Luulitteko, että Unska on pudonnut pannukakun reunalta avaruuteen? Ei sentään, elämä vain on saanut uuden muodon. Nyt huomaan, miten rutinoituneesti päivät toistuivat toisensa jälkeen: työ, kotiintulo, urheilua, ruoanlaittoa, TV:n katselua, blogien lukemista ja kirjoittamista. Sama kaava päivä toisensa jälkeen. En minä sitä moiti, hyvää elämää oli sekin. Nyt se on vain toisenlaista.
Nyt mietin muun muassa sitä, miten pärjään uusien lainalasten kanssa. Olenko riittävän hyvä, vastuullinen, kiinnostunut, innostava? Korkealentoisia haaveita sille, joka toistaiseksi on piiloutunut kattiloiden ja pannujen taakse, upottanut kätensä tiskivesiin ja lajitellut pikkuvaatteita käyttötarkoituksen mukaan. Kun oma riittämättömyys on alkanut pelottaa, olen kanavoinut huolestuneisuuteni käytännön toimintaan. Sillä alueella pysyn mukavuusrajojeni sisäpuolella, jos nyt en voi ehkä väittää niissä vahva olevani, niin ainakin tiedän, mitä teen. Silloin ei tarvitse huolehtia suusta huolettomattomasti putoavista sanoista, jotka saattaisivat aiheuttaa vahinkoa.
Luin Kodin Kuvalehdestä artikkelin Irja Wendischistä, joka on kirjoittanut kirjan omista lapsuudenkokemuksistaan, jotka olivat muotoutuneet sodan henkisesti ruhjoman, alkoholisoituneen isän ja tunteensa peittäneen ja vahvan roolin omaksuneen äidin puristuksessa. Hän pohti yleisesti myös suomalaista etäisyyden kulttuuria. Hän ei itse muistanut saaneensa hellyyttä äidiltään. Kun hän näki äitinsä - lastensa isoäidin - pitävän hänen omia lapsiaan sylissään, hän vasta ymmärsi, että oli varmaankin itsekin saanut hellyyttä äidiltään, vaikkei sitä itse enää muistanutkaan. Artikkeli oli monella tapaa ajatuksia herättävä, miten monenlaisia asioita Wendisch onkaan joutunut käymään läpi kirjaa kirjoittaessaan. Voiko omia kokemuksiaan sanoa ääneen ja ovatko ne samanlaisia kuin muiden samassa perheessä kasvaneiden kokemukset - mitä ne eivät tietenkään ole - ihmiset, jotka ovat eläneet saman tilanteen omasta itsestään käsin toki kokevat asiat aivan toisin kuin kuin yksi kertoja. Olette varmasti kaikki joskus olleet tilanteessa, jossa eronneet ihmiset ovat kertoneet kokemuksensa liitostaan tai eroon johtaneista tapahtumista siten, kuten he ovat asian kokeneet. Joskus kertomukset ovat niin kaukana toistaan, että huomaa hämmentyneenä itse keskellä seisten joutuvansa siirtämään totuuden keskipistettä janalla monta piirua keskemmälle, kuin silloin, kun oli kuullut vasta toisen tarinan.
Eksyin aiheesta. Tarkoitukseni oli miettiä kosketuksen merkitystä. Usein annamme toki hellyyttä pienille lapsille, pidämme sylissä, suukotamme, päristämme huulilla kikatusta pieneen vatsaan. Mutta kikattajat kasvavat, alkavat muistuttaa pieniä naisia, ääni muuttuu miehen ääneksi, ylähuulen päälle alkaa kasvaa väkevämpää nukkaa, joka enteilee tulevasta. Ihminen kaipaa kosketusta silloinkin. Ja vielä paljon siitä eteenpäin - aina loppuun asti.
Ja vielä: ei ole syytä unohtaa puhettakaan. Varsinkaan puhetta asioista, joista puhuminen ei ole kovin helppoa. Minäkään en ole kovin hyvä nostamaan kissaa pöydälle silloin, kun asiaa tekee mieli vältellä. Ja juuri ne asiat, joista ei tee mieli puhua ovat lopulta niitä, joista nimenomaan puhua pitäisi.
No, onhan se hyvä huomata, että elämässä on vielä kasvunvaraa. Vielä en ole saumoistani ratkeamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti