maanantai 31. joulukuuta 2012

Pakko kirjoittaa

Viime yönä oli minun päässäni villiä melskettä helinää ja helskettä. Sekä sisä- että ulkopuolella. Vieraana olivat nimittäin lainalapset katsomassa uutta sisarustaan ja hulinaa on ollut, sanokaamme, riittävästi.

Minä sen sijaan olen monesti yllättänyt itseni makaamasta valveilla vuoteellani ja muodostamassa päässäni lauseita. Kirjoitettavia lauseita. Viime yönä kuuntelin jostain kuuluvaa tasaista kumua ja päättelin, että syypää lienee katolta alas johtava syöksytorvi, joka yskii sisuksistaan lämmennyttä talvisäätä. Samalla mietin Miljonasateen Olkinainen-biisissä olevaa miestä, joka kertoo "Mutta minua ajaa pelko, ja mun on pakko kirjoittaa". Minua ei aja pelko, mutta huomaan, että eräs yksittäinen tarve minussa on yli muiden. Tarve kirjoittaa, suoranainen pakko. Huomaan, että olen hoitanut tuota tarvettani kirjoittamalla sähköposteja ja blogia. Nyt kun pieni ihminen vie aikansa elämästäni - jonka hänelle enemmän kuin mielelläni suon - kaipaan silti eniten kirjoittamista. Tämä siis tulee esiin siten, että muodostelen päässäni valmiita kirjoituksia ja lauseita öisin, kun lepään vuoteellani vauvan vieressä.

Nukkuva lapsi on kertakaikkisen kaunis. Viime yönkin katsoin pikkuneidon unta, suloisia pieniä kasvoja, jotka aika ajoin valaisi unen aiheuttama hymy. Tuntui hyvältä nähdä, että hänen olonsa unenkin sisällä oli turvallinen ja mukava. Tunsin kiusausta jättää yövalon päälle ja jäädä katselemaan pientä ihmettä. Niin monet vanhemmat ovat varmasti tehneet ja kukapa heitä siitä moittisi.

Nyt tunnen jonkinlaista harmistusta siitä, etteivät kaikki yölliset ajatukset, no, oikeastaan mitkään, jää muistiin ja kaikki "valmiiksikirjoitetut" lauseet haihtuvat olemattomuuteen. Oletan, etteivät kaikkien päät öisin kihise kuin muurahaispesät sanoja, jotka vaativat ulospääsyä. Toisaalta tiedän, että toisten kyllä kihisevät ja ainakin kihisisivät, jos olisivat estyneitä kirjoittamaan. Kuten vaikkapa Rooiboksen, joka on verbalisoinutkin kirjoittamisen tarpeensa. Siksi tavallaan sillä ei ole merkitystä, johtaako hänen uurastuksensa kirjan julkaisemiseen, vai ei, sillä onhan Rooiboksen kuitenkin pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen tuo nautintoa itsessään, joskus matka voi olla ainakin yhtä tärkeä kuin määränpää. Vaikka toki minä toivon koko sydämestäni, että kustannussopimus hänelle aukeaa. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että novellien saaminen julkaistuksi on hankalampaa kuin romaanien, tiedätteköhän te tästä asiasta paremmin, lienenkö oikeassa vai väärässä? Tämä ei ollut tarkoitettu lannistukseksi vaan kannustukseksi, minäkin mielelläni toki julkaisisin oman kirjan, mutta siitä ei ole kirjoitettu sivuakaan.

Onneksi sentään voi lukea. Yöllä oli aikaa miettiä myös lukemista. Näin lehdessä luettelon ensi vuonna julkaistavista romaaneista. Leena Krohnilta on tulossa uusi kirja. Yritän saada sen käsiini ja lukea. Hän käsittelee sanoja hienosti. Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinenkin ja toki monet muutkin. Suomen kieli on vain niin itselleni rakas - olen varmasti kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Niin ja vaikka näin sanonkin, tiedän omat puutteellisuuteni sen käytössä, etenkin kielioppi on aina ollut heikko kohtani. Itse sanankäytöstä olen saanut paljonkin kiitosta minua opettaneilta ihmisiltä, mutta punaisia merkintöjä on tekstiin kertynyt. Sanoma on mennyt tekniikan edelle. Taidan olla kärsimätön luonne. Ja niinhän minä tosiaan olen.

Tästä tuli ajatuksen virtaa suodattamattomana. Pahoittelen, muuhun ei nyt ole aikaa. Mutta ihanaa, että edes tähän. Helpottaa.

*Ihanaa uuttavuotta kaikille kaunokaisille lukijoilleni*

torstai 27. joulukuuta 2012

Merkityksellisyydestä

Kokevatkohan muut ihmiset hetkiä, jolloin kaikki tuntuu jotenkin erityisen merkitykselliseltä tai merkityksettömältä?

Katselin tänään pelkästään Ylen TV 1 -kanavaa, joka oli erityisen synkkä: kertomuksia sotalapsien hyväksikäytöstä (aivan kuin sotimisessa itsessään tai lasten riistämisestä omasta perheestään ja kotimaastaan ei olisi kylliksi); ohjelmaa siitä, miten sodan runtelemat isät runtelivat kotiin palattuaan myös lapsensa, filmatisointia menneiden aikojen kovuudesta.

Viimeisin ohjelma, jonka katsoin, kertoi suomalaissyntyisestä naisesta, joka Ruotsissa päätyi valokuvaajaksi. Hänen miehensä petti ja pahoinpiteli häntä, mutta koska oma isä katsoi tyttärensä runneltuja kasvoja ja totesi: "minkä jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako", ei nainen koskaan miestään jättänyt. Tarinan kertoja oli pariskunnan tytär Maja, joka eli 91-vuotiaaksi. Kun ymmärsin, että tarina oli tosipohjainen, ja  että aika oli jättänyt jo kertojatyttärestä Majastakin, minut valtasi hetkeksi syvä merkityksettömyyden tunne. Miten lyhyt aika meillä täällä onkaan ja mitä meistä lopulta jää?

Onneksi nämä hetket ovat lyhyitä. Enimmäkseen tunnen kuitenkin niitä hetkiä, jolloin ihmisyys tuntuu erityisen merkitykselliseltä. Ja olihan tarina samanaikaisesti täynnä merkitystä, vaikka aiheuttikin hetkellisen merkityksellisyyden puutteen kokijassa. Hän oli lojaali, rohkea ja vahva. Toki nykynaisen näkökulmasta sisäinen minäni huusi lakkaamatta: "jätä se mies, hae onni ja tasapaino muualta", mutta ajat olivat silloin hyvin toisenlaiset, elettiin 1900 - luvun alkupuolta. Hyvänen aika, siitä on oikeasti sata vuotta aikaa. Ajat muuttuvat, ihmiset eivät niinkään.

Vauva alkaa heräillä. Uusi tarina. Liikutun.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Luukut auki

Se on joulukuu, hyvät ystävät. Ei sillä, että minulle sillä olisi erityistä merkitystä. En sano tätä joulukuuta väheksyen, vaan siksi, että on kadonnut merkitys siltäkin, mikä viikonpäivä on tai mikä vuorokaudenaika. No, okei, vähän on merkitystä vuorokaudenajalla. Tai ainakin silloin, jos väsyttää. Nyt väsyttää. Ei voi mitään, vauvateknisistä syistä (hieno ilmaisu) joudun valvomaan ennalta-arvaamattoman ajan.

Mutta elämäni on siis (tämän keksin juuri äsken) eräänlainen joulukalenteri siitä riippumatta, onko joulukuu vai ei. Päivät vauvan kanssa ovat aina erilaisia ja yllätyksellisiä. Toisinaan on kauheita ilmavaivoja ja vauvapolo huutaa kuin mielonen yön pimeinä tunteina (kuten eilen). Eilen yöllä minulle myös tarjottiin apuja ja otin niitä vastaan sillä seurauksella, että avun saannin ajan itkin pimeydessä sohvalla ja tunsin oloni huonoksi äidiksi, kun en jaksanut kanniskella ja hyssytellä vauvaani kauempaa. Minähän olen äiti, minun olisi pitänyt jaksaa. Itseys ei kuuntele järkipuhetta, ei äitiyden kohdalla.

Nyt olen sitten googlaillut kaikenlaista ohjetta vatsavaivoihin, kokeiltavien listalla ovat vyöhyketerapia, jota ilmeisesti on tarjolla kohtuullisen kävelymatkan päässä, ja vauvan pyörittely jumppapallon päällä. Siten kuitenkin, ettei vauva putoa. Hankin itselleni jumppapallon, jotta voisin kotona sen päällä pyörimällä helpottaa supistuksia, mutta synnytys ei sitten alkanutkaan siten. Mutta pallo siis on.

Niin ja joulukuu on. Minulla on kaksi kuvakalenteria. Toisen postitti Punainen risti kera tilisiirron. Maksoin kalenterin. En muutoin olisi voinut avata luukkuja hyvällä omallatunnolla. Punainen risti tuntee heikot kohtani. Olen alkanut saada heiltä postia sen jälkeen, kun joskus postitin heille suuren hivakan lasten villasukkia maailmalla paleleville pienille varpaille. Toivottavasti ne lämmittivät.

Toivottavasti teidänkin luukuistanne tupsahtaa hienoja asioita.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Sitähän se kaikki on

Olen viettänyt nyt tyttäreni kanssa ensimmäiset päivät kaksin. Kukaan ei ollut varoittanut, miten pelottavaa nämä ensimmäiset päivät kahden oman ihmistaimen kanssa ovat. Kun olen tunnustanut oman pelkoni, ovat ystävä-äidit kaivaneet muistoistaan saman pelon ja kirjoittaneet tekstiviestitse rohkaisun sanoja: sinä pärjäät kyllä ja olet lapsellesi parasta mahdollista seuraa ja turvaa. Jos minun nyt pitäisi antaa jollekulle uudelle äidille jokin ohje tai neuvo, kertoisin, että lapsen kanssa on hurjan pelottavaa jäädä kaksin, mutta se (nähtävästi) menee ohi. Oma kauhuni on ainakin lieventynyt - ainakin kunnes tulee seuraava tuntematon tilanne tai hillitön itku.

Ikävöin Miestä enemmän kuin normaalisti. Hänen seurassaan lapsen kanssa on helppoa. Tottakai on, sillä hänellä on paitsi kokemusta, myös äärimmäisen suuri sydän. Kun vauva itki yön, hän paimensi minut vuoteeseen ja otti vauvan syliinsä ja lohdutteli häntä, jotta minä saisin nukkua. Toki minäkin yritin hoitaa oman osani, epävarmana ja itkuisena.

On noloa myöntää tällaista, kun saa kännykkänsä pullolleen viestejä, joissa kehoitetaan nauttimaan siitä pienestä tuhisevasta nyytistä. Minä kun yritän suoriutua: keittää pulloja (joka hetkihän on hyvä varautua siihen, että vauvalla on seitsemän keitettyä pulloa tarjolla, jos vaikka sattuu tulemaan sellainen seitsemän pullon nälkä...), olla läsnä, rauhoitella, antaa turvaa... Vasta nyt alkaa tulla hetkiä, jolloin osaan hetken pysähtyä, katsoa suuria silmiä, nauttia pienten kasvojen täydellisestä suloisuudesta, olen niin kiitollinen hänestä, että ryöpsähdän hetkessä kyyneliin.

Minua alkaa pyörryttää, kun ajattelen, että kaikki äidit tuntevat näin pakahduttavan suuria tunteita omia lapsiaan kohtaan. Miten paljon meitä äitejä onkaan, miten paljon meitä ihmisiä ja meillä kaikilla äidit. Ajatus on niin suuri, ettei sitä sitä voi käsittää tuntematta siihen pakatuvansa. Tottakai minä tiesin, miten valtavaa vanhemmuuden täytyy olla, mutta silti minulla oli siitä vain pieni aavistus.

Vasta nyt alan ymmärtää.

torstai 15. marraskuuta 2012

To serve and to protect...

Noin sanoin pienen tyttäreni vauvansinisille ja itkuisille vatsanväänteiden kostuttamille silmille. Että tässä minä olen, äiti. Yritän auttaa kaikessa, missä voin. To serve and to protect. Se minä siis nyt olen, äiti.

Mihinkään en olisi voinut varautua. Kaikki synnytyksestä eteenpäin ja se mukaanlukien oli ja on täynnä odottamatonta. Olen ensimmäisen kerran elämässäni täysin toisen ihmisen palveluksessa. Sen vuoksi ovat päivityksenikin jääneet vähiin. En ole edes ehtinyt lukea blogeja, syötteenlukija näyttänee hurjia lukemia. Kun valvoin yöllä vauvan kanssa, ajattelin, että ehkä voisin lukea blogeja puhelimestani, mutta en ole kokeillut sitä vielä. Olen niin sumussa, etten varmaankaan muistaisi yhtäkään osoitetta.

Mutta minulla on pieni ihme. En voi ymmärtää, miten minusta ja Miehestä on voinut syntyä jotain niin sanoinkuvaamattoman ihanaa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Mannapuuroa ja mansikkaa

Olenkohan käyttänyt samaa otsikkoa aikaisemminkin? Olen varmastikin toistanut itseäni blogissani joka tapauksessa, minulla on paha tapa toistaa itseäni. Tapa lienee opittu tai periytynyt äidiltäni, hänelläkin on tapana kerrata asioita. Kyse ei välttämättä ole siitä, etten muistaisi kertoneeni jotakin tarinaa aiemmin, vaan siitä, että kyseinen tarina on mielestäni liian hyvä tullakseen kerrotuksi vain kerran. Luulisin, että tämä on ärsyttävin piirteeni. Niin ja jos syön salmiakkia, etenkin Fazerin Tyrkisk Peber Firewood -karkkeja, saatan vahingossa maiskuttaa.

Ylläoleva ei tietenkään liittynyt otsikkooni mitenkään. Luin äsken Rooiboksen blogista, miten hän oli syönyt aamiaista kynttilänvalossa. Hänellä on ihailtava tapa osata jotenkin nostaa arki uuteen ulottuvuuteen. Tai hakea sitä oikeaa flowta kirjoittamiseensa tällaisten hienojen pikku ylellisyyksien kautta. Vaikka eihän kynttilän sytyttäminen kenellekään juuri mitään maksa.

Ja tämän kautta siis takaisin otsikkoon. Yritin eilen neuvolantädin kehoituksesta käynnistää synnytystä kävelemällä kaupungilla. Kävin ostamassa mannasuurimoita, sillä halusin tehdä itselleni vispipuuroa. Sitten aloin miettiä, haluanko kuitenkin mielummin mannapuuroa. Minulla on nimittäin jääkaapissa myös mustikkakeittoa. Ja pakastimessa mansikoita. Päädyin kuitenkin siihen, että teen puuron mansikoista, vaikka puolukoista saisi tyrväkämmän maun, kuten herukoistakin. Mutta nyt tulee vispipuuro mansikoista tänään siis jossain vaiheessa. Se on ainakin suunnitelmani. Ja Rooibokselta varastettu lisä: vispipuuroa kynttilän valossa. Tämä on suunnitelmani. Ensin imurointi, sitten puuroa ja kynttilänvaloa.

Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut hiippailemaan ympäriinsä yövaatteissa, lukemaan naistenlehteä ja askartelemaan joulukoristeita. Juuri näin: joulukoristeita. Ja olen asiasta niin haltioitunut, että haluaisin tehdä niitä koko ajan, vaikka oikeasti pitäisi kai mobilisoitua, jos haluan lapsen maailmaan.

Ai niin, ja vielä olisi pari tehtävää, jotka Mies muistutti eilen tekemään: kolmesta tehtävästä muistin yhden. Nyt muistan ne kaksi muuta, joten voisin ne suorittaa. Siis voisin. En lupaa mitään.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Lilleri Lalleri

Kävin tänään ystävättären kanssa syömässä. Retkemme kohdistui lähimpään mahdolliseen ruokailupaikkaan, sillä kummallakaan ei ollut liiemmälti haluja vaappua kauemmas. Ystävätär kertoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kävelytyylistä. Kysyin, että kävelenkö minä siten, kuin viimeisillään raskaanaolevat kävelevät, "kuin Lilleri Lalleri". "Kävelet", hän nauroi vastaukseksi. Olin hämilläni, en ollut millään tavoin tiedostanut muuttuneeni ankaksi (tai ankanmunaksi).

Lähin ruokapaikka oli Subway-ravintola. Valitsin leipäni samoin kuin jälkeemme tullut harmaantunut herrasmies. Kuuntelin, miten hän sanoi: "parmesan-oregano leipä, tonnikalatäyte ja kaikki muut kasvikset, paitsi sipuli". Niin minäkin olin juuri sanonut. Harmikseni en kuullut, valitsiko mies kanssani saman kastikkeen.

Parmesan-oregano leipä oli hurjastelua. Normaali-itseni olisi valinnut kokojyväleivän ja vähärasvaisemman kastikkeen, mutta minäpä olenkin Lilleri Lalleri ja lyönyt elämän täysin risaiseksi. Kohta on kuitenkin edessä suuri koettelemus ja silloin pitää olla hyvin ravittu. Tuin valitsemaani linjaa myös Dammenbergin True Love Mint -suklaalla.

Säkenöivän jännittävä päivä siis.


maanantai 15. lokakuuta 2012

Pullantuoksuinen...?

Tiskikone surisee (Miehen toimesta), pyykkikone hurisee (minun toimestani) ja liinan alla kohoaa pullataikina. Tarkkaa mielikuvaa siitä, milloin olisin leiponut pullaa kotona ilman mitään erityistä syytä ei ole. Olen toki matkustanut kummilapsen luo ja tehnyt hänen ja hänen siskonsa kanssa pullaa, mutta silloin leipomiselle on ollut hyvä syy. Nyt olen viimeisilläni raskaana ja tämä leipomisvimma liittynee pesänrakennuspuuhiin.

Mitä leipomiseen tulee, tuntui silti hyvältä tunnistaa kädellään taikinan oikea lämpötila, sitko ja koostumus. Upottaa nyrkkinsä taikinan sisään ja tuntea, että tämäntuntuisesta taikinasta tulee sopivan pehmeää pullaa. Taikinasta tulee korvapuusteja. Mies on ulkona, puuhastelee omiaan. Hän on lähtenyt mukaan leikkiini, jossa neuvottelemme, kuinka paljon omaa aikaa kukin käyttää. Tänään emme tosin sopineet, milloin hän palaa takaisin sisälle. Meneehän pullaprojektiini aikaa, taikina on vasta nousemassa.

Lapsen pitäisi syntyä tällä viikolla, mikäli biologismatemaattiset laskelmat toteutuvat. Miehen on lähdettävä takaisin toiseen kotiinsa ylihuomenna. Minun on sitten hälytettävä hänet takaisin, jos jotain alkaa tapahtua - ja oltava kutakuinkin varma, että jotain tosiaan tapahtuu. Tottakai toivoisin kovasti, että jotain tapahtuisi, ennen kuin hän ehtii lähteä. Toivon niin kovasti, että se on lähes stressiä (ainakin ahdistavat unet vainoavat minua yö toisensa perään). Luultavasti tällä tavoin hermoilemalla saan estettyä mitään tapahtumasta.

Pullataikina sen sijaan nousee vääjäämättä. Vielä parikymmentä minuuttia ja saan alkaa työstää korvapuusteja. TV:ssä lavalla laulaa Ville Valo koristellut käsivarret paljaana. Suupielet nousevat väkisinkin hymyyn kun ajattelen hänet omalle paikalleni sohvalle, pallovatsa liikehtien, pullataikina nousemassa. Osaisiko Ville tehdä puustin? Onkohan äiti opettanut, miten pulla kellautetaan viistoon leikkaamisen jälkeen toiselle kyljelleen ja painetaan etusormin oikeaan muotoon? En minä osia Villen kanssa vaihtaisi, minä en ole koskaan polttanut edes tupakkaa (sillä keinoin hän kertoo pitävänsä äänensä sopivan matalana ja karheana).

Tuoksun mielummin pullalta.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Pätkittäisiä ajatuksia ja välipalakeksejä

On kummallista löytää itsensä tilanteesta, jossa palaa halusta kirjoittaa, mutta kun aloittaa, päätyy niin outoihin lopputuloksiin, että poistaa sitten kaiken. Olen toistanut saman kuvion jo monta kertaa, kirjoittanut ja poistanut. Se, mitä olen kirjoittanut ei tunnu kattavan yhtään mitään, ei raapaisevan edes pintaa. Kenties mieli on vain liian täynnä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tuntemukset littyvät raskaanaoloon. Sekä uudenlaiset fyysiset tuntemukset, mutta myös tunnetilat. Ne lukijat, jotka jo ovat äitejä, varmasti tietävät. Ensin ovat alkuraskauden anger management -ongelmat. Nyt loppuraskauden äärimmäinen herkkyys. Herkkyys kaikkeen mahdolliseen, mutta erityisesti seikkoihin, jotka liittyvät äitiyteen, lapsena olemiseen ja elämän turvallisuuteen, turvallisuuden tunteeseen ylipäänsä.

Ei, en kertakaikkiaan osaa muotoilla asioita oikein. Jouduin jälleen poistamaan kokonaisen kappaleen. Ei se mitään. Onhan noita sanoja ja kappaleita. Aina voi sanoa asioita uudelleen. Sen sijaan kerran sanottua ei voi saada sanomattomaksi.

Kepeämmin ajateltuna sairaalakassini pakkaaminen on hupaisaa hommaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinne olisi järkevä laittaa. Olen toki lukenut lukuisia ohjeita, mutta silti päädyin pakkaamaan outoa tavaraa. Aamutossut tosin puuttuvat. Ei minulla oikeastaan ole muita aamutossuja, kuin sellaisia, joissa on jonkin hotellin logo. Ei, en ole pöllinyt niitä, olen oikeasti käyttänyt niitä hotellissa saunatiloissa, ja ne ovat sellaisia kertakäyttöisiä. Ainakin yhdellä ihmisellä. No saisihan sellaisilla tietysti lisää sitä huumoria jo muutenkin älyttömiin pakkauksiini.

Minä menen nyt nukkumaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Yö vai aamu?

Katsoin kelloa 3.49. Nousin 5.17. Hämmästyin omaa kärsivällisyyttäni siitä, miten kauan yritin nukkua.  Sitten en saattanut enää häiritä Miehen unta. Hänen on lähdettävä tänä aamuna - siis ihan kohta - ajamaan taas takaisin toiseen kotiinsa. Se luultavasti aiheutti rauhattomuuden minussa. Ajatuksen, että ehkä juuri nyt alkaa tapahtua. Mitään ei tietenkään tapahdu. On ainoastaan tunne siitä, että joku kaivaisi sisuskalujani tylpällä t-lusikalla pala palalta pois. Samaa vertausta voinee käyttää sekä fyysisellä että mentaalisella tasolla.

Öisin valvominen ei ole erityisen suositeltavaa. En minä onneksi ole siitä juuri kärsinyt. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen joutunut nousemaan kokonaan ylös, luovuttamaan. Muistan kerran käyneen niin, kun olin nuori, varmaankin 26-vuotias. Olin silloin eronnut ja syystäkin podin siis öistä elämäntuskaa. Silloin nousin ylös ja kanavoin ahdistukseni jauhelihan paistamiseen. Nykysin en enää syö punaista lihaa enkä muista, koska kaapissani olisi ollut jauhelihaa. Vaikka en minä sitä tarkoita, että vain jauheliha voisi tuoda unen. Unen tuo oikeastaan se, että saa karistettua murheet niskastaan. Yöaikaan mielen perukoilla hiipivät pienetkin epäilykset kasvavat valtaviin mittasuhteisiin. Ne lipuvat lopulta mielen pinnalla kuin parhaimmat ruotsinlaivat Ruissalossa musiikin soidessa ja kesän ollessa parhaimmillaan. Kannella vilkuttavat ne pienemmät huolet, jotka hetkessä paisuvat suuriksi nekin. Ja näinä hetkinä yö on myös täynnä ääniä. Kissojen liikehdintää ja turinaa, narinaa, lentokone.

Pari kertaa melkein nukahdin. Ainakin ajatuksissani kirjoitin kirjaa Esko Valtaojan näköisistä mustiinpukeutuneista miehistä siten, että sidoin kaikki miehet jaloistaan kiinni kirjan selkämykseen (eikös kirjoja niin sidota) ja sitten kun laitoin kannet kiinni ja pienet mustat miehet hattuineen liiskautuivat sinne väliiin, muuttuivat he hiljalleen tekstiksi ja kirjan lehdiksi. Kirjalla ei ollut nimeä, kuten ei miehilläkään. Tietoisessa tajunnassa ajatus miehistä tarjosi minulle lisää ajateltavaa: miksi miehet olivat pukeutuneet mustiin, miksi mielleyhtymä Esko Valtaojaan, muistuttaako vieressäni rauhattomasti (minun vuokseni) unen merta kyntävä Mies professori Esko Valtaojaa? Haluaisinko minä sulloa hänet monikkona kansien väliin (tuskin, vaikka miehet tosiaan muistuttivatkin, eivät he olleet mielestäni yksi ja sama mies - jos nyt ihminen koskaan saavuttaa "samuuden" tilaa edes omissa kuorissaan)?

Kyllähän vieressäni nukkuva Mies tavallaan Eskoa muistuttaa. Esko on ateisti, älykkö, humaani (ainakin siltä osin, mitä hänestä tiedän) ja parrakas (aika paljon enemmän parrakas tosin, kuin oma Mies). Oman miehen parta on sopiva silitettäväksi ja siinä on sivuilla pyörteet, jotka pörhöttyessään saavat hänet näyttämään Hugh Jackmanin Wolverinelta. Silloin yritän muistaa, ettei hänkään loputtomiin jaksa olla itse lempeys, vaan piilottelevat ne terät hänenkin rystysissään.

Näimme illalla pätkän elokuvaa, jossa näytteli Kurt Russell. Se oli vuodelta 1985. Elokuvassa kuului murhaajan ääni, jonka luulin kuuluvan Joe Don Bakerille. Näin hänet sarjassa Pimeyden ytimessä samaisena vuonna 1985 ja olin äärimmäisen vaikuttunut (koko sarjasta, en pelkästään hänestä). Hänen roolinimensä sarjassa oli Jedburgh. Sarja kertoi isästä, joka selvitteli surmatun aktivistityttärensä kohtaloa. Kun muistelee tuollaisia asioita ja omia kokemuksiaan silloin, pääsee hämmentävän lähelle itseään viisitoistavuotiaana. Miten kaukana onkaan se tyttö ja toisaalta, miten ihan tässä ja nyt, minussa, muuttumattomana.

Kannattiko nousta ylös keskellä yötä ja kirjoittaa tämä kaikki? En minä oikein tiedä.

[Edit: luulin tosiaan tekstiä kirjoittaessani, että t-lusikka kirjoitetaan väliviivalla. Aamulla ymmärsin, että se sana, joka noin kirjoitetaan, onkin t-paita ja lusikassa on oikeasti kyse teen juomisesta. Jätän kuitenkin kirjoituksen yöasuunsa]

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Minä odotan

Noniin.

Olen monesti aikonut kirjoittaa. En vain tiedä, mistä ja miten. Olen nyt äitiyslomalainen ja olo muistuttaa (melko pulskaa) astronauttia lähtölaskennan aikaan. Menossa kohti suurta ja tuntematonta melkoisen kokemuksen kautta. Samaan aikaan oman odotukseni kanssa olen alkanut arvostaa kaikkia äitejä enemmän (ja arvostin heitä kyllä aikaisemminkin) - eniten omaa äitiäni. Alan ymmärtää, millaisia voimia häneltä on vaatinut olla puuttumatta asioihini, sillä hän on minua kohtaan kovin suojelevainen. Kukapa äiti ei olisi. Nyt hän on jo huolehtinut siitä, olenko pakannut sairaalakassin - en ole.

Mitä minä sitten teen? Hetkittäin havaitsen jotain todellisuudesta: sen, että vaaliehdokkaat on asetettu, sen että kaupungit tekevät epätoivoisia ja liian hätäisiä päätöksiä säästöistä, jotka eivät pitkällä tähtäimellä tule onnistumaan. Katselen TV:tä, viimeksi ohjelman kahdesta näyttelijämiehestä, jotka kohtasivat yli 30 vuoden tauon jälkeen. He olivat molemmat hyvien miesten oloisia. Toivoin heille pitkää elämää, sitäkin, että toisen haave jostain yhteisestä projektista kaikkien vuosien jälkeen vielä toteutuisi. Surin sitä, että toinen oli tupakoinut itselleen keuhkoahtauman ja hakenut eläkettä teatterityöstään.

Enimmäkseen kuitenkin ajattelen lastani. Ajattelen häntä ja tunnen hänet. Aina välillä jalkojeni päällä lepäävä kannettava tärähtää sisältä tulevasta potkusta. Hän on vahva niin pieneksi ja avuttomaksi. Vatsa liikkuu, kun hän vaihtaa asentoa yhä ahtaammaksi käyvässä yksiössään. Kohta minä en enää voi majoittaa häntä ja hänen on vaihdettava ympäristöään vedestä ilmaan. Kylmään, kohisemattomaan kirkkauteen. Minä olen kutonut hänelle lämmikettä. Minä odotan häntä kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Hän on minulle tuntematon ja kallis. Aarre aaltoilevan vatsakumpuni alla. Minun on vaikea ajatella yhtään mitään muuta. Syntymä on niin lähellä. Olen huolissani siitä, peloissanikin, molempien puolesta.

Radiossa puhuu Kylli-täti. Ihmisiä. Elämiä.

Ihmeitä.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Leutoutta ja murinaa

Tänään oli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin kesäpäivinä tänä kesänä. Ei siis kovin, mutta melko. Kävin ruokaostoksilla. Oli jo hämärää, syksyn saattoi aistia vain ajankohdan pimeydestä. Minä mietin lähtiessäni, etten jaksaisi pukea sukkia. Ja sitten: miksi pukisin, ulkonahan on lämmin. Niin minä matkasin sandaaleissani, varpaat paljaina. Ei palellut. Jalka tosin kastui hieman, sillä jäätelöpakettia valitessani satuin seisahtumaan pakastealtaasta lattialle valuneeseen lätäkköön. Keskityin kuitenkin jäätelön valitsemiseen huolella, sillä Mies saapuu huomenna ja minusta on hauskaa yllättää hänet uusilla jäätelömauilla. Tehtävä tosin muuttuu koko ajan vaikeammaksi, sillä lähes kaikki paketit on jo käyty läpi, paitsi ne, joista hän ei pidä. Tummaa suklaata on myös, vanhemmat toivat sitä tuliaiseksi naapurimaasta (toivat he kuohuviiniäkin, mutta siitä ei ole minulle vähään aikaan iloa - joskus taidettiin tosin synnärillä tarjota kuohuviiniä tuoreille vanhemmille, vaan niin ei enää toimita...). Näin komea paketti on tässä tuliaishasselpähkinäsuklaassa.

Kun palasin kaupasta, oli jo todella pimeää ja kaupungin kadut tyhjät. Takanani nopeaa tahtia taivaltava itsekseen muriseva mies sai minut pelon valtaan. Oli helpottavaa kääntyä kadunkulmasta näkymättömiin, sitten omaan pihaan ja sulkea kotiovi takanaan.

Tämä saattoi hyvinkin olla vuoden viimeinen lämmin ilta.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Puu varistaa kanelinkukkia

Kun olen jonkinlaisessa henkisessä hätätilassa elämässäni, alan kiinnittää huomioni yksityiskohtiin. Toimenpidehuoneessa huomaan lattialle pudonneen verisen harsotaitoksen ja kenties vedellä ohentuneen veren aiheuttamat kuivuneet epämääräisen muotoiset teräväreunauset tahrat lattiassa. Ne muistuttavat mustetahratestiä. Ohimenevä ajatus siitä, eikö moisia siistitä potilaiden välillä, sitten keskittyminen selviytymiseen.

Puudutusneula polttaa kuin ampiaisen pisto. Puristan vasemmalla kädellä oikeaa käsivarttani aiheuttaen kipua. Teen sen, jotta kykenisin olemaan liikkumatta ja äänettä. Valkoinen mykkä kiviseinä on hyvin lähellä edessäni. Totean tasaisella äänellä piikin tekevän kipeää. En kuitenkaan valita enkä liiku.

Luotan kirurgiin. Kun hän puhuu minulle, hän hakeutuu katsekontaktiin. Hänen äänensä on rauhoittava ja lempeä, ikään kuin hän puhuisi lapselle tai olisi hartaasti uskovainen. Tässä tilanteessa koen sen lohduttavaksi. Myös sairaanhoitaja on mies, harmaantunut jo, nähnyt ties mitä.

Kotona luen Austerin Näkymättömän loppuun. Kirja on melko hurja siihen nähden, mitä olen Austerilta aiemmin lukenut. Pidin siitä kyllä kovasti. Kesken on vielä Vuoden mutsi, mutta kirja ei olekaan sen kaltainen, että se vaatisi lukemista heti ja alusta loppuun.

Vatsassani tuntuva liike on muuttunut määrätietoisemmaksi ja vahvemmaksi, ja tekee minut hyvin onnelliseksi. Tänä aamuna toipilaana lauleskelin hänelle vuoteessa. Omasta lapsuudesta nousee sävelmiä ja tämän minä päässäni kuulin, kun lauloin hänelle Lounatuulen laulun.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Syksyn satoa

Minä sain Rooibokselta blogitunnustuksen. Aivan mahtavaa, *kiitos*. Tarkoitus oli antaa tunnustuksia blogeille, mutta tunnustuksia on jo kovasti jaettu, joten ehkäpä minä vain tyydyn kertomaan jotain blogeista, joita seuraan tai joita olen seurannut. Taitaa olla tapaistani etsiä jokin vaihtoehtoinen tapa toteuttaa asioita.

Oli miten oli, eräs lempiblogeistani oli nyttemmin sulkeutunut Meijerielämää. Sen kirjoittajalta, Lumikolta, sain jopa jotakin konkreettista: palkintona musiikkiäänestykseen osallistumisesta Lumikko lähetti minulle CD-levyn, jonka kappaleet hän oli itse valinnut. Minusta oli äärimmäisen jännittävää saada postissa jotain käsinkosketeltavaa tuntemattomalta ihmiseltä, joka toisaalta tekstiensä vuoksi tuntui hyvin läheiseltä. Oli jännittävää nähdä CD:n kannessa hänen kirjoittamaansa tekstiä ja kuunnella hänen valikoimiaan biisejä. Kuten on mielestäni jännittävää lukea ihmisten valikoimia sanoja, jo pelkästään tapa kirjoittaa kertoo ihmisestä paljon. Saatikka se, mitä hän kirjoittaa. Väistämättä kirjoittaessaan joutuu antamaan itsestään paljon. Siksi pidän kirjailijoita rohkeina: vaikka tarina sinänsä olisi täysin fiktiivinen, on se kuitenkin suoraan kirjailijan yksityisistä ajatuksista ammennettu ja siten osa häntä.

Jos kaipaa rauhallisen unelmoivaa, pysähtynyttä tunnelmaa ja elämän kauneuden muistamista, kannattaa vierailla blogeissa Pieni vihko ja Sivukujilta. Molemmat naiset ovat kirjoituksissaan eteerisiä, älykkäitä ja lämpimiä. He käyttävät kuvia sanojensa tukena. Pidän molempien kuvista ja teksteistä kovasti. Jos heidän bloginsa pitäisi kuvata värinä, sanoisin heille todennäköisesti saman värin, mutta siitä ehkä kaksi eri sävyä.

Mitä kuviin tulee (omassa blogissanihan kuvia ei juuri ole, syynä puhtaasti se, että olen itse aivan surkea kuvaaja), uusi blogituttavuus, jossa on aivan hurmaavia kuvia on Välipala-automaatti. Nimensä mukaan blogi esittelee välipaloja äärimmäisen kauniisti kuvattuna. Tuskin mikään oma välipalani on niin kuvauksellinen. Jopa Mies sanoi kuvia nähdessään, että hän mielellään söisi kuvatun kaltaisia välipaloja minun toimittamanani. Niin söisin kyllä minäkin.

Kirjablogeista lemppareitani ovat Järjellä ja tunteella ja Lumiomena. Molemmat kirjoittajat ovat hyvin tunneälykkäitä ja lämpimiä naisia (niin - näin hassusti sitä lukee ihmisten ihmisyyden rivien välistä). Kirjablogithan ovat mainio lähde esimerkiksi lahjakirjojen mietiskelyyn ja tietysti siihen jos kaipaa omaa luettavaa. Viimeksi lisäsin lukulistaani kirjailijan, joka on Lumiomenan Katjan ystävätär, sillä täytyyhän sitä nyt Katjan ystävän kirja lukea. Saihan myös Pasi Ilmari Jääskeläinen runsaasti uusia lukijoita nimenomaan kirjablogien kautta. Ja ensi vuonna on odotettavissa uutta tuotantoa...

Olkoon tämä ensimmäinen osa blogiesittelyjä-sarjassani. Näitä on tulossa lisää, mutta en halua uuvuttaa teitä kerralla enempää. Ja todettakoon, ettei kyseessä ole mikään paremmuusjärjestys, koska kaikki blogit, joita seuraan, ovat tietenkin niitä parhaita :D.

Nyt suuntaan huomioni toviksi johonkin muuhun. Palataan kuulkaa asiaan, kun on lisää raportoitavaa.

Ai niin, WC on jo melkein valmis...


maanantai 27. elokuuta 2012

Herkistelyä

Herkkyys minussa on noussut uusiin sfääreihin. Tarkoitukseni ei ollut katsoa elokuvaa P.S. Rakastan sinua, sillä olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta katsoin sen silti. Se on yltiöpäisen surullinen ja romanttinen. Itkin ikävääni Miestä kohtaan jo aikaisemmin illalla, kun hän toivotti hyvät yöt sähköisten viestimien kautta. Kahta kauheammin itkin, kun katsoin elokuvaa. Elokuvan irlantilaismiehen/-miesten juurevuus, väkevyys, lempeys ja huumori muistuttivat minua Miehestä, joka on tullut minun elämääni. Ja kaikesta muusta hyvästä ja kauniista, mutta myös menettämisen pelosta.

Kävelin eteisen peiliovien ohi. Vilkaisin itseäni ja näin raskaana olevan naisen. Haave, josta olin jo luopunut. Pysähdyin katsomaan kuvaani, vatsaani. Silitin sitä, katsoin peilissä olevaa naista, joka silitti myös vatsaansa, pudisti päätään ja itki ja nauroi samaan aikaan. Sellaisia naisia minun peilissäni näkyy.

perjantai 24. elokuuta 2012

Välirapsa

Päällimmäisenä on väsymys. Olen aamu-uninen ihminen ja olen kuitenkin remonttimiehelle sanonut, että hän saa tulla koska tahansa klo 8 jälkeen. Tästä johtuen on herättävä sen verran ajoissa, että ehtii tehdä aamupesunsa ja pukeutua, ennen kuin tuttu koputus kuuluu oven takaa. Iltaisin kuitenkin on vaikea painaa päänsä tyynyyn tarpeeksi ajoissa. Milloin saan päähäni siivoilla, milloin taas on pakko lukea pari riviä Paul Austerin Näkymätöntä.

Nyt kulkee kodissani lähes tuntematon mies portaita ylös ja portaita alas. Minä istun sohvalla ja tohdin toisinaan katsoa hänen kulkuaan, toisinaan painan katseeni kohti läppärin näppäimistöä. En halua aiheuttaa miehelle sellaista oloa, että kyttäisin hänen työskentelyään. Vaikka olenhan minä utelias, yritän äänistä päätellä, mikä työvaihe on meneillään. Nyt olen päätellyt, että tekeillä on seinien alin laattarivi, sillä erotan laattaleikkurin karkeat viillot ja laastin levittämisen rahinan.

Täällä alakerrassa me, minä ja kissat, leikimme sohvanvaltaajia. Pieni tyttökissa ylinnä, sohvan selkänojan päällä. Aluksi kissat, varsinkin vanhempi, pelkäsivät kovasti remontoinnin ääniä, mutta ensimmäisen päivän sohvan alla lymyiltyään kollipoika päätteli, ettei rymyäjä aiokaan tulla alakertaan ja luopui kauhistelustaan. Ja nyt, laastin rahinasta huolimatta, se nukkuu levollisesti sohvannurkassa. En olisi uskonut tuotakaan näkeväni. Vanha kissa oppii uusia temppuja, kuten melualtistusta. Mikä lienee varsin hyvä uutinen, kun huomioi, millainen yllätys kissoille(kin) minulla piilee pyöreän vatsani uumenissa.

Ensi viikolla on sekä sairaalan infotilaisuus synnyttämisestä että ensimmäinen synnytysvalmennus. Konkretia alkaa lisääntyä. Olenhan minä haalinut vaatteita ja tarvikkeita: saan mielenrauhaa siitä, että olen edes yrittänyt valmistautua tilanteeseen, joka on minulle täysin uusi ja vieras. Ja minulle, kuten kaikille muillekin ensimmäistään odottaville tuleville äideille, varmastikin elämän suurin käännekohta.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Sunnuntaina sataa

Mies istuu vieressäni läppäri sylissään. Minä näytän seuraamastani blogista kissanpennun kuvia. Joudun töytäisemään häntä käsivarresta, sillä hänellä on kuulokkeet päässään. Hän nauraa kuville. Minua alkaa itkettää, sillä minusta tuntuu niin hyvältä se, että vieressäni on mies, joka nauraa kissanpennun kuville. Onnellisuus on pienissä hetkissä, muruissa oikeastaan.

Eilen saattoi olla kesän viimeinen hellepäivä. Lähdimme uimaan mereen. Miehen isä mittasi veden lämpötilan: 22,5 astetta. Tuskin saatoin uskoa korviani: saattoiko suomalainen merivesi (no, ehkä vesi on kansainvälistä, mutta kuitenkin) olla noin lämmintä. Ilta viileni kuitenkin nopeasti ja aloin jo pelätä, josko veteen asti uskaltaisinkaan. Mutta saunasta käsin uskalsimme. Pohjassa heilui kuin hitaassa tuulessa kiviin kiinnittynyttä vihreitä hiuksia muistuttavaa niljaista levää. Mies piti minua lujasti kädestä kiinni, jotta en liukastuisi pyöreine vatsoineni.

Tänään sitten jo sataa. Ei sentään ole vielä kylmä, mutta näyttää syksyltä. Ehkä se johtuu siitä, että siihen on jo alkanut henkisesti varautua.

WC:n rakennus etenee. Ensi viikolla seiniä aletaan luultavasti jo laatoittaa, lattiakin saanee uumeniinsa lämmityskaapelin. Keksin senkin asian vasta viime viikon lopulla: ajattelin, että laattalattia lienee jalkaan kylmä, ellei mitään lämmitystä ole. Remonttimiespolo, olen täynnä viimehetken oivalluksia.

Kohta pitää mennä kauppaan, ennen kuin menevät kiinni. Mies ehdotti pizzaa. Teemme kasvismallia. Täytteet puuttuvat, vain oliiveja on purkillinen. Mitähän muuta sinne keksisi?

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Ihmeellinen syksy

Ihmiset viestivät syksyn tuloa sieltä sun täältä. Minä olen hämilläni. Tuntuu, ettei kesää oikein ollutkaan. Minulta on muutamakin kesä liukunut ohi, ikäänkuin ymmärtämättä. Se tuntuu samanlaiselta kuin lapsena, kun ensimmäisen kerran joulutunnelma ei ollutkaan enää samanlaista taikaa heti herättyä kuin pienempänä. Luulen, että ymmärsin heti, mistä on kysymys: siitä että olen liian vanha ulottumaan joulun taikaan. En muista tarkalleen, koska se tapahtui, jossain 11 - 12 ikävuoden tienoilla. Sitä ennen joulut olivat niin maagisia, että sitä ei käy sanoin selittäminen. Tiedätte luultavasti itse.

Ehkä kesät ovat siis olleet minulle sellaista pidemmälle kantavaa magiikkaa. Loivempaa ja pidempiaikaista, mutta ihmeellistä. Ei kai ole mahdollista kasvaa ulos kesistä? Se olisi jo liian julmaa. Voisiko olla kyse siitä, että elämässä on ollut suuria myllerryksiä kesäisin. Ensin tuskailin parisuhteessa, jossa olin onneton, sitten tuli uusi parisuhde ja sen ensimmäinen kesä, joka oli vähintäänkin haastava - tällä kertaa olosuhteiden vuoksi ja nyt tämä kesä, joka ei oikein onnistunut tunnistautumaan kesäksi. Tällä kertaa minä myös odotan esikoistani ja on myönnettävä, että minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun.

Huomisesta aamusta lähtien on kuitenkin keskityttävä siihen, että kotona liikkuu vieras/vieraita ihmisiä ja yläkertaan syntyy WC. Kuinkahan kauan sellainen kestää? En osaa aavistellakaan, mahdoton tietää, millaisia haasteita matkan varrelle osuu.

Ensi viikko on ohjelmoitu täyteen paljon kaikenlaista tapahtumaa. Oi, miten jännittävää kaikki onkaan.

Melkein maagista.

lauantai 11. elokuuta 2012

Kaikkea on

Nyt on elämässä ihan kaikkea yhtä aikaa. Asioilla taitaa silti olla tapana kasaantua päätellen siitä, kuinka paljon pystyvatsaisia kanssasisariani näkee esimerkiksi rautakaupoissa. Paljon enemmän, kuin kadulla keskimäärin. Ikeasta nyt puhumattakaan. Kun podin vielä lapsettomuuden tuskaa, tuntui Ikea ajoittain jopa raskaalta paikalta käydä. Perheenlisäystä odottavat näyttivät niin onnellisilta, suurta aarrettaan vaalivilta. Sellaiselta minäkin kai nyt näytän. Miehen täti sanoi minulle, että olen erityisen kaunis nyt, sanoi raskauden pukevan minua. Olin niin ällistynyt, että sain hädintuskin soperrettua kiitokseni. Kolmanteen kerrokseen vaappuminen oli saanut minut juuri huohottamaan ja ähkimään, joten terve puna poskillani ehkä selittyi sillä.

WC:n rakennus alkaa maanantaina. Minua jännittää se niin, että olen lähes lamaantunut. Yritän tehdä suunnitelmia asioiden hoitamiseksi, mutta kaikki jäävät nysiksi. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että ajatustyökin on tärkeää. Jääkaappia se ei kylläkään täytä eikä pese pyykkejä.

Näitä ajattelen minä ja jotain ihan muuta ajattelee tällä hetkellä esimerkiksi Tero Pitkämäki, joka heittää olympialaisissa keihästä. Älkää kysykö, miksi hän oli ensimmäinen esimerkkihenkilö, joka tuli mieleeni, kun mietin ihmistä, joka olisi mahdollisimman eri tilanteessa kuin minä. Onhan hän ihan hyvä esimerkki: hän ei todellakaan ole raskaana, istu keskellä päivää yöpaidassa ja meksikolainen vauvahelistin kaulassaan sohvalla kotona Mac-tietokoneen ääressä. Ja minä puolestani en ole koskaan edes yrittänyt heittää keihästä. Koulun kilpailuissa olin kuulantyönnössä toiseksi viimeinen. Joten mitähän miettii Tero?

En tiedä, mutta aion katsoa kisat illalla.

torstai 9. elokuuta 2012

Protestinauku

Vietän ylimääräistä kesälomapäivää. Olen miettinyt paljon blogia, vaikka en ole kirjoittanutkaan. Jostain syystä vapaalla tulee päällimmäisenä mieleen kuitenkin OECD:n tutkimus, jonka mukaan suomalaiset eivät muka tee paljon töitä. Kukkupuhetta. Olen itse seurannut työelämää reilut parikymmentä vuotta. Sinä aikana olen oppinut, ettei ylitöitä saa virallisesti tehdä. Niitä ei saa tehdä siksi, että niistä ei työnantaja halua maksaa. Sen sijaan työnantaja saattaa kannustaa hyvinkin vahvasti niiden tekemiseen. Olen itsekin tehnyt lukuisia ylityötunteja, jotka eivät näy yhtään missään tilastoissa.

Äskettäin Lassila & Tikanoja oli jäänyt kiinni työaika-asioista. Suomessahan on rajoituksia sille, miten paljon ylitöitä saa teettää. Kuitenkaan todenmukaisia tilastoja ei ole asiasta saatavilla, sillä kukapa kirjaamattomia tunteja voisi edes seurata. Ainoastaan ehkä valtio- ja kuntatyönantaja sekä suurimmat työnantajat joilla on virallinen työaikaseuranta tekevät oikeellista työaikaseurantaa. Kaikki muut (ainakin minun kokemukseni mukaan) kannustavat tekemään ylitöitä ja hyvin monet niitä tekevätkin, vieläpä ilman korvausta. Siksi minua korpeaa, kun suomalaisia moititaan laiskoiksi.

Arvatkaapa, mikä erityisesti viimeksi korpesi? Luin taas paikallisesta sanomalehdestä artikkelin, jossa joku oikeasta elämästä täysin vieraantunut myöhäiskeski-ikäinen mies moitti kotona lapsia hoitavia äitejä laiskoiksi. Ehkä oma pystyvatsainen olemukseni vaikuttaa asiaan hivenen, mutta hitto soikoon, olen nähnyt, miten äidit vahtivat jälkikasvuaan kirjaimellisesti hiessäpäin. Kun lapset ovat vaikkapa 1- ja 3-vuotiaat vilkkaat pikkupojat, voin vakuuttaa, että tilanteesta on laiskuus kaukana. Tai sanokaamme, että vaikkapa uhmaikäinen kolmivuotias ja koliikkivauva. Antaisimmeko nämä ehdokkaat tälle sanomalehden miehelle vaikkapa kuukaudeksi yötäpäivää hoidettavaksi ja huutelisimme postilaatikosta, että mitäs laiskottelet? Jaa että tuli vatsatauti leikkipuistosta. No se on voi voi, pyykkiä koneeseen ja petivaatteet vaihtoon, laiskimus. Äh noita nallewahlroossejajamuitahuru-ukkoja.

Kai minä silti omalta osaltani edustan juuri noita downshiftaajia, jotka ovat kaiken pahan alku ja juuri. Mutta johtuisikohan tilanne siitä, että olemme juuri niitä naisia ja miehiä, jotka ovat oman työelämänsä kautta todenneet, etteivät loputtomat ylityötunnit välttämättä johda mihinkään siinä kohdin, kun osakekurssi laskee jyrkemmässä kulmassa kuin lehmän häntä?

Ai niin, ja kun pääsin tähän osastoon "tässäkin maassa sitä on paljon mälsää", niin jatkanpa vielä vähän. Sain nimittäin juuri päätöksen Kelasta koskien äitiys- ja vanhempainrahaa. Se on mitätön. Hain korotusta viimeisen puolen vuoden tulojen myötä, sillä olin tehnyt satunnaisia ja pätkätöitä. Kävi sitten kuitenkin niin, että minun olisi pitänyt ilmoittautua samanaikaisesti työttömäksi työnhakijaksi, jotta aukkopaikat työhistoriassa olisi otettu laskennassa huomioon. Minä kun juuri olin päättänyt työnhakijuuteni kahdesta syystä: jotta en kuormittaisi yhteiskuntaa ja liittoa jatkuvalla hyödyttömällä paperisaasteella ja siksikin, ettei työvoimaviranomainen ollut ottanut minuun minkäänlaista kontaktia työllistymisen merkeissä (osin varmasti siksi, että työllistin itse itseni melkolailla kattavasti).

Oli miten oli, sain kuitenkin rangaistuksen tästä muka fiksusta ajatuksestani olla kuormittamatta järjestelmää ja päivärahani jäi 2/3 siitä, mitä kuvittelin sen olevan. Onneksi olen jo aikuinen nainen ja hoitanut raha-asiani kutakuinkin kuntoon, eikä elämäni romahda (no hetkeksi romahti, kun päätös tuli) tähän. Aion kuitenkin kertoa asiasta neuvolassa, sillä nuoret pätkätöitä tekevät äidit saattavat pudota hyvinkin tähän ammottavaan sudenkuoppaan ja jos voin tehdä jotain sen estämiseksi, niin totisesti teen.

Potkis potkis, sanoo tähän vatsa ja saa minut unohtamaan, että mitään poikkipuolista maailmassa olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei tämä niin vakavaa ole.

Mutta ei silti saa mollata suomalaisia laiskoiksi!

maanantai 30. heinäkuuta 2012

On muuten nälkä

Viimeinen lomaviikko on käynnistynyt. Olen puhunut tunteja puhelimessa (minulle soitettiin), lähettänyt jokusen tekstiviestin, syönyt 4 viipaletta näkkileipää ja 3 appelsiinia. Ruokavalioni on siis jokseenkin älytön. Johtuu siitä, että olen palannut eilen kesälomareissulta ja jääkaapin ja asunnon yleinen varustelutaso eritoten ruoan suhteen on jokseenkin matalalla.

Kesälomareissu sinällään ylitti kaikki odotukset. Siitäkin huolimatta, että olin asettanut sille valtavat ennakko-odotukset, sillä kesään ei ole mahdutettu juuri muuta merkittävää kohokohtaa. Yhä kasvava vatsani asettaa myös omat rajoituksensa. Odotan sitä tilannetta, ettei enää ole mukava liikkua minnekään. Näin isäni sisarusten kesämökillä koiran, jonka laskettuun aikaan oli kaksi viikkoa. Koirapolo ei jaksanut liikkua ja leikkiä, se vain koetti etsiä itselleen rauhallisen paikan ja levätä. Koko sen karvainen olemus henki epämukavuutta. Ymmärsin, että saavutan itsekin epäilemättä samantyyppisen vaiheen. Vielä se ei onneksi ole kohdalla.

Kun palasimme kesälomareissultamme Itä-Suomesta kahdessa erässä kohti länttä, bongasin matkalla tiellä esineen, joka ensin kapeni, sitten leveni. Nopsan vilkaisun perusteella päättelin, että mitoituksen huomioiden esine voisi olla hansikas. Mies kertoi, että se oli lippalakki. Näin hansikkaan, koska luulin sen näkeväni. Totesin näköhavaintojen tulkinnan olevan melkoisen epäeksakti havainnointitapa, sillä hivenen myöhemmin havaitsin itsestäni vasemmalla puolella olevalla pellolla lepäilemässä olevan leijonan. Tarkemmin katsottuna se oli suuri kivenjärkäle. Tästä havainnosta en enää maininnut Miehelle mitään, vaan annoin hänen ajaa.

Kahden viikon kuluttua kodissani alkaa wc:n rakennustyö. Voikohan sitä nimittää wc-remontiksi, vaikka kyseisessä tilassa ei ole koskaan ollut wc:tä? Jännittää, kuinka monimutkaiseksi projekti osoittautuu ja saadaanko se valmiiksi hyvissä ajoin ennen tulokkaan saapumista - se on toiveeni. Hänen pieni pyllynsä tullaan siis pesemään aivan uudessa altaassa. Minä en muuten osaa pestä pyllyjä.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Kondenssisanoja

Kissa turisee itsekseen lattialla karvalankamatolla. Istun sohvalla, kaihtimet ovat kiinni. Lainalapset ja Mies poistuivat juuri asunnosta, jostain syystä aina sen jälkeen sähkölaitteiden humina erottuu hiljaisuuden keskellä äärimmäisen pistävänä. En osaa edes eritellä tunteitani. Hälinässä on jotain kodikasta, ehkä se muistuttaa omasta lapsuudesta. Mitenhän sellainen lapsuus rakennetaan, miten luodaan lapselle kutakuinkin täydellisen turvan, onnen ja rauhan kupla? Sellaisessa kuplassa minä muistan eläneeni, muistikuvia lapsuudesta on niin valtavasti, että Mies aina jaksaa ihmetellä, miten voin muistaa niin paljon.

En ole kovin rohkea ihminen. Lapsenakin olin pelokas ja turvallisuushakuinen. Pelkäsin liiaksi autopesuloita, en uskaltanut isän kanssa jäädä sisään laguuninvihreään Angliaan (mielestäni väri oli kyllä turkoosinsininen, mutta äiti kertoi, että värin nimi oli laguuninvihreä), vaan hänen piti jättää pelokas viisivuotias bensa-aseman pesuautomaatin ulkopuolelle odottamaan autokylvyn loppuunsaattamista. Sillä välin minä tietenkin olin jo kauhistunut sitä seikkaa, etten löytäisi isää enää koskaan ja hän oli minut lopullisesti hyljännyt. Miten suuri voi huoltoasema pienen ihmisen silmissä olla - miten paljon suljettuja ovia, joiden taakse saattoi kätkeytä mitä tahansa ja joita ei lapsen voimin auki saisi. Isä palasi kyllä takaisin, mutta kokemus ei unohtunut.

Minun ei ollut yhtään tarkoitus kertoa lapsuuden autopesuloista. Minun oli tarkoitus miettiä sitä, että nyt kun Mies ja lainalapset ovat matkalla toiseen kaupunkiin, ja minä olen yksin, niin mitäs nyt sitten? Heti yksin jäätyäni tuli tarve tehdä jotain - siis jotain merkityksellistä (eihän loma-aikaa sovi hukata merkityksettömään ajantappamiseen). Kirjankin lukeminen olisi soveltunut, mutta Adlibriksestä saapunut paketti kököttää vielä suljettuna Postin hyllyssä. Päädyn siis mitä todennäköisimmin siivoamaan - jos nyt saan itsestäni sen verran irti. Alan hermostua siihen, että joka nurkka tuntuu olevan täynnä romua, vaikka kotini on kyllä kyllin suuri nelihenkisen (tai suuremmankin) perheen asuttavaksi. Täällä päin Suomea ihmiset ovat tottuneet asumaan melkeinpä järjettömän väljästi. Pääkaupunkiseudulla tämänkokoinen asunto olisi luksusta. Tässä kaupungissa sitä vastoin kukaan ei suostuisi asumaan 22 neliön asunnossa, kuten pääkaupunkiseudulla monet asuvat. Edes opiskelijat eivät  halua moiseen koppiin. Tarvitaan vähintään 30 neliötä ja silloinkin sijainnin on oltava suotuisa. Toisaalta, siitäkään ei tarvitse täällä maksaa kuin murto-osa pääkaupunkiseudun vuokrasta.

Minä rönsyilen.

Mekossani on kukkia ja perhosia. Varpaissa on pinkkiä kynsilakkaa. Avaan kaihtimet, sillä ulkona on aurinko. Sisätiloissa voin kuvitella, että siellä olisi myös lämpö.

*) Otsikko yritti tarkoittaa "sanojen tiivistymistä pintoihin"

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Iltaraportti

Kesäyö muuttui sateen myötä kuumasta raikkaksi. Kodissani on kosteaa. Ainakaan kissoista ei enää saa staattisia sähköiskuja silittämisen yhteydessä. Tosin samaan aikaan saa olla huolissaan siitä, kuivuvatko sisään tuodut pyykit koskaan. Jostain syystä Miehen raportin mukaan ilmalämpöpumppuni ei valuta kondenssivettä. En tiedä, miten se on mahdollista ja se huolestuttaa minua.

Laitoin ikkunan kiinni, sillä sateen raikkauden seassa oli havaittavissa savun hajua. Kuulin myös hälytysajoneuvojen ääntä. Havainto oli oikea, löysin selityksen paikallisen sanomalehden nettisivuilta. Ei savua tosiaan ilman tulta. Onneksi ei raportoitu myrkyllisistä savukaasuista.

Tänään koettua:
- rippijuhlat
- koiranpennun sydänmenmurskaava suloisuus
- maukkaiden pitopöytäruokien nauttiminen
- lempeää naureskelua suurelle masulleni
- heinäkuun ensimmäinen salama


torstai 5. heinäkuuta 2012

Tavallisen ihanaa

Tänään se sitten alkoi: kesäloma. Huomenna voi mennä, jos ehtii, torille ostamaan mansikoita. Jos ehtiminen tarkoittaa sitä, että olen varannut huomiseksi kampaajankin. Sain peruutusajan, sillä kävi sillä tapaa kummallisesti, että kampaajani, joka oli jo kerran vaihtanut alaa tekniseltä alalta kampaajaksi, oli päättänyt muuttaa elämänsä suunnan vielä kerran ja ilmoittikin pistävänsä kammat ja sakset pussiin. Sain suosituksen uuteen paikkaan, ja huomenna menen siis sinne. Jännittävää, en tiedä teistä muista, mutta suhde kampaajaan on jotenkin läheinen, tietynlainen yhteinen kemia on oltava. Huomenna siis selviää, millainen on hytinä käyntini jälkeen.

Jos ehdin, käyn siis torilla ostamassa mansikoita. Sitten teen niistä jonkin herkun Miehelle ja itselleni. En suunnittele enempää, jos mansikkamyyjät ehtivätkin karata ulottumattomiin aarteineen. Paljon on kuitenkin suunnitelmia - tänään oli ihana päivä. Mies ulkoilutti minua (vai minäkö häntä) paikalliselle uimapaikalle. Siellä tosin tyydyimme toteamaan ainoastaan, että jotkut rohkeat siellä tosiaan pulikoivat, itse emme kuitenaan vielä kastautuneet. Matkalla poikkesimme kauppaan noutamaan jäätelöä, paikan päällä nautimme terassilla virkistäviä juomia (siideriä ja jääteetä) ja sitten vielä kotimatkalla poikkesimme matkan varrella olevaan ravintolaan, jossa söimme salaatit. Oli kuumaa ja kesäisää ja me itse hyväntuulisia. Kaikenlisäksi Mies teki tänään eräänlaisen henkilökohtaisen tason urotyön, josta olin paitsi ylpeä, myös helpottunut.

Nyt Mies puuhailee omien projektiensa parissa ja minä olen hoitanut vielä jäljelle jääneitä pankki- ja työasioita. Nyt vierellä on aikakauslehti, josta on luettu vasta yksi juttu (sekin hyväntuulinen). Aion seuraavaksi nostaa jalat pöydälle ja tarttua lehteen ja nauttia. On jännää, miten niin tavallinen elämä on niin täyttä ja ihanaa.

Ai niin, olin lähes pyörtyä siellä sokerirasitustestissä tänään, vaikka luulin sen olevan helppoa kauraa. No, en pyörtynyt ja nyt on sekin testi tehty. Toivottavasti pyörrytys ei ennakoi heikkoja tuloksia. En jaksa surra sitä etukäteen.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Sokerilientä ja unelmia

Menen huomenna sokerirasituskokeeseen. Sitä ennen olisi pitänyt elää kurinalaisesti kolme päivää, syödä kuitupitoisia hiilihydraatteja ja muuta sellaista. Minä olen syönyt tummaa suklaata ja lainalasten muroja - kahta eri sorttia sotkettuna sekaisin. No en nyt pelkästään, mutta ehkä ne eivät ole sen kaltaisia kuitupitoisia hiilihydraatteja, mitä tarkoitettiin. Mitähän se minusta kertoo, etten jaksa pingottaa edes kolmea päivää ja sinnitellä ilman tummaa suklaatani? Kyse ei toki ole siitä, etten pystyisi, mutta onhan niinkin, että kokeen tulos olisi valheellinen, jos yhtäkkiä eläisin täysin toisin, kuin aikaisemmin.

Seuraan TV:stä Teeman ohjelmaa 70-luvun sekahaku. Olin itse lapsi 70-luvulla. Meillä ei ollut levysoitinta, mutta radio oli aina auki. Ohjelmassa soitettava tanssilava- ja discomusiikki on kaikki tuttua, osaan saatan muistaa jopa sanat. Lapset saattavat innostua kaikenlaisesta, dinosauruksista, sienistä, auto- tai liikennemerkeistä, mutta minä innoistuin laulamisesta. Isäni on kertonut, että oli aikoja, jolloin en vastannut kysymyksiinkään enää puhuen, vaan laulaen. Ei minusta sitten kuitenkaan esiintyvää taiteilijaa tullut, minkäänsorttista. Eilen ennen nukahtamistani mietin, mahdanko laulaa lapselleni. Olen laulanut hänelle vielä suhteellisen vähän, ja vain kahta biisiä: Sinistä unta ja Siekkareiden Laulua.

Kesäloma on aivan kohta. Mies lähetti viestin, hän on kutakuinkin tunnin ajomatkan päässä. Minkähänlainen lomastamme muodostuu? Tämä on ensimmäinen kesälomamme yhdessä - toivottavasti en ole pakannut sitä liian täyteen odotuksia. Ainakaan odotukseni eivät sisällä mitään kovin konkreettista, mitään haavekuvia meistä kahden kesken auringonlaskussa minulla ei ole. Ovathan lainalapset toki seurassamme suurimman osan ajasta ja asettavat omat puitteensa yhdessäoloon. Onhan heidänkin saatava kesäilonsa, vaikka ne joskus saattavat olla hieman ristiriitaisia aikuisten kesähaaveiden kanssa.

Koskahan tilaamani kirjat tulevat?
Mitenköhän viihdymme vuokrakesämökillä, joka sijaitsee toisella puolen Suomea?
Suosiiko sää?
Saankohan paljon mansikoita pakastimeen ja jos saan, mahtuvatko ne sinne?
Pääseeköhän tuttavapariskunta lapsineen kylään ensi viikolla?
Viihtyvätköhän lapset keskenään?
Koskahan uskallan heittää talviturkkini (olen hankkinut hienon second-hand -äitiysuimapuvun, josta ei ole tulossa kuvia hah hah)?

Ihanaa: kesäkesäkesäkesä!


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Oivalluksia sisäisestä tilasta

Jos kirjoittaa blogiinsa kerran kuukaudessa, tuskin kukaan tekstejä lukee. Toisaalta, en minä suurta lukijakuntaa tavoittele. Jos tavoittelisin, olisin ahkerampi bloggaaja. Nyt olen hiljaa, vaikka suunnilleen joka päivä muotoilen sanoja sille, miten sanallistaisin kuluneen päivän tai muita tunnelmia.

Terveydenhoitaja sanoi minulle neuvolassa, että raskaanaolijat tuppaavat käpertymään itseensä ja uppoavat ikäänkuin omaan sisäiseen tilaansa. Niin minulle on ainakin käynyt, myönnän sen. Ei juuri ole hetkeä, jolloin en olisi tietoinen elämästä sisälläni. Elämästä, joka jo usein muistuttaa itsestään myyryämällä kyljeltä toiselle tai alhaalta ylös, tai potkunyrkkeilemällä kantoalukselleen mitä mielenkiintoisempia tuntemuksia. Minä kannustan häntä silittämällä vatsaa ja sanomalla: "Hyvä, hyvä". Mietin, kopsahtaako tämä kannustaminen omaan nilkkaani (tai muihin lähempänä sijaitseviin elimiin), kun elämä sisälläni päivä päivältä kasvaa ja voimistuu. Eilen aamulla itkin onnesta, kun radiossa Samuli Edelmann lauloi:
Äiti ottaa rinnoilleen
lapsen vastasyntyneen
silmissään on vielä tähtipölyä

Niin että ei tällaisesta elämästä voi joka päivä kirjoittaa.

Toisaalta, minulle on avautunut mielenkiintoisia näkökulmia omaan elämääni taaksepäin. Tänä viikonloppuna minulla on ollut aikaa ajatella, sillä olen yksin kotona. Tai kissojen kanssa, mutta niitä varten olen nostanut sälekaihtimet ja avannut ikkunan ja molemmat ovat nyt parkkeeranneet sohvan selkämykselle, josta voi paitsi hengitellä sisään virtaavaa kesäilmaa, myös vilkuilla halutessaan kadun tapahtumia. Nukkuminen on kuitenkin kissan parasta ajankulua ja siinä puuhassa molemmat kissat tällä hetkellä ovat - ohikulkeva auto tosin sai molempien silmät aukeamaan.

Mitä minä sitten aamulla ajattelin? Mietin, että miksi jäin kiinni parisuhteeseen, jossa vastapuoli ei koskaan minua oikeastaan tunnetasolla kohdannut. Sulloin meidät yhteiselämään aina jotenkin kiristämällä tai houkuttelemalla, vemputin kuukausi toisensa jälkeen käärmettä pulloon. Mies harasi aina vastaan. Hän kohteli minua huonosti (ilman omaa syytään, tavallaan, hän ei vain kertakaikkiaan pitänyt minusta tarpeeksi halutakseen tehdä kompromissejä tai uhrauksia), vältteli seuraani ja eli ikäänkuin yksin siinä rinnallani. Miksi sitten jämähdin tilanteeseen?

Siksi, että en ymmärtänyt, miksi minä en ollut riittävä. Mikä minussa oli vikana? Voisinko olla jotenkin parempi saavuttaakseni hänen varauksettoman kiintymyksensä tai vilpittömän halun viettää kanssani aikaa? Ei hänellä toki muita naisia ollut. Erotessamme hän totesi, että se, mitä minulla oli tarjota, oli kertakaikkiaan liian hyvää, hänellä ei ollut voimia kieltäytyä. Tarjosin hänen elämälleen ne puitteet, joita hän oli aina toivonut, mutta minä en ollut lähelläkään hänen toiveitaan. Mutta halusin niin kovasti olla. Siitä huolimatta, ettei hänkään ollut toiveideni mies (paremman ilmaisun puutteessa). Mutta sillä ei  ollut merkitystä, en huomannut koko asiaa, sillä keskityin yritykseeni olla jotenkin parempi, jotta hän rakastaisi minua.

Meni kolme vuotta (mikä häpeä - toisaalta ymmärrän, miksi ihmiset tällaisessa tilanteessa jaksavat lähes loputtomiin, sillä ihmisen nälkä on ehtymätön polttoaine ripustautujalle), että kykenin tunnustamaan tilanteen epätoivoisuuden. Tämä siitä huolimatta, että minulla oli kokemusta siitä, mitä on olla hyvässä parisuhteesa. Silloinhan kumpikaan ei suoranaisesti koe tekevänsä suuria kompromisseja tai myönnytyksiä. Molemmat tekevät osansa tehdäkseen toisen onnelliseksi ja ennen kaikkea huolehtivat samalla omasta onnellisuudestaan. Antavat tilaa nille asioille, jotka ovat toiselle ja itselle tärkeitä. Tekevät iltaisin ilmisläjän sohvannurkkaan ja katsovat TV:tä. Toisinaan mies pyyhkii liikutuksen kyyneliä puolison poskilta ja puhuu pehmeän rauhoittavasti: ei hätää kulta, tule tänne kainaloon.

Niin on nyt ja niin on hyvä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Sattumuksia

Luin blogeja. Ihmiset elävät erilaisia elämäntilanteita. Joku suree särkynyttä sydäntä niin riipaisevasti, että omasta itsestäkin kumpuavat muistot omista kipeistä kohdista. Toiset taas elävät lapsiperheiden arkea, mikä sekään ei ole mikään kattava ilmaisu, sillä arki poikkeaa rutiineineen eri perheissä toisistaan paljonkin, eikä sydämen särkyminen lapsiperheissäkään harvinaisuus ole.

Minä omasta puolestani nuhistelen kotona. Olen kiskonut jalkaani suurimmat lepohousuni, jotka silti tuntuvat vatsan kohdalta yllättävän puristavilta. Vielä eilen perättäiset hallitsemattomat aivastukset vavahduttelivat koko kehoani niin, että aloin jo huolestua. Tänään sentään voin jo nousta ylös sohvasta aivastamatta. Yöuni venyi kahteentoista tuntiin, ikäiselleni ihmiselle se on mielestäni kunnioitettava suoritus. Toipumiseni ei ole ainakaan riittämättömästä levosta kiinni.

Kissa kyyhöttää eteisen matolla ja kurkkii välillä minua. Olen alkanut jutella vatsalleni ja kissat usein erehtyvät lempeästä äänestäni ja saapuvat paikalle kerjäämään hellyyttä hekin. Vatsa vastaili eilen innokkailla muksahduksilla, en vain tiedä, olivatko ne sattumaa vai minun puheluni aiheuttamia. Aion uskoa jälkimmäistä, koska tulin asiasta niin onnelliseksi.

Minun isoäitini sai 12 lasta. Hän aloitti kolmissakymmenissä ja sai viimeisensä muutamaa vuotta ennen viisikymmenvuotispäiväänsä. Käytettävissä ei ollut juoksevaa vettä eikä pyykinpesukonetta. Aina, kun olen alkanut kokea riittämättömyyden tunteita ja pelkoa siitä, miten selviydyn uuden avuttoman ihmisen kanssa, olen ajatellut häntä. Kuinka jaksanut ja selvinnyt esimerkiksi silloin, kun saunan lauteilla syntyivät lapset 7 ja 8, kaksoset. Oma leiviskäni ei siinä valossa enää tunnukaan aivan mahdottomalta.

Kaksosista toinen (se nuorempi, muistaa hänen "isoveljensä" aina muistuttaa) on isäni. Ehkä ainoa asia, josta hän ehkä on jäänyt jonkin verran paitsi silkan ajanpuutteen vuoksi, ovat fyysiset hellyydenosoitukset. Niitä isä ei ole ollut siten kovin taitava lapsilleen jakamaan, eivätkä ne ole minunkaan vahvinta aluettani (toistaiseksi kömpelöt yritykseni ovat rajoittuneet lainalapsiin). No, ehkä minä kehityn.

Paljon, niin paljon, pitää mun vielä kasvaa ja kehittyä.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kaksi kirjoitusta

Veren sokerin vajottua aivan liian alas jouduin kipittämään äkkiä kauppaan hakemaan jotakin oikeaa ruokaa. Elin toivossa, että palvelutiskin salaattipöytä olisi ollut vielä avoinna, mutta koko palvelutiski oli jo suljettu. Ehkä, jos aivoissani olisi kiertänyt veri, olisin muistanut sen sulkemisajan. No, ruokin itseäni ja vähän kissaakin Saarioisten tonnikalasalaatilla. En löytänyt salaatista yhtään hyvää tonnikalaesiintymää, joten kissa sai pari palaa pastaakin. Ällistyksekseni kissa ei ollut millänsäkään, vaan popsi kaiken, minkä sai.

Tänään on hiljaista blogirintamalla, vain kaksi uutta kirjoitusta odotti minua syötteenlukijassa. Minulla on aavistus siitä, mikä voisi olla syynä tähän, sillä, kuten sanottua, kävin ulkona. Siellä tosiaan oli lämmin. Oikeastaan toinen ihana päivä, joka todella jo lupaa kesää.

TV:ssä ollaan prinsessa Victorian ja Danielin pikku-Estellen kastejuhlassa, ajauduin kanavalle vahingossa, mutta onhan tämä nyt nähtävä. Minä en kuulu kirkkoon, joten häntä, joka minua lempeästi sisältäni muksii, ei kasteta. Edellinen lause sisälsi suuren paljastuksen. En ole uskaltanut aikaisemmin hiiskua asiasta sanaakaan, sillä joka ikinen päivä sisälläni elää pelko siitä, jatkuuko kaikki, kuten pitäisi. Ja tästä syystä en ole oikein voinut blogiakaan päivittää, asia on niin suuri, että vie valtaosan ajatuksistani, mutta kuitenkin salaisuus, joka tosin alkaa nyt näkyä.

Tämän ihanan kesäisen päivän kunniaksi aion nyt tarjoilla itselleni ja asukilleni raikasta vesimelonia. Victoria näyttää televisiossa sädehtivältä ja onnelliselta ja uuden isän käsi hakeutuu tuon tuostakin silittämään pienen ihmisen hentoisia hiuksia.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Odotus

Minun on nälkä. Odotan kutsuhuutoa Mieheltä, jonka kanssa sovimme, että hän varoittaa minua etukäteen, kun ovat lapsien kanssa valmiit rantatumaan uimahallista ja siirtymään syömään. Kohta he joutuvat jo suuntaamaan kohti kotiaan toisella paikkakunnalla: kyllä, me elämme "vääränlaista" elämää.

Eräs läheiseni sattui pohtimaan ääneen, miten kapeat rajat ihmisille oikeastaan on asetettu elämisen suhteen. Ja kaikki tuntuu jotenkin saumattomasti ja suloisesti on kietoutuvan näiden sääntöjen ympärille. Jos ei noudata lausumattomia sääntöjä, ei sovi enää edes yhteiskunnan tietoteknisiin järjestelmiin. Näin kävi minulle, joka kävin sairaalan vastaanotolla. Siellä tiedusteltiin Miehen nimeä ja osoitetta. Kun ilmoitin, ettei miehen osoite ole sama kuin omani, seurasi kulmien kohottelua (etenkin, kun en muistanut heti osoitetta ulkoa - muistan minä omani kuitenkin). Kun tiedusteltiin suhteemme luonnetta, ilmoitin reippaasti meidän olevan avoliitossa. "Mutta", ilmoitti virkailija, "ette te voi olla, kun asutte eri osoitteissa". "Jaha", sanoin minä, "me emme sitten kai ole mitään".

Mutta olemme me muuta kuin emme mitään.

Uskokaa pois.


torstai 10. toukokuuta 2012

Aamu

Herään aamulla ja kaivan esiin puhelimeni, jota käytän herätyskellona (varmaankin useimmat tänä päivänä tekevät niin, vai kuinka?). Kello näyttää aikaa, joka osoittaa olevan 25 minuuttia siihen, kun kello varsinaisesti soi. Tunnen oloni suhteellisen virkeäksi, ja vaikka tiedän, että nukahdan, jos jään vuoteeseen, jään silti. Uudelleen nukahtamisen jälkeen nimittäin herää usein paljon väsyneempänä ja tokkuraisempana kuin ensiheräämisen jälkeen.

Oli miten oli, tämän primääri- ja sekundaariheräämisen väliin asettuvat ne kaikkeen kummallisimmat ja ajatuksiaherättävimmät unet. Tänään unessani oli Antti Reini. Hän opetti veljelleni kitaransoittoa, vaikka en koskaan ole nähnyt häntä roolissa, jossa hän kitaraa soittaisi. Hän myös kehui veljeni säveltämään biisiin kirjoittamiani sanoja, joita ei todellisuudessa ole. Herättyäni muistikuva Reinistä palautti mieleeni Irinan biisin nimeltään Hiljaisuus, jossa Reini mitään sanomatta kertoo tarinan miehen tunteista.

Hetkessä pystyin palauttamaan mieleeni sen tuskan, kun alkaa ymmärtää parisuhteensa ajatuvan karille. Kun puheyhteys alkaa kadota - ei ehkä kokonaan, arkipäiväisellä tasolla kaikki sujuu ehkä kuten ennenkin - mutta syvemmällä, pinnan alla ui yksinäisyys ja synkkyys. Tietää, että se, mitä joskus oli, on kadonnut. Kaipaa, mutta ei osaa sanoa, mitä. Kuten Irina biisin sanoissa sen muotoilee: "Mä en vaan pysty sanomaan, mikä mieltä painaa".

Ja onhan se totta, Antti Reini on äärimmäisen karismaattinen henkilö. Hyvä valinta aamu-uneen (ja musiikkivideoon). Ja miten niin naiset muka rakastuvat renttuihin? Kaikenlaisia höpöhöpö-väittämiä.

Voit ihailla eteeristä Irinaa ja vaikuttavaa Anttia täältä.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Unohduksia

Miten voi toistuvasti muistaa ja unohtaa saman asian? Ensin muistaa sen ajoissa, sitten unohtaa. Sitten muistaa sen liian myöhään ja jälleen unohtaa. Sitten itseään suuresti parjaten muistaa ja silti unohtaa. Ja tässä sitä ollaan, kaiken inhimillisen unohtelun mestarina.

Syytän viime aikoina minua vaivannutta ankaraa hajamielisyyttä. Ajatukseni ovat levällään ja lepattelevat siellä täällä. Enimmäkseen juuri siellä, siinä samassa paikassa, jossa esitetään kysymyksiä, mutta jossa vastauksia ei anneta. Ja sen vuoksi sitten unohtelee tärkeitä asioita. Tekee mieli alkaa nalkuttaa itselleen, mutta sitä olen tehnyt jo vuosia huonolla menestyksellä. Olkoon. Tilanne on nyt tämä ja näillä mennään.

Talousjakkaran päällä on lankakeriä. Netistä tilattuja, alpakkaa ja merinovillaa. Kävi hassusti niidenkin kanssa, kesken ostelun olen harhautunut ja ostanut liian paksua lankaa tarkoitukseensa. Eikä minulla ole sen kokoisia puikkojakaan. Ostokseni johtavat lisäostoksiin ja lopputulos on arvoitus itsellenikin. Onhan langat toki käytettävä ja voi miten kauniisti ne on värjättykin, orgaanisesti oikein.

Kissa on pyörinyt miehen läppäripussukan melkein karvaisemmaksi kuin kissa itse on. Tänään kokeilin lirkutella kissalle nähdäkseni, putoaako kissa silkasta onnesta pussukkansa päältä siinä piehtaroidessaan, mutta juuri kun reuna alkoi lähestyä, nousi kissa istuma-asentoon ja ryhtyi kasvojenpesuun. Kärpäset näyttävät pesevän kasvojaan samaan tapaan kuin kissat. Se on hyvin hämmentävää. Toisaalta, haukottelevathan ihmisetkin, kuten sorsat. Näin on.


lauantai 21. huhtikuuta 2012

Se todellakin toimii!

Voin lämpimästi suositella etikkaa hajunpoistajana (0,5 dl etikkaa 5 litraan vettä, liotus 0, 5 - 1 h). Mitä enemmän hajua, sitä enemmän etikkaa. Luinpa netistä, että joku oli oikaissut asiassa sen verran, että oli laittanut pesukoneeseen suoraan pesupalloon desin verran etikkaa ja tämäkin oli ajanut asiansa. Toiminee ainakin mietoihin ikäviin tuoksuihin. Ja ainakin, jos jollakulla on miesten urheiluvaatteita pestävänä, niin voisi olla hyvinkin kätevä kokeilu. Ei tarvitse mitään myrkkyjä koneeseen/viemäristöön runnoa.

On lauantai. Ulkona kuivumassa kaksi koneellista mahdollisimman tuoksutonta pyykkiä ja sohvalla vieressä nukkuu kissa, joka antoi leikata toisesta tassustaan kaikki kynnet ja toisesta yhden ja äristen toisen. Sitten ei enempää. Projektia on jatkettava huomenna. Leikkaaminen on tarpeen, sillä kollipoika kinuu hellyyttä tempomalla minua hihasta tassullaan. Nyt kynnet ovat niin pitkät, että kissa jää retonkeihini jumiin, ja sehän herättää kissassa paniikkireaktion. Ei hyväksi kissalle, eikä retongeilleni.

Mieli on hyvä siitä huolimatta, että aamulla luin kaupunkiimme rakennettavan suuren tornitalon. Sellaisia rumiluksia ei täällä ennen ole ollut ja nyt sellainen aiotaan pystyttää kahden korttelin päähän kodistani. Mielessäni näin kauhukuvia siitä, miten talo pimentäisi auringon ja miten ikkunoistani sisään näkisi 144 ihmistä. Arvioni perustuu siihen, että jokaista 25 neliötä kohti talossa asuisi yksi ihminen. 

Kotini tulee pikapuoliin olemaan mullistuksen kohteena myös sisätiloiltaan. Lainalasten yöpymispaikka muuttuu. Toinen heistä saa (jos osaamme Miehen kanssa olla tarpeeksi kekseliäitä) jonkinlaisen Cars-henkisen vuoteen, joka muokataan vanhasta sohvanrungosta. Tyttönen on perinyt paitsi isänsä kauniit silmät, myös innon motoroituihin vempeleisiin. Katsotaan, osaammeko/jaksammeko saada jotakin aikaan. Taidan alkaa heti googlata netistä, onko kukaan keksinyt mitään inspiraatiota herättävää.

Start your engines.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Puhdista etiikalla

Otsikko juontaa juurensa siihen, että olen yrittänyt poistaa hankkimistani second hand -tekstiileistä vierasta hajua kylvettämällä niitä vesi-etikkaseoksessa. Tekstiilit, 20 litraa vettä ja 2 dl etikkaa. Annetaan seistä puoli tuntia tai tunnin. Minä annoin niiden seistä tunnin. Äsken laitoin ne pesukoneeseen. Sitten aion vielä kiikuttaa pyykkitelineen ulos. En osaa siis vielä sanoa, kuinka hyvin metodi toimii hajunpoistoon.

Olen sen sijaan kokeillut etikkaa vedenkeittimen puhdistamiseen. Silloin seossuhde on 1:1:een etikkaa ja vettä. Mutta minä rukka päätin vauhdittaa prosessia lämmittämällä vesi-etikkaseosta. Kyllä: kalkki keittimestä totisesti lähti, mutta myös asunto oli sen jälkeen melkoisen aromaattinen.

Niin ja se otsikko: se kumpusi vain siitä, miten katsoessani etikkaohjeita Rajamäen sivuilta muokkasin heidän otsikkonsa uuteen uskoon lahjoittamalla sille yhden vokaalin lisää. Sanaleikkejä oman pääni sisällä.

Näin huvittelee Karenina Unska.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

On siis kevät...

Ja huhtikuu. On samaan aikaan kylmää ja lämmintä. Tänään kun kuljimme ulkona, varjopaikoissa palelsi, mutta auringossa tuntui ihana lämpö. Ravintolassa lainalapset lusikoivat jäätelöä ja minä toivoin, että he osaisivat nauttia siitä, että vielä mahtuvat istumaan ravintolan ikkunalaudalla auringonlaikussa tai makaamaan penkillä pää sylissäni. Sanoin miehelle, että hyvä aterian jälkeen rehellisesti sanoen, minäkin haluaisin tehdä niin.

Mietin omaa hiljaiseloani ja maailman reunalta putoamista (en siis ole pudonnut kuitenkaan). Syystä tai toisesta, kun ajattelin maailman reunaa, tuli mieleeni pannukakku. Siitä onkin todella aikaa, kun olen viimeksi valmistanut pannukakkua. Olisikohan minulla siihen ainekset? Vietin pääsiäistä toipilaana, joten kananmunat jököttävät edelleen kennoissaan jääkaapissa, niitä ei tänä pääsiäisenä tullut maalailtua. Huono omatunto yritti kyllä korottaa ääntään mieleni reunalta, mutta aina kun se raotti suurta suutaan, sulloin sen täyteen järkisyitä ja sain kuin saikin suurimmat piiskomiset vaiennettua. Vähän jupinaa sieltä silti kuuluu vieläkin.

Kateellisena olen myös seurannut muiden bloggaajien pääsiäisruokia, omani jäivät nekin perussuorituksen tasolle. Tosin kukaan ei kylläkään myöskään valittanut (ainakaan tavanomaista enempää).

Huvitun siitä, että televisiossa varhaisnuorten Galaxi-ohjelmassa poika ja tyttö tekivät yhdessä mysliä. Muuton yhdessä, paitsi, että tyttö päätti kaiken, jopa sen, että lisäsi pojan edessä jo lautasella olevaan mysliannokseen hunajaa pojalta mitään kysymättä. Ohjat käsiin, mitäpä sitä suotta miehiltä mitään kyselemään.

Odotan malttamattomana perjantaita. Silloin on hyvän ystävän taidenäyttelyn avajaiset ja muuan tärkeä tapaaminen. Voi miten on ihanaa, että kevät on jo näin pitkällä.  Jään odottamaan orvokkeja, lehdokkeja, vuokkoja ja monia muita.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Hiljaiseloa

Karenina Unska on vaipunut keväthorrokseen. Nautin minä siitä, miten aurinko matalalta kurkkii asuntooni ja paljastaa kaikki tahrat ja pölykerrostumat. Kevät tuntuu tekevän ihmisen omille kerroksille ihan samoin. Tulee tarve uudistua, kokea, virkistyä, avautua. Aloittaa jotakin uutta. Ihan alusta.

Ihan alusta me aloitimme lainalasten kanssa kauranjyvien viljelyn. Ensin askarreltiin purkit, sitten laitettiin niihin multaa, mies ja tytöt kylvivät siemeniä. Minä sujautin purkkien päälle muovipussit, siellä ne nyt minikasvihuoneissaan miettivät, olisiko syytä itää. Tyttöjen vuoksi toivon, että itävät. Saisivat pääsiäistiput vihreän niityn, jolla tepastella. Ja kissat jotan, mitä tassuin sörkkiä ja käydä hampain salaa harventamassa.

Mies ehdotteli, että pääsiäisenä pitäisi tehdä oikea pääsiäismunajahti. Hän tarkoitti varmaankin täällä kotioloissa, mutta nyt ryhdyin miettimään, että pitäisikö sään salliessa siirtää munajahti läheiseen puistoon. Tosin meidän pitäisi miehen kanssa tehdä puistoon esitiedusteluretki, piirtää kartta ja miettiä, mihin munat piilotetaan. Sää on kai viilenemässä, sääli. Ehdin jo iloita siitä, miten en ole tänään laittanut villatakkia sisätiloissa ollenkaan ylleni.

Niin, pääsiäinen ensin, sitten vappu. Vielä viikko maaliskuuta, sitten jo huhtikuu, ihan todellista ja oikeaa kevättä jo ja toukokuu saattaa yllättää hyvinkin lämpimillä, jopa kesäisillä päivillä. Ai että.

Kyä on hianoo.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Semminkin

Eräs mies sanoi kerran pitävänsä minusta siksi, että olen yksi niistä harvoista ihmisistä, joka arkipuhekielessään käyttää sanaa 'semminkin'. Se on yksi omaperäisimmistä asioista, joilla kukaan on koskaan perustellut minusta pitävänsä. Harmillista kyllä, kyseinen henkilö on sen jälkeen tuntunut jotenkin lipuneen minusta kauemmas. En oikein tiedä miksi, kenties syynä on vain arkipäiväinen kiire. Ja toisinaan ihmiset vain lipuvat kauemmas, onneksi joskus silti lähemmäskin.

Suurensuuren lähemmäslipumisen tunteen koin viikonloppuna, kun kävin ystävättären luona kylässä. Kun näin hänet, puhkesin oitis kyyneliin, sillä hän näytti niin kauniilta. Hän oli saavuttanut tavoitteen, josta oli haaveillut niin pitkään ja minä olin hänen puolestaan niin kertakaikkisen onnellinen. Ja toisaalta, hänen olemuksensa vei minut vuosien taakse, niihin hetkiin, jolloin tutustuimme. Hän on minulle niin kovin tärkeä. Nautin siitä, miten puhuimme ja puhuimme, niin että suut kuivuivat ja taatusti molemmista tuntui, ettemme silti saisi vaihdettua kyllin paljon -- kaikkea, voi, niin kaikkea.

Oi ihmisiä, oi ystävyyttä.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Tunnelin päässä...


Oikeasti pitäisi mennä nukkumaan, mutta juutuin katsomaan ihmisiä, jotka ovat juuttuneet johonkin tunneliin. Ja Stallone on juuttunut pyörivään tuulettimen vispilään. Jossa näkyy digitaalinen näyttö siitä, koska vispilä seuraavaksi käynnistyy. Olen melko varma, että oikeissa tunnelituulettimissa ei ole erillisiä digitaalinäyttöjä.

Stallone kuitenkin kiipeää, kieppuu, karjuu ja hikoilee.

Melkein yhtä jännittävää kuin unimaailmani. Eräänä aamuna tällä viikolla sain ihan uuden mausteen unipuolelle. Minulle esitettiin kaksi vaihtoehtoa (joita ei varmaankaan kannattaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin): haluaisinko uneksua Kaksiselkäisen pedon tunnustuksista vaiko Jukka-Pojan sielunelämästä. Valitsin Jukka-Pojan, muistaakseni katselin useamman jakson hänen sielunelämästään. Se ei ollut läheskään niin rauhallinen ja letkeä, kuin mies itse vaikuttaa olevan. Ehkä siihen vaikutti se pikkuseikka, että hänen sielunelämänsä sattui kumpuamaan unennäkijän omasta sielunelämästä.

Taidan vielä tarvita lisää joogaa. Tai edes vähän joogaa.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

1900

On jotenkin uskomaton ajatus, että vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä Suomella on ollut tarjota paitsi Akseli Gallen-Kallelan töitä, myös Emil Halosen ja Albert Edelfeltin töitä. Jean Sibelius sävelsi näyttelyä varten Finlandian. Kävi tosin niin, että Finlandian esitysajankohta oli huono ja kuulijoita vähän, ilmeisesti Ranskassa alkoi tuolloin loma-aika.

Kun joskus männävuosina luin Edvard Munchista kirjoitetun elämäkerran, oli jännää, miten kirjassa toistuvasti esiintyi suomalainen taiteilija, johon viitattiin nimellä Gallen. Ei tarvitse paljoakaan käytellä hakukonetta, että voi todeta heidän pitäneen mm. yhteisen näyttelyn Berliinissä. Uskomatonta, millaisia maailmankansalaisia taiteilijat ovat jo tuolloin olleet. Maailma oli silloin aivan toinen. Ihmiset tosin pitkälti samanlaisia, me emme niin kovin hätäisesti muutu.

Keitähän olisivat meidän tämän päivän Gallen-Kallelamme ja Sibeliuksemme? Tietenkin heitä on, mutta osaaminen tuntuu olevan niin laajalle levinnyttä, että olisi vaikea poimia joukosta niitä oikeita helmiä.

Meneeköhän lahjakkuutta tänä päivänä yhtä paljon hukkaan kuin menneisyydessä? Eräs ihminen väitti minulle kivenkovaan, että yksikään superlahjakas yksilö ei enää tämän päivän Suomessa voi jäädä huomaamatta. Olin itse kovasti toista mieltä. Ehkä meillä voi olla paremmat mahdollisuudet havaita lahjakkuutta tänä päivänä, mutta myös muu häly on lisääntynyt, kiire ja välinpitämättömyys. Vaikea sanoa.  

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Sairastupa raportoi...


Minun oli tarkoitus pitää talvilomaa viikon kuluttua, mutta suunnitelmat menivät uusiksi. Näin yrittäjän asemassa on joko lomailtava tai sairastettava – kummastakaan ei kukaan mitään maksa, joten tällä kertaa lomailu kallistui sitten sairastamisen puolelle viikon ennen suunniteltua aikaa.

Ensin vietiin miestä, sitten viisi päivää hänen sairastumisensa jälkeen sairastuin minä. Nyt on parempi hetki, joten päätin kirjoittaa, sillä ilta tuo varmaan jälleen taas säryt ja kuumehorkan muassaan. Ajatus ei tunnu järin houkuttelevalta, sillä mies joutuu tänään lähtemään luotani – onneksi hän sentään itse ehti kutakuinkin parantua.

Hän lupasi vielä käydä tyhjentämässä paikallisen apteekin ja ruokakaupan hyväkseni, jotta päräjäisin (niin hauska kirjoitusvirhe, etten  halua korjata) täällä neljän seinän sisällä tarvittavat 3 – 4 päivää, mitä tämä tällainen kuumeilu sitten ikinä kestääkin. Pyysin myös karkkia, jos ei sängystä paljon jaksa ylös ponnistaa, niin eikö ihminen hyvin elä sokerilla?

Pysykääpä itse terveinä, ihmiset.

torstai 16. helmikuuta 2012

Naurua ja nautintoa

Ah, mikä ihana ilta. Mies soittaa yläkerrassa rumpuja, kissa nukkuu vieressäni sohvalla. Olemme nauttineet jumalaista ruokaa, jonka ohje löytyy täältä. Tosin myönnettäköön, että korvasimme toisen mozzarellapötkön vuohenjuustopötköllä tai oikeastaan kahdella pienellä, jotka oli pakattu samaan pakkaukseen. Mutta noin muutoin olimme aivan haltioissamme – keskellä viikkoa näin onnistunut ruokaelämys.

Lisäksi katsomme Miehen kanssa uuden Kolme miestä ja tyttö -sarjan ensimmäisen jakson. Mies nauraa pääosan esittäjätärtä riemuissaan. Hihkuu sitten minulle, että ymmärränkö NYT miksi kyseinen näyttelijätär muistuttaa minua (älkää nyt kuvitelko kuitenkaan, että ulkonäöltään). Tai tarkemminsanoen hänen roolihahmonsa: nainen ilman tilannetajua. Ymmärränhän minä. Mutta minä saan Miehen nauramaan olemalla oma itseni – toisinaan päätään puistellen ja hienoinen epätoivon ilme kasvoillaan, mutta silti: hän nauraa.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Jospa minäkin...

Mikähän nyt on. Yllätin itsenikin tänään miettimästä, onko minulla mitään sanottavaa. Tai onko se, mitä aion sanoa mitenkään sanomisen arvoista. Yksi lempiblogeistani sulki ovensa. Se tarkoittaa myös sitä, että ovet sulkeutuivat myös sellaisen ihmisen elämään, jota oli oppinut arvostamaan kirjoittajana, älykkäänä ja lämpimänä ihmisenä: kiinnostavana ja rohkeana naisena, joka antoi ajattelemisen aihetta. Hän kirjoitti myös surusta, ehkä osin siksi olen kirjoittanut siitä minäkin. Koska uskoisin kaikkien kirjoittavan siksi, että uskoo ja toivoo jaetun kokemuksen olevan jollekulle arvokas.

Toisaalta, minäkään en ole kirjoittanut vähään aikaan, koska elämä vie aikaa kirjoittamiselta. Ja jos kirjoitan, haluan, että minulla on jotain sanottavaa. Jospa minäkin siis turvautuisin aluksi siihen, että vähemmän on enemmän. Annan muiden asioiden mennä blogin edelle, ja kirjoitan silloin, kun on sanottavaa, mutta jos muut asiat ajavat edelle, annan niille etusijan. Ja tällä hetkellä elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista, asioita, jotka vaativat ja ansaitsevat etusijoja.

Lisäksi aion alkaa neuvotella sisäisen ääneni kanssa. Sillä on tapana nalkuttaa minulle tekemättömistä töistä. Aion opettaa sen kiittämään minua siitä, kun olen saanut jotain aikaan. Eiväthän tekemättömät työt koskaan lopu. Muistanhan minä ne nalkuttamattakin. Jos kerran muut eivät huomauttele, miksi minä siis huomauttelen itseäni? Itseensä voi ihminen vaikuttaa, muihin ei.

Huomattua kauneutta: talven hurmaavasti kuorruttamat metsän puut tien molemmin puolin.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Pelkkää kuvitelmaa

Katselin presidenttiparia, joka kävi tutustumassa uuteen kotiinsa. Samaistuin Niinistön puolisoon, joka vaikutti olevan vilpittömän kauhuissaan koko tilanteesta ja yritti ikäänkuin olla törmäämättä mihinkään ja sanomatta mitään. Tottakai minäkin olisin kauhuissani hänen asemassaan. Pää huutaisi että apua, apua, televisiokameroita, hienoja ihmisiä, virallisia tilanteita – minä en halua tätä. Ehkä tulkitsen väärin, toivottavasti. En halua kenenkään tuntevan oloaan vangituksi omaan elämäänsä, vaikka todentotta juuri sellaista vertausta Tarja Halonen taisi menneistä kausistaan käyttää: elinkautista.

Toivotaan, että Haukiolla on mahdollisuus tulevaisuudessakin jatkaa omaa työtään, vaikkakin työpaikan vaihto on poliittisen painotuksen vuoksi pakollinen. Toki nyt voisi olla hyvä aika myöskin kirjoittamiseen. En minä koskaan ollut huolissani Arajärven hyvinvoinnista, mutta hän ei koskaan näyttänyt mitenkään kärsivältä. Hän näytti olevan oikeassa paikassaan, luontui tilaansa. Tosin minä olen vain minä ja voin olla ihan väärässä. Elämä on hassuja sattumia täynnä.

Kuva täältä
Kuva täältä


sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Vesireittejä


Lumipyry on vallannut kaupungin. Luvassa on lumitöitä useammallekin ihmiselle. Toivottavasti ihmiset jaksavat käydä äänestämässä silti, vaikka pienet jäiset neulat paiskataan päin kasvoja. Minua ainakin jännittää, toivon, että äänestystulos on mahdollisimman tasainen ja tietysti parhaimmassa tapauksessa oman ehdokkaan kannalle taipuva, vaikkakin realistina pahoin pelkään, ettei niin käy.

Juhlajuomat (Ecusson-siiderit) on kuitenkin illaksi varattu ja tarpeet meksikolaiseen ruokaan on kohdakkoin haettava kaupasta. Mies ilmoitti, että aina presidentinvaalien ensimmäisen ja toisen kierroksen ratkaisupäivinä on tehtävä meksikolaista ruokaa ja mikäpä minä siihen olen vastaan väittämään.

Eilen oli yllättyksellinen, jännittävä ja mukava päivä. Tänään vaaleja lukuunottamatta jokseenkin normaali lötkösunnuntai. Myöhään sängyssä lojumista, aamiainen ja lehdenlukua ja nyt soi stereoista Ultra Bra ja yläkerrassa paukkuvat rummut. Sisällä on lämmin ja ulkona tuiskuaa lumi. Hangessa sipsutteli hienostuneesti harmaavalkoinen suuri kissa, jonka häntä oli pörhistynyt suureksi patukaksi. Autoja kulkee harvakseltaan ohi ja pillifarkkuihin pukeutunut tyttö pudottelee ilmaisjakeluja lumivaippaisiin postilaatikkoihin huppu päässään.

Taidan juoda vielä yhden kupillisen teetä.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Lupaan, etten paasaa enempää, mutta...


Kohta on vaalipäivä. Mahtavatko ehdokkaat olla itse niin uupuneita kuin minä jo alan olla? Katselin tänään dokumenttia Haavistosta. Ohjelmassa näytettiin myös erästä rouvaa, joka oli nähnyt Haaviston vaalitilaisuudessa ja kehui häntä kauniin sanoin: älykäs, sivistynyt, humaani, siihen suuntaan. Kun häneltä kysyttiin, aikooko rouva äänestää häntä, rouva vastasi: “En aio, kun en voi hyväksyä hänen siviilisäätyään”. 

Voi että minun vereni kiehui. Korostan, että hyväksyn ilman muuta sellaiset perustelut, että Niinistö on äänestäjän mielestä yksinkertaisesti pätevämpi, tai hänen arvonsa paremmin vastaavat äänestäjän omia arvoja. Mutta haluaako Niinistö tulla valituksi siksi, että on hetero?

Haavistoa on myös moitittu liiallisesta sovittelevuudesta (voiko sellaista olla?). Kuitenkin jos kohdemassa on ihmisoikeusongelmia, Haavisto nostaisi ne keskusteluissa esiin. Niinistö ei nostaisi, mikäli olisi vaara, että Suomen kauppasuhteet kyseiseen maahan saattaisivat vaarantua. Kumpi silloin on liian sovittelevainen? Molempien kantahan on selvästi perusteltavissa.

