keskiviikko 31. elokuuta 2011

Hyvästi, elokuu

Kymmenen minuutin etäisyydellä syyskuusta kirjoitan tällä hetkellä. Heitän hyvästit elokuulle, siirryn sekä haikein että odottavin mielin kohti syksyä, viileyttä, pimeneviä iltoja, lehtien rahinaa.

Tulkaa mukaan!

tiistai 30. elokuuta 2011

Kymmenen kaunista

Tänä iltana en halua ajatella mitään ikäviä tai raskaita ajatuksia. Jos ajattelen hyviä, mieleeni tulee seuraavia asioita:

Kissan kehräys
Oma koti
Miehen nauravat silmät
Yöuinti
Ystävät
Kynttilöiden valaisemat syysyöt
Huumori
Kummilapsen halaus
Kirjoittaminen
Lukeminen

Minulla on edelleen kesken Sattumuksia Brooklynissa. Olen väsynyt, sillä olen tänään tehnyt sekä pyöräily- että kävelylenkin. Siksi aionkin pestä hampaani, pujahtaa omaan turvalliseen vuoteeseeni ja hetken nauttia sanojen ja ymmärtämisen aiheuttamasta mielihyvästä.

Tänään on ollut hyvä päivä.

lauantai 27. elokuuta 2011

Lauteilla

Olen kadottanut yöuneni. Ovathan ne joskus ennenkin toki kadoksissa olleet, mutta eivät aivan siten, kuin nyt. Muutaman yön nukuin jo kotona heikohkosti, sitten yhden todella huonosti (vain muutaman tunnin) ja sitten tuli viime yö, kaiken unettomuuden äiti.

Lepäsin Miehen rinnalla ja kuulin, miten hän vaipui heti uneen vierelläni. Vaihdoin asentoa. Hän virkosi sen verran, että ynähti unissaan ja siirsi kätensä lepäämään uuteen kohtaan kehollani ja vaipui uudelleen tasaiseen suloiseen unihengitykseensä. Minä sen sijaan jatkoin pyörimistäni, ja hän ynähtelyään. Lopulta päätin olla jatkamatta hänen yöunensa häiritsemistä ja nousin vuoteesta. Mietin mitä tehdä, en halunnut sytyttää valoja.

Lopulta löysin itseni istumasta kylmän saunan lauteilta seuranani Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjaa suositteli minulle läheinen ystävätär ja tulin maininneeksi siitä naapurilleni, jolle kirjailija oli ennestään tuttu ja joka asiasta innostuneena oli ostanut kirjasta pehmeäkantisen version. Niinpä minä reissuun lähtiessäni menin naapurin oven taakse ja pyysin kirjaa matkalukemiseksi ja sen myös sain. Onneksi, sillä se pelasti perjantain ja lauantain välisen yön, ainakin sen valveosion.

Kirja ei nimittäin tuottanut pettymystä. Se oli hersyvä ja suorapuheinen, mutta ei yliampuva. Lähtiessäni Miehen vierestä olin tuskainen ja hätääntynyt, mutta jo sivulle 40 päästyäni minä olin hymähdellyt lauteilla ääneen moneen kertaan. Ja kun palasin vuoteeseen, ahteri sievästi viivoitettuna sain uni saapui luokseni, sillä kirjan leppoisan itseironinen sävy oli tarttunut minuun. Kertasin huolellisesti siihen mennessä lukemani mielessäni ja sen jälkeen minut valtasi ihana pehmeä unohdus.

Toivottavasti uni ei karta minua enää tänä iltana, mutta jos karttaa, on minulla sentään rapiseva ystäväni ja saunan hämyisä valaistus.

torstai 25. elokuuta 2011

Happamoituminen

Sopulit kuulemma vaeltavat. Lapissa. Eivät varmaan siinä mielessä kuin ihmiset, koska niillä ei ole rinkkoja, laavuja eikä makkaraa. En tiedä mistä, enkä mihin. En sitäkään, vaeltavatko ne joka vuosi, minä en ole ainakaan nähnyt syksyllä Lapissa sopuleja, vaikka olen siellä syksyllä ollut ruskaa ihailemassa. Jos rehellinen olen (ja minähän olen), en ole koskaan nähnyt sopulin sopulia. Sen sijaan mitä Lapin ruskaan tulee, sitä voin suositella lämpimästi kaikille, jotka eivät vielä sitä ole nähneet, se on nimittäin jotain ihan muuta kuin täällä etelässä. Ja etelällä tarkoitettakoon tässä yhteydessä kaikkea, mikä sijaitsee Tampereen alapuolella.

Kissa lipittää vettä keittiössä. Minä syön valkoiselta teema-lautaselta kuivattua ruisleipää. Sen pitäisi olla täysin kuivaa ja rapeaa, mutta se on oikeammin sitkeää ja hapanta. Minunkin pitäisi olla sitkeämpi, mutta johtaakohan sekin pyrkimys väistämättä myös happamuuteen? Niin pelkään.

Vieressä odottaa kasa postia, on aivan hiljaista. Kissa istuu sohvalla häntä minuun päin ja tuijottaa seinää. Voisi kuvitella mielenilmaukseksi, mutta mitä luultavammin ei sitä kuitenkaan ole. Toinen kissa sen sijaan katselee itseään peilistä eteisen lattialla. Tyttökissa tekee tätä paljon, luulen, että se tunnistaa peilikuvansa ja näky miellyttää sen silmää.

Voisipa aina ajatella samoin itsestään.

Kirkkaalta taivaalta

Minä pesin tänään ikkunan. Sen ainoan suuren ikkunan, joka jäi pesemättömäksi sen jälkeen, kun Mies kodissani asensi ikkunoihini sälekaihtimet. Mies on aika taitava, havainnoin sen helppouden, jolla hän teki reikiä ikkunanpuitteisiin. Hän on sen kaltainen ihminen, joka voisi rakentaa talon tai korjata kesämökin saunaa. Nyt hän asensi sälekaihtimia ja minä tarjoilin hänelle janojuomaa. Itse pesin ikkunoita samalla kun hän asensi kaihtimia, jos niitä ei laskenut ikkunan eteen, saattoi kuvitella, ettei ikkunaa ole. Tunsi ihmetystä siitä, että näki ulkona puiden huojuvan tuulessa, muttei saattanut tuntea tuulta kasvoillaan ja hiuksissaan.

Aikaisemmin päivällä kävin juhlimassa isän syntymäpäivää. Hänellä on väärä syntymäpäivä. Oikeaa syntymäpäivää en tiedä. Isän äiti oli nimittäin vahvatahtoinen nainen. Ja kun hän kirkolle mennessään väitti muistavansa, koska on lapsensa synnyttänyt, ei kukaan uskaltanut väittää vastaan. Tuskinpa isäkään on kärsinyt syntymäpäivänsä väärästä sijoittelusta, kovin montaa päivää tai viikkoa se tuskin kuitenkaan heittää. Käsitykseni mukaan isä on syntynyt ennen virallista syntymäpäiväänsä. Lieneeköhän hänen kaltaisiaan ihmisiä Suomessa paljon?

Isä on myös kokenut oikean pallosalaman. Se tuli ukonilmalla suoraan tuvan seinästä läpi ja jätti seinään pyöreän aukon. Perhe oli tuolla hetkellä ruokailemassa, ja pöytä oli täynnä astioita. Salama oli puhdistanut pöydän ja perheen äidin se “kynsi” verinaarmuille. Isän veli sai palovamman pyllyynsä ja toinen menetti tajuntansa. Tarina ei kerro sitä, miten salama tuvasta poistui, ehkä minun pitää kysyä sitä isältä. Heidän tarinansa olisi varmasti salamantutkijoillekin mieluista kuultavaa – saatikka edelleen paikallaan seisova kotitalo, jonka seinässä reikä edelleen on.

Sitäpaitsi isä päätyi naimisiin, koska meni äidin antaminen pakkien jälkeen palauttamaan tälle Hannu Salaman (miten osuvaa) Juhannustansseja. Jäi sille tielleen, onneksi. Muuten olisi tässä blogissa melkoisen hiljaista.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Resiinaton ralli

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen oppinut, ettei metallia ja puuta ole hyvä yrittää yhdistää kuumaliimalla. Puu vielä suostui, metalli ei. Siihen typistyi uskoni kuumaliiman kaikkivoipuuteen. Kaikkea elämässä tulee kokeiltua, mutta kaikki materiaalit eivät ole yhteensovitettavissa.

Tänään näin ystävän, jota en ollut nähnyt neljään kuukauteen. Hänen koiransa muisti kuitenkin minut heti. Minut ja sen, mitä minun näkemiseni merkitsee: pitkää lenkkiä. Koira oli niin innoissaan, että se pomppi suoraan ilmaan takajaloillaan ja ulisi mielihyvästä. Remmin sai hädintuskin pujotettua paikalleen ja kiinnitettyä kaulapantaan. Ja niin me sitten lähdimme. Minä puhuin, purin itseni kuin kankakerän. Yritin pitää juonen toisesta päästä kiinni ja pökkäsin kerän alamäkeen. Kun se lähti purkautumaan, pelkäsin jo, ettei loppua tulekaan, ja jokainen lause tuntui poikivan uuden sivulauseen. Koira oli iloinen niistä jokaisesta, jokaisesta lisäaskeleesta. Vastaan tuli muitakin koiria, tuntemattomia rotuja, jackrusselinterrieri ja musta kiinanpystykorva, joka uteliaana roikotti mustikkaista kieltään tien vastakkaisella puolella. Kävelipä tien yli myös arvonsa tunteva maatiaiskissa, joka ei kiihdyttänyt askeltaan lähestyvää autoa väistääkseen, ylpeänä se tuntui odottavan auton väistävän Hänen Majasteettiaan.

Kävelimme vanhaa junarataa pitkin. Ratapölkyt olivat paikoitellen lahonneet, minä yritin olla astumatta paljaalle maalle ja pompsahtelin pölkyltä toiselle. Ihmettelin, onko askelpituuteni todella niin lyhyt, että pölkkyjen väli vaikutti pitkältä ja homma tuntui menevän silkaksi loikkimiseksi. Hyttyset etsivät jakausta palmikkojeni välistä, nostin hupparin hupun päähäni. Vielä paistoi elokuun aurinko, mutta varjon paikoissa syksyn vaanimisen saattoi jo aistia.

En haluaisi luopua kesästä vielä, vastahan se alkoi. Niin paljon suunnitelmia, niin vähän toteutumista. Toista olivat lapsuuden loputtomat kesät, joina aurinko lakkaamatta paistoi ja polvet kasvoivat rupea ja hiekkaa, ilma oli kepeää ja huoletonta hengittää ja suussa maistuivat suolaheinä ja mansikka.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Vallat ja väet

Kaadoin tänään suuresta säkistä viimeiset kissanruokanappulat väliaikaispurnukkaan, josta ne vuorostaan kaadetaan kissankuppiin. Tämä on tarpeen, sillä kuusikiloisesta kissanruokasäkistä ei ole ollenkaan kätevää kumota hillittyä määrää nappuloita kissankuppiin. Oli miten oli, kissanruokaa on ostettava lisää. Lisäksi ystävältä lainattu kirjastokirja on palautettava kirjastoon, ennen kuin hänen lainansa erääntyy. Postista on noudettava ilmanvaihtokoneen suodattimia. Minulla on pitkä luettelo suoritettavia tehtäviä. Aikuiselämä on vähän sellaista, huomaan, loputon luettelo suorittamattomia tehtäviä. Kun tekee osan, tulee uusia luettelon perälle.

Menen huomenna ystävän – tai kahden, jos olosuhteet sallivat – kera kahville. Teemme näin kerran viikossa, aina kun se vain on mahdollista. Näistä kahvihetkistä huomaa, miten nopeasti viikot vierivät ja toisaalta, miten paljon niiden aikana ehtii tapahtua. Viikossa elämä ehtii mullistua, ehtii sairastaa ja jopa parantua, jos hyvin käy. Ehtii kokea töissä kaaoksen. Ehtii järkyttyä silmittömästi. Ehtii rakastua. Mitähän huomenna?

TV:ssä mies muurautti naisen huoneen oven umpeen (siis siten, että nainen jäi huoneeseen sisäpuolelle) ja siirrätytti oven eteen valtavan puisen kaapiston, jotta kukaan ei aavistaisi, että paikassa on joskus ollut ovi. Tunsin samanlaista kuvotusta, kuin joskus, jos satun tahtomattani näkemään jotain hyvin väkivaltaista elokuvissa tai televisiossa. Se aiheuttaa melkein fyysisen kivun, tarpeen vääntelehtiä. Kokeekohan joku muu tällaisia tunteita? On silti totta, että minkäänlaista väkivaltaa ei tule sietää.

Joskus kun kuuntelen PMMP:n Joku raja -kappaletta mietin, miltä tuntuisi, jos oma mies löisi, se mies, jota rakastaa ja johon luottaa. Minä olen aina julistanut, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä. Koska se ei yleensä (teki mieli kirjoittaa, että koskaan, mutta kai sentään joskus, toivon) ole viimeinen. Tunnen oloni etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei kukaan rakastamani mies ole nostanut kättään minua kohti lyödäkseen. Tarkoitukseni oli vain miettiä, että todellinen lähteminen olisi varmasti paljon hankalampaa, kuin mitä kuvittelisi. Siksi nainen voi jäädä biisissä kuvailtuun tilanteeseen, jossa ei osaa enää toimia omaksi parhaakseen “en ole nainen, en yhtään mitään, kidutettu eläin häkissään”. Kunpa he kaikki jaksaisivat lähteä.

Punttien tutinaa

Aion viedä elämäni miehen suvun nähtäville tulevana viikonloppuna. Tänään pelkään hänen suuttuneen minuun. Pelkään sitä siksi, että hän nimenomaan sanoi, ettei ole suuttunut, vaikka en esittänyt hänelle sen suuntaista kysymystä. Vain nainen ajattelee näin: jos kysymättä vastaat, ettet ole suuttunut mistään, se tarkoittaa, että olet suuttunut jostain. Tästä syystä istun sohvallani raajat raskaana ja pettyneenä itseeni. Olen muuten sivumennen sanoen jo hivenen kyllästynyt olemaan pettynyt itseeni. Toisaalta, ehkä tässä iässä kuuluu olla pettynyt itseensä.

Onneksi olen silti optimisti. Toivon, että hän kuitenkin löytää itsestään voimaa yrittää ymmärtää minua, sillä minä toivon olevani hänen elämänsä nainen. Vaikka olenkin ajoittain hankala. Olen myös ajoittain mukavakin. Joskus sukkela. Ehdottoman naurettava ainakin. Pehmeä varmasti. Viileä ja roihuava. Hyvinä päivinä naisellinen ja siedettävä katsella. Hän sanoo, että kaunis. Siksikin on helppo rakastaa. Koska ainakin silloin, jos en ole suututtanut häntä, hän sanoo, että minä riitän juuri tällaisena, vaikka olen epätäydellinen. Hän sanoo, että me kaikki olemme epätäydellisiä.

Voi hitsi. Luin tänään taas kesäloman aikana lukemattomaksi jääneitä blogikirjoituksia ja sain niistä ajatuksia. Eräs bloggaaja kirjoitti, että on kiitollinen siitä, ettei hänellä ole jalkasientä, sillä se on kiusallinen vaiva ja minä ajattelin, että hieno huomio, minäkin olen ehdottoman kiitollinen siitä, ettei minulla ole jalkasientä.

Luin perheiden kesälomaretkistä, suuri osa niistä päätyi eri puolilla Suomea sijaitseville päivystäville klinikoille joko sairauksien tai tapaturmien vuoksi. Toisaalta raportoitiin myös, että sairaalassa paikattu haava oli kuitenkin pikkumiehen loman kohokohta, eräänlainen voitonmerkki. Joskus tällaisissakin pilvissä on hopeareunuksia. Mutta ymmärrän kyllä, että töihinpaluussakin voi olla ihanan kesäloman jälkeen oma hohtonsa.

Lopuksi lähetän terveiseni niille kanssasisarilleni, jotka aikovat kroonisesti “huomenna” tehdä parannuksen elämässään. Ei sitä koskaan tiedä.

maanantai 15. elokuuta 2011

Karvan verran kaikkea

Minä yritin pienentää kaikkia ikkunoita ruudun alalaitaan napsauttamalla koneestani omppu + m -yhdistelmää. Se ei näytä tekevän mitään. Olen elänyt Windows-maailmassa niin pitkään, että hapuiluni kokeiltavakseni saamassani Macissa on hyvin huvittavaa kenelle tahansa, joka koneista mitään ymmärtää. No, minä en paljoakaan ymmärrä (paitsi sen, että kaikki ikkunat Windowsissa pienenevät lippu + m -näppäinyhdistelmällä), joten en kirjoita asiasta tämän enempää.

Tänään oli mukava työpäivä. Sain tehtyä sen, minkä piti. Haluaisin tehdä sellaista työtä, minkä osaan. Eilen luin lehdestä ripsienpidennyksistä. Sen sijaan, että olisin alkanut haluta sellaisia, minä huomasin haluavani tehdä sellaisia. Minulla on tarkat ja taitavat kädet. Näkökykyäkin vielä ehkä sen verran että se sujuisi. Kenties kosmetologit käyttävät jotain suurennuslasia työtä tehdessään, mene ja tiedä. En tosiaan tiedä, kun minulla ei ole ollut ripsienpidennyksiä. Olenhan minä turhamainen toki ja haluaisin näyttää niin hyvältä, kuin omissa puitteissani on mahdollista, en minä sillä. Mutta ainakin ripsiä liimatessani minä tietäisin, mitä teen. Tai siis ainakin, kun minut olisi siihen koulutettu. Mutta kun ei ole, niin haave tästä tuli ja meni.

Työpaikan kokouksessa jäin tuijottamaan edessäni istuvan työtoverin lyhythihaisen paidan suuta. Sieltä tuli käsivarsi, ja käsivarressa selvästi näkyi jotakin mustaa. Tatuointi? Vaiko kenties autoremontissa käsivarteen joutunutta pikeä? Minun olisi niin kovasti tehnyt mieli nostaa hihaa ihan vähän, jotta olisin nähnyt, miten kuvio loppuu, onko se satunnainen, vai esittävä. Mutta eihän palavereissa – tai muutoinkaan – voi toisten hihoja nostella silkasta uteliaisuudesta.

Kotona minun oli tarkoitus olla työteliäs ja pestä heti lainalasten petivaatteet ja laittaa vieraspeti valmiiksi seuraaville nukkujille, mutta en saanutkaan tätä tehtyä. Sen sijaan istuin sohvallani ja söin kylmää einesruokaa. Elämäni on melko loisteliasta.

Onneksi minulla on sentään vielä seuranani kaksi kissaani, joiden irrottamaa karvamäärää nuoret vieraani eivät jaksaneet lakata ihmettelemästä. Minun kun oli tarkoitus tehdä heihin vaikutus siistillä kodillani. Totesin sen täysin turhaksi, sillä he huomasivat vain kaikilta pinnoilta heihin tarrautuneet kissankarvat.

Elämä on.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Oodi vanhemmuudelle

Olen sivunnut aihetta aikaisemminkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut konkreettisemmalta kuin tänään, kun istun uupuneena kotisohvallani. Lainavanhemmuuden väsymys on vallannut minut. Toki voisin ottaa asian kevyemminkin, miettimättä ja punnitsematta, menemättä hamaan tulevaisuuteen asioiden edelle, mutta jos niin tekisin, en olisi minä. Kun pelastin ensimmäisen kissani, joka oli adoptiokissa kodista, jossa sitä ei enää voitu pitää, menetin yöuneni vastuuta miettiessäni. Olisiko minusta kissaemoksi kodittomalle? Ja nyt kodissani on kaksi ihmisen tainta ja minä tunnen jatkuvaa kyvyttömyyttä ja riittämättömyyttä. Käyttäydyn typerästi ja soimaan sitten itseäni siitä. Miten ihmeessä oikeat vanhemmat saavat tällaiset asiat loksahtamaan kohdalleen? Ja onko syy siihen, ettei minulla omia lapsia ole juuri se, että olen näin kyvytön? 

Itsessään arjen pyörittäminen ei kai kuitenkaan ole heikoin kohtani. Vaikkakin jännitykseltäni unohdin maksaa ajoissa eräitä yrityksen velvoitteita, ei siitä kuitenkaan seuraa kuin muutaman euron sanktio. Silti, yhtäkaikki, unohdin. Pääni oli täynnä järjestelyjä: onko maitoa, iltapalatarvikkeita, hammasharjoja, tahnaa. Pärjäänkö minä, mitä on edessä. Eikä niinkään, että pärjäänkö minä tämän pitkän viikonlopun, ei suinkaan, vaan pärjäänkö minä seuraavat kymmenen vuotta tai kaksikymmentä? Tämä huolimatta siitä, että mieshän voi jättää minut kuukauden tai vuoden kuluttua siksi, että olen niin täynnä huolestuneisuutta ja jännittyneisyyttä, että kadotan siihen itseni. Silloin voi miettiä, oliko järkevää mennä asioiden edelle.

Oli miten oli, vanhemmuuden haasteet ja vastuut ovat käsittämättömän suuret. Minun on vaikea ajatella - korjaan: mahdoton ajatella - siten, että lapsen haluaminen olisi itsekäs teko. Vanhemmuuteen liittyy arkipäivän tasolla tehtäviä uhrauksia ja itsensä ylittämistä joka päivä. Lapsen/lasten edun asettamista oman edun edelle. Enkä minä tällä tarkoita sitä, että vanhemmat hyysäisivät prinssejään ja prinsessojaan uskollisina alamaisina, vaan rooli lempeänä, palkitsevana ja oikeudenmukaisena rajanvetäjänä ja auktoriteettinä on kaikkein haastavinta. Suurten kyynelten vierimisen seuraamista silloin, kun on todettava, että noin ei voi tehdä, tai ei, et voi saada tahtoasi tässä asiassa, ja perustella kantansa. Ja tässä roolissa toimittava sitten joka ainoa päivä ja siinä sivussa käytävä töissä, hoidettava hoitopaikat, siivottava, pestävä pyykit, laitettava ruokaa, ja jokaisessa hengenvedossa huomioitava se, että minä en elä vain itselleni. 

TV:ssä esiintynyt lastenpsykiatri Raisa Cacciatore totesi kutakuinkin niin, että TV:ssä pitäisi olla yksi kanava, joka olisi kokonaan pyhitetty ohjeiden antamiseen vanhemmille siitä, miten selvitä eri ikävaiheessa olevan lapsen kasvatuksesta. Ehkäpä siksi ajatukseni siitä, että hakisin kirjastosta vaikkapa Jari Sinkkosen kirjoja lasten kasvamisesta ja kasvatuksesta ei ollut ihan hakoteillä. Vaikka samalla tunsin itseni Rillit huurussa -nörtiksi, joka lähestyy lasten kanssa olemista, kuten uutta tietokoneohjelmaa. Ohjekirja esiin. Niin ja juu: olen tosiaan työpaikassani tutustunut uuteen ohjelmaan, johon koulutusta ei ollut saatavilla lukemalla ohjelmiston ohjekirjan: eihän kukaan niin tee. 

Haluan kuitenkin vain ilmoittaa teille, jotka vanhempina luette blogiani, että joku ajattelee teidän roolianne ja arvostaa sitä. Silloin kun sydän särkien asetatte rajoja kyynelehtivälle jälkikasvullenne, kun silmät väsymksestä karrella täytätte pesukonetta ruohonvihreään tahriutuneilla pikkuvaatteilla, kun valmistatte perheelle ruokaa vain kuullaksenne sitten, että lopputulos ei ollutkaan yhtään odotusten mukainen - muistakaa, että joku saattaa ajatella teitä. 

Ja toisaalta, ovathan ne hetket, jolloin pieni lämmin olento kömpii syliin ja kertoo rakastavansa ja toteaa teidän olevan maailman paras äiti/isä - sitä emme me kasvatusoppaita lukevat lainavanhemmat koskaan koe. Ja kiistaton tosiasia on, että omalla jälkikäsvullenne te todella olette sitä: maailman parhaita. Juuri sellaisina kuin olette.

torstai 11. elokuuta 2011

Varjosta valoon

Vietin kesälomani miltei täydellisessä nettipimennossa. En kirjoittanut blogiani, enkä lukenut seuraamiani blogeja. Eilen yöllä sitten silmät täynnä väsymyksen aavikkohiekkaa minä niitä luin ja tänään lisää. Mitä kaikkea minä lopulta luinkaan. Niin paljon, että olin aivan pyörryksissä. 

Luin siitä, mitä luovia projekteja ihmisillä on ollut kesän aikana, niitä on uskomattoman paljon. Katselin kuvia siitä, missä päin maailmaa ihmiset ovat matkailleet. Opin uutta, ehkä pientä kaukokaipuutakin ehdin jo kokea. Maailma on niin viehättävä, ainakin niiden kuvien läpi katsottuna, joita ihmiset ovat blogeihinsa lisänneet. Niissä on luontoa, lapsia, aviomiehiä. Tuulta, aurinkoa, lämpöä ja naurua. Valoa ja varjoja. Niin, varjoja.

Varjoistakin kirjoitettiin. Kirjoitettiin siitä, miten huoli puristaa rintaa. Pelosta ja ahdistuksesta. Voimattomuudesta sen edessä, ettei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Voimien ammentamista niistä pienistä positiivisista asioista, joita kaiken keskellä voi havaita. Onneksi, ajattelen, onneksi tämäkin ihminen on sen kaltainen, että hakee kultareunoja niistäkin pilvistä, joissa niitä ei kaikkien ihmisten silmissä enää ole. Sillä uskon, että juuri ne kultareunat, ne pienet onnen ja kiitollisuuden rippeet raskaina hetkinä, ne kantavat ihmistä. Se, että näkee lahon ja kaatumassa olevan ladon edessä riehakkaana kukkivat kukat ja miettii ladossa aikanaan kulkeneita ihmisiä sen sijaan, että näkisi pelkän uupuneen ladonrumiluksen.

Paljon tapahtuu ihmiselämässä. Kaikkien niiden ihmisten elämässä, joiden blogeja olen seurannut ja jotka ovat kyllin rohkeita jakaakseen kokemuksia omasta elämästään. Minulle sellaiset sanat ovat hyvin arvokkaita. Linnunpoikasia ja lumpeenkukkia, kiitollinen olen siitä, että saan niitä lukea.

Ja vielä minulla on paljon asioita lukematta, kaikki tämä on vasta alkua.

Tänään Helsinki on verhoutunut pimeään, kun katuvalot eivät syttyneetkään. Ja minä olen sanoja täynnä. 

tiistai 9. elokuuta 2011

Elämä voi muuttua

Luulitteko, että Unska on pudonnut pannukakun reunalta avaruuteen? Ei sentään, elämä vain on saanut uuden muodon. Nyt huomaan, miten rutinoituneesti päivät toistuivat toisensa jälkeen: työ, kotiintulo, urheilua, ruoanlaittoa, TV:n katselua, blogien lukemista ja kirjoittamista. Sama kaava päivä toisensa jälkeen. En minä sitä moiti, hyvää elämää oli sekin. Nyt se on vain toisenlaista.

