Nyt pitäisi nyrjäyttää mielensä ahdistuneesta iloiseksi. Ahdistuneisuuden olen aiheuttanut itse, omilla teoillani ja valinnoillani. Eräs ystävä jopa uhkaili, ettei minusta ole eläjäksi näiden valintojen kanssa ja tämä on kai se ensimmäinen koeajo.
Sanotaan, etteivät nykyajan ihmiset osaa tuntea syyllisyyttä. Minä muuten osaan! Eikö senkin voisi jotenkin kääntää voitokseen?
Lisäksi sain ikäviä uutisia hyvin läheiseltä ystävältä, jolle en minkäänlaisia murheita soisi. Katselen sinisiä kirjaimia valkoista paperia vasten ja tunnen itseni voimattomaksi. En voi muuta kuin toivoa parasta. Auttaisiko, jos toivoisin oikein kovasti?
Minulla on eteisen liukuovikaapissa kävyistä rakennettu siili. Ovi on raollaan, ja näen siilin siitä. Sain sen lahjaksi, naapurillani on samanlainen. Hän laittoi sen ulos, ja linnut nokkivat siililtä silmät päästä. Silmät ovat mustat ja kiiltävät, kenties talvella näyttivät lintujen mielestä joltain syötävältä. Eivät ne olleet, styroxia paljastui silmien sisältä. Jos oman siilini silmät joutuvat syödyiksi, aion korvata ne lasihelmillä. Toivottavasti eivät linnut kopauta nokkaansa liian kovaa lasihelmeen, ettei tule nokkapipi. Olen silti sitä mieltä, että silmien nokkiminen päästä on epähienoa, olkoonkin, että kyseessä on käpysiili.
Yläkerrassa minua odottaisi kerroksellinen imuroitavia huoneita. Mutta jos niitä ei imuroi, ei saa pikkubanaania ja kanelikorppua. Selvää siis lienee, että imuroitava on. Semminkin, kun satuin kääntämään kanavan TV:stä sellaiseen suuntaan, jossa ihmiset nauttivat niin hienoja ruoka-annoksia, joita minä en taitaisi osata valmistaa. Ainakaan noin vain, hihasta. No, onneksi on internet (ja pikkubanaanit ja korput). Sen avulla saatan vihdoin saada viikonloppuna loihduttua kello viiden teen. Sitä on suunniteltu sellaisella hartaudella, että enää ei käy peruminen.
Ja lopuksi: jos elämässä ei olisi murheita, miten mikään hetki voisi kohota toista paremmaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti