keskiviikko 29. helmikuuta 2012

1900

On jotenkin uskomaton ajatus, että vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä Suomella on ollut tarjota paitsi Akseli Gallen-Kallelan töitä, myös Emil Halosen ja Albert Edelfeltin töitä. Jean Sibelius sävelsi näyttelyä varten Finlandian. Kävi tosin niin, että Finlandian esitysajankohta oli huono ja kuulijoita vähän, ilmeisesti Ranskassa alkoi tuolloin loma-aika.

Kun joskus männävuosina luin Edvard Munchista kirjoitetun elämäkerran, oli jännää, miten kirjassa toistuvasti esiintyi suomalainen taiteilija, johon viitattiin nimellä Gallen. Ei tarvitse paljoakaan käytellä hakukonetta, että voi todeta heidän pitäneen mm. yhteisen näyttelyn Berliinissä. Uskomatonta, millaisia maailmankansalaisia taiteilijat ovat jo tuolloin olleet. Maailma oli silloin aivan toinen. Ihmiset tosin pitkälti samanlaisia, me emme niin kovin hätäisesti muutu.

Keitähän olisivat meidän tämän päivän Gallen-Kallelamme ja Sibeliuksemme? Tietenkin heitä on, mutta osaaminen tuntuu olevan niin laajalle levinnyttä, että olisi vaikea poimia joukosta niitä oikeita helmiä.

Meneeköhän lahjakkuutta tänä päivänä yhtä paljon hukkaan kuin menneisyydessä? Eräs ihminen väitti minulle kivenkovaan, että yksikään superlahjakas yksilö ei enää tämän päivän Suomessa voi jäädä huomaamatta. Olin itse kovasti toista mieltä. Ehkä meillä voi olla paremmat mahdollisuudet havaita lahjakkuutta tänä päivänä, mutta myös muu häly on lisääntynyt, kiire ja välinpitämättömyys. Vaikea sanoa.  

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Sairastupa raportoi...


Minun oli tarkoitus pitää talvilomaa viikon kuluttua, mutta suunnitelmat menivät uusiksi. Näin yrittäjän asemassa on joko lomailtava tai sairastettava – kummastakaan ei kukaan mitään maksa, joten tällä kertaa lomailu kallistui sitten sairastamisen puolelle viikon ennen suunniteltua aikaa.

Ensin vietiin miestä, sitten viisi päivää hänen sairastumisensa jälkeen sairastuin minä. Nyt on parempi hetki, joten päätin kirjoittaa, sillä ilta tuo varmaan jälleen taas säryt ja kuumehorkan muassaan. Ajatus ei tunnu järin houkuttelevalta, sillä mies joutuu tänään lähtemään luotani – onneksi hän sentään itse ehti kutakuinkin parantua.

Hän lupasi vielä käydä tyhjentämässä paikallisen apteekin ja ruokakaupan hyväkseni, jotta päräjäisin (niin hauska kirjoitusvirhe, etten  halua korjata) täällä neljän seinän sisällä tarvittavat 3 – 4 päivää, mitä tämä tällainen kuumeilu sitten ikinä kestääkin. Pyysin myös karkkia, jos ei sängystä paljon jaksa ylös ponnistaa, niin eikö ihminen hyvin elä sokerilla?

Pysykääpä itse terveinä, ihmiset.

torstai 16. helmikuuta 2012

Naurua ja nautintoa

Ah, mikä ihana ilta. Mies soittaa yläkerrassa rumpuja, kissa nukkuu vieressäni sohvalla. Olemme nauttineet jumalaista ruokaa, jonka ohje löytyy täältä. Tosin myönnettäköön, että korvasimme toisen mozzarellapötkön vuohenjuustopötköllä tai oikeastaan kahdella pienellä, jotka oli pakattu samaan pakkaukseen. Mutta noin muutoin olimme aivan haltioissamme – keskellä viikkoa näin onnistunut ruokaelämys.

Lisäksi katsomme Miehen kanssa uuden Kolme miestä ja tyttö -sarjan ensimmäisen jakson. Mies nauraa pääosan esittäjätärtä riemuissaan. Hihkuu sitten minulle, että ymmärränkö NYT miksi kyseinen näyttelijätär muistuttaa minua (älkää nyt kuvitelko kuitenkaan, että ulkonäöltään). Tai tarkemminsanoen hänen roolihahmonsa: nainen ilman tilannetajua. Ymmärränhän minä. Mutta minä saan Miehen nauramaan olemalla oma itseni – toisinaan päätään puistellen ja hienoinen epätoivon ilme kasvoillaan, mutta silti: hän nauraa.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Jospa minäkin...

Mikähän nyt on. Yllätin itsenikin tänään miettimästä, onko minulla mitään sanottavaa. Tai onko se, mitä aion sanoa mitenkään sanomisen arvoista. Yksi lempiblogeistani sulki ovensa. Se tarkoittaa myös sitä, että ovet sulkeutuivat myös sellaisen ihmisen elämään, jota oli oppinut arvostamaan kirjoittajana, älykkäänä ja lämpimänä ihmisenä: kiinnostavana ja rohkeana naisena, joka antoi ajattelemisen aihetta. Hän kirjoitti myös surusta, ehkä osin siksi olen kirjoittanut siitä minäkin. Koska uskoisin kaikkien kirjoittavan siksi, että uskoo ja toivoo jaetun kokemuksen olevan jollekulle arvokas.

Toisaalta, minäkään en ole kirjoittanut vähään aikaan, koska elämä vie aikaa kirjoittamiselta. Ja jos kirjoitan, haluan, että minulla on jotain sanottavaa. Jospa minäkin siis turvautuisin aluksi siihen, että vähemmän on enemmän. Annan muiden asioiden mennä blogin edelle, ja kirjoitan silloin, kun on sanottavaa, mutta jos muut asiat ajavat edelle, annan niille etusijan. Ja tällä hetkellä elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista, asioita, jotka vaativat ja ansaitsevat etusijoja.

Lisäksi aion alkaa neuvotella sisäisen ääneni kanssa. Sillä on tapana nalkuttaa minulle tekemättömistä töistä. Aion opettaa sen kiittämään minua siitä, kun olen saanut jotain aikaan. Eiväthän tekemättömät työt koskaan lopu. Muistanhan minä ne nalkuttamattakin. Jos kerran muut eivät huomauttele, miksi minä siis huomauttelen itseäni? Itseensä voi ihminen vaikuttaa, muihin ei.

Huomattua kauneutta: talven hurmaavasti kuorruttamat metsän puut tien molemmin puolin.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Pelkkää kuvitelmaa

Katselin presidenttiparia, joka kävi tutustumassa uuteen kotiinsa. Samaistuin Niinistön puolisoon, joka vaikutti olevan vilpittömän kauhuissaan koko tilanteesta ja yritti ikäänkuin olla törmäämättä mihinkään ja sanomatta mitään. Tottakai minäkin olisin kauhuissani hänen asemassaan. Pää huutaisi että apua, apua, televisiokameroita, hienoja ihmisiä, virallisia tilanteita – minä en halua tätä. Ehkä tulkitsen väärin, toivottavasti. En halua kenenkään tuntevan oloaan vangituksi omaan elämäänsä, vaikka todentotta juuri sellaista vertausta Tarja Halonen taisi menneistä kausistaan käyttää: elinkautista.

Toivotaan, että Haukiolla on mahdollisuus tulevaisuudessakin jatkaa omaa työtään, vaikkakin työpaikan vaihto on poliittisen painotuksen vuoksi pakollinen. Toki nyt voisi olla hyvä aika myöskin kirjoittamiseen. En minä koskaan ollut huolissani Arajärven hyvinvoinnista, mutta hän ei koskaan näyttänyt mitenkään kärsivältä. Hän näytti olevan oikeassa paikassaan, luontui tilaansa. Tosin minä olen vain minä ja voin olla ihan väärässä. Elämä on hassuja sattumia täynnä.

