maanantai 30. heinäkuuta 2012

On muuten nälkä

Viimeinen lomaviikko on käynnistynyt. Olen puhunut tunteja puhelimessa (minulle soitettiin), lähettänyt jokusen tekstiviestin, syönyt 4 viipaletta näkkileipää ja 3 appelsiinia. Ruokavalioni on siis jokseenkin älytön. Johtuu siitä, että olen palannut eilen kesälomareissulta ja jääkaapin ja asunnon yleinen varustelutaso eritoten ruoan suhteen on jokseenkin matalalla.

Kesälomareissu sinällään ylitti kaikki odotukset. Siitäkin huolimatta, että olin asettanut sille valtavat ennakko-odotukset, sillä kesään ei ole mahdutettu juuri muuta merkittävää kohokohtaa. Yhä kasvava vatsani asettaa myös omat rajoituksensa. Odotan sitä tilannetta, ettei enää ole mukava liikkua minnekään. Näin isäni sisarusten kesämökillä koiran, jonka laskettuun aikaan oli kaksi viikkoa. Koirapolo ei jaksanut liikkua ja leikkiä, se vain koetti etsiä itselleen rauhallisen paikan ja levätä. Koko sen karvainen olemus henki epämukavuutta. Ymmärsin, että saavutan itsekin epäilemättä samantyyppisen vaiheen. Vielä se ei onneksi ole kohdalla.

Kun palasimme kesälomareissultamme Itä-Suomesta kahdessa erässä kohti länttä, bongasin matkalla tiellä esineen, joka ensin kapeni, sitten leveni. Nopsan vilkaisun perusteella päättelin, että mitoituksen huomioiden esine voisi olla hansikas. Mies kertoi, että se oli lippalakki. Näin hansikkaan, koska luulin sen näkeväni. Totesin näköhavaintojen tulkinnan olevan melkoisen epäeksakti havainnointitapa, sillä hivenen myöhemmin havaitsin itsestäni vasemmalla puolella olevalla pellolla lepäilemässä olevan leijonan. Tarkemmin katsottuna se oli suuri kivenjärkäle. Tästä havainnosta en enää maininnut Miehelle mitään, vaan annoin hänen ajaa.

Kahden viikon kuluttua kodissani alkaa wc:n rakennustyö. Voikohan sitä nimittää wc-remontiksi, vaikka kyseisessä tilassa ei ole koskaan ollut wc:tä? Jännittää, kuinka monimutkaiseksi projekti osoittautuu ja saadaanko se valmiiksi hyvissä ajoin ennen tulokkaan saapumista - se on toiveeni. Hänen pieni pyllynsä tullaan siis pesemään aivan uudessa altaassa. Minä en muuten osaa pestä pyllyjä.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Kondenssisanoja

Kissa turisee itsekseen lattialla karvalankamatolla. Istun sohvalla, kaihtimet ovat kiinni. Lainalapset ja Mies poistuivat juuri asunnosta, jostain syystä aina sen jälkeen sähkölaitteiden humina erottuu hiljaisuuden keskellä äärimmäisen pistävänä. En osaa edes eritellä tunteitani. Hälinässä on jotain kodikasta, ehkä se muistuttaa omasta lapsuudesta. Mitenhän sellainen lapsuus rakennetaan, miten luodaan lapselle kutakuinkin täydellisen turvan, onnen ja rauhan kupla? Sellaisessa kuplassa minä muistan eläneeni, muistikuvia lapsuudesta on niin valtavasti, että Mies aina jaksaa ihmetellä, miten voin muistaa niin paljon.

En ole kovin rohkea ihminen. Lapsenakin olin pelokas ja turvallisuushakuinen. Pelkäsin liiaksi autopesuloita, en uskaltanut isän kanssa jäädä sisään laguuninvihreään Angliaan (mielestäni väri oli kyllä turkoosinsininen, mutta äiti kertoi, että värin nimi oli laguuninvihreä), vaan hänen piti jättää pelokas viisivuotias bensa-aseman pesuautomaatin ulkopuolelle odottamaan autokylvyn loppuunsaattamista. Sillä välin minä tietenkin olin jo kauhistunut sitä seikkaa, etten löytäisi isää enää koskaan ja hän oli minut lopullisesti hyljännyt. Miten suuri voi huoltoasema pienen ihmisen silmissä olla - miten paljon suljettuja ovia, joiden taakse saattoi kätkeytä mitä tahansa ja joita ei lapsen voimin auki saisi. Isä palasi kyllä takaisin, mutta kokemus ei unohtunut.

