Onko huomenna kesä?

Nytkö kevät sitten päättyy ja siirrymme kesään? Kävikö se todella näin nopeasti? Kaikki on kyllä vihreää, se on totta. En ole ehtinyt käydä metsässä katsomassa, mikä siellä jo kukkii ja vihertää. Metsätähdet ja kielotkin ovat niin kauniita, haluaisin nähdä molempia.

Kun tänään palasin töistä kotiin, piha oli kuorrutettu omenankukan lehdillä, luonto tarjosi minulle morsiamen käytävän kotiini. Syreeni tuoksui huumaavasti, se oli juuri puhkeamassa täyteen kukkaansa. Hankkimani kesäkukat toivat väriloistoa portaikkoon. Kesä. Sen melkein maistaa suussaan, kuumuuden, tuoksut, jäätelön, suolan.

Uuden ihmisen myötä kesäsuunnitelmat menivät uusiksi ja mökki, jonka vuokrauksesta haaveilin, jäi varaamatta. Toki kyse oli siitäkin, etten saanut tähän hätään kerättyä sellaista ystävistä koostuvaa ryhmää, joille vuokraaminen samaan aikaan olisi sopinut. Ei se haittaa minua.

Jään odottamaan aurinkoisia päiviä, sateisia päiviä, vastaleikatun ruohon ja suopursun tuoksua, lasten naurua, saippuakuplia ja laineiden liplatusta. Linnunlaulua valoisina öinä, suuria mansikanmollikoita, makeita herneitä, kesätapahtumia, isoksi kasvaneiden kummilasten ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia - tätä kaikkea minulle tarjoaa kesä.

Ja huomenna se alkaa.

Saat kissan kyyneliin

Eräänä iltana kokkailin keittiössä keittoa. Tuoksu oli huumaava ja herkuttelin jo etukäteen ajatuksella keiton maittavuudesta. Kissat pyörivät kodikkaasti ympärillä, jäipä toinen siihen jalkojeni juureen istuskelemaan. Ulkona paukkui pakkanen, ja ajatus lämmittävästä keitosta kannusti minua porisevan kattilan ääressä. Elämä hymyili, kunnes huomasin kissan lattialla. Sen silmät, etenkin oikea, vaikutti kipeältä. Yritin tiirailla silmää, mutta en havainnut mitään, raapaletta tai muuta. Kissa kuitenkin sinnikkäästi arasti silmää ja piti sitä puolitangossa.

Ei auttanut kuin soittaa päivystävälle eläinlääkärille kesken sopankeiton. Juu, hän ottaisi kissan vastaan, silmätulehdukset on syytä hoitaa nopeasti, sillä saattavat paheta äkäisiksi, sanoi lääkäri. Kissa siis koppaan, eteiseen ja autoa raappaamaan. Soppa jäi muhimaan kannen alle.

Kun kissaa ryhdyttiin kiikuttamaan autoon, satuin katsomaan sen silmiä. Ei jälkeäkään tulehduksesta. Ei minkäänlaista. Silloin vasta minä oivalsin, ystävät hyvät, että minähän keitin sipulikeittoa. Suoritettava oli nolo tunnustuspuhelu: "Onko mahdollista, että sipulihuurut ärsyttävät kissankin silmiä? Aha juu, no sitten, anteeksi vain kauheasti tämä turha hälytys..."

Kissa takaisin sisälle ja sopan ääreen. Oli muuten erinomainen keitto.

Tämä tarina tuli mieleeni Marie Elisabeth's rum -blogin sipulikeittopostauksesta. Että eikun sipulikeittoa keittelemään. Mutta jos koira, marsu tai minipossu tulee keittiöön siristelemään silmiään, älkää heti soittako eläinlääkärille...

Arvot on, vai olenko arvoton?