Nyt mietin muun muassa sitä, miten pärjään uusien lainalasten kanssa. Olenko riittävän hyvä, vastuullinen, kiinnostunut, innostava? Korkealentoisia haaveita sille, joka toistaiseksi on piiloutunut kattiloiden ja pannujen taakse, upottanut kätensä tiskivesiin ja lajitellut pikkuvaatteita käyttötarkoituksen mukaan. Kun oma riittämättömyys on alkanut pelottaa, olen kanavoinut huolestuneisuuteni käytännön toimintaan. Sillä alueella pysyn mukavuusrajojeni sisäpuolella, jos nyt en voi ehkä väittää niissä vahva olevani, niin ainakin tiedän, mitä teen. Silloin ei tarvitse huolehtia suusta huolettomattomasti putoavista sanoista, jotka saattaisivat aiheuttaa vahinkoa.

Luin Kodin Kuvalehdestä artikkelin Irja Wendischistä, joka on kirjoittanut kirjan omista lapsuudenkokemuksistaan, jotka olivat muotoutuneet sodan henkisesti ruhjoman, alkoholisoituneen isän ja tunteensa peittäneen ja vahvan roolin omaksuneen äidin puristuksessa. Hän pohti yleisesti myös suomalaista etäisyyden kulttuuria. Hän ei itse muistanut saaneensa hellyyttä äidiltään. Kun hän näki äitinsä - lastensa isoäidin - pitävän hänen omia lapsiaan sylissään, hän vasta ymmärsi, että oli varmaankin itsekin saanut hellyyttä äidiltään, vaikkei sitä itse enää muistanutkaan. Artikkeli oli monella tapaa ajatuksia herättävä, miten monenlaisia asioita Wendisch onkaan joutunut käymään läpi kirjaa kirjoittaessaan. Voiko omia kokemuksiaan sanoa ääneen ja ovatko ne samanlaisia kuin muiden samassa perheessä kasvaneiden kokemukset - mitä ne eivät tietenkään ole - ihmiset, jotka ovat eläneet saman tilanteen omasta itsestään käsin toki kokevat asiat aivan toisin kuin kuin yksi kertoja. Olette varmasti kaikki joskus olleet tilanteessa, jossa eronneet ihmiset ovat kertoneet kokemuksensa liitostaan tai eroon johtaneista tapahtumista siten, kuten he ovat asian kokeneet. Joskus kertomukset ovat niin kaukana toistaan, että huomaa hämmentyneenä itse keskellä seisten joutuvansa siirtämään totuuden keskipistettä janalla monta piirua keskemmälle, kuin silloin, kun oli kuullut vasta toisen tarinan.

Eksyin aiheesta. Tarkoitukseni oli miettiä kosketuksen merkitystä. Usein annamme toki hellyyttä pienille lapsille, pidämme sylissä, suukotamme, päristämme huulilla kikatusta pieneen vatsaan. Mutta kikattajat kasvavat, alkavat muistuttaa pieniä naisia, ääni muuttuu miehen ääneksi, ylähuulen päälle alkaa kasvaa väkevämpää nukkaa, joka enteilee tulevasta. Ihminen kaipaa kosketusta silloinkin. Ja vielä paljon siitä eteenpäin - aina loppuun asti.

Ja vielä: ei ole syytä unohtaa puhettakaan. Varsinkaan puhetta asioista, joista puhuminen ei ole kovin helppoa. Minäkään en ole kovin hyvä nostamaan kissaa pöydälle silloin, kun asiaa tekee mieli vältellä. Ja juuri ne asiat, joista ei tee mieli puhua ovat lopulta niitä, joista nimenomaan puhua pitäisi.

No, onhan se hyvä huomata, että elämässä on vielä kasvunvaraa. Vielä en ole saumoistani ratkeamassa.