keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Kausaalisuudesta

Viime yönä avoimesta ikkunasta paljaisiin hartioihin pureutui kylmä viima. Se sai verhot lepattamaan ja kehon järkyttymään ja kavahtamaan äkillistä muutosta tukalasta kuumuudesta puistattavan kylmyyden tilaan. Suljin ikkunan ja vedin peiton suojakseni. Tunsin sen lämmön ja pesuaineen hienoisen tuoksun.

Eilistä päivää en helposti unohda. Oikeastaan, en usko unohtavani sitä koskaan. Sain viestin, joka uhkui verevää, paksua ja tahmeaa vihaa. Sanojen välistä se kurkottui minuun, tarrasi kiinni kylmillä luisilla sormillaan, pieksi ja löi. Täytti sisimmän tahmallaan, imeytti itsensä värisevään sieluun. Yritin nyyhkyttää sitä itsestäni ulos, vaikka tiesinkin, että se takertuu minuun, eikä koskaan kokonaan hellitä. Toisaalta olen helpottunut: nyt minun ei tarvitse enää pelätä vihaa, nyt voin olla vihattu.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun joudun vihan kohteeksi. Kerta toisensa jälkeen olen kertonut tapahtumat ystävilleni, pyörittänyt sieluni rukousnauhan helmiä uudelleen ja uudelleen, antautunut tuomiolle, tunnustanut kaiken ja enemmän. Antanut syyllisyyden näykkiä, purra, riepotella ja repiä. Huutanut tuskaa. Ja silti eilen, kun ystävä yllätti minut vihan lävistämänä ja tuskissani, kietoi hän rakkaat kätensä lohduksi ympärilleni. Kun ensimmäisen kerran kerroin hänelle kaiken, hän katsoi minuun totisena ja sanoi: "Minä tunnen sinut. Sinä et ole paha ihminen."

Huomaan silti, etten haluaisi olla yksin. Pelkään omia ajatuksiani, sitä osaa minussa, joka haluaa minun kärsivän. Istun tässä hiljaa salaa itseltäni ja olen varuillani, koska pelkään sitä hetkeä, jolloin yliminä ujuttaa satuttavat ajatuksensa takaisin tietoisuuteeni. Vaistoan sen liikkeet tajunnan reunamilla, samaan tapaan kuin vahvan lääkityksen poistaman päänsäryn voi vielä havaita aavekipuna jossain tuntoaistin  laitamilla.

Minä toivon, että voin tällä hetkellä antaa itselleni armoa ja ymmärrystä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla minua kohtaan niin julma ja ankara kuin minä itse.

Ehkä lämpö ja kauneus vielä palaa tähän kesään.

Ja te, joiden sielu on kepeä ja vapaa, päästäkää riemu ulos. Nostakaa kädet painottomina ilmaan ja naurakaa elämän riemua kesän leikkisään tuuleen. Olette sen ansainneet.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Mikä häpeä

Tänään sanomalehdessä kirjoitettiin suurin otsikoin kutakuinkin ikäiseni suomalaisen mieshiihtäjän kohtalosta. Häntä muistelivat muut hiihtäjät ja hänen doping-käryn jälkeen kirjoittamansa testamentti Suomen kansalle oli painettu lehteen uudelleen. Viesti tihkui vahvaa häpeän ja syyllisyyden tunnetta, niin riipivää, että se sai minut kyyneliin. Toivon, ettei miespolo kantanut tätä samaa häpeää sisällään kaikkia näitä vuosia ja antanut sen väkevöityä niin paksuksi, sameaksi ja mustaksi liejuksi, että se lopulta hukutti hänet.

En puutu hänen elämäänsä tämän enempää, sillä en tunne häntä. Olen äärimmäisen pahoillani siitä, että hänen puolisonsa ja lapsensa menettivät sen miehen, jonka he aikanaan tunsivat ja jota he rakastivat - aluksi vuonna 2001 ja sen jälkeisinä vuosina ja nyt toisen kerran, lopullisesti.

Vaikka miestä en tuntenutkaan, häpeän ja syyllisyyden tunteen minä tunnen. Nyt, jälkikäteen, lehdessäkin sanottiin, että kyse oli kuitenkin vain hiihtämisestä. Niin yritän sanoa minäkin itselleni nyt: kyse on vain elämästä. Kuten eivät hiihtäjänkään valinnat, eivät myöskään yksittäisen ihmisen valinnat useinkaan ole pelkästään omia valintoja. Niihin sekoittuvat muiden ihmisten toiveet ja tarpeet, ympäristön painostus. On tärkeää, että ihminen löytää itsestään voiman antaa anteeksi itselleen.

Lomani on alkanut, mutta en voi sanoa, että sen liikkeellelähtö olisi tapahtunut keveimmissä mahdollisissa merkeissä. Sunnuntaina minut saavutti suruviesti, lisäksi mielessäni ovat pyörineet ystäväpiirissä meneillään olevat ongelmat terveyden kanssa.

Toisaalta, lauantaina kuitenkin me kävelimme ystävättären kanssa eväiden kera meren rantaan. Upotin jalkani ihmeen lämpimään veteen ja katsoin, miten ystävä sukelsi pinnan alle ja ui sulavin vedoin hellivässä meren sylissä. Eväsleivät maistuivat huikean hyviltä ja mielen valtasi onni ja tasapaino. Ei ollut muuta kuin juuri se hetki, jolloin kaikki oli täydellistä.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Illallismies

Minun kesälomani alkoi tänään, joitakin tunteja sitten. Samoin alkoi ukkosmyrsky, olohuoneessani on pimeää, ja vähän välistä kissa mulkoilee minua tuomitsevasti, kun ukkonen jyrähtää. Mutta minä vain istun ja vanun ja mietin, josko sitä jaksaisi ottaa pyykkikorin vielä kätösiinsä ja kipittää kellariin pyörittämään vielä yhden koneellisen puhtaaksi, olen nimittäin taas lähdössä reissuun. En tiedä, voinko enää reissujani reissaamiseksi nimittääkään, kun niistä taitaa tulla toistuva osa elämää. Ystävien lisäksi pääkaupunkiseudulla on uusi vetonaula. Tiedätte kyllä, kuka.

Postaukseni raflaavan otsikon pihistin bloggerin hakusanatilastoista. Monet bloggaajathan välistä kirjoitavat siitä, millä hakusanoilla blogiin ovat ihmiset tiensä löytäneet, kuten Lumikko täällä kertoo. Omani ovat tähän asti olleet jokseenkin tavanomaisia, mutta mitä ovatkaan tehneet kesän villinnyttämät suomalaiset menneellä viikolla?

Mitä lienee miettinyt henkilö, joka on löytänyt minut otsakkeella "illallismies". Etsiiköhän hän illalliskutsuille sopivaa kultivoitunutta seuralaista, vai onko hän kenties ajatellut nauttia miehen illalliseksi. Emme koskaan saa tietää.

Entä mitäpä sanotte tästä: "hullu poro areena sain munaa". Spekulaatiot tästä aiheestä jätettäköön sikseen, sillä en ole ihan varma, ovatko päässäni liikkuvat äkkiajatukset täysin painokelpoisia. Voin kuitenkin sanoa, että sen verran villiä, etten sanoisi hullua, menoa kyseisessä tanssiravintolassa on, että jos nyt saattaisi kaivata hehkua talven kylmyyteen yhdeksi yöksi, Hullu Poro Areena ei ole siihen tarkoitukseen lainkaan huono valinta. Ai niin, ja ystävätär sanoi, että kannattaa sitten iskeä mies heti alkuillasta, loppuillasta ovat jäljellä vain huonot ja liian humalaiset.

Eräällä lukijalla on hurjempi huoli, sillä hänen haussaan lukee "hän muuttuu vielä jänikseksi". Lieneekö lukija hakenut Juliet Jonesin Sydämen biisiä, jossa mies muuttuu jänikseksi - siitä olen joskus blogannut. Tai kenties siellä huolestunut aviomies on katsellut ruuhkavuosissaan loikkivaa lettipäistä vaimoaan ja ajatellut "hän muuttuu vielä jänikseksi". Onhan siinä aina se kauhun paikka, että jäniksenä matkustava nainen voi kokonansa kadota, tai saattaapa jänönen vaikka hypätä pois oravanpyörästään.

Hakukoneeseensa on joku runollinen ihminen kirjoittanut myös "kissan kyynel". Ehkä kyse on vain kissan vuotavasta silmästä, mutta voihan noin somasti muotoillun haun tulkita vaikkapa kauniin naisen murheeksi. Minä kirjoitin kissoista ja sipulikeitosta, siksi olen tarjonnut lepopaikan tälle hakijalle.

Ja mikä parahin haku näin kesäloman aloittajaisiksi: "lämmin kesäyö nainen riisuin". Riisuiko tämä mies naisen, vai riisuituiko nainen kenties itse? Viime yö oli lämmin - ikkuna auki nukkuminenkaan ei juuri tilannetta pelastanut. Ilkimullikkana en kyllä nukkunut, sen voin teille paljastaa. Mutta ostin kyllä eilen alennusmyynnistä ohuemman yöpaidan. Siitä ei tule kuvaa blogiin (saa hymyillä).

Romanttista, kuumaa ja ihanaa alkanutta heinäkuuta kaikille!