Nyt pitäisi nyrjäyttää mielensä ahdistuneesta iloiseksi. Ahdistuneisuuden olen aiheuttanut itse, omilla teoillani ja valinnoillani. Eräs ystävä jopa uhkaili, ettei minusta ole eläjäksi näiden valintojen kanssa ja tämä on kai se ensimmäinen koeajo.

Sanotaan, etteivät nykyajan ihmiset osaa tuntea syyllisyyttä. Minä muuten osaan! Eikö senkin voisi jotenkin kääntää voitokseen?

Lisäksi sain ikäviä uutisia hyvin läheiseltä ystävältä, jolle en minkäänlaisia murheita soisi. Katselen sinisiä kirjaimia valkoista paperia vasten ja tunnen itseni voimattomaksi. En voi muuta kuin toivoa parasta. Auttaisiko, jos toivoisin oikein kovasti?

Minulla on eteisen liukuovikaapissa kävyistä rakennettu siili. Ovi on raollaan, ja näen siilin siitä. Sain sen lahjaksi, naapurillani on samanlainen. Hän laittoi sen ulos, ja linnut nokkivat siililtä silmät päästä. Silmät ovat mustat ja kiiltävät, kenties talvella näyttivät lintujen mielestä joltain syötävältä. Eivät ne olleet, styroxia paljastui silmien sisältä. Jos oman siilini silmät joutuvat syödyiksi, aion korvata ne lasihelmillä. Toivottavasti eivät linnut kopauta nokkaansa liian kovaa lasihelmeen, ettei tule nokkapipi. Olen silti sitä mieltä, että silmien nokkiminen päästä on epähienoa, olkoonkin, että kyseessä on käpysiili.

Yläkerrassa minua odottaisi kerroksellinen imuroitavia huoneita. Mutta jos niitä ei imuroi, ei saa pikkubanaania ja kanelikorppua. Selvää siis lienee, että imuroitava on. Semminkin, kun satuin kääntämään kanavan TV:stä sellaiseen suuntaan, jossa ihmiset nauttivat niin hienoja ruoka-annoksia, joita minä en taitaisi osata valmistaa. Ainakaan noin vain, hihasta. No, onneksi on internet (ja pikkubanaanit ja korput). Sen avulla saatan vihdoin saada viikonloppuna loihduttua kello viiden teen. Sitä on suunniteltu sellaisella hartaudella, että enää ei käy peruminen.

Ja lopuksi: jos elämässä ei olisi murheita, miten mikään hetki voisi kohota toista paremmaksi?

Kissoja ja ampiaisia

Siivosin tietokoneeni työpöytää. Äsken, kun pienensin sovellukset, jäin oikein ihailemaan eteeni avautuvaa selkeyttä ja ilmavuutta.

Tänään löysin kodistani kaksi kuollutta ampiaista. Toinen löytyi ruokailupöydän alta ja toinen yläkerrasta, vierashuoneen ikkunan alta. En ole itse kuullut edes pörinää, joten tähän kaikkeen johtaneen tapahtumasarjan on täytynyt tapahtua viime viikolla töissä ollessani. Huolestuin siitä, ovatko ampiaiset pistäneet kissoja, mutta koska ne ovat kuolleet ja kissat hyvävointisia, sillä ei enää liene merkitystä. Toivon kuitenkin, ettei ampiaisia ala pullahdella asuntooni lisää, tässä kohdin haluan tehdä selvän eron itseni ja luonnon välille.

Kissojen nukkuminen sohvalla ja sohvan selkänojan päällä näyttää juuri nyt kertakaikkiaan liian kutsuvalta. Aion mennä emuloimaan kissamaisen syvää unta omaan vuoteeseeni. Kissat nimittäin ilmeisesti nukkuvat erityisen syvää unta. Eivätkä muuten koskaan puhu unissaan. Joskus silti silmät jäävät auki, tassut polkevat ilmaa, pikkuiset torahampaat napsaavat yhteen ja viikset nykivät villisti. Sellaisina hetkinä haluaisin nähdä, millainen näkymä uinuvan kissan eteen avautuu.

