torstai 30. kesäkuuta 2011

Kuuman päivän ilta

Lähdin aamulla kodistani käväistäkseni läheisellä lääkäriasemalla. Kuumuus löi vastaan heti ulko-oven avattuani. Odotustila oli eristetty muiden ihmisten odotustilasta - työterveydenhuoltopalvelujen odotussalissa oli LG-merkkinen taulutelevisio. Sen sisällä hymyili runsashampaisesti Alexander Stubb. Samaan aikaan radiokaiuttimista kuului Johanna Kurkelan kappale Sun särkyä anna mä en. Kontrasti oli melkoinen.

En ole iskelmän ystävä hiukkaakaan, mutta täytyy myöntää, että Kurkelan eteerisessä äänessä on jotain hypnoottista. Ja on totta myös se, mitä hän laulussaan toteaa:

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Samanhan sanoi Ultra Brakin:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Tästä löytyi aivan mahtava tulkinta Ylen elävästä arkistosta, ihailkaapa tätä tämän hikisen, suolaisen ja elämänmakuisen torstain päätteeksi.

Suojellaan toisiamme pimeältä ja särkymiseltä.

Writer's block

Uusi ihminen on minusta maantieteellisesti kaukana. Käyn hänen kanssaan iltaisia keskusteluja tietotekniikan meille suomin jumalaisin keinoin. Eläköön tietotekniikka. Minulla on aina ollut tekniikkapainotteisia miehiä. He eivät ole olleet makkaraa ja olutta juovia urheiluhulluja tai rassanneet autoja. Minä olen tottunut elektroniikkaan, johtoihin, liittimiin, piirilevyihin. Ne eivät ärsytä minua. Ne tuovat tuulahduksen maskuliinisuutta. Vähän kuin partavesi.

Minulla on ollut writer's block, myönnän. Syitä on monia. Mutta mielessäni pyörivät nyt ystäväpiirissä tapahtuneet asiat. Joskus, jos haluaa jotain tapahtuvaksi, ei saa sanoa toivettaan julki. Siksi tähdenlennon nähdessäänkin on vain vaiettava. Eikä saa sanoa, mitä toivoo, kun puhaltaa ilmaan irronneen ripsen. Minäkään en siis tiedä, uskallanko sanoa toivettani ääneen. Mutta voin kertoa teille, että se on hyvä toive ja jos kertoisin sen teille, te yhtyisitte siihen sydämenne pohjasta. Joten kuvitellaanpa kaikki, että meillä on sormellamme ripsi ja puhalletaan se ilmaan, annetaan sen kadota ja sen myötä lähettäkää yhdessä kanssani ilmaan hyvä toive, johon kaikkien on helppo yhtyä. Kiitos. Olette muuten söpöjä puhaltaessanne. En olisi pyytänyt tätä teiltä, mutta haluan ottaa kaikki keinot käyttöön.

Elämä on niin arvokasta. Tuntuu hurjalta, miksi kukaan ehdoin tahdoin antaisi omansa mennä viemäristä alas. Joskus kurkustakin. En minä pienistä paheista ihmisiä syyttele, en suinkaan. Toivon vain sitä, että ihmiset osaisivat arvostaa itseään. Toki muitakin ihmisiä, mutta voidakseen olla hyvä muille, on oltava hyvä itselleenkin.

Onko teille muille käynyt vanhenemisen myötä niin, että elämä on muuttunut monimutkaisemmaksi? Minä nimittäin luulin, että se muuttuisi seesteisemmäksi. Omat vanhempani vaikuttivat (ja vaikuttavat edelleen) kovin auvoisilta, ja varmoilta ratkaisuissaan ja omissa raameissaan. Minä se sijaan muutun yhä epävarmemmaksi ja värisevämmäksi, mitä pidemmälle pääsen. Tuleekohan jossain käännekohta, jossa alkaa taas olla tasaisen seesteinen ja perusonnellinen, mitä olin kuitenkin suunnilleen ikävuoteen 35 saakka. Sitten aloin hurista ja väristä ja kaikki sen jälkeen on saanut jotenkin uuden muodon. En saa asettauduttua enää rauhalliseen muottiini, valun siitä yli, toisinaan kokonaan ulkopuolelle. Ehkä se kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja tästä on vain puristettava itsensä läpi. Onhan tämä jonkinlainen tienjakaja, eikä mikään elämässä enää varsinaisesti ole nousujohteista, nyt ollaan polulla vanhenemiseen, haurastumiseen ja harmaantumiseen (mikä sekin on arvokasta).

Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä nautin elämästä. Kaikkine haasteineen ja mutkineen. Nautin todella paljon. Hurjasti, villisti ja äärettömästi. Tai ainakin siten, kuin kerällänukkuva kissa.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Vihlaisuja

Mahtavaa, katson teeveestä Rillit huurussa -ohjelmaa. Sheldon alkoi juuri opiskella suomea. Hän onnistui juuri sanomaan suomeksi 'katto', 'rypäleet', 'sisään' ja 'vetoomus'. Unohdin ihkaensimmäisen sanan, koska olin niin otettu siitä, että satuin näkemään juuri tämän jakson, jossa Sheldon opettelee suomea. Löytyisihän se epäilemättä Youtubesta, mutta nyt en jaksa hakea.

Olen pakannut tavarat. Hyvin mielenkiintoinen projekti, joka sisälsi miltei koko vaatekaapin sisällön tyhjentämisen olohuoneen pöydälle, sen tosiasian toteamisen, etteivät ne kaikki mahdu reppuuni sekä vaiheen, jossa suuri osa vaatteista kiikutetaan takaisin yläkerran kaappiin.

Lisäksi ratkaisin lounasongelman työpaikallani huomenna, jääkaapissa on enää bulgarian jogurtti, joten se on lounas. Ainahan voin kipata myslipussistani rivakan satsin purkkiin ja ripotella sen sitten jogurttini ylle. Ei ongelmaa.

Mietin myös sitä seikkaa, miksi epäonnistuessa sanotaan kaikkien ponnistusten valuneen hiekkaan. Miksi juuri sinne? Minusta oli lapsena kiehtovaa, miten iholta rantahiekalle putoavat pisarat saivat hiekanjyvät muodostamaan turpean pikku pallosen, joka ikäänkuin kellui irrallisena kuivan hiekkapinnan päällä. Työpaikalla kollega oli kuvannut ihmisen jalanjälkiä rantahiekassa. Kuvassa painaumat kääntyivät mielessäni kohoumiksi ja oli hyvin työlästä saada ne painumaan takaisin alas mielen perukoilla. Tunne oli sukua sille tunteelle, kun joskus tuntee olevansa vuoteessaan nurin päin. Tiedättehän, vaikka tietää, että on sängyssä tietyssä suunnassa, niin sisäisesti on aivan varma olevansa toisin päin.

Kerroin taannoin serkulleni, miten lapsena pelkäsin matkaa heidän mökilleen kovasti. Mökki itsessään oli pienen tytön unelmien täyttymys: siellä sai onkia ja uida niin paljon kuin halusi. Loppumatkasta mökille vei kuitenkin äkkinäisesti ja jyrkästi kumpuileva hiekkatie, jolla serkun isä ajoi autolla aina kovaa. Olin niin pieni, etten nähnyt eteeni, enkä osannut varoa tien laskevia muotoja. Ne saivat vatsan vihlomaan kammottavasti ja odottamatta. Kun kasvoin, opin kontrolloimaan vihlomisen tunnetta ja silloin se tuntui jännittävän nautinnolliselta. Serkun isälle en kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa, että pelkään. Hän oli hyvin tuima mies, joka kuitenkin epäilemättä ajoi toistuvan rallinsa hiekkatiellä meitä lapsia ilahduttaakseen.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Karenina Unskan muotokuva

Alkaa vaikuttaa kesältä. Kalenteri täyttyy arvaamattomista ja ennalta tiedossa olleista tapahtumista.

Niihin arvaamattomiin kuului perjantainen visiittini pääkaupunkiseudulla olleeseen raskaan rockin festaritapahtumaan. Sinne minut pyysi kummipoikani äiti ja minä halusin mennä. Ajattelin, että kohta kummipoika on liian iso huoliakseen minut vierelleen katsomaan Korpiklaania. Onneksi vielä ei niin ollut. Ihailin ja ihmettelin sitä muodonmuutosta, miten pienestä pojasta oli kasvanut hoikka, tyylikäs ja komea nuorimies, jonka ääni, voi ihmettä, oli alkanut murtuen madaltua.

Lauantaina matkasin takaisin kotikaupunkiin juhlimaan syntymäpäiviä, ne kuuluivat odotettavissa oleviin juhliin. Silti ne pääsivät lähestymään jotenkin yllättäen, joten jouduin turvautumaan  kekseliäisyyteeni ja ompelukoneeseen lahjan suhteen. Onneksi luovuuteni ei ole vielä ihan täysin nyypähtänyt, vaikka olemukseni onkin.

Lauantain ja sunnuntain välisen yön keskeytymätön nukkuminen tuntui luksukselta. Vihdoin täysi yöuni, liian pitkään aikaan. Nukkuminen on elämän suurimpia nautintoja. Oikeastaan sellaisen nukahtamisen hetki, jolloin tietää, ettei aamulla odota puhelimeen ohjelmoitu helinä, tietoisuus siitä, että suloista lepoa saa jatkaa niin pitkään kuin keho sitä janoaa. Ja minun kehoni janoaa sitä erityisen paljon, olen kuuluisaa nukkujien sukua (paitsi poliittisessa merkityksessä).

Tänään koti on imuroitu ja pyykit on pesty. Aion lähteä pienelle kesäturneelle keskiviikkona. Olen jo kirjoittanut listaa mukaan otettavista tavaroista ja vaatekappaleista. Merkillisen hyvää valmistautumista minulta. Matkan oli alunperin tarkoitus olla mukava, ehkä romanttinenkin, mutta se sai arvaamattomien tapahtumien osastoon kuuluvan käänteen, joka sai minut jopa haluamaan perua koko matkan. Sitä muuttuu äkkiä jänikseksi (vielä niin rumaksi sellaiseksi) ja haluaa pelkästään työntää päänsä pensaaseen ja toivoo näkymättömyyttä. Toivoo sitä, etteivät tosiasiat olisi totta, että voisi elää kuten normaalit ihmiset.

Mutta ei se niin mene. Ehkä on parempi kohdata omat pelkonsa ja nähdä oma muotokuvansa toisen silmin, ennen kuin tosiasioiden kieltäminen johtaa siihen, että oma muotokuva mielen vintillä alkaa muistuttaa Dorian Grayn vastaavaa.

Ajoittain oman elämän monimutkaisuus tuntuu kestämättömältä. Silloin voi aina sivusilmällä vilkaista television välkehtiviä kuvia ja huomata, että joku seurustelee sentään vampyyrin kanssa. Ne tytöt vasta ovatkin elämänsä sotkeneet. Minä olen sentään syönyt valkosipuli-yrttipatonkia, joten voin nukkua yöni rauhassa, vaikka ikkunat ovatkin auki.

Vai voinko?

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Silmät kiinni ja eteenpäin

Kaikki tietenkin arvaavat sanomattakin, mistä kirjoitustaukoni johtuvat. Unska on niin rakastunut, ettei ehdi kirjoittaa, kun mies on paikalla. En kiellä, se on ihan totta. Me istumme sohvannurkkaan linnottuneina ja katselemme TV:stä sci-fiä, vai fantasiaksiko sitä pitäisi kutsua. Teemme ruokaa, hölmöilemme, nauramme paljon. Lepuutan silmiäni hänessä. Kuljen ohi ja hyväilen kämmenellä selkää. Hengitän sisään tuoksua. Toivon, ettei tämä koskaan päättyisi.

Hän lähti tänä aamuna. Viikonloppuna hän osti minulle kirpputorilta kypärän. Houkutteli minut, hallahousun, moottoripyöränsä taakse. Kehotti kietomaan kädet ympärille, jos pelottaisi. Arvatkaa, pelottiko? Käteni painautumat ovat tuskin vieläkään lähteneet hänen vyötäisiltään. Kun kadun varteen pysäköidyt autot näyttivät olevan aivan liian lähellä, minä suljin silmäni. Kun hän jarrutti, valuin liukkaalla penkillä kiinni hänen selkäänsä. Yritin muistaa mukailla hänen liikkeitään, kun hän kääntyi ja kallisti pyörää. Ihailen ihmisiä, jotka saattavat unohtaa kiihtyvyyden ja asfaltiksi jähmettyneen massan kovuuden, ihmisen kaikkinaisen haurauden. En varmaankaan olisi koskaan suostunut kenenkään muun kyydittäväksi, kuin hänen.

Menneen viikonlopun helle tuntuu unelta. Tänään sataa ja kylmii. Tekee mieli juoda teetä ja syödä korppuja. Kissatkin ovat palanneet normaaleihin asemiinsa lojumasta kyljellään lattian viileimmissä kohdissa.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Kanavasurffailua

Miten satuinkin tänään katsomaan TV:stä ohjelmia, joista ensimmäisessä ryhmä brittinuoria työskenteli etiopialaisissa tehtaissa ja näki omin silmin ja koki omassa selässään, mitä on siirtää 300 märkää lehmännahkaa, jotka painavat seitsemän tonnia yhden työpäivän aikana.

Siirryin toiselle kanavalle. Siellä kerrotaan tarinaa Balin rantapojista. Rantapojat viettävät aikaa rannalla ja etsivät varakkaita länsimaisia naisia huijattavikseen. Tai miten asian ottaa: heitä ei olisi, ellei heille olisi kovaa kysyntää. Monet miehistä olivat aloittaneet juomanmyyjinä tai surffauksen opettajina ja päätyneet sitten keräämään elantonsa usein itseään runsaastikin iäkkäämmiltä - ja varakkailta - länsimaalaisnaisilta.

Miehillä oli usein kuitenkin jo oma vaimo ja pieniä lapsia. Vaimot, jotka eivät osaa itse edes lukea, ovat voimattomia miehensä "ammatin" edessä, tuohan mies työllään ruoan pöytään. Naisen on vain hyväksyttävä se, että mies harrastaa seksiä vaihtuvien turistinaisten kanssa perheen elannon eteen.

Karmaisevia tilastotietoja olivat esimerksi seuraavat: Balilla AIDSiin sairastuneissa on 30 % lisäys joka toinen vuosi ja väkilukuun suhteutettuna Balilla esiintyy HIV-tartuntoja 32 kertaa enemmän kuin esimerkiksi Australiassa. Uskovatko naiset sitten, että he ovat niin ainutlaatuisia kuin miehet kertovat heidän olevan, niin ainutkertaisia, ettei suojautuminen sairauksiltakaan ole tarpeen?

En kai saisi olla asiasta niin pöyristynyt, onhan ilmiö roolit kääntäen ikivanha ja sinänsä tuttu. Jos syitä ja seurauksia alkaa miettiä, tulee siitä kuitenkin käsittämättömän monimutkainen yhtälö, jossa uhrit ja syylliset vaihtelevat. Onhan totta, että kulturaalinen eriarvoisuus saa aikaan sen, että miltei jokainen länsimaalainen nainen on potentiaalinen elättäjä (opiskelijoita lukuunottamatta, tästä syystä miehet välttelevät nuorimpia naisia). Toisaalta on vaikea syyttää myöskään yksinäisiä, rakkautta ja huomiota vailla olevia iäkkäämpiä naisia - toki osa on varmasti naimisissa ja haluaa vain kokea nuoren miehen liehakointia. Toisaalta, näille miehille ei vaihtoehtoista tulonlähdettä ole: tavallisella työllä ansaitsee Balilla 1 - 3 dollaria per päivä.

Kun vanhenee, tulee elämään niin suuri määrä harmaansävyjä, että musta ja valkoinen alkavat reunoilta jo sumentua ja harmaasävyjen viuhka  on muuttunut pelkäksi väriliukumoksi vaaleasta harmaasta tummaan. Ihmisten elämät ovat niin monitahoisia, että omat syyttävät sormet on parempi pitää kauniisti supussa ja keskittyä seuraamaan poutapilvien kulkua taivaan sinessä.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Viidakko on täällä sisällä

Onkohan teidän kotienne sisälämpötila jo ylittänyt 30 astetta? Minun kotini on. Lämmin ilma nousee ylös. En ole vielä uskaltanut mennä sinne, kun alakerrassa sijaitsevan keittiöni hyllyssä sijaitseva sääasema kertoo, että sisälämpötila on tasan 30.

Tänään kuitenkin ryhdistäydyin sen verran, että kysyin ystävältä, mikä oli heidän perheensä käyttämän ilmalämpöpumppuasentajan nimi. Aion pyytää tarjouksen. Ja jos tarjous on kohtuullinen, aion asennuttaa ilmalämpöpumpun.

Tämän lisäksi aion tehdä kesäruokaa niin pian kuin mahdollista. Kesäruokaan kuuluvat uudet perunat, makkara, kala, kananmuna ja salaatti. Tämä on ruoka, jonka lapsuudestani muistan jotenkin herkullisimpana mahdollisena, mutta se luultavasti johtuu siitä, että sillä juhlistettiin kesää ja ruoan valmistajankin mieli oli silloin kesäinen ja valoisa. Sellainen tarttuu koko perheeseen, eikä enää ole niin tärkeää, onko ruoka hienointa mahdollista, koska siihen liittyy kesä ja mielen valoisuus. Joten valoisan mielen ruokaa on suunnitelmissani.

Kesäasioista puheen ollen: Susalla on blogissaan yksivuotisjuhla-arvonta. Siltä varalta, ettei joku lukijani ole käynyt tutustumassa Susan kirja-arviointeihin ja muuhun kivaan, käykääpä ja tutustukaapa. Minä ainakin kadehdin hänen kykyään ehtiä lukemaan niin paljon arjen keskellä - hänen täytyy olla paljon vikkelämpi lukija kuin minä olen. Minulla on nimittäin taipumus sotkeentua riveissä - saatan aloittaa saman rivin lukemisen moneen kertaan. Parhaimmillanikin olen lukijana hidas. Mutta vaikka lukihäiriö olisikin, lukijahäiriötä minulla sen sijaan ei ole, olenhan saanut - yhdessä Susan kanssa - implisiittisen lukijan palkinnon (tuulettaa sisäisesti sekä itselleen että Susalle).

Joten mitä kuumuudesta, minulla on sentään eteisessäni kaksi upouutta ja hienoa vesihyasinttijakkaraa, jotka pian pääsevät parvekkeelle palvelemaan niitä valoisan mielen kesäistuskelijoita. Sitäpaitsi niistä tulee rummuttaessa viehko ääni. Onneksi viidakossani asuvat leijonat ovat aika pieniä.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Quick as cat can wink an eye

Hienosti menivät juhlat. Ylioppilastyttönen oli nuori ja kaunis, kodissakin oli tehty remontti, kuten muistin omassa lapsuudenkodissanikin tehdyn silloin, kun minä pääsin ylioppilaaksi. Ylioppilasjuhlat antavat perheille syyn asettaa deadlinen remontin valmistumiselle. Tässä tapauksessa remontin lopputulokset olivat vallankin näyttävät, koti rauhalliseksi ja tyylikkääksi ja toimivaksi remontoitu. Naurahdin ylioppilaan äidille, että jos tyttö nyt saa opiskelupaikan, ei hänellä sitten ole kovinkaan paljon mahdollisuuksia nauttia kotinsa remontista. Tosin onhan hän jo aikuinen kaikkien mittapuiden mukaan ja oikeutettu nousemaan omille siivilleen. Tuntuu käsittämättömältä, että hän on levännyt käsivarsillani vastaanottamassa nimeään ja nyt hän on paitsi ylioppilas, myös aikuinen nainen. Mikä minä sitten olen? Dinosaurus? Pientä ikäkriisiä pukkasi tuohon väliin.

