keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Särkyvää

Näin Miehen kanssa kadulla olevaan tolppaan sidotun LP-levyn. Sen toiselle puolelle oli piirretty nimikirjaimet, retrosti, epäromanttiseen sävyyn. Nimikirjaimet ja nuoli. Mutta avioliiton solmimisestahan siinä oli kyse. Lupauksista, rakkaudesta, luottamuksesta, lämmöstä, turvasta, rauhasta, onnesta, jatkuvuudesta.

Olin ihan tosissani, kun menin naimisiin. Sekä maistraatissa että kirkossa tein lupauksia, jotka osoittautuivat katteettomiksi. Kuitenkin, juuri sillä hetkellä, silloin, minä en ajatellut, että niin voisi koskaan käydä. Me olimme selvinneet kaikenlaisesta, isostakin. Meillä oli luottamus, rakkaus, lämpö, turva, onni ja rauha – minä saatoin luottaa siihen, ettei toinen pyörtäisi päätöksiään tai vetäisi mattoa jalkojeni alta. Mutta niin vain se särkyi kuitenkin.

Ihmissuhteet ovat kuin henkeäsalpaavan kauniita, kimmeltäviä lasipalloja, joita ennenvanhaan ripustettiin kuusen oksille, ennenkuin niistä oivallettiin alkaa valmistaa särkymättömiä. Me pyörittelemme niitä muassamme, joskus tungemme huolettomasti syystakin taskuun, ojennamme toiselle katsomatta taaksemme, onko käsi ojentunut ottamaan vastaan särkyvän, mittaamattoman arvokkaan kipinän. Niin vain se särkyi meiltäkin, molemmat me siihen kai myötävaikutimme. Niinhän se tapahtuu, hiljalleen, huomaamatta.

Häät ovat suloinen ja ihana tapahtuma. Toivon kaikkea parasta sille tyylikkäälle parille, joka päätti kertoa juhliensa sijainnista LP-levyihin piirretyin kirjaimin ja nuolin. Toivon, että he osaavat pakata lasipallonsa suureen rasiaan, joka on täynnä pumpulia ja joka kestää, vaikka ote välillä kirpoaisikin.

Syksy on kirpeä, viikonlopusta on tulossa viimeinen lämpöinen, ennen seuraavaa kevättä. Jostain syystä tunnen tarvetta istuttaa krookuksia, jotta näkisin, miten ne keväällä nousevat. Sisälläni on pakottava tarve saada aikaan jotain uutta. Luovuudelle ja ajatuksille on tehtävä aikaa ja tilaa. On mentävä ulos syksyn pimeään, annettava luopuneiden lehtien kahista tarinansa, löytää omansa niiden joukosta. Yksi elämä ja juuri tämä nimenomainen on minun.

3 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjoitettu Karenina! Hienoa syksyä ja uskoa uuteen!Luovuudella, ajatuksille ja rakkaudelle löytyy varmasti tilaa. Mutta totta: usein sitä on tehtävä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos ja niiaus, Mustikkatyttö. Helposti käy niin, että juuri kun on alkanut pitää jotakin itsestäänselvyytenä, se katoaa, ja silloin sen arvo nousee oikealle paikalleen. Monesti silloin on vain liian myöhäistä yrittää tehdä korjausliikettä.

    Joten onnea ja menestystä sinullekin siihen, että saat raivattua riittävästi tilaa sekä itsellesi että heille, joita rakastat.

    VastaaPoista