perjantai 19. lokakuuta 2012

Mannapuuroa ja mansikkaa

Olenkohan käyttänyt samaa otsikkoa aikaisemminkin? Olen varmastikin toistanut itseäni blogissani joka tapauksessa, minulla on paha tapa toistaa itseäni. Tapa lienee opittu tai periytynyt äidiltäni, hänelläkin on tapana kerrata asioita. Kyse ei välttämättä ole siitä, etten muistaisi kertoneeni jotakin tarinaa aiemmin, vaan siitä, että kyseinen tarina on mielestäni liian hyvä tullakseen kerrotuksi vain kerran. Luulisin, että tämä on ärsyttävin piirteeni. Niin ja jos syön salmiakkia, etenkin Fazerin Tyrkisk Peber Firewood -karkkeja, saatan vahingossa maiskuttaa.

Ylläoleva ei tietenkään liittynyt otsikkooni mitenkään. Luin äsken Rooiboksen blogista, miten hän oli syönyt aamiaista kynttilänvalossa. Hänellä on ihailtava tapa osata jotenkin nostaa arki uuteen ulottuvuuteen. Tai hakea sitä oikeaa flowta kirjoittamiseensa tällaisten hienojen pikku ylellisyyksien kautta. Vaikka eihän kynttilän sytyttäminen kenellekään juuri mitään maksa.

Ja tämän kautta siis takaisin otsikkoon. Yritin eilen neuvolantädin kehoituksesta käynnistää synnytystä kävelemällä kaupungilla. Kävin ostamassa mannasuurimoita, sillä halusin tehdä itselleni vispipuuroa. Sitten aloin miettiä, haluanko kuitenkin mielummin mannapuuroa. Minulla on nimittäin jääkaapissa myös mustikkakeittoa. Ja pakastimessa mansikoita. Päädyin kuitenkin siihen, että teen puuron mansikoista, vaikka puolukoista saisi tyrväkämmän maun, kuten herukoistakin. Mutta nyt tulee vispipuuro mansikoista tänään siis jossain vaiheessa. Se on ainakin suunnitelmani. Ja Rooibokselta varastettu lisä: vispipuuroa kynttilän valossa. Tämä on suunnitelmani. Ensin imurointi, sitten puuroa ja kynttilänvaloa.

Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut hiippailemaan ympäriinsä yövaatteissa, lukemaan naistenlehteä ja askartelemaan joulukoristeita. Juuri näin: joulukoristeita. Ja olen asiasta niin haltioitunut, että haluaisin tehdä niitä koko ajan, vaikka oikeasti pitäisi kai mobilisoitua, jos haluan lapsen maailmaan.

Ai niin, ja vielä olisi pari tehtävää, jotka Mies muistutti eilen tekemään: kolmesta tehtävästä muistin yhden. Nyt muistan ne kaksi muuta, joten voisin ne suorittaa. Siis voisin. En lupaa mitään.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Lilleri Lalleri

Kävin tänään ystävättären kanssa syömässä. Retkemme kohdistui lähimpään mahdolliseen ruokailupaikkaan, sillä kummallakaan ei ollut liiemmälti haluja vaappua kauemmas. Ystävätär kertoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kävelytyylistä. Kysyin, että kävelenkö minä siten, kuin viimeisillään raskaanaolevat kävelevät, "kuin Lilleri Lalleri". "Kävelet", hän nauroi vastaukseksi. Olin hämilläni, en ollut millään tavoin tiedostanut muuttuneeni ankaksi (tai ankanmunaksi).

Lähin ruokapaikka oli Subway-ravintola. Valitsin leipäni samoin kuin jälkeemme tullut harmaantunut herrasmies. Kuuntelin, miten hän sanoi: "parmesan-oregano leipä, tonnikalatäyte ja kaikki muut kasvikset, paitsi sipuli". Niin minäkin olin juuri sanonut. Harmikseni en kuullut, valitsiko mies kanssani saman kastikkeen.

Parmesan-oregano leipä oli hurjastelua. Normaali-itseni olisi valinnut kokojyväleivän ja vähärasvaisemman kastikkeen, mutta minäpä olenkin Lilleri Lalleri ja lyönyt elämän täysin risaiseksi. Kohta on kuitenkin edessä suuri koettelemus ja silloin pitää olla hyvin ravittu. Tuin valitsemaani linjaa myös Dammenbergin True Love Mint -suklaalla.

Säkenöivän jännittävä päivä siis.


maanantai 15. lokakuuta 2012

Pullantuoksuinen...?

Tiskikone surisee (Miehen toimesta), pyykkikone hurisee (minun toimestani) ja liinan alla kohoaa pullataikina. Tarkkaa mielikuvaa siitä, milloin olisin leiponut pullaa kotona ilman mitään erityistä syytä ei ole. Olen toki matkustanut kummilapsen luo ja tehnyt hänen ja hänen siskonsa kanssa pullaa, mutta silloin leipomiselle on ollut hyvä syy. Nyt olen viimeisilläni raskaana ja tämä leipomisvimma liittynee pesänrakennuspuuhiin.

Mitä leipomiseen tulee, tuntui silti hyvältä tunnistaa kädellään taikinan oikea lämpötila, sitko ja koostumus. Upottaa nyrkkinsä taikinan sisään ja tuntea, että tämäntuntuisesta taikinasta tulee sopivan pehmeää pullaa. Taikinasta tulee korvapuusteja. Mies on ulkona, puuhastelee omiaan. Hän on lähtenyt mukaan leikkiini, jossa neuvottelemme, kuinka paljon omaa aikaa kukin käyttää. Tänään emme tosin sopineet, milloin hän palaa takaisin sisälle. Meneehän pullaprojektiini aikaa, taikina on vasta nousemassa.

Lapsen pitäisi syntyä tällä viikolla, mikäli biologismatemaattiset laskelmat toteutuvat. Miehen on lähdettävä takaisin toiseen kotiinsa ylihuomenna. Minun on sitten hälytettävä hänet takaisin, jos jotain alkaa tapahtua - ja oltava kutakuinkin varma, että jotain tosiaan tapahtuu. Tottakai toivoisin kovasti, että jotain tapahtuisi, ennen kuin hän ehtii lähteä. Toivon niin kovasti, että se on lähes stressiä (ainakin ahdistavat unet vainoavat minua yö toisensa perään). Luultavasti tällä tavoin hermoilemalla saan estettyä mitään tapahtumasta.

Pullataikina sen sijaan nousee vääjäämättä. Vielä parikymmentä minuuttia ja saan alkaa työstää korvapuusteja. TV:ssä lavalla laulaa Ville Valo koristellut käsivarret paljaana. Suupielet nousevat väkisinkin hymyyn kun ajattelen hänet omalle paikalleni sohvalle, pallovatsa liikehtien, pullataikina nousemassa. Osaisiko Ville tehdä puustin? Onkohan äiti opettanut, miten pulla kellautetaan viistoon leikkaamisen jälkeen toiselle kyljelleen ja painetaan etusormin oikeaan muotoon? En minä osia Villen kanssa vaihtaisi, minä en ole koskaan polttanut edes tupakkaa (sillä keinoin hän kertoo pitävänsä äänensä sopivan matalana ja karheana).

Tuoksun mielummin pullalta.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Pätkittäisiä ajatuksia ja välipalakeksejä

On kummallista löytää itsensä tilanteesta, jossa palaa halusta kirjoittaa, mutta kun aloittaa, päätyy niin outoihin lopputuloksiin, että poistaa sitten kaiken. Olen toistanut saman kuvion jo monta kertaa, kirjoittanut ja poistanut. Se, mitä olen kirjoittanut ei tunnu kattavan yhtään mitään, ei raapaisevan edes pintaa. Kenties mieli on vain liian täynnä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tuntemukset littyvät raskaanaoloon. Sekä uudenlaiset fyysiset tuntemukset, mutta myös tunnetilat. Ne lukijat, jotka jo ovat äitejä, varmasti tietävät. Ensin ovat alkuraskauden anger management -ongelmat. Nyt loppuraskauden äärimmäinen herkkyys. Herkkyys kaikkeen mahdolliseen, mutta erityisesti seikkoihin, jotka liittyvät äitiyteen, lapsena olemiseen ja elämän turvallisuuteen, turvallisuuden tunteeseen ylipäänsä.

Ei, en kertakaikkiaan osaa muotoilla asioita oikein. Jouduin jälleen poistamaan kokonaisen kappaleen. Ei se mitään. Onhan noita sanoja ja kappaleita. Aina voi sanoa asioita uudelleen. Sen sijaan kerran sanottua ei voi saada sanomattomaksi.

Kepeämmin ajateltuna sairaalakassini pakkaaminen on hupaisaa hommaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinne olisi järkevä laittaa. Olen toki lukenut lukuisia ohjeita, mutta silti päädyin pakkaamaan outoa tavaraa. Aamutossut tosin puuttuvat. Ei minulla oikeastaan ole muita aamutossuja, kuin sellaisia, joissa on jonkin hotellin logo. Ei, en ole pöllinyt niitä, olen oikeasti käyttänyt niitä hotellissa saunatiloissa, ja ne ovat sellaisia kertakäyttöisiä. Ainakin yhdellä ihmisellä. No saisihan sellaisilla tietysti lisää sitä huumoria jo muutenkin älyttömiin pakkauksiini.

Minä menen nyt nukkumaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Yö vai aamu?

Katsoin kelloa 3.49. Nousin 5.17. Hämmästyin omaa kärsivällisyyttäni siitä, miten kauan yritin nukkua.  Sitten en saattanut enää häiritä Miehen unta. Hänen on lähdettävä tänä aamuna - siis ihan kohta - ajamaan taas takaisin toiseen kotiinsa. Se luultavasti aiheutti rauhattomuuden minussa. Ajatuksen, että ehkä juuri nyt alkaa tapahtua. Mitään ei tietenkään tapahdu. On ainoastaan tunne siitä, että joku kaivaisi sisuskalujani tylpällä t-lusikalla pala palalta pois. Samaa vertausta voinee käyttää sekä fyysisellä että mentaalisella tasolla.

Öisin valvominen ei ole erityisen suositeltavaa. En minä onneksi ole siitä juuri kärsinyt. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen joutunut nousemaan kokonaan ylös, luovuttamaan. Muistan kerran käyneen niin, kun olin nuori, varmaankin 26-vuotias. Olin silloin eronnut ja syystäkin podin siis öistä elämäntuskaa. Silloin nousin ylös ja kanavoin ahdistukseni jauhelihan paistamiseen. Nykysin en enää syö punaista lihaa enkä muista, koska kaapissani olisi ollut jauhelihaa. Vaikka en minä sitä tarkoita, että vain jauheliha voisi tuoda unen. Unen tuo oikeastaan se, että saa karistettua murheet niskastaan. Yöaikaan mielen perukoilla hiipivät pienetkin epäilykset kasvavat valtaviin mittasuhteisiin. Ne lipuvat lopulta mielen pinnalla kuin parhaimmat ruotsinlaivat Ruissalossa musiikin soidessa ja kesän ollessa parhaimmillaan. Kannella vilkuttavat ne pienemmät huolet, jotka hetkessä paisuvat suuriksi nekin. Ja näinä hetkinä yö on myös täynnä ääniä. Kissojen liikehdintää ja turinaa, narinaa, lentokone.

Pari kertaa melkein nukahdin. Ainakin ajatuksissani kirjoitin kirjaa Esko Valtaojan näköisistä mustiinpukeutuneista miehistä siten, että sidoin kaikki miehet jaloistaan kiinni kirjan selkämykseen (eikös kirjoja niin sidota) ja sitten kun laitoin kannet kiinni ja pienet mustat miehet hattuineen liiskautuivat sinne väliiin, muuttuivat he hiljalleen tekstiksi ja kirjan lehdiksi. Kirjalla ei ollut nimeä, kuten ei miehilläkään. Tietoisessa tajunnassa ajatus miehistä tarjosi minulle lisää ajateltavaa: miksi miehet olivat pukeutuneet mustiin, miksi mielleyhtymä Esko Valtaojaan, muistuttaako vieressäni rauhattomasti (minun vuokseni) unen merta kyntävä Mies professori Esko Valtaojaa? Haluaisinko minä sulloa hänet monikkona kansien väliin (tuskin, vaikka miehet tosiaan muistuttivatkin, eivät he olleet mielestäni yksi ja sama mies - jos nyt ihminen koskaan saavuttaa "samuuden" tilaa edes omissa kuorissaan)?

Kyllähän vieressäni nukkuva Mies tavallaan Eskoa muistuttaa. Esko on ateisti, älykkö, humaani (ainakin siltä osin, mitä hänestä tiedän) ja parrakas (aika paljon enemmän parrakas tosin, kuin oma Mies). Oman miehen parta on sopiva silitettäväksi ja siinä on sivuilla pyörteet, jotka pörhöttyessään saavat hänet näyttämään Hugh Jackmanin Wolverinelta. Silloin yritän muistaa, ettei hänkään loputtomiin jaksa olla itse lempeys, vaan piilottelevat ne terät hänenkin rystysissään.

Näimme illalla pätkän elokuvaa, jossa näytteli Kurt Russell. Se oli vuodelta 1985. Elokuvassa kuului murhaajan ääni, jonka luulin kuuluvan Joe Don Bakerille. Näin hänet sarjassa Pimeyden ytimessä samaisena vuonna 1985 ja olin äärimmäisen vaikuttunut (koko sarjasta, en pelkästään hänestä). Hänen roolinimensä sarjassa oli Jedburgh. Sarja kertoi isästä, joka selvitteli surmatun aktivistityttärensä kohtaloa. Kun muistelee tuollaisia asioita ja omia kokemuksiaan silloin, pääsee hämmentävän lähelle itseään viisitoistavuotiaana. Miten kaukana onkaan se tyttö ja toisaalta, miten ihan tässä ja nyt, minussa, muuttumattomana.

Kannattiko nousta ylös keskellä yötä ja kirjoittaa tämä kaikki? En minä oikein tiedä.

[Edit: luulin tosiaan tekstiä kirjoittaessani, että t-lusikka kirjoitetaan väliviivalla. Aamulla ymmärsin, että se sana, joka noin kirjoitetaan, onkin t-paita ja lusikassa on oikeasti kyse teen juomisesta. Jätän kuitenkin kirjoituksen yöasuunsa]