maanantai 27. elokuuta 2012

Herkistelyä

Herkkyys minussa on noussut uusiin sfääreihin. Tarkoitukseni ei ollut katsoa elokuvaa P.S. Rakastan sinua, sillä olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta katsoin sen silti. Se on yltiöpäisen surullinen ja romanttinen. Itkin ikävääni Miestä kohtaan jo aikaisemmin illalla, kun hän toivotti hyvät yöt sähköisten viestimien kautta. Kahta kauheammin itkin, kun katsoin elokuvaa. Elokuvan irlantilaismiehen/-miesten juurevuus, väkevyys, lempeys ja huumori muistuttivat minua Miehestä, joka on tullut minun elämääni. Ja kaikesta muusta hyvästä ja kauniista, mutta myös menettämisen pelosta.

Kävelin eteisen peiliovien ohi. Vilkaisin itseäni ja näin raskaana olevan naisen. Haave, josta olin jo luopunut. Pysähdyin katsomaan kuvaani, vatsaani. Silitin sitä, katsoin peilissä olevaa naista, joka silitti myös vatsaansa, pudisti päätään ja itki ja nauroi samaan aikaan. Sellaisia naisia minun peilissäni näkyy.

perjantai 24. elokuuta 2012

Välirapsa

Päällimmäisenä on väsymys. Olen aamu-uninen ihminen ja olen kuitenkin remonttimiehelle sanonut, että hän saa tulla koska tahansa klo 8 jälkeen. Tästä johtuen on herättävä sen verran ajoissa, että ehtii tehdä aamupesunsa ja pukeutua, ennen kuin tuttu koputus kuuluu oven takaa. Iltaisin kuitenkin on vaikea painaa päänsä tyynyyn tarpeeksi ajoissa. Milloin saan päähäni siivoilla, milloin taas on pakko lukea pari riviä Paul Austerin Näkymätöntä.

Nyt kulkee kodissani lähes tuntematon mies portaita ylös ja portaita alas. Minä istun sohvalla ja tohdin toisinaan katsoa hänen kulkuaan, toisinaan painan katseeni kohti läppärin näppäimistöä. En halua aiheuttaa miehelle sellaista oloa, että kyttäisin hänen työskentelyään. Vaikka olenhan minä utelias, yritän äänistä päätellä, mikä työvaihe on meneillään. Nyt olen päätellyt, että tekeillä on seinien alin laattarivi, sillä erotan laattaleikkurin karkeat viillot ja laastin levittämisen rahinan.

Täällä alakerrassa me, minä ja kissat, leikimme sohvanvaltaajia. Pieni tyttökissa ylinnä, sohvan selkänojan päällä. Aluksi kissat, varsinkin vanhempi, pelkäsivät kovasti remontoinnin ääniä, mutta ensimmäisen päivän sohvan alla lymyiltyään kollipoika päätteli, ettei rymyäjä aiokaan tulla alakertaan ja luopui kauhistelustaan. Ja nyt, laastin rahinasta huolimatta, se nukkuu levollisesti sohvannurkassa. En olisi uskonut tuotakaan näkeväni. Vanha kissa oppii uusia temppuja, kuten melualtistusta. Mikä lienee varsin hyvä uutinen, kun huomioi, millainen yllätys kissoille(kin) minulla piilee pyöreän vatsani uumenissa.

Ensi viikolla on sekä sairaalan infotilaisuus synnyttämisestä että ensimmäinen synnytysvalmennus. Konkretia alkaa lisääntyä. Olenhan minä haalinut vaatteita ja tarvikkeita: saan mielenrauhaa siitä, että olen edes yrittänyt valmistautua tilanteeseen, joka on minulle täysin uusi ja vieras. Ja minulle, kuten kaikille muillekin ensimmäistään odottaville tuleville äideille, varmastikin elämän suurin käännekohta.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Sunnuntaina sataa

Mies istuu vieressäni läppäri sylissään. Minä näytän seuraamastani blogista kissanpennun kuvia. Joudun töytäisemään häntä käsivarresta, sillä hänellä on kuulokkeet päässään. Hän nauraa kuville. Minua alkaa itkettää, sillä minusta tuntuu niin hyvältä se, että vieressäni on mies, joka nauraa kissanpennun kuville. Onnellisuus on pienissä hetkissä, muruissa oikeastaan.

