaan syksyllä laihdutusasiaa uudelleen. Ehkä.

JÄLKILISÄYS: Tuomas ja Juho Milonoffia on vaikea erottaa toisistaan, koska ovat identtiset kaksoset. Sama DNA vaikuttaa kummasti asiaan. Minä kyllä erotan heidät. Onko se siksi helpompaa, kun oma isä on toinen puolikas identtisistä kaksosista, mene tiedä. Isälläkin on se tuimempi veli, Milonoffeista hän olisi Tuomas. Juho olisi isäni, se lempeämpi.

torstai 16. toukokuuta 2013

Ei hassumpaa

Tänään sain yllätyskutsun jäätelölle. Vauva nukkui parahultaisesti vaunuissa ulkona, joten minä olin jo kiskonut toisen tennarit jalkaani ja nyörittänytkin toisen sillä välin, kun odotin vastausta omaan kysymykseeni: "Hetikö?". Heti mentiin. Jäätelöt oli muutoin nimetty tavanomaisesti, mutta erään jäätelön nimi oli Poron papanat. Lähinnä ystävättärelleni mutisin hiljaa, että "Ei noi oikeesti oo mitään poron papanoita", mutta myyjäpä kuuli ja sanoi: "No mutta maista!". En maistanut. Minun jälkeeni tilannut nuorimies oli huomattavasti rohkeampi, hän tilasi kyseiset papanat ensimmäisenä pallonaan. Minä tilasin melko mielikuvituksettomasti mansikkaa ja suklaata, mutta hyväähän se tietenkin oli. Erityisen loistokkaaksi tilanne muuttui siinä kohdin, että vauva oli mukanani kahvilanomaisissa olosuhteissa ja vaikka heräsi uniltaan, jaksoi olla hyväntuulinen ja tarkkailla ympäristöään vaunuista käsin.

Niin, eikä tässä vielä kaikki. Minä olen nimittäin kaiken kukkuraksi käynyt kampaajalla, joka kaiken lisäksi oli niin hurmaava, että kysyi, onko vauvanikin pieni ja siro, kuten minä. Mikä loistava pelisilmä! Juuri minulle, joka tuskailen viiden (no, ehkä kuudenkin) raskauskiloni kanssa tällainen lausahdus. Lähdin kampaajalta paitsi täysin tuunattuna, myös egobuustattuna. Ja tähän päälle kuulkaa vielä spontaani lähtö noin vain jäätelölle vauvan kanssa ensimmäisenä päivänä, jolloin ei ilmassa ollut enää pelkkää kevättä vaan kesää - mahtavuutta!

En ole edennyt Norwegian Woodissani kovin pitkälle, taidan olla sivun 175 tuntumassa. Toisaalta tämä on hyvä: voin nautiskella jostain hyvästä pitkään. Kirja on helppo kuitenkin säilyttää mielessä. Eräs asia tosin askarruttaa, kirja on käännetty englannin kautta suomeksi. Tulee väkisinkin mietittyä, kuinkahan rikkinäistä puhelinta asiassa tulee leikittyä, miten kaukana japaninkielisestä alkuteoksesta käännös on? Tämä ei ole mitenkään kritiikkiä itse kääntäjää kohtaan, varmaankaan sellaista kääntäjää ei ole löytynyt, joka kääntäisi japanista suomeksi. En kyllä ihmettele. Ei ihan yleisin kielipari ole tämä. Ja muutenkin, kirjan kääntämiseen soveltuu vain henkilö, jolla on lahjoja kirjan kirjoittamiseen. Mutta miettikääpä, miten monella tapaa voi kääntää esimerkiksi suomeksi seuraavan lauseen: "The action bowls along compellingly, most of the characters are vividly drawn and there are some sharp - often very sharp - observations about their social pretensions . . . a bold and distinctive effort". Ja sitten ajatelkaapa, että jonkun pitäisi tämän käännöksen tulos kääntää ruotsiksi siten, että kun se siitä käännettäisiin jälleen englanniksi, se olisi sama kuin alkuperäinen lause. No se on tietenkin mahdotonta, sanoja ja nyansseja on loputtomasti. On se jännää!

* Englanninkielinen lainaus on The Sunday Telegraphin arvostelu J.K. Rowlingin kirjasta Casual Vacancy, ihan satunnainen poiminta



maanantai 6. toukokuuta 2013

On siis kevät

Tänään kevät tuntui konkreettisesti. Sai pukea keveämmän takin. Tuuli puhalsi hiekkaa kadulta silmiin, oli nostettava käsi eteen suojaksi. Ilahdutti ja samalla pelotti: olen odottanut kevättä ja kesää paljon, mutta miksi? Mitähä minä suvelta oikein odotan ja tuokohan kesä minulle sen, mitä toivon? Pari kesää minulta on surahtanut ohi ikäänkuin varkain, siten, etten ole ehtinyt tai osannut niistä nauttia. En ole ehtinyt niitä huomata. On karmeaa menettää kesä. Nyt se on vasta tulossa, minulla on vielä äitiyslomaa ja vauva ei ole koskaan kesää nähnyt. Ajatelkaa: ensimmäinen kesä.

Vappuaattona kuvittelin nähneeni turvotusta koivun silmuissa. En tiedä, oliko se totta vai vain toiveikkuutta. Istuimme pihalla grillaamassa hampaat kalisten. Tuntui kaukaiselta ajatus siitä, että joskus sillä samaisella paikalla kesällä on ollut niin tukalaa, että olemme viritelleet lakanoita auringonsuojaksi. Käyköhän tulevana kesänä siten? Viime kesähän ei ollut kovin kuuma laisinkaan, lämpö antoi odotuttaa itseään ja tarjoili sitten vain muutaman päivän hellettä. Kävin Miehen kanssa terassilla juomassa jääteen, mutta koska kyse oli terassista, ihmiset ilmeisesti olettivat, että join siideriä ja katsoivat minua ja pyöreää vatsaani paheksuen. Mutta jäätee maistui ihanalta, kesältä.

On ihan hiljaista. On vain minä, tietokone ja vieressä kupillinen vanilja rooibosta. Tämä hetki on hyvä.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Justiinsa

Katselen itsestäni ennen raskautta otettua kokovartalokuvaa. Kysyn Mieheltä, miten kuusi kiloa voi näkyä minussa noin paljon. "No", vastaa mies, "onhan se kuitenkin lähes kymmesosa sinun painostasi."

Jaha.

Note to self: Älä kysy miehiltä kysymyksiä, joihin et halua vastauksia.

Note to self 2: Minun on näemmä yritettävä laihduttaa 10 % painostani (söin sen kunniaksi ruissipsejä koskenlaskijakuorrutuksella).

Lopetan raporttini täältä tähän.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Foliopallotaivas

Tänään meillä on ollut tyttären kanssa mukava päivä: kävimme kaupungin keskustassa katsomassa vappuhulinoita. Suuntasin vaunut siten, että hän saattoi nähdä valtavat foliopalloryppäät, ajattelin, että ne saattaisivat näyttää kiehtovilta. En ostanut mitään, mutta juttelin parin tutun kanssa - pääsin pätemään sillä, että minustakin on tullut äiti. Kengissäni on pienet korot, jotka aiheuttivat sievää kopinaa asfaltilla. Tunsin oloni miltei naiselliseksi (kunhan vielä miinus kuusi kiloa, niin elämä suorastaan virnistelisi).

Sängyssä minua odottaa Haruki Murukamin Norwegian Wood, minä siis luen. Olen lukenut vauvan syntymän jälkeen toisenkin kirjan, Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Onpa hänellä vaikea sukunimi, piti luntata netistä. Joululahjaksi sain myös Rowlingin uusimman kirjan, joka siis ei ole lasten kirja, vaan aikuisten (Casual Vacancy), mutta alkuperäiskielisenä järkälemäisenä tiiliskivenä se lienee liian vaativa tähän elämänvaiheeseen, semminkin kun olen ihan viime kuukausina oivaltanut, että minulla on lukihäiriö (vihdoin ymmärrän, miksi en koskaan ole oppinut lukemaan sujuvasti kyrillisiä aakkosia, vaikka venäjän opiskelu muutoin sujui suhteellisen hyvin). Lukeminen on hyvin subjektiivinen kokemus, vasta aikuisiällä olen sattunut huomaamaan, että olen paljon hitaampi lukija kuin ne, jotka ovat lukeneet jotain tekstiä samaan aikaan kuin minä. Yleensä hidas lukeminen johtaa kaiketi asioiden muistamattomuuteen, mutta ehkä minulla sitten on hyvä muisti, kun olen kuitenkin koulutieni yllättävänkin hyvällä menestyksellä selvittänyt.

