maanantai 31. joulukuuta 2012

Pakko kirjoittaa

Viime yönä oli minun päässäni villiä melskettä helinää ja helskettä. Sekä sisä- että ulkopuolella. Vieraana olivat nimittäin lainalapset katsomassa uutta sisarustaan ja hulinaa on ollut, sanokaamme, riittävästi.

Minä sen sijaan olen monesti yllättänyt itseni makaamasta valveilla vuoteellani ja muodostamassa päässäni lauseita. Kirjoitettavia lauseita. Viime yönä kuuntelin jostain kuuluvaa tasaista kumua ja päättelin, että syypää lienee katolta alas johtava syöksytorvi, joka yskii sisuksistaan lämmennyttä talvisäätä. Samalla mietin Miljonasateen Olkinainen-biisissä olevaa miestä, joka kertoo "Mutta minua ajaa pelko, ja mun on pakko kirjoittaa". Minua ei aja pelko, mutta huomaan, että eräs yksittäinen tarve minussa on yli muiden. Tarve kirjoittaa, suoranainen pakko. Huomaan, että olen hoitanut tuota tarvettani kirjoittamalla sähköposteja ja blogia. Nyt kun pieni ihminen vie aikansa elämästäni - jonka hänelle enemmän kuin mielelläni suon - kaipaan silti eniten kirjoittamista. Tämä siis tulee esiin siten, että muodostelen päässäni valmiita kirjoituksia ja lauseita öisin, kun lepään vuoteellani vauvan vieressä.

Nukkuva lapsi on kertakaikkisen kaunis. Viime yönkin katsoin pikkuneidon unta, suloisia pieniä kasvoja, jotka aika ajoin valaisi unen aiheuttama hymy. Tuntui hyvältä nähdä, että hänen olonsa unenkin sisällä oli turvallinen ja mukava. Tunsin kiusausta jättää yövalon päälle ja jäädä katselemaan pientä ihmettä. Niin monet vanhemmat ovat varmasti tehneet ja kukapa heitä siitä moittisi.

Nyt tunnen jonkinlaista harmistusta siitä, etteivät kaikki yölliset ajatukset, no, oikeastaan mitkään, jää muistiin ja kaikki "valmiiksikirjoitetut" lauseet haihtuvat olemattomuuteen. Oletan, etteivät kaikkien päät öisin kihise kuin muurahaispesät sanoja, jotka vaativat ulospääsyä. Toisaalta tiedän, että toisten kyllä kihisevät ja ainakin kihisisivät, jos olisivat estyneitä kirjoittamaan. Kuten vaikkapa Rooiboksen, joka on verbalisoinutkin kirjoittamisen tarpeensa. Siksi tavallaan sillä ei ole merkitystä, johtaako hänen uurastuksensa kirjan julkaisemiseen, vai ei, sillä onhan Rooiboksen kuitenkin pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen tuo nautintoa itsessään, joskus matka voi olla ainakin yhtä tärkeä kuin määränpää. Vaikka toki minä toivon koko sydämestäni, että kustannussopimus hänelle aukeaa. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että novellien saaminen julkaistuksi on hankalampaa kuin romaanien, tiedätteköhän te tästä asiasta paremmin, lienenkö oikeassa vai väärässä? Tämä ei ollut tarkoitettu lannistukseksi vaan kannustukseksi, minäkin mielelläni toki julkaisisin oman kirjan, mutta siitä ei ole kirjoitettu sivuakaan.

Onneksi sentään voi lukea. Yöllä oli aikaa miettiä myös lukemista. Näin lehdessä luettelon ensi vuonna julkaistavista romaaneista. Leena Krohnilta on tulossa uusi kirja. Yritän saada sen käsiini ja lukea. Hän käsittelee sanoja hienosti. Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinenkin ja toki monet muutkin. Suomen kieli on vain niin itselleni rakas - olen varmasti kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Niin ja vaikka näin sanonkin, tiedän omat puutteellisuuteni sen käytössä, etenkin kielioppi on aina ollut heikko kohtani. Itse sanankäytöstä olen saanut paljonkin kiitosta minua opettaneilta ihmisiltä, mutta punaisia merkintöjä on tekstiin kertynyt. Sanoma on mennyt tekniikan edelle. Taidan olla kärsimätön luonne. Ja niinhän minä tosiaan olen.

Tästä tuli ajatuksen virtaa suodattamattomana. Pahoittelen, muuhun ei nyt ole aikaa. Mutta ihanaa, että edes tähän. Helpottaa.

*Ihanaa uuttavuotta kaikille kaunokaisille lukijoilleni*

torstai 27. joulukuuta 2012

Merkityksellisyydestä

Kokevatkohan muut ihmiset hetkiä, jolloin kaikki tuntuu jotenkin erityisen merkitykselliseltä tai merkityksettömältä?

Katselin tänään pelkästään Ylen TV 1 -kanavaa, joka oli erityisen synkkä: kertomuksia sotalapsien hyväksikäytöstä (aivan kuin sotimisessa itsessään tai lasten riistämisestä omasta perheestään ja kotimaastaan ei olisi kylliksi); ohjelmaa siitä, miten sodan runtelemat isät runtelivat kotiin palattuaan myös lapsensa, filmatisointia menneiden aikojen kovuudesta.

Viimeisin ohjelma, jonka katsoin, kertoi suomalaissyntyisestä naisesta, joka Ruotsissa päätyi valokuvaajaksi. Hänen miehensä petti ja pahoinpiteli häntä, mutta koska oma isä katsoi tyttärensä runneltuja kasvoja ja totesi: "minkä jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako", ei nainen koskaan miestään jättänyt. Tarinan kertoja oli pariskunnan tytär Maja, joka eli 91-vuotiaaksi. Kun ymmärsin, että tarina oli tosipohjainen, ja  että aika oli jättänyt jo kertojatyttärestä Majastakin, minut valtasi hetkeksi syvä merkityksettömyyden tunne. Miten lyhyt aika meillä täällä onkaan ja mitä meistä lopulta jää?

Onneksi nämä hetket ovat lyhyitä. Enimmäkseen tunnen kuitenkin niitä hetkiä, jolloin ihmisyys tuntuu erityisen merkitykselliseltä. Ja olihan tarina samanaikaisesti täynnä merkitystä, vaikka aiheuttikin hetkellisen merkityksellisyyden puutteen kokijassa. Hän oli lojaali, rohkea ja vahva. Toki nykynaisen näkökulmasta sisäinen minäni huusi lakkaamatta: "jätä se mies, hae onni ja tasapaino muualta", mutta ajat olivat silloin hyvin toisenlaiset, elettiin 1900 - luvun alkupuolta. Hyvänen aika, siitä on oikeasti sata vuotta aikaa. Ajat muuttuvat, ihmiset eivät niinkään.

Vauva alkaa heräillä. Uusi tarina. Liikutun.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Luukut auki

Se on joulukuu, hyvät ystävät. Ei sillä, että minulle sillä olisi erityistä merkitystä. En sano tätä joulukuuta väheksyen, vaan siksi, että on kadonnut merkitys siltäkin, mikä viikonpäivä on tai mikä vuorokaudenaika. No, okei, vähän on merkitystä vuorokaudenajalla. Tai ainakin silloin, jos väsyttää. Nyt väsyttää. Ei voi mitään, vauvateknisistä syistä (hieno ilmaisu) joudun valvomaan ennalta-arvaamattoman ajan.

Mutta elämäni on siis (tämän keksin juuri äsken) eräänlainen joulukalenteri siitä riippumatta, onko joulukuu vai ei. Päivät vauvan kanssa ovat aina erilaisia ja yllätyksellisiä. Toisinaan on kauheita ilmavaivoja ja vauvapolo huutaa kuin mielonen yön pimeinä tunteina (kuten eilen). Eilen yöllä minulle myös tarjottiin apuja ja otin niitä vastaan sillä seurauksella, että avun saannin ajan itkin pimeydessä sohvalla ja tunsin oloni huonoksi äidiksi, kun en jaksanut kanniskella ja hyssytellä vauvaani kauempaa. Minähän olen äiti, minun olisi pitänyt jaksaa. Itseys ei kuuntele järkipuhetta, ei äitiyden kohdalla.

Nyt olen sitten googlaillut kaikenlaista ohjetta vatsavaivoihin, kokeiltavien listalla ovat vyöhyketerapia, jota ilmeisesti on tarjolla kohtuullisen kävelymatkan päässä, ja vauvan pyörittely jumppapallon päällä. Siten kuitenkin, ettei vauva putoa. Hankin itselleni jumppapallon, jotta voisin kotona sen päällä pyörimällä helpottaa supistuksia, mutta synnytys ei sitten alkanutkaan siten. Mutta pallo siis on.

Niin ja joulukuu on. Minulla on kaksi kuvakalenteria. Toisen postitti Punainen risti kera tilisiirron. Maksoin kalenterin. En muutoin olisi voinut avata luukkuja hyvällä omallatunnolla. Punainen risti tuntee heikot kohtani. Olen alkanut saada heiltä postia sen jälkeen, kun joskus postitin heille suuren hivakan lasten villasukkia maailmalla paleleville pienille varpaille. Toivottavasti ne lämmittivät.

Toivottavasti teidänkin luukuistanne tupsahtaa hienoja asioita.