Herään aamulla ja kaivan esiin puhelimeni, jota käytän herätyskellona (varmaankin useimmat tänä päivänä tekevät niin, vai kuinka?). Kello näyttää aikaa, joka osoittaa olevan 25 minuuttia siihen, kun kello varsinaisesti soi. Tunnen oloni suhteellisen virkeäksi, ja vaikka tiedän, että nukahdan, jos jään vuoteeseen, jään silti. Uudelleen nukahtamisen jälkeen nimittäin herää usein paljon väsyneempänä ja tokkuraisempana kuin ensiheräämisen jälkeen.
Oli miten oli, tämän primääri- ja sekundaariheräämisen väliin asettuvat ne kaikkeen kummallisimmat ja ajatuksiaherättävimmät unet. Tänään unessani oli Antti Reini. Hän opetti veljelleni kitaransoittoa, vaikka en koskaan ole nähnyt häntä roolissa, jossa hän kitaraa soittaisi. Hän myös kehui veljeni säveltämään biisiin kirjoittamiani sanoja, joita ei todellisuudessa ole. Herättyäni muistikuva Reinistä palautti mieleeni Irinan biisin nimeltään Hiljaisuus, jossa Reini mitään sanomatta kertoo tarinan miehen tunteista.
Hetkessä pystyin palauttamaan mieleeni sen tuskan, kun alkaa ymmärtää parisuhteensa ajatuvan karille. Kun puheyhteys alkaa kadota - ei ehkä kokonaan, arkipäiväisellä tasolla kaikki sujuu ehkä kuten ennenkin - mutta syvemmällä, pinnan alla ui yksinäisyys ja synkkyys. Tietää, että se, mitä joskus oli, on kadonnut. Kaipaa, mutta ei osaa sanoa, mitä. Kuten Irina biisin sanoissa sen muotoilee: "Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa".
Ja onhan se totta, Antti Reini on äärimmäisen karismaattinen henkilö. Hyvä valinta aamu-uneen (ja musiikkivideoon). Ja miten niin naiset muka rakastuvat renttuihin? Kaikenlaisia höpöhöpö-väittämiä.
Voit ihailla eteeristä Irinaa ja vaikuttavaa Anttia täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti