maanantai 15. elokuuta 2011

Karvan verran kaikkea

Minä yritin pienentää kaikkia ikkunoita ruudun alalaitaan napsauttamalla koneestani omppu + m -yhdistelmää. Se ei näytä tekevän mitään. Olen elänyt Windows-maailmassa niin pitkään, että hapuiluni kokeiltavakseni saamassani Macissa on hyvin huvittavaa kenelle tahansa, joka koneista mitään ymmärtää. No, minä en paljoakaan ymmärrä (paitsi sen, että kaikki ikkunat Windowsissa pienenevät lippu + m -näppäinyhdistelmällä), joten en kirjoita asiasta tämän enempää.

Tänään oli mukava työpäivä. Sain tehtyä sen, minkä piti. Haluaisin tehdä sellaista työtä, minkä osaan. Eilen luin lehdestä ripsienpidennyksistä. Sen sijaan, että olisin alkanut haluta sellaisia, minä huomasin haluavani tehdä sellaisia. Minulla on tarkat ja taitavat kädet. Näkökykyäkin vielä ehkä sen verran että se sujuisi. Kenties kosmetologit käyttävät jotain suurennuslasia työtä tehdessään, mene ja tiedä. En tosiaan tiedä, kun minulla ei ole ollut ripsienpidennyksiä. Olenhan minä turhamainen toki ja haluaisin näyttää niin hyvältä, kuin omissa puitteissani on mahdollista, en minä sillä. Mutta ainakin ripsiä liimatessani minä tietäisin, mitä teen. Tai siis ainakin, kun minut olisi siihen koulutettu. Mutta kun ei ole, niin haave tästä tuli ja meni.

Työpaikan kokouksessa jäin tuijottamaan edessäni istuvan työtoverin lyhythihaisen paidan suuta. Sieltä tuli käsivarsi, ja käsivarressa selvästi näkyi jotakin mustaa. Tatuointi? Vaiko kenties autoremontissa käsivarteen joutunutta pikeä? Minun olisi niin kovasti tehnyt mieli nostaa hihaa ihan vähän, jotta olisin nähnyt, miten kuvio loppuu, onko se satunnainen, vai esittävä. Mutta eihän palavereissa – tai muutoinkaan – voi toisten hihoja nostella silkasta uteliaisuudesta.

Kotona minun oli tarkoitus olla työteliäs ja pestä heti lainalasten petivaatteet ja laittaa vieraspeti valmiiksi seuraaville nukkujille, mutta en saanutkaan tätä tehtyä. Sen sijaan istuin sohvallani ja söin kylmää einesruokaa. Elämäni on melko loisteliasta.

Onneksi minulla on sentään vielä seuranani kaksi kissaani, joiden irrottamaa karvamäärää nuoret vieraani eivät jaksaneet lakata ihmettelemästä. Minun kun oli tarkoitus tehdä heihin vaikutus siistillä kodillani. Totesin sen täysin turhaksi, sillä he huomasivat vain kaikilta pinnoilta heihin tarrautuneet kissankarvat.

Elämä on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti