maanantai 30. tammikuuta 2012

Nykyisyyden taikaa löytämässä


Ihana viikonloppu. En tehnyt juuri mitään. Pesin pyykkiä, voi miten sitä pesinkään, kaiken muun lykkäsin koneeseen, paitsi kissat. Astioitakin pesin ja imuroin, hartaasti ja ajan kanssa kuulokkeet päässä ja äänekkäästi myötälaulaen. Niin ja askartelin vauvakortin ja kudoin pikkuruiset alpakkasukat. Sunnuntai-iltana katselin elokuvaa taianomaisesta lelukaupasta ja hurmaannuin täysin Dustin Hoffmanin roolihahmon lausahduksesta, jonka kiireesti kirjoitin heti muistiin. Se kuuluu näin:
“Your life is an occasion. Rise to it.”
Näillä eväin uuteen viikkoon, ystävät hyvät.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Lensin matalalla

Heräsin aamulla lentämisuneen. Tai oikeammin siihen, ettei lentämiseni oikein sujunut. Unissa ei koskaan oikeastaan voi tietää, onnistuuko irtoaminen maan pinnasta. Siihen on aina keskityttävä äärimmäisen intensiivisesti ja ikäänkuin luotettava siihen, että on ilmaa kevyempi. Ja silloin nousee, tai saattaa nousta ihanaan, kahleettomaan liitoon ja kohota niin korkealle kuin haluaa tai uskaltaa. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut nostetta kuin ehkä metrin korkeuteen ja sitten en lopulta enää siihenkään. En ehkä luottanut itseeni tarpeeksi. Uskon kuitenkin, että tulevina öinä nousen vielä kantavammille näkymättömille siivilleni.

Kuulin, että Miehen ystävälle oli syntynyt vauva. Ajattelin askarrella heille viikonlopun aikana jonkinlaisen onnittelukortin. Pitäisiköhän pikkuiselle kutoa vielä töppösetkin? Ehtisinköhän, minulla on periaatteessa vapaa viikonloppu, jonka tosin olen aikatauluttanut kaikenlaiseen hyödylliseen toimintaan, kuten siivoamiseen ja pyykinpesuun. Mutta aikaa on kuitenkin kaksi päivää, ei kai pyykkiäkään voi loputtomiin pestä tahikka tiskejä tiskata? Kaapissa olisi vielä pieni keränen unelmanpehmeää alpakkalankaa.

Mietin tuoreen äidin tuntoja. Onko hän ihmeissään, hämmentynyt, äärettömän onnellinen, huolissaan, onko hänellä kipuja, pelkoja? Entä isä? Luotaileeko hän isyyttään itsestään: tunnenko minä nyt oloni erilaiseksi, kypsemmäksi, vahvemmaksi, isäksi. Isäksi muututaan yhtä nopeasti kuin äidiksi, mutta todellisuudessa kasvu vanhemmuuteen tapahtunee paljon hitaammin.

Mutta eritoten minuun luo lämpöä sen seikan ajatteleminen, että uuden elämän alkuunsaattaminen ilmentää suurta luottamusta ihmisyyteen. Uskoa siihen, että voimme tarjota lapsillemme vielä maailman, jossa on humaaniutta, naurua, huolenpitoa, linnunlaulua, mehiläisten surinaa, laineen liplatusta, kesäöiden lämmintä ja upottavaa hiljaisuutta.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Luksuselämää

Menimme tänään ystävättären kanssa äkkipäätöksellä ravintolaan syömään. Kyseisessä ravintolassa on tarjoilija, joka aina jaksaa liverrellä iloisena. Ai, mikä nautinto onkaan ruoka silloin, kun on oikein kova nälkä. Ja mikä etuoikeus onkaan se, että saattaa silloin tällöin käydä ravintoloissa nauttimassa muiden valmistamaa ruokaa.

Viikonloppuna kävimme Miehen kanssa ravintolassa syömässä. Hän söi poroa, minä kasvisruokaa. Kumpikaan meistä ei ollut erityisen vaikuttunut. Ruoka oli kyllä raaka-aineidensa summa, mutta ei noussut lentoon. Kun yhdessä mietimme Miehen kanssa vaikutelmiamme ravintolasta, hän innostui ja ehdotti, että testaisimme kaikki kaupungin ravintolat, joissa emme ole käyneet. Mikä ihana ehdotus! Meillä on lukuisia tutkimattomia paikkoja, joista ensimmäiseen tutustunemme kahden viikon kuluttua. Tekee heti mieli alkaa tutustua ruokalistoihin, mutta ehkä mieli pitää malttaa, sillä on jo myöhä ja työviikkoa on vielä yksi päivä jäljellä.

