torstai 27. lokakuuta 2011

Pieniä sieviä sieniä

Minua harmittaa, etten osaa etsiä suppilovahveroita. En tiedä, miten ne erottaisin maassa lepäävien lehtien joukosta. Haluaisin mennä metsään ja löytää ja poimia sieltä noita pieniä sieviä keltavartisia herkkuja.

Tänään olen oppinut, että on olemassa mustia linssejä. Siis syötäviä linssejä, ei esimerkiksi piilolinssejä. Niitä sanotaan Beluga-linsseiksi. Haluan löytää niitä, ja maistaa niitä. Oikeastaan, haluan kokeilla, voisivatko ne toimia esimerksiksi täytetyissä kasviksissa riisin korvikkeena. Väittävät niitä herkullisen makuisiksi. Minä en ole koskaan maistanut.

Äsken kuuntelin saamenkielisiä uutisia. Saamen kieli on huikeaa kuunneltavaa. Mietin kieltä kuunnellessani, että voisin mennä transsiin pelkästään kuuntelemalla. Siihenköhän kaikki lapin noidat ovatkin perustaneet taikansa, mystiseen kieleen.

Menen nukkumaan ja tankkaan pääni täyteen unia ja ehkä vähäsen unelmia kepeydestä, onnesta ja mielenrauhasta. Kerran eräs luennoitsija päivitteli, että siinä missä muualla Euroopassa asustelevat nuoret haaveilivat seikkailuista ja jännityksestä, toivoivat suomalaiset nuoret mielenrauhaa. "Mielenrauhaa", toisti mies päivittelevään sävyyn, "niinkuin vanhat mummot". Mutta ei siinä minusta ole mitään päivittelemistä. Mielenrauha on hieno asia.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Oletko varma, että haluat poistaa tekstin?

En ole varma oikein mistään.

On nimittäin niin, että olen sokkeloitunut ja eksyksissä.

Elämässä on niin suuria asioita, että ne eivät mahdu riveille, eivätkä edes niiden väliin. Olen kokenut niin suuria asioita, että eivät ne sanallistu. Yritin, mutta jouduin poistaman tekstin.

Luin lehdestä artikkelin, jossa ohjattiin elämään hetkessä. Minä olen siinä todella huono. Juutun miettimään mennyttä, sitten tulevaa. Minun pitäisi todellakin keskittyä siihen, mikä on juuri nyt.

Esitänpä silti toiveen. Toivon kaikkea parasta hänelle, joka kärsii. Onneksi uutiset ovat jo olleet parempia. Ihmisiä tarvitaan, he ovat tärkeitä. Minäkin, luulen.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Unen teknologiaa

Siis aina kannattaa säpsähtää hereille pilkkopimeässä, keskellä yötä ja alkaa ratkoa elämän suuria kysymyksiä. Niitä, joihin ei ole vastauksia, hyvä, jos edes koko kysymystä. Tai koko kysymyksen aiheellisuus on spekulatiivinen.

Oli miten oli, tähän on hyvä käyttää yöaikaa, joka muutoin valuisi hukkaan muistijälkiä jättämättä.

Tosin tänään kylläkin muistin näkemäni unen Nimbus-nimisestä maata ilmakehässä kiertävästä valtavasta tallentavasta digiboksista, joka samalla tarjosi maan asukkaille rajattomat resurssit elokuvia ja muuta viihdettä. Taivaalla kulkiessaan Nimbus päästi tosin sietämätöntä hurinaa ja oli arviolta Helsinki-Vantaan lentokentän kokoinen (kiitoratoineen) musta mötikkä, joka kutakuinkin pimensi auringon ja pudotessaan saisi taatusti aikaan ennenkuvaamatonta vahinkoa. Unessa kyllä mainoksessa kerrottiin, että Nimbus on varustettu sadoilla sensoreilla, jotka heti havaitsisisivat, jos Nimbusin suunta muuttuisi piiruakaan. Havaitsisivat, eivät estäisi putoamasta, mietin minä myrkyllisesti ja samalla kauhuissani. Miten EU saattoi sallia noin ruman, valtavan ja painavan saatikka mölyävän vempaimen ilmatilaamme?

Mutta toisaalta, rajoittamaton määrä elokuvia ja tallennustilaa kaikille halukkaille pilkkahintaan...

Ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Minun on aika mennä nukkumaan ja tällä kertaa yritän niin myös tehdä.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Vuosirenkaiden liikkeitä

Nelikymppisenä elämäänsä muistaa hämmentävän kauas. Muistan kappaleita lapsuudesta, tunnelmia ja välähdyksiä. Teini-iästä muistan huomattavasti enemmän, pidempiä jatkumoja, tarinoita ja niiden loppupisteitä. Aikuisuuttakin on takana jo niin paljon, että hirvittää.