Tuostahan minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, hauska on itsensäkin yllättää omilla aihevalinnoillaan. Kun nyt kerran tuosta lukemisesta tuli puhe, niin kerrottakoon nyt sitten vielä sekin (minkä suuri osa lukijoista varmasti muutoinkin tietää), että Pasi Ilmari Jääskeläisen uusi romaani ilmestyy syksyllä. Hankin sen tietenkin ja toivon, että muutkin hankkivat. On surullista, että lahjakkuuksia jää kulttuurin alalla varmasti huomaamatta paljon, sillä sattuma on niin tärkeä elementti. Taitelijoita, muusikkoja, artisteja, kirjailijoita. Jotkut eivät ehkä koskaan päädy edes toteuttamaan todellista kutsumustaan, toiset pääsevät, mutta eivät vain nouse suuren yleisön tietoisuuteen.

Sellaista se sitten on. Tässähän voisi lopettaa vaikka PMMP-sitaattiin:
Joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaan
Se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa
Nosta katse taivaaseen sieltä leijun hiljalleen

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Työn iloa

Eli hyvää vappua tietenkin. Minä noudin paikallisesta kauppahallista hyvin itsetehdyn näköistä luomusimaa. En ole vielä sitä maistanut, mutta tuntuupa juhlalliselta, että on simaa jääkaapissa. Vappupalloja ei ole, eikä serpentiiniäkään vappuviuhkoista puhumattakaan, mutta juniori on vielä niin pieni, ettei niistä niin perustaisi. Näin kyllä Eilen tein -blogissa mietintää siitä, että pallopelit kehittävät lapsen hyvinvointia monella tasolla, joten pitänee sitten ottaa ohjelmaan nämä ilmapallot ja muutkin palleroiset tässä pikapuoliin. On hänellä toki ruotsalaisketjun pehmopallo, joka häntä on kyllä naurattanut, kun sitä on pudoteltu ilmasta hänen päälleen.

Jos ehdimme, haemme ehkä pullon kuohuvaa. Ja teen itse perunasalaattia. Grillataan ehkä jotain. Katsotaan, miten säätila etenee. Vauva tavoittelee lattialta paljaita varpaitani. Hän on oppinut ryömimään, ystävät hyvät!

Nautitaan keväästä! Ainakaan ei enää ole lunta maassa, täällä ainakaan. Tulisipa vielä aurinko näkyviin.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Vaiti ja vakavana

Ei se aina suju, elämä. Oikeastaan, kamppailen sen sujumisen kanssa jatkuvasti. Yritän hoitaa ne asiat, jotka on pakko hoitaa: siivoamisen, lapsen hoidon ja hänen tarpeidensa huomioimisen sekä ne arjen askareet, jotka ihmisen on pakko hoitaa, kuten vaikka roskien vieminen, ostosten teko ja laskujen maksu. Mihinkään muuhun ei ole minulla ei ole voimia. Tai no, voimia on hädintuskin pakolliseen.

Ehkä tähän elämänvaiheeseen kuuluvat velvollisuudet. Itsensä unohtaminen. En voi silti olla kaipaamatta asioita, jotka toisivat minulle lisävoimia niiden viemisen sijaan. Minusta tuntuu, että olen viemässä parisuhdettani karille hurjaa vauhtia, mutta en saa kurssia muutettua enkä tahtia hidastettua. Teen vääriä asioita ja suustani pulppuaa pahoja, huonoja ja ajattelemattomia sanoja. Pinnistelen kovasti, mutta parempaan en pysty. En tiennyt, että kykenen olemaan näin huono ihminen. Olen muuttunut itseni irvikuvaksi.