Viikonloppu oli ihana. Toivottavasti teidänkin. Jaksettaisiinko taas sen voimin aloittaa uusi viikko?

On vain kaksi tapaa...

Minun pitäisi ostaa ulos kukkia. Narsissit suuttuivat liikaan lämpöön ja kuivettuivat. Sen sijaan laitoin porraskaiteeni kukkimaan villaisin kukin. Sen, joka on neulegraffitien verhoama. Tosin kaipaan niitä oikeitakin kukkia. On vain vaikea valita, minkälaisia hankkisi. Kun ovat kaikki niin kauniita.

Ostin tänään kissoille kaupasta herneenversoja ruukussa. Tietenkään kissat eivät ole edes käyneet keittiössä, jotta olisivat huomanneet viheriän yllätyksen ruokakippojen vieressä. Kiitoksena tästä muistamisesta saan kissoilta mitä todennäköisimmin vihertäviä pikkulahjoja. Pitää vain toivoa, ettei niitä tulisi sohvalle tai sänkyyn. Ja jos niitä edellämainittuihin kohteisiin ylen annetaan, pitää siihenkin suhtautua kissanomistajan lupsakkain mielin.

Kävin keittiössä ja tyhjensin samalla tiskikoneen. Kaapissa oli juomalaseja ja mukeja lasin suuosa alaspäin, Hän oli tyhjentänyt tiskikoneen. Hymyilin laittessani jokaisin lasin ja mukin kaappiin - suuosa ylöspäin. Mietin, oliko Hän huomannut, että minä laitan mukit ja lasit toisinpäin. Ja miten tästä nyt etenemme: pitääkö minun alkaa kääntää lasini suuosa alaspäin, jotten kävisi Hänen hermoilleen, vai lataammeko lasit ja mukit kaappiin kullekin ominaisella tavalla ja aiheutamme astiakaappiin epäharmonian. Ja jos aiheutamme, kärsiikö siitä joku? Alkavatko lasit poissaollessamme huudella toisilleen: "Ha ha, jätkä makaa mahallaan!". "Ite oot ihan peelo, ei kukaan ole kaapissa selällään". Ja erään kerran kun palaamme kotiin, ovat kaikki lasit säpäleinä joukkotappelun tuloksena.

Minä en ole koskaan särkenyt yhtään astiaa suutuspäissäni. En ole rikkonut juuri muutakaan. Paitsi lapsena pikkuveljen kipinääsyöksevän avaruusaseen, jolla hän sai minut hulluksi jatkuvalla kipinärytkytyksellään, josta tuli sietämätön ääni. Tartuin aseeseen ja väänsin piipun poikki. Muistan vieläkin punaisen läpinäkyvän muovin toisessa ja mustan aseen runko-osan muovin toisessa kädessäni sekä muovin periksiantavan rusahduksen. Tämä on painunut mieleeni tietenkin siksi, että tunsin asiasta tavattoman huonoa omaatuntoa välittömästi sen tapahduttua, vaikka paikalla ollut vanhempi serkkuni kehui minua päättäväisyydestäni. Ehkä hän vain aavisti hätäännykseni siitä, että olin hetkeksi luopunut hillittyydestäni. En saanut asiasta edes vanhemmiltani mitään sanktiota. Ehkä hekin olivat jo kukaties kyllästyneet avaruusaseen periksiantamattomaan kipinäsutkutukseen.

Siinä sitä sitten oli, kiltin tytön tunnustusta. Kuten sanoin, kaduttaa.

Onneksi kissat sentään könysivät keittiöön ja osoittivat kiitollisuutta hankkimastani herneenversoruukusta. Sitä nuuhkittiin ja haettiin sopivaa lähestymiskulmaa pureskeluun. Huomionosoitukseni on siis merkillepantu ja hyväksytty.

Kaipaan. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Kohta kaivaudun peittoni alle. Sen mustavalkealla pinnalla kiipeilee apinoita ja todennäköisesti kohta myös kaksi kirjavaa kissaa.

Plussaa

• Lilanväriset, korkeakorkoiset pitkävartiset saapikkaat, jotka on saanut pukea kevään myötä. Ne kopisevat katuun osuessaan.
• Lehdet ja versot. Ihana vehreys, joka on hulvahtanut ylitse hetkessä. Omenapuussa on nuppuja. Ne voivat aueta minä hetkenä hyvänsä. Haluaisin samaan aikaan pysäyttää ajan ja rysäyttää sitä eteenpäin.
• Mies, jonka kasvoissa on musta sänki. Hänessä on älyä, vahvuutta, ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja naurua. Jopa umpimielinen, minuun leimaantunut kissavanhus hyväksyy hänet, puskee kättä ja kasvoja, hurisee.
• Ystävät ja läheiset. Joka päivä he ylittävät kaikki odotukseni, niin myös tänään. He ansaitsevat kaikkea parasta, onnea, lämpöä, menestystä ja rauhaa.
• Pasi Ilmari Jääskeläinen on alkanut kirjoittaa uutta kirjaa. Siihen tulee kumiankkoja. Omaan alitajuntaan pitäisi suhtautua sallivammin, vaikka se  omituinen onkin.
• Oma sänky. Ehdottoman houkutteleva ajatus tällä hetkellä. Menen sinne ja mietin elämääni lisää plussaa.

"Laulan päivän paremman kaikkein parhaimmastakin."

- Jarkko Martikainen

Verokarhun kämmen lyö

Ensin tulivat Euroviisut. Huomasin kultakutrisen laulajaneitosen jo karsinnoissa, mutta en arvellut hunajaputouksen kantavan voittoon asti. Itse laulelmasta en muista juuri mitään. Enemmän nautimme ystävien seurasta kuin sävellyksistä, jotka taatusti eivät edusta kyseisten maiden musiikillista parhaimmistoa. Hauskaa oli myös arvuutella, miltä mailta ääniä toisille heruisi - ja olla arvioissaan yllättävän oikeassa. Poliittinen ja maantieteellinen sijainti on tosiaan merkittävä tekijä pistejakaumassa.

Huomasitteko muuten, että veroilmoitusten jättöpäivä oli 17.5.? No, juu, osan veroilmoitus erääntyi jo viikkoa aikaisemmin, mutta minun ja kaikkien niiden ihmisten, joiden veroassariksi olen lupautunut/ajautunut, jättöpäivä oli mainitsemani 17.5. Joten arvatkaapa, mitä minä olen tehnyt? Laskenut veroja (no, mielellänihän minä niitä tosiaan laskisin, ihan kaikkia veroja, mutta minulla ei ole siihen valtaa ja poliittiset piällysmiehet taitavat olla niitä kautta linjan nostamassa, mikä onkin realistisempaa kuin laskeminen). Mutta ah, nyt ovat kaikki vero-oikaisut onnellisesti postilootissa ja tositteiden huojuvat tornit palautettu oikeille omistajilleen.

Minä kyllä nautin numeroiden paimentamisesta. Harvoin asiat saa jäsennettyä niin tehokkaasti kuin pyöritellessään lukuja ja papereita. Tarkasti ja pedanttisesti. Silti tuntee suurta helpotusta päästessään niistä eroon. Kummallinen viha-rakkaus-suhde. Ilahtuneena panin kuitenkin merkille saavani joulun alla juuri sopivat kinkkurahat ja pari pakettiakin saa vielä kääräistyä koreiksi. Tiedänhän minä, että verottaja on tehoton tapa laittaa rahaa sukanvarteen, mutta minä teen silti niin. Jos en tekisi, evaporoituisi sekin raha ties minne, niin etten osaisi siitä iloita. Nyt sen saaminen tuntuu miltei lahjalta, voitolta jopa.

Mutta unohdetaanpa joulu vielä hetkeksi ja mietitään vaikka tulevaa kesää. Vielä en ole paaluttanut kesälomaani varmuudella mihinkään, heinäkuu houkuttaisi, mutta hiukan elokuukin. Kesäkuu sujuu varmasti työn merkeissä, niin olen jo sopinut. Ja hyvä on ihmisen töitä tehdä, sekin luo rytmiä ja järjestystä ja niinmuodoin jonkin sortin onnellisuutta. En osaa itse ainakaan nauttia täydestä joutilaisuudesta, haluan tehdä jotain, olla hyödyksi. Niin varmasti suurin osa ihmisistä.

Juuri nyt en kuitenkaan jaksa miettiä kesäsuunnitelmia sen enempää. Huomenna menen kyläilemään ystävän luokse, siinä kyllin suunnitelmaa lähipäiville. Viikonlopusta on tulossa tapahtumarikas, kirpputorikin pitäisi järjestää. Jossain vaiheessa olisi varmasti oikein viisasta katsastaa kaapit niiden ylimääräisten vaatekappaleiden ja muiden esineiden metsästämiseksi.

Voi voi, pääni hurisee liiasta ideoiden määrästä. Ehkäpä vetäydyn hautomaan niitä vuoteeseen kera kissojen. Annan niiden hoitaa hurinan ja nousen unissani taas lentoon. Se on ihan helppoa, ei tarvitse muuta kuin keskittyä oikein kovasti ja nousta ilmaan.

Viisu leijonille ja elämälle

Elämä on ihanaa ja jääkiekontäytteistä. Ihanuus ja jääkiekontäytteisyys on kuitenkin tässä kohdin käsiteltävä erillisinä yksikköinä, pelkkä jääkiekko tuskin saisi minua onnellistumaan. Hän, joka vieressäni sitä katselee, sen sijaan saa.

Tämä viikonloppu on täynnä ohjelmaa: museoiden yötä, euroviisuja ja markkinahumua. Kaiken tämän lisäksi hyvää seuraa. Joku, joka pitää yöllä lähellään. Ja vielä: Suomi päihittää Venäjän ihan näillä minuuteilla.

Viimeinen blogipostaukseni kommentteineen oli muuten hävinnyt. Kiitän kommentoijia lämpimistä ja rohkaisevista sanoista, jotka ovat nyt valitettavasti kadonneet. Lukuisista blogeista olen löytänyt jälkiä samanlaisista häviämisistä, suren haihtuneita sanoja - kaikki eivät varmaankaan tallenna kirjoituksiaan notepadiin, kuten minä, joka IT-alalla työskennelleenä suhtaudun kaikkiin vempaimpiin syvällä skeptisyydellä. Kuinkahan paljon sanoja ympäri maailman pääsi katoamaan, jos niistä tekisi pinon A4-sivuja, kuinkahan korkea pino edessämme huojuisi? Ja sitten *PUH*, kaikki kadotettuna bittiavaruuteen. Missä sellainenkin sitten lienee. Ja onko se lähempänä taivasta vai helvettiä?

Tämän syvällisen annin jälkeen siirryn seuraavaksi pesemään hampaat ja sitten unten maille. Harvoinpa ajatus nukkumisesta tuntuu näin juhlalliselta. Onneksi ette ole näkemässä tätä typerää virnettä kasvoillani.

Hauskaa alkavaa viikonloppua kaikille!

Ensimmäinen kuuma yö

Istun keittiön pöydän ääressä. On jo myöhä. Minä olen keskustellut miehen kanssa tietokoneavusteisesti, sillä hän ei asu samalla paikkakunnalla kuin minä. Katulamput ovat tässä kohdin kaupunkia kauniita, myötäilevät puutalojen silhuetteja. Kissa istuu pöydällä tietokoneen vieressä ja tarkkailee nukkuvaa katua. Ei siellä ihmisiä näy, lajitoveri korkeintaan.

Olen voipunut. Tänään olen muistanut urheilla, ottaa viimeisen antibiootin, siivota kissojen käymälät, pestä kaksi koneellista pyykkiä ja käydä pankissa. Sairastelun tunsi reisilihaksissaan heikkoutena, pyykkivuoressa riittää vielä hetkeksi purettavaa lepäilyn ja niistämisen merkeissä vietetyn ajan vuoksi.

Jokin on silti muuttunut. Hammasmukissani asuu vaaleansininen harja. Yksinkin asuessani omani ovat olleet punaisia, oransseja, rohkeasti jopa vihreitä, mutta eivät koskaan sinisiä. Hän jätti sen mukiin tahallaan. Halusi osoittaa sen, että aikoo palata takaisin, muuttua osaksi elämääni. Kenkärivissänikin on yksi paljon muita suurempi pari. Ja joka aamu, kun herään, hän on ensimmäinen ajatukseni.

Tiesinhän minä, että tämä tapahtuisi äkkiä ja varoittamatta. Hetkenä, jolloin en voisi sitä aavistaa tulevaksi. Ja silti, olen täysin pöllämystynyt, että näinkö se sitten tapahtui. Ja hänkö se oli, jota odotin. Me yllätimme toisemme itsellämme.

No ihan alkuhan tämä on, taimi vasta. Sellainen kuin ne vihreät, joita maa puskee juuri nyt sisuksistaan. Hento se on, mutta sillä on tahto, emmekä me jaksa tempoilla sitä vastaan.

Kun äsken vielä pujahdin toukokuiseen yöhön, varauduin kylmyyteen. Ulkona olikin 15 astetta ja ilmassa tuoksui lämmön muassaan tuoma mausteinen eksotiikka. Minä hengitin kaupungin kuumaa ilmaa ja ajattelin, että tämä on hetki, jota en haluaisi unohtaa.

Sisällöttömyydessäänkään

Olen kirjoittanut blogikirjoitustani toista tuntia. Kaikki aikaansaamani on riittämätöntä, onttoa ja julkaisukelvotonta. Päätinkin siksi turvautua sanomaan, että olen hengissä ja aion kyllä kirjoittaa jotain järkevää, jahka päästäni jotain sellaista edes etäisesti lähestyvää tulee ulos.

Kesä lähestyy. Tänään puut olivat verhoutuneet selvään vihreään pelkän aavistuksen sijaan. Vihreys on jokaisen toukokuun huumaava lahja. Olen iloinen, että juuri tämä kuukausi on syntymäkuukauteni, ihmeiden kuukausi.

Tummat silmät, ruskea tukka

Unska jatkaa edelleen elämäänsä sairaslomalaisena. Lääkäri määräsi minulle jo tukkoisuuteeni pseudoefedriinejä, joista olin jotenkin vakuuttunut sen vuoksi, että nimitys kalskahti vahvasti doping-aineelta. Mitään järisyttävää paranemista ne eivät kuitenkaan muassaan tuoneet, ei auta kuin levätä ja olla ja odottaa. Vaan enpä muista, että tällaista lentsua minulla olisi sentään koskaan ollut.

Olen viettänyt pari viime päivää paitsi potien, myös keskustellen. Ja kyllä, hyvät lukijat, kyse on miehestä. Ja mitä luultavammin, tässä vaiheessa on epäilemättä toisaalta myönnettävä, että juu, se on ehkä vakavaa. Sen perusteella mitä hänestä tiedän, hän on sellainen mies, jonka näkymättömiä ääriviivoja olen tänne blogiini hahmotellut. Ainakin on niin, että näin lähellä ihan oikeaa ihmissuhdetta en ole reilusti päälle vuoteen ollut.

Hups, tulikos tästä nyt sellainen paljastusblogi? Mutta ettehän te tästä kenellekään kerro, ettehän? Tätä ne pseudoefedriinit sitten teettävät, toisia kuulemma väsyttävät, toisia piristävät. Kumpaankohan luokkaan tämä purskahdus on laskettava?