Lähinnä omaksi huvikseni tein vertailun Haaviston ja Niinistön kaikista aloitteista alkaen vuodesta 1989. Ne ovat vanhoja (uusimmat muistaakseni vuodelta -94), mutta kuitenkin arvokeskustelussa suuntaa-antavia. Lähde on eduskunnan aloitehaku täällä. Näin aloitteet jakautuivat:
Jos ihmettelette, mikä minuun nyt meni, kun otin tällaisen asian esille, on kai tunnustettava, että aivan liian läheltä minua on löytynyt ihminen, joka on päättänyt antaa äänensä Niinistölle lähinnä siksi, että hänellä on niin edustava puoliso (ja sentään nainen). Myönnän, se satutti minua ihan aidosti. Jos minä rakastaisin toista naista, mitätöityisinkö minäkin hänen silmissään?

maanantai 30. tammikuuta 2012

Nykyisyyden taikaa löytämässä


Ihana viikonloppu. En tehnyt juuri mitään. Pesin pyykkiä, voi miten sitä pesinkään, kaiken muun lykkäsin koneeseen, paitsi kissat. Astioitakin pesin ja imuroin, hartaasti ja ajan kanssa kuulokkeet päässä ja äänekkäästi myötälaulaen. Niin ja askartelin vauvakortin ja kudoin pikkuruiset alpakkasukat. Sunnuntai-iltana katselin elokuvaa taianomaisesta lelukaupasta ja hurmaannuin täysin Dustin Hoffmanin roolihahmon lausahduksesta, jonka kiireesti kirjoitin heti muistiin. Se kuuluu näin:
“Your life is an occasion. Rise to it.”
Näillä eväin uuteen viikkoon, ystävät hyvät.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Lensin matalalla

Heräsin aamulla lentämisuneen. Tai oikeammin siihen, ettei lentämiseni oikein sujunut. Unissa ei koskaan oikeastaan voi tietää, onnistuuko irtoaminen maan pinnasta. Siihen on aina keskityttävä äärimmäisen intensiivisesti ja ikäänkuin luotettava siihen, että on ilmaa kevyempi. Ja silloin nousee, tai saattaa nousta ihanaan, kahleettomaan liitoon ja kohota niin korkealle kuin haluaa tai uskaltaa. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut nostetta kuin ehkä metrin korkeuteen ja sitten en lopulta enää siihenkään. En ehkä luottanut itseeni tarpeeksi. Uskon kuitenkin, että tulevina öinä nousen vielä kantavammille näkymättömille siivilleni.

Kuulin, että Miehen ystävälle oli syntynyt vauva. Ajattelin askarrella heille viikonlopun aikana jonkinlaisen onnittelukortin. Pitäisiköhän pikkuiselle kutoa vielä töppösetkin? Ehtisinköhän, minulla on periaatteessa vapaa viikonloppu, jonka tosin olen aikatauluttanut kaikenlaiseen hyödylliseen toimintaan, kuten siivoamiseen ja pyykinpesuun. Mutta aikaa on kuitenkin kaksi päivää, ei kai pyykkiäkään voi loputtomiin pestä tahikka tiskejä tiskata? Kaapissa olisi vielä pieni keränen unelmanpehmeää alpakkalankaa.

Mietin tuoreen äidin tuntoja. Onko hän ihmeissään, hämmentynyt, äärettömän onnellinen, huolissaan, onko hänellä kipuja, pelkoja? Entä isä? Luotaileeko hän isyyttään itsestään: tunnenko minä nyt oloni erilaiseksi, kypsemmäksi, vahvemmaksi, isäksi. Isäksi muututaan yhtä nopeasti kuin äidiksi, mutta todellisuudessa kasvu vanhemmuuteen tapahtunee paljon hitaammin.

Mutta eritoten minuun luo lämpöä sen seikan ajatteleminen, että uuden elämän alkuunsaattaminen ilmentää suurta luottamusta ihmisyyteen. Uskoa siihen, että voimme tarjota lapsillemme vielä maailman, jossa on humaaniutta, naurua, huolenpitoa, linnunlaulua, mehiläisten surinaa, laineen liplatusta, kesäöiden lämmintä ja upottavaa hiljaisuutta.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Luksuselämää

Menimme tänään ystävättären kanssa äkkipäätöksellä ravintolaan syömään. Kyseisessä ravintolassa on tarjoilija, joka aina jaksaa liverrellä iloisena. Ai, mikä nautinto onkaan ruoka silloin, kun on oikein kova nälkä. Ja mikä etuoikeus onkaan se, että saattaa silloin tällöin käydä ravintoloissa nauttimassa muiden valmistamaa ruokaa.

Viikonloppuna kävimme Miehen kanssa ravintolassa syömässä. Hän söi poroa, minä kasvisruokaa. Kumpikaan meistä ei ollut erityisen vaikuttunut. Ruoka oli kyllä raaka-aineidensa summa, mutta ei noussut lentoon. Kun yhdessä mietimme Miehen kanssa vaikutelmiamme ravintolasta, hän innostui ja ehdotti, että testaisimme kaikki kaupungin ravintolat, joissa emme ole käyneet. Mikä ihana ehdotus! Meillä on lukuisia tutkimattomia paikkoja, joista ensimmäiseen tutustunemme kahden viikon kuluttua. Tekee heti mieli alkaa tutustua ruokalistoihin, mutta ehkä mieli pitää malttaa, sillä on jo myöhä ja työviikkoa on vielä yksi päivä jäljellä.

Miten luksusta onkaan elämä. Ruokailua ja hyvää seuraa ja yöksi saan vielä Paul Austerin vuodekaverikseni ja hän on valmis huvittamaan minua niin kauan kuin jaksan ja haluan. Oraakkeliyössä on jännä rakenne: Auster kuljettaa ikäänkuin kahta tarinaa rinnakkain, vähän kuin lukisi kahta kirjaa samanaikaisesti. Pääni on vähän pyörällä asiasta, mutta luulen, että pääsen asian kanssa sinuiksi, jahka jatkan lukemista.  

torstai 26. tammikuuta 2012

Kaakaosta ja rakastamisesta


Tänään on kaakaopäivä. Talvikin tuntuu vihdoin alkaneen, sääennusteessa lämpökäyrä laski kun lehmän häntä. Olenkohan minä kirjoittanut tuon saman lauseen aikaisemminkin? Kärsiiköhän kukaan muu bloggaajan de-ja-vu:sta, kaihertavasta tunteesta, että olen varmaan sanonut tämän aikaisemminkin?

Suunnittelen lahjaa häihin, joihin en pääse olosuhteiden pakosta osallistumaan. Olen kuitenkin aikaisemminkin kertonut siitä, miten kauniita juhlia häät ovat. Olen ollut kaikenlaisissa, pienissä ja suurissa, virallisissa ja rennommissa. Kaupungissa ja maalla. Omissanikin olen ollut kerran. Ihan en onnistunut, mutta tarkoitus oli vilpittömästi onnistua (jos parisuhteista puhuttaessa voi ylipäänsä käyttää sanaa onnistuminen). Ei kai keneltäkään enempää voi toivoakaan, kuin sitä, että naimisiin menon hetkellä luottaa siihen, että ihminen on oikea ja hänen kanssaan haluaa elämänsä viettää ja jakaa.

Äh nukkumaanmenoaika. Mutta sainpa kaakaota!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Kyllä jännitti

Mutta niin vain hoilahti Haavisto toiselle kierrokselle. Käyrä oli kuin olikin nouseva. Eivät menneet Jarlan ennustukset pieleen.

Vaalivalvojaisten jännityksen jälkeen Mies lepäilee sohvalla ja naputtelee sormillaan tahtia Jukka Pojan soitannan ja laulannan mukana. Tänään on ollut hyvä päivä. Niin oli eilenkin.  

torstai 19. tammikuuta 2012

Ensin ajatus, sitten toinen


TV:ssä Frasier jahtaa heinäsirkkaa. Minäkin olen jahdannut sellaista Yhdysvalloissa sijainneessa asunnossani. Tällä hetkellä sen myöntäminen tuntuu kyllä kurjalta, minä jahtaamassa hyönteisparkaa. Mutta uskokaa kun sanon, ettei oikein ole kuviteltavissa, miten hurjan kova ääni niistä otuksista tulee. Se tekee nukkumisen mahdottomaksi. Ainakin silloin, kun otus on majoittunut samaan asuntoon ja sisäpuolelle.

Asuminen ulkomailla oli oikeastaan melkoisen hurjaa, sillä ihan kaikki oli kovin erilaista. Päältäavautuvan pyykinpesukoneen kannen alla oli avonainen rumpu, jonka keskellä pönötti kierteinen tolppa. Lieden levyt olivat avoimia kierrehässäköitä, joihin kaikki muruset putoilivat. WC-istuinten reikä oli pikkiriikkinen ja vesi pyöri niissä ihan oudosti. Bideesuihkuja ei ollut. Vehnäjauhoihin oli lisätty kaikenlaisia lisäaineita niin, että ne kohosivat itsekseen.

Toisaalta, olivat myös pehmeät, pimeät ja kuumat yöt. Lämpö ja pimeys oli jotenkin kiehtovaa, pohjoisen lapselle niin kovin vaikeaa ymmärtää. Aina vain eksoottista ja ihanaa. Ehkä sitä kaipaan eniten, iltojen pimeää kuumuutta ja ulkoterasseja, joilla saattoi istua ystävien kera puiden katveessa. Lämpimän päivän viipyilevää tuoksua ilmassa.

Ystävät kävivät luonamme vierailulla. Me näimme tornadon parvekkeeltamme. Uima-altaalla näimme pienen vihreän liskon, jonka selässä oli heltta, jonka se saattoi nostaa pystyyn. Aivan kuin pienenpieni dinosaurus. Se oli ihmeellinen! Ja ihmeitä meille olivat kaikki muutkin tavalliset otukset: vyötiäiset, pesukarhut, haisunäädät ja opossumit.

Maailma noin ylipäänsä on muuten aika ihmeellinen paikka.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Uusi viikko

Aina alkaa jotain uutta. Juuri on alkanut uusi viikko. Minä olen jumahtanut TV:n ääreen katsomaan, miten englantilainen laulajatar pudottaa kilojaan. Minunkin olisi kai hiljalleen lopetettava joulunjälkeinen syöpöttelyni, onneksi huomenna on muutoinkin urheilupäivä. Tänään keskustelin ystävän kanssa ja ompelin suuren kassin, jossa voin kuljettaa pyykit kellariin. Kassin tarkoitus on olla sen suuruinen, mitä pyykkikone vetää. Hämmästytin hieman itsenikin saamalla sen aikaiseksi.

Kissa makaa kääryleenä sohvalla ja näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. On kohtuullisen siistiä ja kodikasta. Kirjahyllyssä odottaa pari uutta kirjaa, Haahtelaa ja Austeria. En ole vielä arponut, kummasta aloitan. Taidan taipua Haahtelaan.

Taivun häneen ihan heti.

torstai 12. tammikuuta 2012

Yliherkkä idealisti (taas) rähmällään


Sitä ihminen viettää normaalin päivän: käy ennakkoäänestämässä, ruokaostoksilla, kahvilla hyvien ystävien kanssa. Tulee sitten kotiin ja luulee, että kaikki on kunnossa. Sitten kuulee uutisen siitä, miten itselle tärkeää ihmistä vastaan vihamielisesti hyökätään. Ajautuu voimattomuuden tilaan. Tuntee, miten toisen ihmisen hallitsematon vihamielisyys ja tilanteen epävarmuus kasvaa eteen kuin valtaisa tuulimylly, jonka pilviä silpovat lavat eivät aio pysähtyä koskaan vaikka kuinka taistelisin, anoisin tai ryömisin. Voin lähes kuulla niiden tasaiset humahdukset, jotka kerta toisensa jälkeen heittävät hiukset kasvoilta ja nostattavat vedet silmiin.

Ihmiset voivat olla kuin luonnonvoimia. On vain pakottauduttava hengittämään rauhallisesti ja yritettävä luottaa siihen, että asiat jollakin tapaa järjestyvät. Mutta minun on myönnettävä, että herra Ylppö oli oikeassa sanoessaan: “Pelko, pelko saa vallan helposti”.

Tänään sain odottamattomalta taholta yhteistyötarjouksen, tarjouspyynnön oikeastaan. Mielikuvitus hyrähti heti käyntiin, uusi haaste tuntui kuin minulle olisi ojennettu suuri, tuore makea mansikka keskellä tammikuuta. Toivon että saan ilmaan haihtuneet riehakkaan pulppuilevat ajatukseni houkuteltua takaisin luokseni. Kenenköhän turviin ne lepattelivat?

Ja vielä:
Miksi aikuisuus on niin vaikeaa?
Onko tämä kaikki minun syytäni?

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Luetteloitua


Tänään minua vaivaa Olen-unohtanut-jotakin-tärkeää -olo. Yritän vähän väliä harvalla hajakammalla sorkkia aivojen pohjalle, sattuisiko siellä risteilemään se Unohtunut Asia. Ei ole vielä osunut haarukkaan. Muistin hakea pyykitkin ja levittää ne. Tyhjensin tiskikoneenkin. En kuitenkaan tehnyt suunnilleen puoliakaan siitä, mitä minun oli tarkoitus tänään tehdä. Joskus (=aina) asetan itselleni liian korkeita vaatimuksia. Miksi aina päivällä töissä kuvittelen, että kotiin päästyäni olisin pulppuilevan täynnä toimintaenergiaa, kun niin ei ole koskaan vielä käynyt. Voiko tästä päätellä, että olen optimisti, sillä töissä melko usein kirjoittelen itselleni to-do -listoja, joiden rivit sitten kulkevat liimalappuina kalenterin välissä pitkän tovin, ennen kuin olen saanut kaiken viivattua yli. Joskus joudun tekemään koontilistoja, kun lappuja ilmestyy toinen toisensa perään.

En minä sentään aina lappuja kanniskele. Ja tänäänkin olen sopinut itseni kanssa olevani ihan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan. Kissa hipsii portaita alas. Joskus kissojen hipsuttelu portaissa kuulostaa ihmiseltä. Tällä kertaa alas tuli kissatyttö, kollipoika on huomattavasti ronskimpi liikkeissään ja siksi on yleensä syypää portaita alaslaskeutujan virheelliseen lajinmääritykseen.

Hyvin korkealla to-do -listalla on kuitenkin äänestäminen. Katsoin tänään presidenttitentin, johon Haavisto osallistui. Järkytyin siitä tavasta, millä hänen suhdettaan ruodittiin. Mietin, miltä tuntuisi istua hänen paikallaan ja kuunnella haastavaan sävyyn esitettyjä kysymyksiä siitä, aionko ottaa Miehen mukaan valtiovierailulle ja isännöimmekö tapaamisia yhdessä, vai pidänkö suhteeni Mieheen mielummin piilossa? Olisi kauhea joutua ruotimaan ja perustelemaan omaa parisuhdettaan, tuntui hyvin ikävältä, että hän niin joutui tekemään. Tosin hän pysyi koko ajan rauhallisena ja vastasi kaikkeen järkevästi ja johdonmukaisesti. Piirretään paperille kakkonen ja katsotaan, miten pitkälle se riittää.