torstai 29. syyskuuta 2011

Yllätys

Saavuin kotiin uupuneena. Jossain laukun uumenissa soi puhelin. Nostan ostamani miesten kasvovoidepurkin pois tieltä ja löydän sen alta puhelimen, joka vienosti soittelee kitarmusiikkia. Vastaan. Se on Mies. Hän sanoo olevansa matkalla luokseni.

Nyt olen niin hämmentynyt, etten osaa ryhtyä mihinkään. Yritin miettiä järkevää kirjoitettavaa ja vain tämä asia poukkoilee päässäni. Se, että hän on nyt tulossa. Lähenee minua koko ajan. Tulee toivottavasti ehjänä ovelleni matkaltaan ja hänen silmänsä nauravat.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Särkyvää

Näin Miehen kanssa kadulla olevaan tolppaan sidotun LP-levyn. Sen toiselle puolelle oli piirretty nimikirjaimet, retrosti, epäromanttiseen sävyyn. Nimikirjaimet ja nuoli. Mutta avioliiton solmimisestahan siinä oli kyse. Lupauksista, rakkaudesta, luottamuksesta, lämmöstä, turvasta, rauhasta, onnesta, jatkuvuudesta.

Olin ihan tosissani, kun menin naimisiin. Sekä maistraatissa että kirkossa tein lupauksia, jotka osoittautuivat katteettomiksi. Kuitenkin, juuri sillä hetkellä, silloin, minä en ajatellut, että niin voisi koskaan käydä. Me olimme selvinneet kaikenlaisesta, isostakin. Meillä oli luottamus, rakkaus, lämpö, turva, onni ja rauha – minä saatoin luottaa siihen, ettei toinen pyörtäisi päätöksiään tai vetäisi mattoa jalkojeni alta. Mutta niin vain se särkyi kuitenkin.

Ihmissuhteet ovat kuin henkeäsalpaavan kauniita, kimmeltäviä lasipalloja, joita ennenvanhaan ripustettiin kuusen oksille, ennenkuin niistä oivallettiin alkaa valmistaa särkymättömiä. Me pyörittelemme niitä muassamme, joskus tungemme huolettomasti syystakin taskuun, ojennamme toiselle katsomatta taaksemme, onko käsi ojentunut ottamaan vastaan särkyvän, mittaamattoman arvokkaan kipinän. Niin vain se särkyi meiltäkin, molemmat me siihen kai myötävaikutimme. Niinhän se tapahtuu, hiljalleen, huomaamatta.

Häät ovat suloinen ja ihana tapahtuma. Toivon kaikkea parasta sille tyylikkäälle parille, joka päätti kertoa juhliensa sijainnista LP-levyihin piirretyin kirjaimin ja nuolin. Toivon, että he osaavat pakata lasipallonsa suureen rasiaan, joka on täynnä pumpulia ja joka kestää, vaikka ote välillä kirpoaisikin.

Syksy on kirpeä, viikonlopusta on tulossa viimeinen lämpöinen, ennen seuraavaa kevättä. Jostain syystä tunnen tarvetta istuttaa krookuksia, jotta näkisin, miten ne keväällä nousevat. Sisälläni on pakottava tarve saada aikaan jotain uutta. Luovuudelle ja ajatuksille on tehtävä aikaa ja tilaa. On mentävä ulos syksyn pimeään, annettava luopuneiden lehtien kahista tarinansa, löytää omansa niiden joukosta. Yksi elämä ja juuri tämä nimenomainen on minun.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Mihin sattuu? Päähän.

Migreeni ei ole omiaan korjaamaan univelkoja. Minulle kerrottiin, että ihmiset, joilla on migreeni, ovat alttiimpia saamaan aivoinfarkteja, kuin sellaiset, joilla ei ole. Toisaalta, paikallisen sairaalan neurologian ylilääkäri kertoi minulle, että kenelläkään ihmisellä ei “ole” migreeniä, kohtauksen voi saada kuka tahansa, koska tahansa. Ja onko samaa migreeniä se, johon riittää lääkkeeksi normaali tulehduskipulääke kuin se, johon ei auta mikään lääke, ja ihmispolot makaavat tiputuksessa päiväkausia sairaalassa epäilemättä toivoen että kipu lähtee keinolla millä hyvänsä.

Kerran kun kuvittelin olevani raskaana (olen muuten hirveän hyvä kuvittelemaan olevani raskaana siihen nähden, etten koskaan ole ollut), eräs lääkäri totesi minulle, että raskaana olevat naiset ovat hänen erityissuojelussaan. Tämä tarkoitti sitä, että jos raskaana oleva nainen saa migreenin, mies ei suostu antamaan tälle mitään lääkettä, vaan kertoo, ettei migreeni aiheuta mitään fyysisiä seuraamuksia äidille, eikä lapselle ja kipu on vain syytä kestää. Lisäksi mies oli varma, että todella olen raskaana. En ollut, enkä olen ihan varma, oliko hänen erityissuojelunsakaan ihan sitä, mitä odottava migreenin kourissa oleva naisparka haluaisi.

Kissa on torppautunut kylkeeni kiinni ja kehrää. Minua väsyttää edelleen, vaikka ulkona on vielä valoisaa ja suljetun ulko-oven takaa kuuluu lintujen tirskutusta. Kadulta kantautuu autojen hyrinää. Kello on kaksi minuttia yli kahdeksantoista.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Born to be mild

Reissusta on palattu äärimmäisen rähjääntyneenä. Kyseessä oli siis päivämatka Tukholmaan ja sen sijaan, että olisimme ystävätärten kanssa itse äityneet riehumaan, saimme nauttia käytävältä kantautuvista riehumisen äänistä ja siitä, miten oveemme sovitettiin vierasta avainkorttia. Olin asiasta äärimmäisen ärtynyt ja mietin, onkohän tämä nyt sen merkki, että olen oikeasti jo ihan täti. Yritin muistella aikoja, jolloin minustakaan ei ole ollut mitään vikaa siinä, että kailottaa umpihumalassa laivan käytävällä. En ole kyllä varma, onko sellaisia aikoja ollutkaan. Syntynyt tädiksi?

Palataan taas, kun univelat on kuitattu ja jaksua on paremmin.

torstai 22. syyskuuta 2011

Valmistelua ja sekalaista

Kirjoitin taannoin kohdunvuokrauksesta ja erehdyin sanomaan, että kyseinen toiminta olisi Suomessa laillista, ellei siitä makseta korvausta. Taisin olla väärässä, sillä tänään uutisoitiin, että Suomessa ollaan tekemässä sijaissynnytys lailliseksi (tämä termi lienee vähemmän provosoiva). Noniin, nyt olen sivistänyt itseäni lisää tässäkin asiassa. Sijaissynnytys on kielletty Suomessa syyskuussa 2007 (olen varmaankin nähnyt ohjelman, jossa tästä kerrottiin ennen tätä ajankohtaa). Tänään uutisissa mainittiin, että sijaissynnytys saatetaan jälleen sallia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että se tulisikin sallia, oikeastaan en ymmärrä, miksi se on vuonna 2007 päätetty laissa kieltää.

Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä aiheesta, mutta ajatukseni harhailevat. Minulla on matkakuume. En minä ole kauas lähdössä, mutta pienikin matka on seikkailu. Pöydällä on ruutupaperille kirjoitettu luettelo niistä asioista, joita ei sovi unohtaa. Junassa muistan sitten ne, jotka oikeasti unohdin.

Mutta nyt juuri on kohtuullisen leppoisa olo ja koska minulla ei ole yhtään lakua, tummaa suklaata tai salmiakkia, joita minun tekisi ensisijaisesti mieli, ajattelin tehdä kupillisen kaakaota. Onhan nyt syksykin ja kaikki. Tosiaan kaikki, sillä viimeksi ollessani näiden samojen ystävien kanssa yhdessä ostin hienon pullon kuohuviiniä ja sanoin tarjoavani sitä Miehelle, kun sellaisen löydän. Niin minä myös tein, ja nyt pullo toimittaa kynttilänjalan virkaa. Antaisitteko minulle anteeksi, jos joskus sortuisin romanttiseen höpinään?