Kun palasimme retkiltämme takaisin, iski minulle Harley Davidson -typpisen korkeaohjaksisen motoroidun pyörän kuljettaja silmää Keuruun taukopaikalla. Mies oli siilitukkainen ja hennosti ohimoiltaan harmaantunut ja hänen silmänsä vihreän ja ruskean kirjavat, eläväiset silmät, vaikka ikää arvioni mukaan oli 50+ vuotta. Minä tietenkin menin sekaisin pasmoissani, enkä osannut tehdä yhtään mitään. Istuin kuin seipään niellyt. Miksi minulle iskevät yli-ikäiset motoristit silmää juuri, kun olen asettautunut seurustelutilaan? Nytkö minä sitten lähetän oikeanlaisia fiboja? Ja jos, niin miten niistä pääsee eroon? En halua enää lähestymisyrityksiä. Odotin niitä puolitoista vuotta, ja nyt ne ovat tarpeettomia. Onko tämä nyt se kuuluisa Murphyn laki?

Ensi viikoksi on ennustettu todella kuumaa säätä. Maanantaina helleraja ei vielä ylity, mutta koko loppuviikon päästään sitten lähelle kolmeakymmentä, niin väitetään. Makuuhuoneeni on siis muuttuva king-size grilliparilaksi, jossa kypsytetään hitaasti elävää lihaa. Jos olisin ollut viisas, olisin hankkinut tarjouksen ilmalämpöpumpun asennuksesta talvella.

En sitten ollut.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Kääntöpuolia

Tänään mietin sitä, mistä blogiin voi kirjoittaa. Kirjoittaako siitä, miten tänään katsoin lakanaa vasten lepääviä linnunpojan jalkoja ja käsiä, ohueksi käynyttä ihoa, suurisilmäistä, kummastelevaa katsetta? Vai kertoisinko siitä, miten eilen sateen jälkeen näin asfaltin höyryävän niin kuin maa olisi hönkinyt tuuleen huolestuneita henkiä?

Samaan aikaan yritän suuntautua ensi lauantaisiin lakkiaisiin ja käsittää, miten ylipäänsä voi olla mahdollista, että ylioppilaaksi pääsevä tyttönen lepäsi käsivarsillani, kun pappi valeli vettä hänen hennoille hiuksilleen ja nimesi hänet. Hän oli iso vauva, ja minä kokematon pitelijä, muistan, miten käteni vapisivat, sillä en uskaltanut pyöräyttää vauvaa toiseen asentoon. Silloin oli kuuma päivä, toukokuun loppua tai kesäkuun alkua sen on täytynyt olla. Ajattelinko minä silloin, tulisiko minusta itsestäni äiti, sitä en muista. Ei minusta tullut, mutta myöhemmin opin pitämään vauvaa sylissä ja varoen vaihtamaan asentoakin. Opin asettamaan ihmisalun vatsalleen polvelle ja hennosti tärisyttämään jalkaa, jos vatsakivut vaivasivat. Tosin siitäkin on jo aikaa, ehkä en enää osaisi.

Työpaikalla eräs onnellinen isä näytti minulle eilen tyttärestään vauvakuvaa. Kuva oli hänen kämmentietokoneensa taustakuvana ja punaposkinen vauva hymyili siinä isäänsä kohti autuasta vauvan hymyä. Ymmärsin hyvin, miksi hän oli säilyttänyt juuri kyseisen kuvan. Ihailen näiden miesten tapaa olla isiä, he ovat lastensa elämässä läsnä.

Huomenna aion mennä äitini kanssa ostoksille. Ehdotin sitä itse, sillä sairaalassakäynti sai minut kaipaamaan hänen seuraansa. Ihailen sitä tapaa, millä äiti on säilyttänyt rohkeutensa, avarakatseisuutensa, herkkyytensä ja vahvuutensa. Hän on kikattava nuori tyttö ja viisas vanha nainen. Ja mikä tärkeintä, vielä minä voin mennä hänen kanssaan ostoksille.

Niin ja onhan tässä vielä sekin, että maamme poliittinen tilanne on kääntynyt varsin mielenkiintoiseksi. En lähde sitä kommentoimaan tässä vaiheessa sen enempää kuin tämän verran. Melko hervotonta, eikö?