On jotenkin uskomaton ajatus, että vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä Suomella on ollut tarjota paitsi Akseli Gallen-Kallelan töitä, myös Emil Halosen ja Albert Edelfeltin töitä. Jean Sibelius sävelsi näyttelyä varten Finlandian. Kävi tosin niin, että Finlandian esitysajankohta oli huono ja kuulijoita vähän, ilmeisesti Ranskassa alkoi tuolloin loma-aika.
Kun joskus männävuosina luin Edvard Munchista kirjoitetun elämäkerran, oli jännää, miten kirjassa toistuvasti esiintyi suomalainen taiteilija, johon viitattiin nimellä Gallen. Ei tarvitse paljoakaan käytellä hakukonetta, että voi todeta heidän pitäneen mm. yhteisen näyttelyn Berliinissä. Uskomatonta, millaisia maailmankansalaisia taiteilijat ovat jo tuolloin olleet. Maailma oli silloin aivan toinen. Ihmiset tosin pitkälti samanlaisia, me emme niin kovin hätäisesti muutu.
Keitähän olisivat meidän tämän päivän Gallen-Kallelamme ja Sibeliuksemme? Tietenkin heitä on, mutta osaaminen tuntuu olevan niin laajalle levinnyttä, että olisi vaikea poimia joukosta niitä oikeita helmiä.
Meneeköhän lahjakkuutta tänä päivänä yhtä paljon hukkaan kuin menneisyydessä? Eräs ihminen väitti minulle kivenkovaan, että yksikään superlahjakas yksilö ei enää tämän päivän Suomessa voi jäädä huomaamatta. Olin itse kovasti toista mieltä. Ehkä meillä voi olla paremmat mahdollisuudet havaita lahjakkuutta tänä päivänä, mutta myös muu häly on lisääntynyt, kiire ja välinpitämättömyys. Vaikea sanoa.