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Piilohaistelijan tunnustukset

Kun kävelin tänään kauppaan, toivoin, ettei alkaisi sataa. Minulla oli kylläkin ystävän pysyväislainaan antama kirkkaansininen sateenvarjo laukussani, mutta toivoin yhtäkaikki. Kesken toivomisen satuin katsomaan erään suljetun puuportin taakse. Siellä, rinnakkain, napotti kaksi koiraa. Ne muodostivat hienon vinokuvion ja pysyivät hipihiljaa ja aivan paikallaan. Molemmilla oli luppakorvat ja ruskeat, vetoavat silmät. Minä hymyilin niille. Yritin pitää hampaani piilossa, jotten näyttäisi hyökkäävältä. Mutta kun olin ohittanut portin, hymyilin jo hampaat näkyvissä. Mielikuva koirakavereista hymyilytti minua ainakin sata metriä, vasta sitten sain herjettyä hymyilemästä.

Ostin kaupasta hygieniatarvikkeita, muunmuassa pyykinhuuhteluainetta. Minulla on aivan kamala ja nolo tapa kaupassa avata huuhteluainepullon korkki ja haistaa salaa, miltä huuhteluaine tuoksuu. Jäähän tuoksu kuitenkin pestyihin pyykkeihin ja jotkut huuhteluaineet tuoksuvat – no, vähemmän hehkeiltä. Mutta noloa niitä on kyllä tuoksutellakin, tänään sätin itseäni samaan aikaan, kun hengitin sisääni hedelmäisiä ja kukkaisia tuoksuja. Voi minua ja paheitani.

Ja pyykistä puheenollen – nyt olisi satsi uudella huuhteluaineella ryyditettyjä pyykkejä valmis. Nyt kun vielä kipaisen ne hakemaan ja levittelen kuivumaan, saattaapi minulla olla viikonlopuksi vähän enemmän valinnanvaraa vaatetuksen suhteen. Enkä ole edes viime tingassa, joskus yllätän jopa itseni. Ai niin, ja huraa, posti – junaliput saapuivat!

Mikä eläin olisit...?

Olen täynnä pyöreää, pörröistä ja pehmoista ikävää. Koti on siisti ja viihtyisä. Toisessa jalassa ei tosin ole sukkaa, koska sillä on astuttu kylmään ja märkään kissanoksennukseen. Kokemuksessa parasta oli ehkä se, että astuttuaan tiesi, mihin oli astunut, muutoin säikähdyksen ja etomisen tunne olisi ollut varmastikin vielä suurempi.

Viikonloppuna aion tavata kahta vanhaa ystävää. Tai ei, emmehän me vanhoja ole, kunhan olemme vain tunteneet toisemme pidemmän aikaa. Toinen ystävistä sai tehtäväkseen ostaa meille junaliput. Tehtävä nousi odottamatta tasolle mission impossible, kun VR viime viikolla aiottuna lipunostospäivänä lanseerasi uuden uljaan lippujen hinnoittelu/varaus/myynti -järjestelmän. Minäkin satun hieman tuntemaan ohjelmistotestauksen alaa ja uskallan jopa sanoa, että tällaista ei saisi tapahtua. Etenkin rohkenen sanoa tämän sen vuoksi, että rinnakkaisten paikkojen sijaan ystävättäreni lopulta monen päivän yrittämisen jälkeen onnistui saamaan meille paikat junaan: toiselle meistä allergiavaunusta ja toiselle vaunusta, jossa saa kuljettaa eläimiä (onkohan ystävätär sanonut, että olen ihan eläin).

Todellisuudessa istunemme joko portaikossa tai ravintolavaunussa, sillä päivitettäviä asioita on paljon. Rutkasti naurua saimme kuitenkin irti kukin tahoillamme siitä, miten hankalaksi osoittautui pelkkä junamatka. Eikä jännitys loppunut tähän: asumme eri paikkakunnilla ja hän on lähettänyt junaliput minulle postitse. Nyt odotetaan kuumeisesti vielä sitä, tulevatko liput perille asti. Jos tulevat, alkaa seikkailu junasta, jos eivät, menen bussilla. Oli miten oli, luvassa on kokonainen viikonloppu kahden ystävättären seurassa, hyvää ruokaa ja juomaa, paljon puhetta ja naurua, vähän ostoksiakin.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Viluista liikutusta

Kas. Olen luvannut edellisessä postauksessani juoda lasin sherryä ennen nukkumaanmenoa. Kerrottakoon, että unohdin sen johonkin kasvo- ja hammaspesujen joukkoon. Syksyn tulon on sen sijaan havainnut siitä, että olen ottanut chenille-yösukkani käyttöön. Kun olen ystäväpiirissäni tullut kaapista tämän sukkamummoiluni kanssa, olen ollut yllättynyt siitä, miten moni ystävistäni on päätynyt samaan ratkaisuun. En tiedä vielä, miten tämä sukka-asia yhdistetään parisuhteeseen, mutta toivon, että jotenkin. Varpaita paleltaa nytkin, brrr...

On myöhä ja juutuin katsomaan TV:stä Brit Awards -ohjelmaa. Ohjelmassa on kunnon vastakkainasettelua. Rihanna esiintyy hiukset tulenpunaisina leiskuen, yllään jonkinsorttinen bodymallista pitsialusasua muistuttava kimmeltelevä asu. Onhan hänellä toki vartalo, josta useimmat (kuten kirjoittaja) voivat vain haaveilla. Hetki sitten ohjelmassa esiintyi myös Adele, joka ei paljastellut vartaloaan, eikä tanssia rytkyttänyt (tanssivia artisteja väheksymättä), hän vain äärimmäsien aidosti ja suoraan sydämestä tulkitsi kappaleensa – ja sai minut itkemään. Hänessä näkyi ominaisuus, joka ainakin omasta näkökulmastani tekee laulajasta loistavan, musiikki ikäänkuin virtaa ja suodattuu hänen lävitseen. Ikäänkuin sävelet ympäröisivät meitä äänettöminä kaiken aikaa ja juuri sillä maagisella hetkellä tulkitsija antaisi niiden kulkea kauttaan ulos meidän kuuluviimme, sellainen hetki on lähes pyhä.

Tätä samaa pyhyyttä on selvästi havaittavissa myös Mumford and Sons -yhtyeessä. Miten yksinkertaiselta ja helpolta heidän tulkintansa vaikuttikaan, mutta miten väkevä se vähäeleisyydessään oli. On koskettavaa nähdä esiintyjien rakkaus siihen, miten tekevät.

Kuunnelkaapa tekin tämä.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Omenantuoksua

Hain yön pimeydessä kellarista pyykkejä. Kun nousin pyykkikorin kanssa kellarin portaita ylös, tunsin viereisen omenapuun kypsien omenoiden mehukkaan tuoksun sieraimissani. Laskin pyykkikorin neulegraffitin koristaman kaiteen päälle ja kun avasin ulko-ovea mietin, etten hetkeksikään saisi unohtaa sitä, miten onnellinen olen, kun saan elää ja hengittää kypsien omenien ja sateen raikkauden täyttämää ilmaa.

Mitä siitä, että on tekemättömiä töitä, niitä on kaikilla. Minulla sen sijaan on kaksi ihanaa kissanroikaletta, jotka ihan kohta täyttävät Miehen vuoteeseeni jättäämän aukkopaikan. Lisäksi minulla on telineellinen puhdasta pyykkiä ja aamuksi valmiiksi täytetty pesukone. Minulla on kaksi pientä askartelupakkia lainalapsille. Ystävien kanssa on suunnitelma vielä syksyn aikana, viimeistään ennen joulua tehdä jotain yhdessä. Tänään löysin lisäksi kälyltä joululahjaksi saadun viinipullon päälle sopivan kynttilänjalan, joka on enää kynttilöitään vailla – lisää iloa pimenevistä illoista.