Miten luksusta onkaan elämä. Ruokailua ja hyvää seuraa ja yöksi saan vielä Paul Austerin vuodekaverikseni ja hän on valmis huvittamaan minua niin kauan kuin jaksan ja haluan. Oraakkeliyössä on jännä rakenne: Auster kuljettaa ikäänkuin kahta tarinaa rinnakkain, vähän kuin lukisi kahta kirjaa samanaikaisesti. Pääni on vähän pyörällä asiasta, mutta luulen, että pääsen asian kanssa sinuiksi, jahka jatkan lukemista.  

torstai 26. tammikuuta 2012

Kaakaosta ja rakastamisesta


Tänään on kaakaopäivä. Talvikin tuntuu vihdoin alkaneen, sääennusteessa lämpökäyrä laski kun lehmän häntä. Olenkohan minä kirjoittanut tuon saman lauseen aikaisemminkin? Kärsiiköhän kukaan muu bloggaajan de-ja-vu:sta, kaihertavasta tunteesta, että olen varmaan sanonut tämän aikaisemminkin?

Suunnittelen lahjaa häihin, joihin en pääse olosuhteiden pakosta osallistumaan. Olen kuitenkin aikaisemminkin kertonut siitä, miten kauniita juhlia häät ovat. Olen ollut kaikenlaisissa, pienissä ja suurissa, virallisissa ja rennommissa. Kaupungissa ja maalla. Omissanikin olen ollut kerran. Ihan en onnistunut, mutta tarkoitus oli vilpittömästi onnistua (jos parisuhteista puhuttaessa voi ylipäänsä käyttää sanaa onnistuminen). Ei kai keneltäkään enempää voi toivoakaan, kuin sitä, että naimisiin menon hetkellä luottaa siihen, että ihminen on oikea ja hänen kanssaan haluaa elämänsä viettää ja jakaa.

Äh nukkumaanmenoaika. Mutta sainpa kaakaota!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Kyllä jännitti

Mutta niin vain hoilahti Haavisto toiselle kierrokselle. Käyrä oli kuin olikin nouseva. Eivät menneet Jarlan ennustukset pieleen.

Vaalivalvojaisten jännityksen jälkeen Mies lepäilee sohvalla ja naputtelee sormillaan tahtia Jukka Pojan soitannan ja laulannan mukana. Tänään on ollut hyvä päivä. Niin oli eilenkin.  

torstai 19. tammikuuta 2012

Ensin ajatus, sitten toinen


TV:ssä Frasier jahtaa heinäsirkkaa. Minäkin olen jahdannut sellaista Yhdysvalloissa sijainneessa asunnossani. Tällä hetkellä sen myöntäminen tuntuu kyllä kurjalta, minä jahtaamassa hyönteisparkaa. Mutta uskokaa kun sanon, ettei oikein ole kuviteltavissa, miten hurjan kova ääni niistä otuksista tulee. Se tekee nukkumisen mahdottomaksi. Ainakin silloin, kun otus on majoittunut samaan asuntoon ja sisäpuolelle.

Asuminen ulkomailla oli oikeastaan melkoisen hurjaa, sillä ihan kaikki oli kovin erilaista. Päältäavautuvan pyykinpesukoneen kannen alla oli avonainen rumpu, jonka keskellä pönötti kierteinen tolppa. Lieden levyt olivat avoimia kierrehässäköitä, joihin kaikki muruset putoilivat. WC-istuinten reikä oli pikkiriikkinen ja vesi pyöri niissä ihan oudosti. Bideesuihkuja ei ollut. Vehnäjauhoihin oli lisätty kaikenlaisia lisäaineita niin, että ne kohosivat itsekseen.

Toisaalta, olivat myös pehmeät, pimeät ja kuumat yöt. Lämpö ja pimeys oli jotenkin kiehtovaa, pohjoisen lapselle niin kovin vaikeaa ymmärtää. Aina vain eksoottista ja ihanaa. Ehkä sitä kaipaan eniten, iltojen pimeää kuumuutta ja ulkoterasseja, joilla saattoi istua ystävien kera puiden katveessa. Lämpimän päivän viipyilevää tuoksua ilmassa.

Ystävät kävivät luonamme vierailulla. Me näimme tornadon parvekkeeltamme. Uima-altaalla näimme pienen vihreän liskon, jonka selässä oli heltta, jonka se saattoi nostaa pystyyn. Aivan kuin pienenpieni dinosaurus. Se oli ihmeellinen! Ja ihmeitä meille olivat kaikki muutkin tavalliset otukset: vyötiäiset, pesukarhut, haisunäädät ja opossumit.

Maailma noin ylipäänsä on muuten aika ihmeellinen paikka.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Uusi viikko

Aina alkaa jotain uutta. Juuri on alkanut uusi viikko. Minä olen jumahtanut TV:n ääreen katsomaan, miten englantilainen laulajatar pudottaa kilojaan. Minunkin olisi kai hiljalleen lopetettava joulunjälkeinen syöpöttelyni, onneksi huomenna on muutoinkin urheilupäivä. Tänään keskustelin ystävän kanssa ja ompelin suuren kassin, jossa voin kuljettaa pyykit kellariin. Kassin tarkoitus on olla sen suuruinen, mitä pyykkikone vetää. Hämmästytin hieman itsenikin saamalla sen aikaiseksi.

Kissa makaa kääryleenä sohvalla ja näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. On kohtuullisen siistiä ja kodikasta. Kirjahyllyssä odottaa pari uutta kirjaa, Haahtelaa ja Austeria. En ole vielä arponut, kummasta aloitan. Taidan taipua Haahtelaan.

Taivun häneen ihan heti.

torstai 12. tammikuuta 2012

Yliherkkä idealisti (taas) rähmällään


Sitä ihminen viettää normaalin päivän: käy ennakkoäänestämässä, ruokaostoksilla, kahvilla hyvien ystävien kanssa. Tulee sitten kotiin ja luulee, että kaikki on kunnossa. Sitten kuulee uutisen siitä, miten itselle tärkeää ihmistä vastaan vihamielisesti hyökätään. Ajautuu voimattomuuden tilaan. Tuntee, miten toisen ihmisen hallitsematon vihamielisyys ja tilanteen epävarmuus kasvaa eteen kuin valtaisa tuulimylly, jonka pilviä silpovat lavat eivät aio pysähtyä koskaan vaikka kuinka taistelisin, anoisin tai ryömisin. Voin lähes kuulla niiden tasaiset humahdukset, jotka kerta toisensa jälkeen heittävät hiukset kasvoilta ja nostattavat vedet silmiin.

Ihmiset voivat olla kuin luonnonvoimia. On vain pakottauduttava hengittämään rauhallisesti ja yritettävä luottaa siihen, että asiat jollakin tapaa järjestyvät. Mutta minun on myönnettävä, että herra Ylppö oli oikeassa sanoessaan: “Pelko, pelko saa vallan helposti”.

Tänään sain odottamattomalta taholta yhteistyötarjouksen, tarjouspyynnön oikeastaan. Mielikuvitus hyrähti heti käyntiin, uusi haaste tuntui kuin minulle olisi ojennettu suuri, tuore makea mansikka keskellä tammikuuta. Toivon että saan ilmaan haihtuneet riehakkaan pulppuilevat ajatukseni houkuteltua takaisin luokseni. Kenenköhän turviin ne lepattelivat?

Ja vielä:
Miksi aikuisuus on niin vaikeaa?
Onko tämä kaikki minun syytäni?

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Luetteloitua


Tänään minua vaivaa Olen-unohtanut-jotakin-tärkeää -olo. Yritän vähän väliä harvalla hajakammalla sorkkia aivojen pohjalle, sattuisiko siellä risteilemään se Unohtunut Asia. Ei ole vielä osunut haarukkaan. Muistin hakea pyykitkin ja levittää ne. Tyhjensin tiskikoneenkin. En kuitenkaan tehnyt suunnilleen puoliakaan siitä, mitä minun oli tarkoitus tänään tehdä. Joskus (=aina) asetan itselleni liian korkeita vaatimuksia. Miksi aina päivällä töissä kuvittelen, että kotiin päästyäni olisin pulppuilevan täynnä toimintaenergiaa, kun niin ei ole koskaan vielä käynyt. Voiko tästä päätellä, että olen optimisti, sillä töissä melko usein kirjoittelen itselleni to-do -listoja, joiden rivit sitten kulkevat liimalappuina kalenterin välissä pitkän tovin, ennen kuin olen saanut kaiken viivattua yli. Joskus joudun tekemään koontilistoja, kun lappuja ilmestyy toinen toisensa perään.

En minä sentään aina lappuja kanniskele. Ja tänäänkin olen sopinut itseni kanssa olevani ihan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan. Kissa hipsii portaita alas. Joskus kissojen hipsuttelu portaissa kuulostaa ihmiseltä. Tällä kertaa alas tuli kissatyttö, kollipoika on huomattavasti ronskimpi liikkeissään ja siksi on yleensä syypää portaita alaslaskeutujan virheelliseen lajinmääritykseen.

Hyvin korkealla to-do -listalla on kuitenkin äänestäminen. Katsoin tänään presidenttitentin, johon Haavisto osallistui. Järkytyin siitä tavasta, millä hänen suhdettaan ruodittiin. Mietin, miltä tuntuisi istua hänen paikallaan ja kuunnella haastavaan sävyyn esitettyjä kysymyksiä siitä, aionko ottaa Miehen mukaan valtiovierailulle ja isännöimmekö tapaamisia yhdessä, vai pidänkö suhteeni Mieheen mielummin piilossa? Olisi kauhea joutua ruotimaan ja perustelemaan omaa parisuhdettaan, tuntui hyvin ikävältä, että hän niin joutui tekemään. Tosin hän pysyi koko ajan rauhallisena ja vastasi kaikkeen järkevästi ja johdonmukaisesti. Piirretään paperille kakkonen ja katsotaan, miten pitkälle se riittää.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Rupsahda rauhassa?

Näin juuri Hugh Laurien mainostamassa miesten kauneusvoidetta. Ryppyineen kaikkineen. Minusta on ihan tosi epistä, ettei naisten uurteita nähdä niin positiivisessa valossa kuin miesten. Eivätkä naisten harmaat hiukset ole yhtään charmantteja, kuten vastakkaisen sukupuolen. 

Sitten vielä julkistetaan tutkimuksia, että ihmisen älyllinen rappeutuminen alkaa 45-vuotiaana. Minun yli 70-vuotias isäni on terävä kuin partaveitsi. Mihin tällä kaikella oikein pyritään?

Menen voitelemaan itseni vuoteeseen.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Enkelten verta

Sain joululahjaksi kaksi kirjaa: Katja Ketun Kätilön ja Johanna Sinisalon Enkelten verta. Katja Kettu voitti myös Blogistanian Finlandian. Minäkin kyllä olin kirjasta vaikuttunut, mutta samalla minua häiritsi Ketun valitsema kirjoitustapa, jonka tehokeinona olivat itsekeksityt ja mielestäni kertojanääneen vaikeasti istuvat uusilmaisut. Itse teos oli samaan tapaan terävä, kuin kaikki havainnot silloin, kun on kokenut suuren järkytyksen. Silloin kadulla lojuva tallautunut suklaapatukan käärekin vaikuttaa siltä, että sen reunat erottuvat asfaltista kirkuvasti ja se on vain pakko painaa mieleen kaikkine yksityiskohtineen. Ja kyllä, minä myös itkin ääneen kirjaa lukiessani. Tästä seikasta huolimatta muutaman kerran kirjaa lukiessani jouduin nostamaan katseeni ja antamaan ärsyynnykseni laskea. Loppua kohden tyyliin kuitenkin tottui ja toisaalta mietin, oliko se Katjan valinta vieraannuttaa sekä itsensä että lukija maailmasta, joka kuitenkin on lähes liian rujo ajateltavaksi. Kaiken kaikkiaan kirja oli reilusti plussan puolella.

Nyt olen kuitenkin aloittanut Sinisalon kirjan Enkelten verta. Mitään hymistelyä ei Sinisalokaan kirjoissaan viljele, ja tässäkin kirjassaan hän sohii miellyttävästi omien ajatusten muurahaispesään. Hän on istuttanut kirjaansa hyvin elävästi ja uskottavasti myös blogimaailman, mikä taas saa kirjan tuntumaan kammottavan todelliselta. Minulla on ollut suuri kiusaus jo alkaa tehdä google-hakuja siitä, mikä hänen kirjoittamastaan tiedosta on faktaa ja mikä fiktiota. Minua estää oikeastaan vain se seikka, että olen huolissani siitä, että suurin osa on totta.

Olen kirjassa tällä hetkellä miltei puolessavälissä. Luen kirjaa aina sillä välin, kun Mies vetäytyy omaan tilaansa rumpaloimaan. Hän on hyvä, ällistyttävän nopea. Eilen yritin seurata hänen käsiensä liikkeitä silloin, kun kapulat liikkuivat niin nopeasti, että piirsivät ilmaan pelkkää itsensäväristä viivaa. Liikerata oli kuitenkin liian nopea hahmotettavaksi, enkä halunnut kysyä, miten hän sen tekee. Olen aina ajatellut, että jos pieneltä koiralta kysyisi, miten tämä onnistuu kipittämään pikkujaloillaan niin kovaa kompastumatta, se sotkeentuisi välittömästi jalkoihinsa ne tiedostettuaan ja muksahtaisi vatsalleen.

Mitä kirjaan tulee, niin ellei Sinisalo jostain ällistyttävästä syystä muksahda vatsalleen (ehkä niinkin voi käydä, jos joku liiaksi kiinnittää hänen huomionsa siihen, miksi hän pystyy tuottamaan sanoja ja ajatuksia ja kirjoittamaan), niin uskon, että hän tulee päihittämään Ketun omalla henkilökohtaisella lukulistallani. Eräänä iltana otin kirjan mukaani vuoteeseen lukeakseni vain pari sivua ja juuri sen toisen sivun lopussa – argh, hirveä koukku. Ei kertakaikkiaan voinut lopettaa siihen, vaikka seuraava työpäivä sujui sitten hivenen silmä kourassa.

Loppukevennyksenä voinen kertoa, että kissatyttöni päätti tänään alkaa huoltaa Miehen siilitukkaa nuolemalla sitä syvällä paatoksella. Yritimme saada tapauksen taltioitua, mutta Miehen kännykän videokuvaus päätti kaatua juuri silloin. Miehen irvistys ja kissan hartaus olivat kuitenkin kerrassaan hupaisaa seurattavaa. Lopulta totesin kissalle saman kuin totean sille silloinkin, kun tämä ottaa puhdistusprojektikseen keittiössä sijaitsevan lattiaharjan: kiitos, mutta tuo ei ole tarpeen, liian iso urakka sinulle.

Hyvää sunnuntainjatkoa!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Julkiset elämät


Rooiboksen katsauksesta viime vuoteen ymmärsin yhtäkkiä, että hetkinen, minähän muistan hänen reissunsa Uuteen-Seelantiin (oma lähin kontaktini kyseiseen maahan on Taru sormusten herrasta -trilogia). Minä olen kirjoittanut blogiani jo kohta puolitoista vuotta, ja kokenut sinä aikana monia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni. Enemmän minua kuitenkin säpsähdytti sen seikan ymmärtäminen, että olen seurannut monen bloginkirjoittajan elämää jo vuoden ajan, enemmänkin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa olen ehtinyt olla vähemmän yhteydessä ja läsnä kuin näiden ihmisten elämässä. Osalle heistä olen suhteellisen näkymätön, saattaa olla joitakin, joiden kirjoitusta en ole kommentoinut koskaan.

Lumikko osui naulan kantaan kirjoituksessaan siitä, että blogipäiväkirjoja usein pidetään jonkinlaisena itsensäpaljasteluna. Sitä jopa paheksutaan, jääväthän kirjoituksemme elämään tänne verkkojen verkkoon määrittelemättömäksi ajaksi. No, onpahan vähemmän painetta sitten kirjoittaa se oikea kirja. Ja mitä oikeisiin kirjoihin tulee, oli hyvin oivaltavaa mainita, että ensimmäisiä omaelämäkerrallisia kirjojakaan ei katsottu hyvällä. Mikähän siinä on?

Onko sitten lopulta niin, että se, mikä on kaikkein yksityisintä on kuitenkin kaikkein yleisintä? Ainakin itse huomaan hakeutuvani lukemaan blogeja, joiden kirjoittajat jakavat arvomaailmani tavalla tai toisella. Ehkä aikanaan julkaistuissa kirjoissa ihmisiä on kammottanut lukea toisen ajatuksista, sillä paitsi että ne ovat olleet uhkarohkean rehellisiä ja raakoja, ne saattoivat hyvinkin sivuta lukijan omia mielenliikkeitä, ehkäpä juuri niitä ajatuksia, joita ei haluaisi myöntää itsellään olleen. Vaikea sanoa.