Luin lehdestä, että kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla aivot ovat kehittyneet siihen malliin, johon ne sitten jäävät. Jos sikäli laskee, olen ollut kutakuinkin puolet ajastani kehitysaivoinen ja puolet aikuinen. Onkin tietysti aivan eri asia, miten aikuisuuden määrittelee. Onko aikuinen silloin, kun täyttää 18 tai 20, vai silloin, kun aivot ovat lopulliseen muotoonsa kehittyneet (oman laskelmani mukaan siis n. 20 vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä). Oikeastaan aikuinen on kai vasta silloin, kun kokemussisältöä on elämässä sen verran, että alkaa nähdä harmaan sävyjä ja ymmärtää, ettei kaikki ole sitä mustaa ja valkoista.

Kun olin lapsi, TV:ssä esiintyi Kasper-käsinukke. Illodin-mainoksessa Heikki Kinnunen sai suukon. Heikki Hietamies veti lauantaitansseja ja lauantaisin meillä oli myös sauna. Silloin laitettiin kiukaalle usein löylylenkkiä ja saunasta tultua kuuman makkaran kera sai viikon ainoan pullollisen limonadia. Voi mitä juhlaa.

Pihamme perällä oli myös pieni kasvimaa kesäisin. Syyskesällä siellä alkoi kasvaa porkkanoita. Joidenkin porkkanoiden kanta jöpötti hiukan mullan pinnan yläpuolella, jolloin niistä saattoi tehdä jonkinlaisia arvioita porkkanan koon suhteen – joko malttamaton pikkunainen voisi sen syödä. Mullat pyyhittiin maastakiskaistuihin ruohotuppoihin ja voi, miten on makea oman maan porkkana. Nauriit saattoivat pullistua niin, että halkesivat. Halkeamissa oli usein etanoita.

Isä osasi tehdä pihan perällä olevan ojan reunalla rehottavista pajuista pillejä. Minusta oli taikaa se, miten hän sai kuoren pillista irtoamaan ja sitten pujotettua sen takaisin ja niin soi huilu. Vieläköhän isät osaavat tehdä lapsilleen pajupillejä?

Äidillä oli ajokortti silloin, kun hän tapasi isän. Isällä ei ollut korttia, eikä autoakaan. Nyt hänellä on paitsi äiti, myös auto ja ajokortti. Vajaan kuukauden kuluttua äiti täyttää 70 vuotta. Kesällä vietetyssä sukujuhlassa olin huolissani, että äiti joutuisi häpeämään sitä, ettei hänellä ole lapsenlapsia.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kis(s)ailua

Takana kotiviikonloppu lainalasten pörinällä kuorrutettuna. Edessä työviikko, joka antaa laiskan nukkua, toisin kuin lapsiperheen arki. En osannut mennä ajoissa nukkumaan, vaikka tiesin, että aamulla kaikki kostautuisi.

Viime yönä kosti myös kissa: se oli piiloutunut päiväksi lasten ulottumattomiin ja kerryttänyt valtavan hellyysvajauksen. Tätä se saapui luokseni täyttämään arviolta kello neljä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja herätti minut raapimalla vienosti seinää pääni vierestä. Nostin kissan lattialle. Kissa pomppasi takaisin ja alkoi raapia seinää. Useita toistoja. Tässä vaiheessa en uniaivoilla ymmärrä, mitä kissa haluaa ja lähden alakertaan katsomaan, onko kupeissa muonaa ja vettä. On. Palaan sänkyyn ja kun olen nukahtaa, pompahtaa kissa vierelle ja raapii seinää vienosti. Tungen pumpulia korviin. Aamulla Mies antaa minulle armoa ja jättää vuoteeseen nukkumaan, vaikka ei olekaan herännyt kisailuuni kissan kanssa. Kuulen hänen hyssyttelevän lapsiaan ja tunnen hellyyttä. Ajelehdin tunnin unen ja valveillaolon rajamailla ja nousen ylös, kun lainalapset tulevat pukeutumaan päivävaatteisiinsa.

Mies ja lapset ovat nyt matkanneet kotiin ja kissa palannut viereeni sohvalle viettämään hiljaista elämää. Yöllä se tulee viereeni nukkumaan Miehen paikalle, usein laittaa päänsäkin tyynylle. Tänään ihmisten suhteen vähintäänkin valikoiva kolli oli kuitenkin kerjännyt hellyyttä Mieheltä, joten en osaa ennustaa, mitä kissa sanoisi, jos saisi valita miehen läsnä- tai poissaolon väliltä. Vuodepaikka on eittämättä etu, mutta miehen paikallaollessa saa tuplamäärän hellyyttä.

En saata uskoa, että nyt on lokakuu. Näkeeköhän minusta sen? Jos ajan voisi pysäyttää, pysäyttäisinköhän sen juuri tähän?

perjantai 7. lokakuuta 2011

Tänään sanon näin

Minä sain Lumikolta lahjaksi viisi sanaa. Hän oli räätälöinyt ne minua varten. Kun luin ne ensimmäisen kerran, alkoi sielussa heti tuntua havinaa, tuntui, kuin olisin osallistumassa mustetahratestiin. Mutta nämä viisi sanaa ovat nyt minun ja niin ovat niihin liittyvät ajatuksetkin.

Huumori
Ripustin äsken pyykkiä ja kuulin taustalta Ylen yöradion lähetystä. Radiossa soi todella pateettinen iskelmäkappale, jossa nainen vaikeroiden lauloi: “piirrän nimesi santaan”. Oma jukeboksini toisti biisin välittömästi: “piirän nimesi lantaan” ja hörähdin itsekseni. Huonoa huumoria, myönnän, mutta huvittipa itseäni. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa tätä esimerkkiä. Noh, olkoon.

Olen minä tänään nauranut älykkäämmällekin huumorille: sitä viljelivät Jarkko Martikainen ja Pekka Ruissalo, jotka kertoivat laulujen sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä yleensä. Minua naurattavat nopeat oivallukset ja verbaalinen lahjakkuus. Yleinen hölmöily. Minä itse. Huumori on olennainen osa elämän maustekavalkadia, en haluaisi elää ilman sitä päivääkään. Sitäpaitsi pariskunnat, joiden huumorintaju on yhteneväinen, pääsevät pidemmälle. Pahimman yli kantaa nauru paremmin kuin itku.



Miehekästä

En ole koskaan ajatellut tietoisella tasolla, mikä on miehekästä. Miehekkyys on sanatonta ja määrittämätöntä. Jos mietin elämäni miehiä, on miehekkyys esiintynyt heissä hyvin moninaisissa muodoissa. Miehekkyys piilee tuoksussa, mielen väkevyydessä sanojen takana, oman paikkansa ja tilansa muodostamisessa, rajojen vetämisessä. Miehekkyys on olomuodossa, tavassa liikkua, puhua, nauraa ja koskettaa. Miehekkyys on siinä sanallistamattomassa tunteessa, jolloin minä tiedän miehen läsnäollessa olevani turvassa ja nainen.

Kissat
Minusta tuntuu, että kissat kantavat sisällään elämän suurinta salaisuutta. Ne ovat luvanneet olla kertomatta sitä kenellekään, mutta niiden katseesta näkee, että ne tietävät. Kissat tuovat sulokkuutta ja kodikkuutta sinne, missä oleilevat. No, ehkä tuovat myös vähän kissanhiekkaa ja pitkäkarvaisten osalta jopa kiusallisia kikkareita, mutta mitäs pienistä. Kissan kehräys saa murtuneet raajat luutumaan nopeammin ja pieni tassu omassa kädessä iltaisin on kuin saisi suurimman, makeimman ja punaposkisimman palkinnon, mitä maa päällään kantaa.

Muuttaisin
Muuttaisinko elämäni? Muuttaisinko maailmaa? Vai muuttaisinko Tampereelle? Muuttaisinko jonkin eletyn päivän toisenlaiseksi? 
Kyllähän minä itse asiassa mielelläni muuttaisin maailmaa, mutta muuttamisen pitäisi lähteä hyvin räikeistä epäkohdista, sillä kun asioita tarpeeksi miettii, alkaa pelätä, saisiko omilla muutoksillaan aikaan kuitenkin jonkinlaisen butterfly-efektin ja kaikki muuttuisikin huonompaan suuntaan. Tämä siis lähtien siitä ajatuksesta, että voisin vaikuttaa suuremmin voimin kuin yksilönä voin, jonkinlaisena jumalallisena suurvaikuttajana. Jossain olosuhteissa voisin kai muuttaa Tampereellekin. Kerran olen muuttanut paikkaan, jossa en tuntenut ketään ja lopulta minulla oli siellä paljon rakkaita ystäviä. Sellaiseen paikkaan on helppo juurtua.

Ystävyys
Minulla on niin paljon hyviä ystäviä, että joskus pelkään, että jospa maailmankaikkeus äkillisesti herääkin huomaamaan, että jumpe, eihän tuo ansaitse kaikkia näitä ihmisiä. Ystävien kanssa voi jakaa asioita, helppoja ja vaikeita. Taustoja ei tarvitse valottaa, sillä he tuntevat minut. Toisinaan he kannattelevat minua ja toisinaan minä heitä. Kun ajattelen ystävyyttä, näen mielessäni heidän kasvojaan ja kuulen heidän naurunsa. Joidenkin kasvojen kohdalla pysähdyn tuntemaan huolta. Heidän kohdallaan mielellään muuttaisin ne asiat, jotka ovat heidän elämässään ikävällä tolalla. Mutta minä rakastan heitä kaikkia. Piste.

torstai 6. lokakuuta 2011

Sanoja - muttei ihan vielä

Hitsi, on yömyöhä, ja vanhat luut on korjattava vuoteen omiksi. Ei jää aikaa vapaille, eikä sen puoleen vangituillekaan ajatuksille. Sen verran kerron kuitenkin blogitiiserinä, että huomenna aion kirjoittaa tarinoita Lumikon lahjoittamista viidestä sanasta. Haluan kuitenkin makustella niitä sen verran, että ajatuksia niiden ympärille luettavassa muodossa on tarjolla vasta mahdollisimman hyvin nukutun yön jälkeen.

Ihanaa, minä olen ostanut töihin eväitä. Minulla on pakastimessa thaikuutio. Sellainen mainittiin Klikkaa mua -sarjassa. Ja nyt kun kyseisestä sarjasta mainitsin (Minttu Mustakallio on muuten jotenkin aivan ihana, hervoton ja rönsyilevä, luulenpa ettei arkielämä hänen tosiminänsä kanssa voi olla erinomaisen tylsää), kerrottakoon, että sinkkuaikoinani saatoin (mitään en myönnä, enkä kiellä) joskus käydä nettideittipalstan puolella ja voi mitä kirjoituksia sieltä pullahtikaan, ehdotuksista ja mauttomuuksista puhumattakaan. Henkilöhahmot kyseisessä sarjassa ovat siis surullisen vähän liioiteltuja.

Niin juu ja en ostanut sitä thaikuutiota sen vuoksi, että se oli tuotesijoiteltu siihen sarjaan. Olen tykästynyt niihin jo aikaisemmin. Ei siis oikeana ruokana, mutta työeväänä silloin tällöin. Nyt taitaa mennä puolustelun puolelle. Huomisiin siis. Come back please. (Noista kahdesta viimeisestä lauseesta tulee sitten riimi, hyvät lukijat, että toivottavasti huomaatte ja annatte tälle väsyneenä pinnistetylle huipputeokselle sen ansaitseman arvon).

Hyvää ötyä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Aamusta iltaan

Mies on jälleen palannut arkeensa. Lähtöpäivän aamuna hän herää aina ennen minua. Hän keittää kahvia, tekee aamiaisleivät ja hakee lehden. Minä kuulen, miten hän liikkuu alakerrassa ja odotan. Sitten hän saapuu, kahvikuppeineen, leipälautasineen ja lehtineen ja istahtaa vierelleni vuoteeseen. Hän kertoo minulle, mitä lehdessä lukee, haukkaa leipää, maistelee kahvia. Minä imen itseeni hänen ääntään ja läheisyyttään. Nautin kääntyvien sivujen kahinasta. Siitä, että hän on vielä hetken siinä.

Nyt pyykit odottavat ripustamistaan. Minä ajauduin lukemaan blogipäivityksiä ja järkytyksekseni luin kanadanamerikkalaisen korutaiteilijan koiran tapaturmaisesta kuolemasta. Itkin vähän, kun aloitin lukemisen, kirjoituksen lopussa silmäni suorastaan tulvivat vesiä. Vielä tätäkin kirjoittaessani vierähtää silmistäni välillä hajamielinen kyynel. Välillä mietin, itkenkö jo muutakin kuin Plumbelinaa. Ehkä vähän.

Aamulla olin näkevinäni, että ulkona sataisi jo lunta. Äsken pyykkiä hakiessani tuulessa oli todellista vihaisuutta ja kuulin, miten se jaksoi jo paukuttaa jotain, mihin sai ohi pyyhältäessään tarrauduttua. Yritin liikkua nopeasti ja äänettömästi, jotta en saisi osaani sen kiukusta. Isokin tyttö voi pelätä myrskyä ja pimeää.

Vielä on vaihdettava Miehen tuomille täydellisen kauniille pinkeille ruusuille vesi.