Eilen saattoi olla kesän viimeinen hellepäivä. Lähdimme uimaan mereen. Miehen isä mittasi veden lämpötilan: 22,5 astetta. Tuskin saatoin uskoa korviani: saattoiko suomalainen merivesi (no, ehkä vesi on kansainvälistä, mutta kuitenkin) olla noin lämmintä. Ilta viileni kuitenkin nopeasti ja aloin jo pelätä, josko veteen asti uskaltaisinkaan. Mutta saunasta käsin uskalsimme. Pohjassa heilui kuin hitaassa tuulessa kiviin kiinnittynyttä vihreitä hiuksia muistuttavaa niljaista levää. Mies piti minua lujasti kädestä kiinni, jotta en liukastuisi pyöreine vatsoineni.

Tänään sitten jo sataa. Ei sentään ole vielä kylmä, mutta näyttää syksyltä. Ehkä se johtuu siitä, että siihen on jo alkanut henkisesti varautua.

WC:n rakennus etenee. Ensi viikolla seiniä aletaan luultavasti jo laatoittaa, lattiakin saanee uumeniinsa lämmityskaapelin. Keksin senkin asian vasta viime viikon lopulla: ajattelin, että laattalattia lienee jalkaan kylmä, ellei mitään lämmitystä ole. Remonttimiespolo, olen täynnä viimehetken oivalluksia.

Kohta pitää mennä kauppaan, ennen kuin menevät kiinni. Mies ehdotti pizzaa. Teemme kasvismallia. Täytteet puuttuvat, vain oliiveja on purkillinen. Mitähän muuta sinne keksisi?

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Ihmeellinen syksy

Ihmiset viestivät syksyn tuloa sieltä sun täältä. Minä olen hämilläni. Tuntuu, ettei kesää oikein ollutkaan. Minulta on muutamakin kesä liukunut ohi, ikäänkuin ymmärtämättä. Se tuntuu samanlaiselta kuin lapsena, kun ensimmäisen kerran joulutunnelma ei ollutkaan enää samanlaista taikaa heti herättyä kuin pienempänä. Luulen, että ymmärsin heti, mistä on kysymys: siitä että olen liian vanha ulottumaan joulun taikaan. En muista tarkalleen, koska se tapahtui, jossain 11 - 12 ikävuoden tienoilla. Sitä ennen joulut olivat niin maagisia, että sitä ei käy sanoin selittäminen. Tiedätte luultavasti itse.

Ehkä kesät ovat siis olleet minulle sellaista pidemmälle kantavaa magiikkaa. Loivempaa ja pidempiaikaista, mutta ihmeellistä. Ei kai ole mahdollista kasvaa ulos kesistä? Se olisi jo liian julmaa. Voisiko olla kyse siitä, että elämässä on ollut suuria myllerryksiä kesäisin. Ensin tuskailin parisuhteessa, jossa olin onneton, sitten tuli uusi parisuhde ja sen ensimmäinen kesä, joka oli vähintäänkin haastava - tällä kertaa olosuhteiden vuoksi ja nyt tämä kesä, joka ei oikein onnistunut tunnistautumaan kesäksi. Tällä kertaa minä myös odotan esikoistani ja on myönnettävä, että minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun.

Huomisesta aamusta lähtien on kuitenkin keskityttävä siihen, että kotona liikkuu vieras/vieraita ihmisiä ja yläkertaan syntyy WC. Kuinkahan kauan sellainen kestää? En osaa aavistellakaan, mahdoton tietää, millaisia haasteita matkan varrelle osuu.