En kuitenkaan koe, että yksikään niistä bloginpitäjistä, joiden kirjoituksia itse seuraan, paljastaisi itsestään jotakin “liikaa”. He määrittävät itse rajansa ja on rohkeutta sanoa ääneen omia syvimpiä ajatuksiaan.

Kylläpäs minä nyt kiertelen ja kaartelen. Tarkoitukseni on sanoa: kiitos että kirjoitatte.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Joulumieli

Tänään kun saavuin töistä kotiin olin täynnä rauhallista hyväntuulista hyrinää. Vaatenaulakolla pysähdyin ja mietin, että tässäkö minun joulumieleni nyt sitten on: arkisen työpäivän jälkeen loskan läpi lähes kuivin kengin kotiin selvinneenä. Olkoon sitten niin. Kuusi on sentään vielä tallella, viemme sen Miehen kanssa pois vasta loppiaisena. Aiomme korvata kuusen rummuilla. Mies tuo mukanaan kokonaisen rumpusetin. Olen mielessäni yrittänyt sijoitella sitä asuntoni jokaiseen huoneeseen ja huomioida samalla seinänaapurit. Tällaista asiaa ajatellessa he tuntuvat olevan joka puolella liian lähellä. Toki ongelma on ratkaistavissa – sen on oltava, jos on valinnut mustapartaisen rumpalipojan. Paramppamppamppam.

Mustavalkoinen kolli on piilottanut tassunsa alleen ja parkkeerannut fleece-huovan päälle. Kissa kävi putsaamassa lajitoveriaan, mutta heillä on kommunikaatiokatko, jolle minä en voi mitään. Suurensuuri kollinpoikani suorittaa puhdistamisrituaalejaan niin kovin innokkaasti, rivakasti, voimalla ja olemattomia takkuja raivokkasti purren selvitellen. Pienenpieni kissatyttö alistuu aluksi korvat päätä myöden kohtaloonsa, mutta nousee sitten kapinaan: kerta kerran jälkeen sama juttu. Kissatappelu. Vaikka aina minä yritän kollille puhua rauhallisella äänellä, että: “nätisti, nätisti”.

Vaan emmepä me ihmisetkään aina tule toisiamme ymmärtämään, vaikka meillä on sentään kieli, jolla viestimme välittää. Loputtomasti emme mekään aina jaksa vetää korviamme luimuun ja alistua kohtaloomme. Toisinaan mekin sitten nousemme, murisemme, puremme ja kynsimme.

Sellaista se on, elämä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Näillä mennään

Tänään on jo vuoden toinen päivä, vaikka teknisesti ottaen kirjoitan postaustani vuoden ensimmäisen päivän iltana. Tänään mies lähti lapsineen kotiin, kuusi on jo alkanut varistaa ja kissat ovat hakeutuneet sohvalla viereeni, aivan kuin nekin olisivat pudonneet samaan hiljaisuuden tyhjiöön kuin itse putosin talon tyhjennyttyä.

Vietimme uudenvuodenyötä Miehen kanssa vuoteessa keskustellen myöhään yöhön. Keskusteleminen on arvokasta, uusi ihminen on kuin lahjapaketti hänkin. Tosin ihmisen käärepapereita kuorii loputtomiin, sillä eihän toista ihmistä voi perinpohjin tuntea koskaan. Yllätämmehän me joskus itsemmekin. Miten minä noin sanoin, mistä tuo ajatus oikein tuli.

Päivä ei tunnu yhtään erilaiselta kuin eilinen, joka oli viime vuotta. Elämä on hyvää sinällään, oikein hyvää. Olen lukenut lahjakirjaani (Kätilö), joka on omiaan alleviivaamaan oman elämän ihanuutta.

Huomenna alkaa taas arkinen aherrus, mutta onneksi sitä varten ei ole aamulla herättävä kukonlaulun aikaan. Aloitetaan loivasti ja kiristetään sitten tahtia jaksamisen mukaan. Enkö ole tässäkin etuoikeutettu? Olen.

Imelyysosastolle menköön se, että vieressäni nukkuva unissaan naurava mustapartainen Mies on aarre. Hän oli nähnyt tänään Sauli Niinistön Forssassa seisahduspaikalla. Niinistö oli mietteissään katsonut Miehen ja lainalasten menoa, mutta ei ollut sanonut mitään, vaikka Miehen mukaan hän oli selvästi jotakin mietiskellyt. Minä haluaisin tietää, mitä. Mutta äänestän silti Haavistoa.

Hyvää yötä.