Liiaksi ei kannata jumiutua ajattelemaan sellaisia seikkoja kuin Kreikan taloutta tahikka presidentin vaaleja, joissa ihan oikeasti on ehdolla Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen. Jos sitä on joskus hivenen eksyksissä oman elämänsä syövereissä, niin eivätpä ihan aallon harjalla matkusta suomalaiset puolueetkaan tällä hetkellä.

Nyt pieni sherry tyylikkäästi yömyssyksi ja sitten uneksimaan suuria ja vielä suurempia.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Myrskynsilmä

Nyt se sitten tuli, syksy. Tulivat sateet, pimeys ja koleus, viima. Lähdin kauppaan, pitkään yritin sinnitellä jääkaappini yhä askeettisemmalla sisällöllä, mutta tänään oli ryhdistäytyttävä. Pukeuduin uusiin limenvihreisiin kumisaappaisiin ja mustaan a-linjaiseen sadetakkiin. Onneksi ei satanut paljon, vain pientä tihkua. Tuuli tosin nosti hiukseni villiksi soihduksi pääni päälle.

Kaupassa yritin muistaa kaiken, koska en jaksanut kirjoittaa muistilappua. Yritin valita uuden hammasharjan, mutta en ollut mihinkään tyytyväinen – en halunnut harjaa, jonka harjasten joukossa pönöttäisi minkäänmuotoisia kuminkappaleita. En jaksa uskoa hammasharjojen ikeniä hierovien reunojen kaikkivoipaisuuteen. Haluan vain harjan. Olen varmaankin tulossa vanhaksi.

Palasin kaupasta ja havaitsin, että siinä missä saappaissani on tummaa tekstiä limenvihreällä pohjalla, on mustassa, kankaisessa ostoskassissani limenvihreä mainospainatus. Olin vahingossa melkein värikoordinoitu. Paluumatkalla satoi enemmän kuin tulomatkalla. Hiukset jaksoivat kuitenkin edelleen nousta soihduksi tuulen kannustamina, eivät vielä liimautuneet märkinä kasvoihin. Minä katselin pimeää kaupunkia, katuvaloja, puutalojen siluetteja, puita, joissa vielä virheät lehdet kahisivat kiiltävinä tuulen voimasta. Ja silloin se äkkiarvaamatta tuli: täydellinen rauha ja onni. Teki mieli pysähtyä ja toisaalta kävellä loputtomiin, mitä tahansa, ettei tunne katoaisi.

Kävelin kuitenkin kotiin, korttelia eteenpäin, sitten kulmasta oikealle ja rautaportista pihaan. Tyhjensin ostoskassini pöydälle, lajittelin kaiken asianmukaisesti taloustavaroiden kaappiin, pakastimeen ja jääkaappiin. Kaiken paitsi tiskiaineen, joka edelleen yksinäisenä seisoo keittiön pöydällä. Kun katson sitä, se ei näytä syyttävältä, huokaa vain syvään ja keskittyy olemaan se, mikä on.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Elämän haikuluotain

Tänään minua on tökätty kaksi kertaa. Jostain syystä iltaväsymyksen keskellä tämä asia tuntui mainitsemisen arvoiselta. TV-sarjassa soi taustalla Peter Gabrielin musiikkia, tämäkin pitää ehdottomasti mainita, sillä hänen musiikkiaan ei kovin usein sattumalta kuule. Ja kun nyt lähdin kertoilun linjalle, sanonpa senkin, että olen varautunut tuleviin pikkujoulujuhliin ajoissa ja tilannut liput Sielun veljien keikalle. Minä olen tainnut nähdä Sielun veljet viimeksi Provinssirockissa vuonna 1988. Olin jo silloin täysi-ikäinen (juuri ja juuri). Ja kyllä: ikäkriisiä pukkaa.