Ensi viikko on ohjelmoitu täyteen paljon kaikenlaista tapahtumaa. Oi, miten jännittävää kaikki onkaan.

Melkein maagista.

lauantai 11. elokuuta 2012

Kaikkea on

Nyt on elämässä ihan kaikkea yhtä aikaa. Asioilla taitaa silti olla tapana kasaantua päätellen siitä, kuinka paljon pystyvatsaisia kanssasisariani näkee esimerkiksi rautakaupoissa. Paljon enemmän, kuin kadulla keskimäärin. Ikeasta nyt puhumattakaan. Kun podin vielä lapsettomuuden tuskaa, tuntui Ikea ajoittain jopa raskaalta paikalta käydä. Perheenlisäystä odottavat näyttivät niin onnellisilta, suurta aarrettaan vaalivilta. Sellaiselta minäkin kai nyt näytän. Miehen täti sanoi minulle, että olen erityisen kaunis nyt, sanoi raskauden pukevan minua. Olin niin ällistynyt, että sain hädintuskin soperrettua kiitokseni. Kolmanteen kerrokseen vaappuminen oli saanut minut juuri huohottamaan ja ähkimään, joten terve puna poskillani ehkä selittyi sillä.

WC:n rakennus alkaa maanantaina. Minua jännittää se niin, että olen lähes lamaantunut. Yritän tehdä suunnitelmia asioiden hoitamiseksi, mutta kaikki jäävät nysiksi. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että ajatustyökin on tärkeää. Jääkaappia se ei kylläkään täytä eikä pese pyykkejä.

Näitä ajattelen minä ja jotain ihan muuta ajattelee tällä hetkellä esimerkiksi Tero Pitkämäki, joka heittää olympialaisissa keihästä. Älkää kysykö, miksi hän oli ensimmäinen esimerkkihenkilö, joka tuli mieleeni, kun mietin ihmistä, joka olisi mahdollisimman eri tilanteessa kuin minä. Onhan hän ihan hyvä esimerkki: hän ei todellakaan ole raskaana, istu keskellä päivää yöpaidassa ja meksikolainen vauvahelistin kaulassaan sohvalla kotona Mac-tietokoneen ääressä. Ja minä puolestani en ole koskaan edes yrittänyt heittää keihästä. Koulun kilpailuissa olin kuulantyönnössä toiseksi viimeinen. Joten mitähän miettii Tero?

En tiedä, mutta aion katsoa kisat illalla.

torstai 9. elokuuta 2012

Protestinauku

Vietän ylimääräistä kesälomapäivää. Olen miettinyt paljon blogia, vaikka en ole kirjoittanutkaan. Jostain syystä vapaalla tulee päällimmäisenä mieleen kuitenkin OECD:n tutkimus, jonka mukaan suomalaiset eivät muka tee paljon töitä. Kukkupuhetta. Olen itse seurannut työelämää reilut parikymmentä vuotta. Sinä aikana olen oppinut, ettei ylitöitä saa virallisesti tehdä. Niitä ei saa tehdä siksi, että niistä ei työnantaja halua maksaa. Sen sijaan työnantaja saattaa kannustaa hyvinkin vahvasti niiden tekemiseen. Olen itsekin tehnyt lukuisia ylityötunteja, jotka eivät näy yhtään missään tilastoissa.

Äskettäin Lassila & Tikanoja oli jäänyt kiinni työaika-asioista. Suomessahan on rajoituksia sille, miten paljon ylitöitä saa teettää. Kuitenkaan todenmukaisia tilastoja ei ole asiasta saatavilla, sillä kukapa kirjaamattomia tunteja voisi edes seurata. Ainoastaan ehkä valtio- ja kuntatyönantaja sekä suurimmat työnantajat joilla on virallinen työaikaseuranta tekevät oikeellista työaikaseurantaa. Kaikki muut (ainakin minun kokemukseni mukaan) kannustavat tekemään ylitöitä ja hyvin monet niitä tekevätkin, vieläpä ilman korvausta. Siksi minua korpeaa, kun suomalaisia moititaan laiskoiksi.