Se, että tilanne on tämä, ei muuta sitä seikkaa, että olen lapsestani hirvittävän onnellinen. Uskon vahvasti, että tämä oli minun viimeinen hetkeni saada lapsi ja koen sen ihmeeksi. Joka päivä tunnen vahvemmin kiitollisuutta ja ihmetystä siitä, miten tällainen onni kohdalleni sattui. On ihanaa, kun näen oman lapseni saavan minusta turvaa ja lohtua ja nauraa kihertävän, kun häntä huvitan. Hän peilaa onneksi minulle kuvaa, joka ei ole aivan niin ryvettynyt, kuin oma mielikuvani itsestäni.

Palaankohan enää koskaan entiselleni?

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Hyvät, pahat ja omituiset

Olen palannut takaisin ohjatun urheiluharrastukseni pariin. Oli helppoa havaita, että lihakset ovat hävinneet täysin olemattomiin äiteillessä tai oikeammin muuttuneet ylikeitetyn spagetin tai muun vapaavalinnaisen pastanlötkäleen kaltaisiksi. Ne ovat kuitenkin olemassa, sillä menivät tietenkin hapoille. En ole varma, ehdinkö ja voinko urheilla niin usein, että lihakset ehtisivät tottua saatikka palautua entisenlaiseen loistoonsa (hah hah).

Metkasti totesin myös sellaisen seikan, että levite voi homehtua. Olen tähän ikään mennessä oppinut, että ne voivat härskiintyä tai muuttua oudon värisiksi, mutta tällä kertaa bongasin uudesta rasiasta homeen. En aio mainita levitteen nimeä, sillä asiasta on informoitu tuotteen valmistanutta tahoa, he puolestaan tarkistivat koe-eränsä ja se oli kunnossa. Kylmäketju lienee katkennut tai jokin pöpö päässyt leijailemaan rasialle. Onhan asiassa sekin valoisa puoli, ettei kyseinen valmiste ole niin täynnä lisäaineita, ettei se voisi homehtua. Olin kuitenkin valinnut kyseisen tuotteen sen vuoksi, ettei se olisi kovin pitkälle prosessoitua.
  • Huonoa päivässä oli se, että tulimme vauvan kanssa herätetyiksi kesken yöunien. Univajeeni kasvaa. 
  • Hyvää - superhyvää - päivässä oli se, että vauva kikatteli minulle. Hän on oppinut nauramaan. Se ääni on jumalaista kuultavaa.
  • Omituista päivässä (no okei, jo eilisessä) oli se, että vauva sai kutsun hammaslääkäriin. Hänellä kun ei ole hampaita. Lisäksi kutsussa kehotettiin ottamaan hammasharja mukaan. Tihihihihi.

Hyvää viikonloppua!

torstai 21. maaliskuuta 2013

Referaatti

Sanon sen verran, että kaikki, mitä kirjoittaisin on pienenpientä ja arkipäiväistä ja sisältää runsaan määrän rutinaa.

En halua rutista, siksi en kirjoita enempää.

Referaattina elämästäni voidaan kuitenkin todeta valtakunnassa kaiken (tärkeän) olevan hyvin.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kaninkolossa

Katselin Liisa Ihmemaassa -elokuvaa. Ajattelin, että kaninkolossa me olemme kaikki.

Muuta tapahtunutta ja satunnaisia havaintoja omasta kolostani:
  • Ajattelemattomuudesta syntynyt ihmissuhdepyörre, joka onneksi ratkesi.
  • Kakkavaipan ulkoiluttamista vaunujen alatasolla kaupassa, tarkoitus oli pudottaa se menomatkalla roskikseen.
  • Vastoin luuloani, jänis ei ole englanniksi rabbit, vaan hare. Rabbit on kaniini tai kani. Onko niillä eroa?
  • Stephen Fryllä on aivan ihana ääni (sekä irvikissana, että muutoinkin).
  • Ihana ääni ja tapa puhua on myös Patrick Stewartilla (Jean-Luc Picard of the Starship Enterprise) sekä Ian McKellenillä (Gandalf) - (mitähän miehet tuumisivat, kun leimaan heidät näillä fantasiarooleilla ja unohdan kaikki klassiset tulkinnat).
  • Tumma Toblerone sopii hienosti sunnuntai-iltaan.
Eipä tässä muuta. Hyvää viikonalkua!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Pikasuunnitelmia

Mies on ajastanut TV:ni siten, että se pölähtää käyntiin joka päivä klo 18, kun Star Trek alkaa. Olen laittanut vauvan makuuhuoneeseen päiväunille. Aiemmin hän on nukkunut jossain lähempänä minua, nyt ihan yksin makuuhuoneessa. Hän heräsi, kun lämmitin itselleni mikroateriaa, vaikka vaanin luukun lähellä ja salamannopeasti tempaisin oven auki, kun mikro alkoi piipittää. Hän on herkkäuninen, kuten äitinsä.

Aion tehdä parannuksen. Lähetin sen kunniaksi tekstiviestin, jossa kutsuin erään ystävättären kylään. Hän ei ole käynyt vauvan syntymän jälkeen. Emme tosin ole tavanneet muutoinkaan kuin harvakseltaan. Yritän siis palauttaa sosiaalisia suhteitani johonkin malliin.

Hupsistarallaa-blogissa on tulossa sellainen päiväkirjahaaste. Jossa aina päivittäin tulee jokin tehtävä, joka tulisi toteuttaa. Minä ajattelin osallistua. Maaliskuussa siis (jos onnistun) tulee blogiin uudenlaista sisältöä. Kenties. Sekin on osa aktivoitumisprojektiani. Kenties jossain vaiheessa kykenen aloittamaan myös jonkinlaisen fyysisen kuntoutumisen.

Nyt heräsi vauva.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Varastettu yöhetki

Olen niin väsynyt, että silmiä kirveltää. Juon joululahjaksi saamaa rentouttavaa teetä. Tai oikeammin ehkä yrttijuomaa. Sain kahta erilaista rentouttavaa yrttijuomaa joululahjaksi ystäviltäni. Kenties äitiys on tehnyt minusta silminnähden kireän. No, onhan se.

Tänään ei ole se vähiten kireä päivä, tai yö. Mies on luonani, mutta on sairastanut ja olen yrittänyt jaksamiseni mukaan hoitaa vauvaa, jottei tämä saisi tartuntaa. Nyt molemmat nukkuvat makuuhuoneessa ja minä valvon, koska tämä on ainoa hetki, joka on minun. Kadehdin ihmisiä, jotka eivät tarvitse pientäkään hetkeä itselleen. Minä tarvitsen ja varastan hetkiä yöstä, edes pieni hetki, ihan vain minun.

Oikeastaan käytin tämänkin varastetun aikani siihen, että hoidin pankkiasioita, luin pikaisesti blogeja ja päätin vielä päivittää omaanikin, vaikka asiani ei ole kummoinen. Yritän pinnistää jotakin ajankohtaista mielestäni, mitä maailmalla tapahtuu juuri nyt, mutta en saa juuri mitään mieleen.

Viimeksi olen ärtynyt siitä, että eräs mies, jonka nimeä en muista, kertoi suomalaisen miehen kärsivän epätasa-arvosta. Tämä ilmeni siis siten, että naiset Suomessa ovat paremmassa asemassa kuin miehet: tulonsiirtojen vuoksi he tienaavat enemmän rahaa kuin miehet tilastoista huolimatta ja erotilanteessa ovat huonommassa asemassa kuin naiset lasten luonapidon kannalta katsottuna. Lisäksi miehet ovat syrjäytyneitä useammin kuin naiset ja kuolevat nuorempina. Armeijaankin on miespolojen pakko mennä.

Noh. Miehet eittämättä ovat heikommassa asemassa huoltajuuskiistoissa kuin naiset. Se on totta. Joskus perustellusti, joskus perusteettomasti. En kylläkään tiedä, onko naisten aiheuttamaa se, että miehet ovat syrjäytyneitä ja alkoholisoituneita ja kuolevat nuorempina ja voiko siihen tasa-arvolla vaikuttaa. En minä toki halua miehiä pulloon tai varhaiseen hautaan ajaa. Onneksi oma mies on ajatusmaailmaltaan niin lähellä omaani, etten asettele meitä vastakkain mies-nainen asetelmaan. Tai no, nautin kyllä siitä, että hän kantaa kauppakassit ja tekee niitä "miesten töitä" ja sekin on kovin mukavaa, että hän tosiaan on mies, kun olen enämpi miehiin päin kallellani... Mutta tiedätte mitä tarkoitan. Joskus on niin, että omaa sukupuolta edustavaa ihmistä on vaikeampi ymmärtää kuin vastakkaisen sukupuolen edustajaa.

Oikeastaan, mitä minä tätä keskellä yötä puimaan. Juon teeni ja menen iltapesun kautta kuuntelemaan perheeni tuhinaa.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Valveutunut

Minusta on tullut varsin valveutunut, jopa poliittisesti. Kuuntelen vauvan kanssa päivät pitkät Yle Puhetta ja Politiikkaradiota. Tai mitä tahansa sieltä lähetetäänkin. Viikonloppuisin joudun siirtymään paikallisradion antimiin, sillä Yle Puhe lähettää silloin uusintoja menneeltä viikolta, ja minähän olen jo kuullut ne kaikki. Niin tai pieni korjaus: olisin valveutunut, jos en unohtaisi lähes kaikkea, minkä kuulen. Unohdan niitäkin asioita, joita eritoten yritän painaa mieleeni. Minulle on kerrottu, että tämä ongelma hellittää, kun lapsi on siinä puolenvuoden, vuoden paikkeilla. Se olisi toivottavaa, sillä tämä tila saa tuntemaan itsensä melko höynähtäneeksi. Mielenkiintoista olisi tietää, mistä tila johtuu. Googlaamalla sain selville vain sen verran, että sen olemassaolo on todennettu, mutta tarkkaa syytä ei kai tunneta.

Päivän lehti on edelleen pöydällä lukematta, tänään aikaa on mennyt vauvan kanssa kohtalaisesti, vaikka mummo olikin paikalla avustamassa, bless her soul. TV jäi päälle ruotsinkielisen kanavan kohdalta, aluksi ohjelma loppui ja sitten jatkuikin. Merkillinen tapahtumaketju. En tohdi vaihtaa kanavaa, sillä äänen volyymin vaihtuminen saattaisi herättää nukkuvan vauvan. Kukapa haluaisi herättää nukkuvaa vauvaa. Kohta on tosin hänen ruoka-aikansa ja hän on taitava heräämään syömään. Sitten syömme ja menemme nukkumaan. Sitten syömme ja menemme taas nukkumaan. Ja niin edelleen. Kissat noudattavat samaa kaavaa, mutta eri tahdissa. Taloutemme on siis jokseenkin keskittynyt syömis-nukkumis -akselille.

Mies on poissa, ikävä jyrsii äänettä pikkuonkaloja sisälleni. Hänen saapuessaan olen kuin Emmental-juusto. Sitten paikkaamme toisiamme jälleen Edamiksi. Ja sitten emmentaloidumme jälleen.

Kadehdin Arkea ja juhlaakin -blogin Lauraa, jolla on kaksi lasta, joista jälkimmäinen on syntynyt suunnilleen samaan aikaan kuin omani ja joka tästä seikasta huolimatta on siis leiponut sämpylöitä aamulla. Ehkä minustakin tulee energinen ja luova ja ystävällinen ja hurmaava tässä jonakin päivänä. Älkää pidättäkö hengitystä.

torstai 10. tammikuuta 2013

Hetki

Mies nukkuu. Hän on lähdössä aamuyöstä ajamaan kohti toista kotiaan. Vien vauvan nukkumaan, hänkin nukahtaa, mutta itse valvon heidän välissään.

Hiljaisuuden keskeltä vauva päästää keskeltä untaan hätääntyneen voihkeen. Mies, heräämättä, sanoo pehmeästi ja äärimmäisen hellästi: "Shhh, ei mitään hätää". Uninen tuhina jatkuu molemmin puolin.

Minä nieleskelen.
Kyllä nieleskelisit sinäkin.