torstai 29. joulukuuta 2011

Melkein 2012

En ole käynyt alennusmyyntiostoksilla. Olen nähnyt jonot kaupan kassalla ja niiden pituudesta voi päätellä (kaiketi) kansantaloudellisesti positiivisia asioita. Sen vuoksi jonotin kiltisti omia ruokatarvikkeita, vaikka kotiin oli kiire vastaanottamaan lainalapsia isovanhemmiltaan.

Joulupukki oli erityisen suopea minua kohtaan tänä vuonna. Kuten Rooibos, minäkin luen tällä hetkellä lahjaksi saamaani Katja Ketun Kätilöä. Minä en ole kuitenkaan Lapin maisemissa, kuten hän, vaan lumettomassa ja pakkasettomassa, mutta onneksi sähköistetyssä ympäristössä. Tosin juuri nyt Pekka Pouta kertoo, että saamme pakkasta tännekin. Sähköt eivät tosiaan täällä ole edes pätkineet, vaikka itkupotkuraivarin saanut tuulenpoika yritti painaa parvekkeen oven sisään ja paiskoi kiukkuisesti lyhtyä seinää vasten, kunnes tuulta uhmaten kävin noutamassa sen yöpaidassani parvekkeelta pois. Onneksi joulukinkku sai painopisteeni sen verran alas, etten lennähtänyt parvekkeelta tieheni, hentoinen kun olen (tämä oli sitä sarkasmia).

Tänään on oikeastaan ensimmäinen päivä, ettei ole tullut syötyä ylenmäärin. Eräs ystävä lahjoi minua itse valmistamallaan Rocky Road -suklaalla. Olen tunnistanut sieltä seuraavia aineksia: jotain rusahtelevaa, kenties riisimuroja, toffeetäytteisiä suklaanappeja, Marianne-murskaa, pähkinämurskaa, vaahtokarkkeja, Dajmia ja jotain polly-rakeiden tapaisia sitkastoffeisia yllätyksiä. Maku on suklainen ja rajun makea, melkein pläjäyttää tajun kankaalle. Päältäpäin katsoen luomus tosiaan näyttää kuraiselta pellolta, jossa on rellestetty olan takaa, mutta kun veitsellä siitä paloja katkoo, oi onnen päivää. Tämä on todella makeaa rakastavien ihmisten juttu, ei vasta-alkajille.

Minun on vaikea uskoa, että tämä vuosi loppuu. Luin jostain taannoin, että ihmisen pitäisi miettiä, mitä elämältään haluaa, siis oman elämänsä tavoitetta ja siten saavuttaa onnen (en tiedä, saavuttaako onnen tavoitetta saavuttamatta). Minä en kylläkään keksinyt mitään hienoa tavoitetta elämälleni. Eikö sellaisen pitäisi olla jotenkin hieno ja ylevä?

Tänään Mies käytteli kuumaliimaa ja avusti tytärtään askartelemaan vihreän olion, jolla on leveä hymy, yksi silmä ja erikokoiset lilan ja keltaisen sävyiset korvat sekä suurensuuret oranssit räpyläjalat. Se on hieno ja jos otetaan huomioon Miehen omistautuminen isyyteensä, voitanee sanoa sen olevan jopa ylevä.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Ihanaa joulua!

Kaikki on juuri niin valmista kuin pitääkin. Koska ollaan jo jouluaaton puolella, avasin jo kalentereistani viimeiset luukut. Niistä ilmaantui seuraavanlainen teksti:

Hyvää joulua!

torstai 22. joulukuuta 2011

Enää kolme yötä...

Äh, edelliseen kommenttiini ehdin jo kirjoittaa, että enää olisi muka kaksi yötä jouluun. Ja sitten kun otin sormet avuksi, havaitsin, että niitä onkin kolme. Mutta se yksi niistä on juuri nyt. Tarkoitus oli kirjoittaa tänään jotain vähän isommin ja pidemmin, mutta käärinkin sitten lahjoja pakettiin.

Hampaat on pesty, yöpaita on päällä, nyt kerään kissat ja siirryn vällyjen alle. Tätä päivää ei voi moittia. Vähäsen jopa pakkasta ja lunta. Ja nyt tähän pollaan enempi sitä unta.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Huomenna mennään bussiin

Minä lähden katsomaan Miestä ja lainalapsia. Olin askarrellut lainalapsille joulunodotukseen pieniä kangaspusseja, joista löytyi päivittäin yllätyksiä. Koska lapset eivät ole Miehen luona päivittäin, yllätyksiäkään ei tarvittu ihan jokaiselle päivälle. Mies kertoi, että suurin haaste hänelle oli iltaisin muistaa täyttää pussukat ja piilottaa ne sopivaan paikkaan. Ensimmäisten pussukoiden ilmestyttyä viisivuotias hieman kaipaili ihan tavallista suklaakalenteria, mutta Mies oli fiksu ja osasi varautua tähänkin: jokaisessa pussukassa oli sisällä myös yksi karamelli. Hän raportoi, että nyt pussukoita jo kysellään, elleivät ne aamulla ole näköyhteyden päässä. Tottahan minulle tulee asiasta hyvä mieli. Jos minulla olisi omia lapsia, olisin halunnut askarrella heillekin pussukoita - tai jonkin vastaavan järjestelmän. Ihaillen olen seurannut Uuden kuun aikaan -blogia, jossa joulukalenteri tuo yllätysten lisäksi myös perheen yhteistä tekemistä.

Ikiomat jolulukalenterini ovat ihan tavallisia pahvikalentereita. Toinen tuli paikalliselta lehdeltä, toinen taas SPR:ltä. Molemmat ovat ykkösluokkaisia kalentereita siinä mielessä, että molempien kuvat täydentyvät luukkujen vähenemisen myötä. Tällaiset kalenterit ovat mielestäni joulukalenterien aatelia. Lapsena yritin irrottaa jouluaattona kalenterin päällyspahvin, jotta saisin aikaan yhtenäisen, reiättömän kuvan, mutta pettymykseni oli suuri, kun täydennykset olivatkin vain irrallisia kuvakkeita valkealla paperilla. Enää en siis tätä yritä.

Tänään on parempi päivä. Eilen olin paitsi väsynyt, myös päätynyt tekemään pahaa hyvistä tarkoitusperistäni huolimatta. Eniten minua ärsytti se seikka, ettei pahan tekemisen syyllä ole juurikaan merkitystä sen henkilön näkökulmasta, joka vääryyttä on kärsinyt. Tuskan määrä on vakio siitä riippumatta, onko vääryys tehty hyvää vai pahaa tarkoittaen. Myös tämän olen oppinut kantapään kautta. Mutta myönnettävä on, että minä olen huono häviäjä elämässäkin. Minä haluaisin aina onnistua ja ellen onnistu, piiskaan itseäni niin, että kaikki menneiden joulujen haamut heräävät ja kaikenlaisia pulleita ja vereviä, mustia ja karvaisia mörköjä alkaa pulpahdella helmojen alta. Niitä pitää sitten laskea ja miettiä yökaudet. Ei sillä lailla tule unta ei. Mutta tänään minä aion nukkua, sillä huomenna nousen bussiin nyssäkät pullollaan jouluiloa.

torstai 15. joulukuuta 2011

Renkaita

Minä kasvan vuosirenkaita.
Kasvatan myös väsymyksen renkaita silmieni ympärille.
Vatsan ympärille kasvatan michelinrenkaita.
Kulhossani ui äsken liialliseksi todetussa maitomäärässä kaksi yksinäistä murorengasta. 

Minä ajattelin, että ne näyttävät keskeltä yhtä tyhjiltä kuin minun katseeni.
Juuri tänään minä en sisällä mitään.

Jos tupakoisin, puhaltaisin renkaita.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Rämpylöivästä voimasta

Tämä istuu edelleen sohvallaan. Sitä ennen tämä on maannut jäisellä maan pinnalla kuulostellen, mikä meni rikki. Sitten tämän kehoon on suunnattu röntgensäteitä. Lääkäri on kertonut tälle, että tämän häntäluu on hyvin prominentti, mutta poikki se ei ole. Tahikka muutenkaan sangen epänormaali. Samainen lääkäri myönsi tälle myös luvan katsella Sielun veljien keikan, jos ei hetkuta hulluna.

Niin että yllättäen vaikeinta sitten kuitenkin oli olla joraamatta. Sielun veljet ei ainakaan ole kangistunut. Onneksi tärähtänyt alaselkä kesti kuitenkin keikan.

Ajallani on nyt jakaja. Paitsi kaikenlaiset yllättävät väliintulot, kuten kaatuminen tai Sielun veljet, on elämässäni Mies. Yksin eläessäni ehdin saada lyhyemmässä ajassa aikaan enemmän. Nyt huomaan lepattelevani Miehen ympärillä kuin aamuinen koi. Se on ihan oikein tietenkin, niin pitääkin asioiden olla. Ja onhan se joulukin, jonka valmistamisessa etenen kierrellen, kaarrellen, onnahdellen, mutta vääjäämättä eteenpäin kuitenkin. Aina ennenkin on valmista tullut, joten luotan siihen, että tälläkin kerralla tulee.

Sitäpaitsi tänään on todo-listastani yliviivattu useita rivejä. Sehän tarkoittaa, että tämä oli hyvä päivä. Ja huominen on sitä parempi, mitä nopeammin lampsin nukkumaan. Hyvää yötä, te olette hyvä yleisö.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Pieni ja rento ote

Niin totesin työpaikalla vieressäni istuvalle miehelle, kun ohikulkijat sanailivat hänen työasennostaan, johon kuului jalkojen pitäminen työpöydällä. Oikeastaan sellainen ote pitäisi elämään olla yleisemminkin. En tarkoita, että elämä tulisi elää jalat pöydällä, vaan sitä, ettei taukoamatta pitäisi ajatella tekemättömiä asioita. Luulen silti, että joulun alla aika monia käsiä nousisi, jos kadulla alkaisi huudella, kenellä on enemmän tehtäväluetteloa, kuin mitä arvelee pystyvänsä suorittamaan.

Tänään kieltäydyin suorittamasta. Aika usein teen niin, mutta sitten kuitenkin soimaan itseäni asiasta. Olen siis ikäänkuin jatkuvasti tukkanuottasilla sen ahkeramman minäni kanssa, joka suunnittelee tekevänsä töiden jälkeen kotona vaikka mitä. Sitten on se todellinen minä, joka alkaa heti vitkastella, kun kotiovi perässä on painunut kiinni.

Niin laiska en kuitenkaan ole ollut, etteivätkö lusikkani kiiltäisi. Elämäni Miehen myötä talouteeni tuli kaksi tarkemminmäärittelemättömänmetallista tarjotinta. Ajattelin, että kenties ne kirkastuisivat, jos upottaisin ne alumiinilla vuorattuun astiaan suolaveden kera. Verrannon vuoksi upotin kuumaan suolaveteen myös alpakkalusikoita. Lopputulos oli se, että alpakkalusikat kirkastuivat silmissä sädehtiviksi kuin uudet, mutta tarjottimen metamorfoosi jäi vajavaiseksi. Päätelmä: ainakaan hopeaa tai alpakkaa tarjotin ei ole, joten se lienee jotakin muuta metalliseosta. Seuraamus: kihnutin tarjottimet niin puhtaaksi kuin osasin käyttämällä perinteistä astianpesuaine-pesusieni-yhdistelmää.

Kodissani on myös kristallinen, tarkennus, tarkemminmäärittelemätöntälasia oleva tuhkakuppi. En ole varmaa, onko se koskaan tuhkaa nähnytkään. Se pääsee kylpemään seuraavaksi, sillä aion laittaa siihen joulukaramelleja. Heti kun luulen, että pystyn vastustamaan niiden kutsua edes hetken. Tänään ei ole ollut vahva päivä houkutuksista kieltäymyksessä: melkoisen monta palaa manteli-hunaja tummaa suklaata on livahtanut ääntä kohti.

Spraymaalipurkissa luki, ettei maalia saa käyttää muoville. Käytin kuitenkin. Olen nyt hopeoinut ja kullittanut kaiken. Riskillä.