Minun ei ollut yhtään tarkoitus kertoa lapsuuden autopesuloista. Minun oli tarkoitus miettiä sitä, että nyt kun Mies ja lainalapset ovat matkalla toiseen kaupunkiin, ja minä olen yksin, niin mitäs nyt sitten? Heti yksin jäätyäni tuli tarve tehdä jotain - siis jotain merkityksellistä (eihän loma-aikaa sovi hukata merkityksettömään ajantappamiseen). Kirjankin lukeminen olisi soveltunut, mutta Adlibriksestä saapunut paketti kököttää vielä suljettuna Postin hyllyssä. Päädyn siis mitä todennäköisimmin siivoamaan - jos nyt saan itsestäni sen verran irti. Alan hermostua siihen, että joka nurkka tuntuu olevan täynnä romua, vaikka kotini on kyllä kyllin suuri nelihenkisen (tai suuremmankin) perheen asuttavaksi. Täällä päin Suomea ihmiset ovat tottuneet asumaan melkeinpä järjettömän väljästi. Pääkaupunkiseudulla tämänkokoinen asunto olisi luksusta. Tässä kaupungissa sitä vastoin kukaan ei suostuisi asumaan 22 neliön asunnossa, kuten pääkaupunkiseudulla monet asuvat. Edes opiskelijat eivät  halua moiseen koppiin. Tarvitaan vähintään 30 neliötä ja silloinkin sijainnin on oltava suotuisa. Toisaalta, siitäkään ei tarvitse täällä maksaa kuin murto-osa pääkaupunkiseudun vuokrasta.

Minä rönsyilen.

Mekossani on kukkia ja perhosia. Varpaissa on pinkkiä kynsilakkaa. Avaan kaihtimet, sillä ulkona on aurinko. Sisätiloissa voin kuvitella, että siellä olisi myös lämpö.

*) Otsikko yritti tarkoittaa "sanojen tiivistymistä pintoihin"

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Iltaraportti

Kesäyö muuttui sateen myötä kuumasta raikkaksi. Kodissani on kosteaa. Ainakaan kissoista ei enää saa staattisia sähköiskuja silittämisen yhteydessä. Tosin samaan aikaan saa olla huolissaan siitä, kuivuvatko sisään tuodut pyykit koskaan. Jostain syystä Miehen raportin mukaan ilmalämpöpumppuni ei valuta kondenssivettä. En tiedä, miten se on mahdollista ja se huolestuttaa minua.

Laitoin ikkunan kiinni, sillä sateen raikkauden seassa oli havaittavissa savun hajua. Kuulin myös hälytysajoneuvojen ääntä. Havainto oli oikea, löysin selityksen paikallisen sanomalehden nettisivuilta. Ei savua tosiaan ilman tulta. Onneksi ei raportoitu myrkyllisistä savukaasuista.

Tänään koettua:
- rippijuhlat
- koiranpennun sydänmenmurskaava suloisuus
- maukkaiden pitopöytäruokien nauttiminen
- lempeää naureskelua suurelle masulleni
- heinäkuun ensimmäinen salama


torstai 5. heinäkuuta 2012

Tavallisen ihanaa

Tänään se sitten alkoi: kesäloma. Huomenna voi mennä, jos ehtii, torille ostamaan mansikoita. Jos ehtiminen tarkoittaa sitä, että olen varannut huomiseksi kampaajankin. Sain peruutusajan, sillä kävi sillä tapaa kummallisesti, että kampaajani, joka oli jo kerran vaihtanut alaa tekniseltä alalta kampaajaksi, oli päättänyt muuttaa elämänsä suunnan vielä kerran ja ilmoittikin pistävänsä kammat ja sakset pussiin. Sain suosituksen uuteen paikkaan, ja huomenna menen siis sinne. Jännittävää, en tiedä teistä muista, mutta suhde kampaajaan on jotenkin läheinen, tietynlainen yhteinen kemia on oltava. Huomenna siis selviää, millainen on hytinä käyntini jälkeen.

Jos ehdin, käyn siis torilla ostamassa mansikoita. Sitten teen niistä jonkin herkun Miehelle ja itselleni. En suunnittele enempää, jos mansikkamyyjät ehtivätkin karata ulottumattomiin aarteineen. Paljon on kuitenkin suunnitelmia - tänään oli ihana päivä. Mies ulkoilutti minua (vai minäkö häntä) paikalliselle uimapaikalle. Siellä tosin tyydyimme toteamaan ainoastaan, että jotkut rohkeat siellä tosiaan pulikoivat, itse emme kuitenaan vielä kastautuneet. Matkalla poikkesimme kauppaan noutamaan jäätelöä, paikan päällä nautimme terassilla virkistäviä juomia (siideriä ja jääteetä) ja sitten vielä kotimatkalla poikkesimme matkan varrella olevaan ravintolaan, jossa söimme salaatit. Oli kuumaa ja kesäisää ja me itse hyväntuulisia. Kaikenlisäksi Mies teki tänään eräänlaisen henkilökohtaisen tason urotyön, josta olin paitsi ylpeä, myös helpottunut.