Kuva täältä
Kuva täältä


sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Vesireittejä


Lumipyry on vallannut kaupungin. Luvassa on lumitöitä useammallekin ihmiselle. Toivottavasti ihmiset jaksavat käydä äänestämässä silti, vaikka pienet jäiset neulat paiskataan päin kasvoja. Minua ainakin jännittää, toivon, että äänestystulos on mahdollisimman tasainen ja tietysti parhaimmassa tapauksessa oman ehdokkaan kannalle taipuva, vaikkakin realistina pahoin pelkään, ettei niin käy.

Juhlajuomat (Ecusson-siiderit) on kuitenkin illaksi varattu ja tarpeet meksikolaiseen ruokaan on kohdakkoin haettava kaupasta. Mies ilmoitti, että aina presidentinvaalien ensimmäisen ja toisen kierroksen ratkaisupäivinä on tehtävä meksikolaista ruokaa ja mikäpä minä siihen olen vastaan väittämään.

Eilen oli yllättyksellinen, jännittävä ja mukava päivä. Tänään vaaleja lukuunottamatta jokseenkin normaali lötkösunnuntai. Myöhään sängyssä lojumista, aamiainen ja lehdenlukua ja nyt soi stereoista Ultra Bra ja yläkerrassa paukkuvat rummut. Sisällä on lämmin ja ulkona tuiskuaa lumi. Hangessa sipsutteli hienostuneesti harmaavalkoinen suuri kissa, jonka häntä oli pörhistynyt suureksi patukaksi. Autoja kulkee harvakseltaan ohi ja pillifarkkuihin pukeutunut tyttö pudottelee ilmaisjakeluja lumivaippaisiin postilaatikkoihin huppu päässään.

Taidan juoda vielä yhden kupillisen teetä.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Lupaan, etten paasaa enempää, mutta...


Kohta on vaalipäivä. Mahtavatko ehdokkaat olla itse niin uupuneita kuin minä jo alan olla? Katselin tänään dokumenttia Haavistosta. Ohjelmassa näytettiin myös erästä rouvaa, joka oli nähnyt Haaviston vaalitilaisuudessa ja kehui häntä kauniin sanoin: älykäs, sivistynyt, humaani, siihen suuntaan. Kun häneltä kysyttiin, aikooko rouva äänestää häntä, rouva vastasi: “En aio, kun en voi hyväksyä hänen siviilisäätyään”. 

Voi että minun vereni kiehui. Korostan, että hyväksyn ilman muuta sellaiset perustelut, että Niinistö on äänestäjän mielestä yksinkertaisesti pätevämpi, tai hänen arvonsa paremmin vastaavat äänestäjän omia arvoja. Mutta haluaako Niinistö tulla valituksi siksi, että on hetero?

Haavistoa on myös moitittu liiallisesta sovittelevuudesta (voiko sellaista olla?). Kuitenkin jos kohdemassa on ihmisoikeusongelmia, Haavisto nostaisi ne keskusteluissa esiin. Niinistö ei nostaisi, mikäli olisi vaara, että Suomen kauppasuhteet kyseiseen maahan saattaisivat vaarantua. Kumpi silloin on liian sovittelevainen? Molempien kantahan on selvästi perusteltavissa.

Lähinnä omaksi huvikseni tein vertailun Haaviston ja Niinistön kaikista aloitteista alkaen vuodesta 1989. Ne ovat vanhoja (uusimmat muistaakseni vuodelta -94), mutta kuitenkin arvokeskustelussa suuntaa-antavia. Lähde on eduskunnan aloitehaku täällä. Näin aloitteet jakautuivat:
Jos ihmettelette, mikä minuun nyt meni, kun otin tällaisen asian esille, on kai tunnustettava, että aivan liian läheltä minua on löytynyt ihminen, joka on päättänyt antaa äänensä Niinistölle lähinnä siksi, että hänellä on niin edustava puoliso (ja sentään nainen). Myönnän, se satutti minua ihan aidosti. Jos minä rakastaisin toista naista, mitätöityisinkö minäkin hänen silmissään?