tiistai 22. toukokuuta 2012

Kaksi kirjoitusta

Veren sokerin vajottua aivan liian alas jouduin kipittämään äkkiä kauppaan hakemaan jotakin oikeaa ruokaa. Elin toivossa, että palvelutiskin salaattipöytä olisi ollut vielä avoinna, mutta koko palvelutiski oli jo suljettu. Ehkä, jos aivoissani olisi kiertänyt veri, olisin muistanut sen sulkemisajan. No, ruokin itseäni ja vähän kissaakin Saarioisten tonnikalasalaatilla. En löytänyt salaatista yhtään hyvää tonnikalaesiintymää, joten kissa sai pari palaa pastaakin. Ällistyksekseni kissa ei ollut millänsäkään, vaan popsi kaiken, minkä sai.

Tänään on hiljaista blogirintamalla, vain kaksi uutta kirjoitusta odotti minua syötteenlukijassa. Minulla on aavistus siitä, mikä voisi olla syynä tähän, sillä, kuten sanottua, kävin ulkona. Siellä tosiaan oli lämmin. Oikeastaan toinen ihana päivä, joka todella jo lupaa kesää.

TV:ssä ollaan prinsessa Victorian ja Danielin pikku-Estellen kastejuhlassa, ajauduin kanavalle vahingossa, mutta onhan tämä nyt nähtävä. Minä en kuulu kirkkoon, joten häntä, joka minua lempeästi sisältäni muksii, ei kasteta. Edellinen lause sisälsi suuren paljastuksen. En ole uskaltanut aikaisemmin hiiskua asiasta sanaakaan, sillä joka ikinen päivä sisälläni elää pelko siitä, jatkuuko kaikki, kuten pitäisi. Ja tästä syystä en ole oikein voinut blogiakaan päivittää, asia on niin suuri, että vie valtaosan ajatuksistani, mutta kuitenkin salaisuus, joka tosin alkaa nyt näkyä.

Tämän ihanan kesäisen päivän kunniaksi aion nyt tarjoilla itselleni ja asukilleni raikasta vesimelonia. Victoria näyttää televisiossa sädehtivältä ja onnelliselta ja uuden isän käsi hakeutuu tuon tuostakin silittämään pienen ihmisen hentoisia hiuksia.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Odotus

Minun on nälkä. Odotan kutsuhuutoa Mieheltä, jonka kanssa sovimme, että hän varoittaa minua etukäteen, kun ovat lapsien kanssa valmiit rantatumaan uimahallista ja siirtymään syömään. Kohta he joutuvat jo suuntaamaan kohti kotiaan toisella paikkakunnalla: kyllä, me elämme "vääränlaista" elämää.

Eräs läheiseni sattui pohtimaan ääneen, miten kapeat rajat ihmisille oikeastaan on asetettu elämisen suhteen. Ja kaikki tuntuu jotenkin saumattomasti ja suloisesti on kietoutuvan näiden sääntöjen ympärille. Jos ei noudata lausumattomia sääntöjä, ei sovi enää edes yhteiskunnan tietoteknisiin järjestelmiin. Näin kävi minulle, joka kävin sairaalan vastaanotolla. Siellä tiedusteltiin Miehen nimeä ja osoitetta. Kun ilmoitin, ettei miehen osoite ole sama kuin omani, seurasi kulmien kohottelua (etenkin, kun en muistanut heti osoitetta ulkoa - muistan minä omani kuitenkin). Kun tiedusteltiin suhteemme luonnetta, ilmoitin reippaasti meidän olevan avoliitossa. "Mutta", ilmoitti virkailija, "ette te voi olla, kun asutte eri osoitteissa". "Jaha", sanoin minä, "me emme sitten kai ole mitään".

Mutta olemme me muuta kuin emme mitään.

Uskokaa pois.


torstai 10. toukokuuta 2012

Aamu

Herään aamulla ja kaivan esiin puhelimeni, jota käytän herätyskellona (varmaankin useimmat tänä päivänä tekevät niin, vai kuinka?). Kello näyttää aikaa, joka osoittaa olevan 25 minuuttia siihen, kun kello varsinaisesti soi. Tunnen oloni suhteellisen virkeäksi, ja vaikka tiedän, että nukahdan, jos jään vuoteeseen, jään silti. Uudelleen nukahtamisen jälkeen nimittäin herää usein paljon väsyneempänä ja tokkuraisempana kuin ensiheräämisen jälkeen.

Oli miten oli, tämän primääri- ja sekundaariheräämisen väliin asettuvat ne kaikkeen kummallisimmat ja ajatuksiaherättävimmät unet. Tänään unessani oli Antti Reini. Hän opetti veljelleni kitaransoittoa, vaikka en koskaan ole nähnyt häntä roolissa, jossa hän kitaraa soittaisi. Hän myös kehui veljeni säveltämään biisiin kirjoittamiani sanoja, joita ei todellisuudessa ole. Herättyäni muistikuva Reinistä palautti mieleeni Irinan biisin nimeltään Hiljaisuus, jossa Reini mitään sanomatta kertoo tarinan miehen tunteista.

Hetkessä pystyin palauttamaan mieleeni sen tuskan, kun alkaa ymmärtää parisuhteensa ajatuvan karille. Kun puheyhteys alkaa kadota - ei ehkä kokonaan, arkipäiväisellä tasolla kaikki sujuu ehkä kuten ennenkin - mutta syvemmällä, pinnan alla ui yksinäisyys ja synkkyys. Tietää, että se, mitä joskus oli, on kadonnut. Kaipaa, mutta ei osaa sanoa, mitä. Kuten Irina biisin sanoissa sen muotoilee: "Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa".

Ja onhan se totta, Antti Reini on äärimmäisen karismaattinen henkilö. Hyvä valinta aamu-uneen (ja musiikkivideoon). Ja miten niin naiset muka rakastuvat renttuihin? Kaikenlaisia höpöhöpö-väittämiä.

Voit ihailla eteeristä Irinaa ja vaikuttavaa Anttia täältä.