Nyt Mies puuhailee omien projektiensa parissa ja minä olen hoitanut vielä jäljelle jääneitä pankki- ja työasioita. Nyt vierellä on aikakauslehti, josta on luettu vasta yksi juttu (sekin hyväntuulinen). Aion seuraavaksi nostaa jalat pöydälle ja tarttua lehteen ja nauttia. On jännää, miten niin tavallinen elämä on niin täyttä ja ihanaa.

Ai niin, olin lähes pyörtyä siellä sokerirasitustestissä tänään, vaikka luulin sen olevan helppoa kauraa. No, en pyörtynyt ja nyt on sekin testi tehty. Toivottavasti pyörrytys ei ennakoi heikkoja tuloksia. En jaksa surra sitä etukäteen.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Sokerilientä ja unelmia

Menen huomenna sokerirasituskokeeseen. Sitä ennen olisi pitänyt elää kurinalaisesti kolme päivää, syödä kuitupitoisia hiilihydraatteja ja muuta sellaista. Minä olen syönyt tummaa suklaata ja lainalasten muroja - kahta eri sorttia sotkettuna sekaisin. No en nyt pelkästään, mutta ehkä ne eivät ole sen kaltaisia kuitupitoisia hiilihydraatteja, mitä tarkoitettiin. Mitähän se minusta kertoo, etten jaksa pingottaa edes kolmea päivää ja sinnitellä ilman tummaa suklaatani? Kyse ei toki ole siitä, etten pystyisi, mutta onhan niinkin, että kokeen tulos olisi valheellinen, jos yhtäkkiä eläisin täysin toisin, kuin aikaisemmin.

Seuraan TV:stä Teeman ohjelmaa 70-luvun sekahaku. Olin itse lapsi 70-luvulla. Meillä ei ollut levysoitinta, mutta radio oli aina auki. Ohjelmassa soitettava tanssilava- ja discomusiikki on kaikki tuttua, osaan saatan muistaa jopa sanat. Lapset saattavat innostua kaikenlaisesta, dinosauruksista, sienistä, auto- tai liikennemerkeistä, mutta minä innoistuin laulamisesta. Isäni on kertonut, että oli aikoja, jolloin en vastannut kysymyksiinkään enää puhuen, vaan laulaen. Ei minusta sitten kuitenkaan esiintyvää taiteilijaa tullut, minkäänsorttista. Eilen ennen nukahtamistani mietin, mahdanko laulaa lapselleni. Olen laulanut hänelle vielä suhteellisen vähän, ja vain kahta biisiä: Sinistä unta ja Siekkareiden Laulua.

Kesäloma on aivan kohta. Mies lähetti viestin, hän on kutakuinkin tunnin ajomatkan päässä. Minkähänlainen lomastamme muodostuu? Tämä on ensimmäinen kesälomamme yhdessä - toivottavasti en ole pakannut sitä liian täyteen odotuksia. Ainakaan odotukseni eivät sisällä mitään kovin konkreettista, mitään haavekuvia meistä kahden kesken auringonlaskussa minulla ei ole. Ovathan lainalapset toki seurassamme suurimman osan ajasta ja asettavat omat puitteensa yhdessäoloon. Onhan heidänkin saatava kesäilonsa, vaikka ne joskus saattavat olla hieman ristiriitaisia aikuisten kesähaaveiden kanssa.

Koskahan tilaamani kirjat tulevat?
Mitenköhän viihdymme vuokrakesämökillä, joka sijaitsee toisella puolen Suomea?
Suosiiko sää?
Saankohan paljon mansikoita pakastimeen ja jos saan, mahtuvatko ne sinne?
Pääseeköhän tuttavapariskunta lapsineen kylään ensi viikolla?
Viihtyvätköhän lapset keskenään?
Koskahan uskallan heittää talviturkkini (olen hankkinut hienon second-hand -äitiysuimapuvun, josta ei ole tulossa kuvia hah hah)?

Ihanaa: kesäkesäkesäkesä!


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Oivalluksia sisäisestä tilasta

Jos kirjoittaa blogiinsa kerran kuukaudessa, tuskin kukaan tekstejä lukee. Toisaalta, en minä suurta lukijakuntaa tavoittele. Jos tavoittelisin, olisin ahkerampi bloggaaja. Nyt olen hiljaa, vaikka suunnilleen joka päivä muotoilen sanoja sille, miten sanallistaisin kuluneen päivän tai muita tunnelmia.

Terveydenhoitaja sanoi minulle neuvolassa, että raskaanaolijat tuppaavat käpertymään itseensä ja uppoavat ikäänkuin omaan sisäiseen tilaansa. Niin minulle on ainakin käynyt, myönnän sen. Ei juuri ole hetkeä, jolloin en olisi tietoinen elämästä sisälläni. Elämästä, joka jo usein muistuttaa itsestään myyryämällä kyljeltä toiselle tai alhaalta ylös, tai potkunyrkkeilemällä kantoalukselleen mitä mielenkiintoisempia tuntemuksia. Minä kannustan häntä silittämällä vatsaa ja sanomalla: "Hyvä, hyvä". Mietin, kopsahtaako tämä kannustaminen omaan nilkkaani (tai muihin lähempänä sijaitseviin elimiin), kun elämä sisälläni päivä päivältä kasvaa ja voimistuu. Eilen aamulla itkin onnesta, kun radiossa Samuli Edelmann lauloi:
Äiti ottaa rinnoilleen
lapsen vastasyntyneen
silmissään on vielä tähtipölyä

Niin että ei tällaisesta elämästä voi joka päivä kirjoittaa.

Toisaalta, minulle on avautunut mielenkiintoisia näkökulmia omaan elämääni taaksepäin. Tänä viikonloppuna minulla on ollut aikaa ajatella, sillä olen yksin kotona. Tai kissojen kanssa, mutta niitä varten olen nostanut sälekaihtimet ja avannut ikkunan ja molemmat ovat nyt parkkeeranneet sohvan selkämykselle, josta voi paitsi hengitellä sisään virtaavaa kesäilmaa, myös vilkuilla halutessaan kadun tapahtumia. Nukkuminen on kuitenkin kissan parasta ajankulua ja siinä puuhassa molemmat kissat tällä hetkellä ovat - ohikulkeva auto tosin sai molempien silmät aukeamaan.

Mitä minä sitten aamulla ajattelin? Mietin, että miksi jäin kiinni parisuhteeseen, jossa vastapuoli ei koskaan minua oikeastaan tunnetasolla kohdannut. Sulloin meidät yhteiselämään aina jotenkin kiristämällä tai houkuttelemalla, vemputin kuukausi toisensa jälkeen käärmettä pulloon. Mies harasi aina vastaan. Hän kohteli minua huonosti (ilman omaa syytään, tavallaan, hän ei vain kertakaikkiaan pitänyt minusta tarpeeksi halutakseen tehdä kompromissejä tai uhrauksia), vältteli seuraani ja eli ikäänkuin yksin siinä rinnallani. Miksi sitten jämähdin tilanteeseen?

Siksi, että en ymmärtänyt, miksi minä en ollut riittävä. Mikä minussa oli vikana? Voisinko olla jotenkin parempi saavuttaakseni hänen varauksettoman kiintymyksensä tai vilpittömän halun viettää kanssani aikaa? Ei hänellä toki muita naisia ollut. Erotessamme hän totesi, että se, mitä minulla oli tarjota, oli kertakaikkiaan liian hyvää, hänellä ei ollut voimia kieltäytyä. Tarjosin hänen elämälleen ne puitteet, joita hän oli aina toivonut, mutta minä en ollut lähelläkään hänen toiveitaan. Mutta halusin niin kovasti olla. Siitä huolimatta, ettei hänkään ollut toiveideni mies (paremman ilmaisun puutteessa). Mutta sillä ei  ollut merkitystä, en huomannut koko asiaa, sillä keskityin yritykseeni olla jotenkin parempi, jotta hän rakastaisi minua.

Meni kolme vuotta (mikä häpeä - toisaalta ymmärrän, miksi ihmiset tällaisessa tilanteessa jaksavat lähes loputtomiin, sillä ihmisen nälkä on ehtymätön polttoaine ripustautujalle), että kykenin tunnustamaan tilanteen epätoivoisuuden. Tämä siitä huolimatta, että minulla oli kokemusta siitä, mitä on olla hyvässä parisuhteesa. Silloinhan kumpikaan ei suoranaisesti koe tekevänsä suuria kompromisseja tai myönnytyksiä. Molemmat tekevät osansa tehdäkseen toisen onnelliseksi ja ennen kaikkea huolehtivat samalla omasta onnellisuudestaan. Antavat tilaa nille asioille, jotka ovat toiselle ja itselle tärkeitä. Tekevät iltaisin ilmisläjän sohvannurkkaan ja katsovat TV:tä. Toisinaan mies pyyhkii liikutuksen kyyneliä puolison poskilta ja puhuu pehmeän rauhoittavasti: ei hätää kulta, tule tänne kainaloon.

Niin on nyt ja niin on hyvä.