Arvatkaapa, mikä erityisesti viimeksi korpesi? Luin taas paikallisesta sanomalehdestä artikkelin, jossa joku oikeasta elämästä täysin vieraantunut myöhäiskeski-ikäinen mies moitti kotona lapsia hoitavia äitejä laiskoiksi. Ehkä oma pystyvatsainen olemukseni vaikuttaa asiaan hivenen, mutta hitto soikoon, olen nähnyt, miten äidit vahtivat jälkikasvuaan kirjaimellisesti hiessäpäin. Kun lapset ovat vaikkapa 1- ja 3-vuotiaat vilkkaat pikkupojat, voin vakuuttaa, että tilanteesta on laiskuus kaukana. Tai sanokaamme, että vaikkapa uhmaikäinen kolmivuotias ja koliikkivauva. Antaisimmeko nämä ehdokkaat tälle sanomalehden miehelle vaikkapa kuukaudeksi yötäpäivää hoidettavaksi ja huutelisimme postilaatikosta, että mitäs laiskottelet? Jaa että tuli vatsatauti leikkipuistosta. No se on voi voi, pyykkiä koneeseen ja petivaatteet vaihtoon, laiskimus. Äh noita nallewahlroossejajamuitahuru-ukkoja.

Kai minä silti omalta osaltani edustan juuri noita downshiftaajia, jotka ovat kaiken pahan alku ja juuri. Mutta johtuisikohan tilanne siitä, että olemme juuri niitä naisia ja miehiä, jotka ovat oman työelämänsä kautta todenneet, etteivät loputtomat ylityötunnit välttämättä johda mihinkään siinä kohdin, kun osakekurssi laskee jyrkemmässä kulmassa kuin lehmän häntä?

Ai niin, ja kun pääsin tähän osastoon "tässäkin maassa sitä on paljon mälsää", niin jatkanpa vielä vähän. Sain nimittäin juuri päätöksen Kelasta koskien äitiys- ja vanhempainrahaa. Se on mitätön. Hain korotusta viimeisen puolen vuoden tulojen myötä, sillä olin tehnyt satunnaisia ja pätkätöitä. Kävi sitten kuitenkin niin, että minun olisi pitänyt ilmoittautua samanaikaisesti työttömäksi työnhakijaksi, jotta aukkopaikat työhistoriassa olisi otettu laskennassa huomioon. Minä kun juuri olin päättänyt työnhakijuuteni kahdesta syystä: jotta en kuormittaisi yhteiskuntaa ja liittoa jatkuvalla hyödyttömällä paperisaasteella ja siksikin, ettei työvoimaviranomainen ollut ottanut minuun minkäänlaista kontaktia työllistymisen merkeissä (osin varmasti siksi, että työllistin itse itseni melkolailla kattavasti).

Oli miten oli, sain kuitenkin rangaistuksen tästä muka fiksusta ajatuksestani olla kuormittamatta järjestelmää ja päivärahani jäi 2/3 siitä, mitä kuvittelin sen olevan. Onneksi olen jo aikuinen nainen ja hoitanut raha-asiani kutakuinkin kuntoon, eikä elämäni romahda (no hetkeksi romahti, kun päätös tuli) tähän. Aion kuitenkin kertoa asiasta neuvolassa, sillä nuoret pätkätöitä tekevät äidit saattavat pudota hyvinkin tähän ammottavaan sudenkuoppaan ja jos voin tehdä jotain sen estämiseksi, niin totisesti teen.

Potkis potkis, sanoo tähän vatsa ja saa minut unohtamaan, että mitään poikkipuolista maailmassa olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei tämä niin vakavaa ole.

Mutta ei silti saa mollata suomalaisia laiskoiksi!