Eilen urheilutunnilla soitettiin taustamusiikkina Tiktakin biisi, jossa elämää nuoremmat tytöt laulavat seuraavaa:

“Tämän iän piti olla parempi ja
olotilan jotenkin tyyni.
Kenen vika? Kuka meni valehtelemaan?
- -
Mä näen tyhjän taistelukentän,
oon ihan yksin sodassa siellä,
ja vihaan tyyntä myrskyn edellä,
kun tapahtuu on helpompi hengittää.
Mä näen tyhjän taistelukentän,
pahimman vastustajani tiedän,
minusta itsestäni sen löydän,
ei, en pysty lopettamaan, mä huidon pimeän taa.
- -
Olen epätodellisen tunnollinen
ja niin hvä kehittämään ongelmia
aivan kaikesta, mitä tulee vastaan”

Ehkä tunnistin itseni. Toisaalta, enemmän nautin lihani rääkkäämisestä, eritoten niistä laitteista, joissa omien lihaksien liikkeet näkyvät urheiluvaatteiden alta. Kun hikoilen, voin samalla painia näkymättömien vastustajieni kanssa, niiden, jotka elävät omaa elämäänsä pääni sisällä. Mutta vaikka tiedostaisi, että on itsensä pahin vastustaja, minkäpä sillekään mahtaa.

“Ja niin minä vasta elämäni tässä vaiheessa
saan ensimmäisen vihjeen siitä, mitä on kuolema.
Se on sitä, että kasvaa, kasvaa ja kasvaa,
kunnes on vain yksi paikka, mihin mahtuu
ja sitten ei mahdu sinnekään”
           Heikki Salo

Oli miten oli, tänään on hyväntuulinen ja leppoisavireinen päivä, joskin jo loppuunsa kääntyvä. Aamulla vielä heräsin Miehen vierestä ennen kuin hänen piti lähteä, tai mikä parempaa, en herännyt. Hän antoi minun siirtää hälytystä eteenpäin kerta toisensa jälkeen ja helli läsnäolollaan ja lämpimällä unentuoksuisella olemuksellaan, nukkui hänkin, vielä ihan vähän.

torstai 8. syyskuuta 2011

Vuokrataan: hyväkuntoinen ja avara kohtu

En muuten tee tätä tahallani. Kunhan istuin kurkku karhien TV:n ääressä ja katsoin siinä kulkevia kuvia ja kuuntelin ääniä. Päädyin ykköskanavalle. Siellä kerrotaan intialaisesta kohdunvuokrauksesta. Juuri tällä hetkellä näytetään onnellisia amerikkalaisäitejä, jotka ovat itse kärsineet kohtusyövästä – oma raskaus on siis täysin mahdoton. Kukaan meistä tuskin voisi moittia heitä siitä, että he haluavat lapsen. Mutta silti.

Ohjelmassa kerrotaan siitä, miten intialainen nainen hyötyy siitä, että kantaa sisällään länsimaisen ihmisen lasta ja saa korvauksena 4000 euroa (summa oli muistaakseni tämän suuruinen). Tällainen summa kattaa vuosien ja vuosien palkan, mutta vieraan miehen lapsen odottaminen on Intiassa suuri häpeä, joten äidin on muutettava pois kotoaan koko raskauden ajaksi. Klinikat ylläpitävät tätä varten asuntoloita, jotka näyttävät paljon pahemmilta kuin vankilat. Lisäksi heitä jäävät kotona kaipaamaan heidän omat lapsensa. Ja lopulta, kun lapsi syntyy, saako nainen päättää, mitä rahoillaan tekee? Onko oikein, että rahalla riistetään ihmisiä kotoaan? Tekisivätkö he tämän ilmaiseksi – vai siksi, että ovat täysin epätoivoisia?

En moiti kohdunvuokrausta sinänsä millään, käsittääkseni se on Suomessakin täysin sallittua – ilman minkäänlaista korvausta. Muistan kerran nähneeni TV:ssä ohjelman, jossa tällainen kohdunvuokraaja kertoi kokemuksestaan, hän oli useamman oman lapsen äiti ennestään ja koki helpotusta siitä, että viimeisintä hänen ei enää tarvitsisi itse hoitaa ja kasvattaa. Hänen tekonsa osoitti äärimmäistä epäitsekkyyttä ja oli rohkea ja jalo.

