sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Hiljaiseloa

Karenina Unska on vaipunut keväthorrokseen. Nautin minä siitä, miten aurinko matalalta kurkkii asuntooni ja paljastaa kaikki tahrat ja pölykerrostumat. Kevät tuntuu tekevän ihmisen omille kerroksille ihan samoin. Tulee tarve uudistua, kokea, virkistyä, avautua. Aloittaa jotakin uutta. Ihan alusta.

Ihan alusta me aloitimme lainalasten kanssa kauranjyvien viljelyn. Ensin askarreltiin purkit, sitten laitettiin niihin multaa, mies ja tytöt kylvivät siemeniä. Minä sujautin purkkien päälle muovipussit, siellä ne nyt minikasvihuoneissaan miettivät, olisiko syytä itää. Tyttöjen vuoksi toivon, että itävät. Saisivat pääsiäistiput vihreän niityn, jolla tepastella. Ja kissat jotan, mitä tassuin sörkkiä ja käydä hampain salaa harventamassa.

Mies ehdotteli, että pääsiäisenä pitäisi tehdä oikea pääsiäismunajahti. Hän tarkoitti varmaankin täällä kotioloissa, mutta nyt ryhdyin miettimään, että pitäisikö sään salliessa siirtää munajahti läheiseen puistoon. Tosin meidän pitäisi miehen kanssa tehdä puistoon esitiedusteluretki, piirtää kartta ja miettiä, mihin munat piilotetaan. Sää on kai viilenemässä, sääli. Ehdin jo iloita siitä, miten en ole tänään laittanut villatakkia sisätiloissa ollenkaan ylleni.

Niin, pääsiäinen ensin, sitten vappu. Vielä viikko maaliskuuta, sitten jo huhtikuu, ihan todellista ja oikeaa kevättä jo ja toukokuu saattaa yllättää hyvinkin lämpimillä, jopa kesäisillä päivillä. Ai että.

Kyä on hianoo.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Semminkin

Eräs mies sanoi kerran pitävänsä minusta siksi, että olen yksi niistä harvoista ihmisistä, joka arkipuhekielessään käyttää sanaa 'semminkin'. Se on yksi omaperäisimmistä asioista, joilla kukaan on koskaan perustellut minusta pitävänsä. Harmillista kyllä, kyseinen henkilö on sen jälkeen tuntunut jotenkin lipuneen minusta kauemmas. En oikein tiedä miksi, kenties syynä on vain arkipäiväinen kiire. Ja toisinaan ihmiset vain lipuvat kauemmas, onneksi joskus silti lähemmäskin.

Suurensuuren lähemmäslipumisen tunteen koin viikonloppuna, kun kävin ystävättären luona kylässä. Kun näin hänet, puhkesin oitis kyyneliin, sillä hän näytti niin kauniilta. Hän oli saavuttanut tavoitteen, josta oli haaveillut niin pitkään ja minä olin hänen puolestaan niin kertakaikkisen onnellinen. Ja toisaalta, hänen olemuksensa vei minut vuosien taakse, niihin hetkiin, jolloin tutustuimme. Hän on minulle niin kovin tärkeä. Nautin siitä, miten puhuimme ja puhuimme, niin että suut kuivuivat ja taatusti molemmista tuntui, ettemme silti saisi vaihdettua kyllin paljon -- kaikkea, voi, niin kaikkea.

Oi ihmisiä, oi ystävyyttä.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Tunnelin päässä...


Oikeasti pitäisi mennä nukkumaan, mutta juutuin katsomaan ihmisiä, jotka ovat juuttuneet johonkin tunneliin. Ja Stallone on juuttunut pyörivään tuulettimen vispilään. Jossa näkyy digitaalinen näyttö siitä, koska vispilä seuraavaksi käynnistyy. Olen melko varma, että oikeissa tunnelituulettimissa ei ole erillisiä digitaalinäyttöjä.

Stallone kuitenkin kiipeää, kieppuu, karjuu ja hikoilee.

Melkein yhtä jännittävää kuin unimaailmani. Eräänä aamuna tällä viikolla sain ihan uuden mausteen unipuolelle. Minulle esitettiin kaksi vaihtoehtoa (joita ei varmaankaan kannattaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin): haluaisinko uneksua Kaksiselkäisen pedon tunnustuksista vaiko Jukka-Pojan sielunelämästä. Valitsin Jukka-Pojan, muistaakseni katselin useamman jakson hänen sielunelämästään. Se ei ollut läheskään niin rauhallinen ja letkeä, kuin mies itse vaikuttaa olevan. Ehkä siihen vaikutti se pikkuseikka, että hänen sielunelämänsä sattui kumpuamaan unennäkijän omasta sielunelämästä.

Taidan vielä tarvita lisää joogaa. Tai edes vähän joogaa.