TV:ssä kuitenkin juuri parhaillaan näytetään, miten kuvausryhmän jäsenet teeskentelevät ranskalaista pariskuntaa, joka haluaa vuokrata kohdun mukavuussyistä: tarinan mukaan nainen oli ollut raskaana kerran itse, mutta oli kokenut raskauden aikana “väsymystä ja pahoinvointia” ja raskauden aikana työssäkäynti oli ollut raskasta. Näillä perusteilla he olivat sopivia ehdokkaita kohdunvuokraukseen. Mitään lääkärintodistuksia ei tarvittu.

Ovatkohan ohjelmaan osallistuneet amerikkalaisperheet nähneet tämän dokumentin ja miltä heistä tämän jälkeen tuntuu? Heidän on pakko tuudittautua siihen, että heidän vuokrauksesta maksamansa raha auttaa intialaisen perheen parempaan elämään ja koettaa unohtaa asuntolat ja kohtaloaan sektion jälkeen itkevän vuokraajan kasvot.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Vaaksa vaaraan

Ajatukset kulkevat omituisia teitä. Minä päätin ennen nukkumaan menoa suorittaa mattojen paikallaanpesun. Nille lukijoille, joille tämä termi on vieras, kerrottakoon, että sellainen tapa kannattaa opetella, jos omistaa kaksi kissa ja mattoja. Jälleen kerran siis lykkäsin mattojen alle jätesäkin suikaleita (lattiaa suojaamaan) ja pesin juuriharjalla oksennustahrat pois lilasta matosta.

Tästä ylevästä puuhasta siirryin kissojen toilettien siivoamiseen. Niitä siivotessani ajattelin toksoplasmoosia ja odottavia äitejä. Olin muistavinani, että toksoplasmainfektion saa kuitenkin todennäköisemmin huonosti pestystä porkkanasta, kuin kissojen jätöksistä. Olettamus, joka minun on nyt syytä tarkistaa, ennen kuin kerron sen teille tämän painokkaammin. Tieto lisäsi tuskaa, vaikka en raskaana olekaan, toksoplasmainfektion voi saada mistä tahansa, lihasta, mullasta, ja kyllä, siitä kissanhiekastakin. Tässä vielä niille, jotka haluavat valistaa itseään lisää.

Toksoplasman kautta ajauduin ajattelemaan FAS-syndroomaa. Toksoplasmainfektiolle ei voi mitään, raskaudenaikainen alkoholinkäyttö sen sijaan on odottavan äidin oma valinta (ainakin periaatteellisella tasolla). Ajattelin ohimenevän ajatuksen siitä, miten surullista on, että lapset kärsivät siitä, että äiti on odotusaikana nauttinut alkoholia. Nyt kun olen koneen ääressä ja kirjoitin tämänkin hakusanan googleen, luen, että FAS (fetaalialkoholioireyhtymä) on tärkein älyllisen kehitysvammaisuuden syy länsimaissa. Tärkein! Siitäkin huolimatta, että FAS edellyttää alkoholin käyttöä läpi koko raskauden.

Elämässä ei mikään ole itsestäänselvää. On meitä, jotka eivät koskaan koe raskautta. On heitä, jotka kokevat sen monesti, mutta menettävät lapsen kesken odotuksen. Heitä, jotka saavat lapsen, joka ei olekaan terve. Ja elämälle kiitos – heitä, jotka eivät koe mitään edellämainituista, vaan voivat vailla huolta iloita odotuksestaan ja terveestä lapsestaan.

En todella aavistanut, että syyskuun avauskirjoituksestani tulisi tämän kaltainen. Blogikirjoittaminen on outoa, löytää itsensä polulta, jonne ei ymmärrä kääntyneensäkään. Osallistuin juuri keskusteluun, jossa mietittiin, onko blogien tarkoitus aina olla piristäviä ja kepeitä. En tainnut saada tähteä siihen sarakkeeseen. Yritän huomenna uudelleen.