lauantai 30. huhtikuuta 2011

Vappuharhoja

Vappuaattoaamuna heräsin kolmeen otteeseen chat-ohjelman piippausääneen. Äänihavainto oli käsittämättömän elävä, mutta tietokone sohvalla vieressäni lepäsi virratta ja kansi suljettuna. Kylmä koura puristautuu sydämen ympärille ja silmiin nousevat vedet. Joitakin asioita mieli ei kertakaan anna unohtaa, ei hetkeksikään.

Tajusin juuri, että tämä on ensimmäinen vappu, jonka vietän yksin. Se on oma valintani, sillä olen toipilas. Koska olen optimisti, sanon olevani toipilas, vaikka jos ihan totta puhutaan, olen sairas. Sairastamisen lopettaminen perustuu puhtaasti päätökseen, ei olon merkittävään paranemiseen. Ajattelin, että kun raivaan sairasleirini olohuoneen sohvalta ja vien peitteeni ja tyynyni takaisin yläkerran makuuhuoneeseen, siivoan keittiön ja tyhjennän roskikset, julistan itselleni kuuluvani elävien kirjoihin. Jää nähtäväksi, toimiiko tervehtymispäätösstrategiani (aaltoja sanahirviölle).

Söin kuitenkin elegantin sinkkunaisen vappuaterian, joka koostui nakeista, juustokuorrutetuista tomaatinpuolikkaista, ranskalaisista perunoista ja perunasalaatista. Minusta se oli vappuisa ja  vajaakykyiselle helppo valmistaa. Ruokaa kuitenkin. Jääkaapissa on myös kaupan simaa ja rasiassa kaksi tippaleipää.

Katselen TV:stä jääkiekkoa. Valinta on tehty siksi, ettei jääkiekko oikeastaan kiinnosta minua. Siksi sitä voi seurata puolivillaisin aivoin ja saada kuitenkin jotain ärsykkeitä. Kahteen otteeseen Mertaranta on jopa saanut minut hymähtämään, ja se on hieno saavutus naiselle, joka tuijottaa synkkänä Pepsi-Max lasiinsa. Hän nimittäin kertoi Tanskan joukkueessa pelaavista veljeksistä, joiden nimet ovat Kasper ja Jesper. Johon Mertaranta tietenkin jatkoi: "Kysymys kuuluukin, missä on Joonatan?" Hymähdys.

Sitäpaitsi Suomi teki juuri johtomaalin. Innostukseni on äärimmäisen maltillista. Iltapalaksi syön tippaleivän ja juon simaa.

Ensi vappuna ehkä olen toivoakseni taas terässäni: grilli kuumana, pöytä koreana ja ystävät ympärillä. Viuhkoja, serpentiinejä ja ilmapallon kepeyttä teille kaikille!

Olen nimetön

Valokuvia, mustaa teetä ja kiroilua
Kämmenten alla sametti
Rinnassa lepattavat perhosen siivet
Kädet piirtävät ääriviivoja

Mahdoton räjähtää todeksi
Avaimet palautetaan postilaatikkoon
Asfaltti puhkeaa vinoon hymyyn
Kahvilan ovi on vielä kiinni

Purkissa on kysymys
Rakastaa vai ei rakasta?
Ihmistikkaita pitkin
Voi kavuta nauruun

Joet virtaavat suolaiseen järveen
Labyrintti ei osoita väylää ulos
Jo autossa ajattelen:
Vannomatta paras

Lopussa kuulen linnunlaulua
Aika vääntyy siltaan, pysähtyy
Odota, en ehtinyt!
Make it so.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Simasuu ja mahtavat munkit

Tänään pistin nenäni ulos. Siellä paistoi aurinko, jonka lämpösäteily tarrautui miellyttävästi mustaan nahkatakkiini. Edelläni käveli kumarassa ehkä jo kahdeksaakymmentä käyvä rouva. Hänen valkeaksi muuttuneet hiuksensa olivat vielä paksut ja kihartuvat, soljella kiinnitetyt. Ohitin hänet omin, vielä kevein ja nopein askelin ja toivoin, ettei hän panisi ohitustani pahakseen. Minäkin hidastun ja vanhenen joka päivä. Tunsin hetken suurta hellyyttä tuota tuntematonta ihmistä kohtaan.

Matkani johti paikalliseen lääkärikeskukseen. Annoin automaatin lukea Kela-korttini ja piipata tietoni ja lääkärin sijaintitiedot näyttöruutuun. Tällainen on maailma.

Minut huoneeseensa kutsunut lääkäri oli sentään ihminen, nuori nainen, joka toivotti minut tervetulleeksi ojentamalla kätensä tervehdykseen. Minä hymyilin ja ehdotin kättelyn jättämistä ja kerroin minulla olevan ärhäkän flunssaviruksen ja yrittäväni vain suojella häntä tartunnalta. Silti tuntui hankalalta sanoa niin, ojennettuun käteen teki tavattomasti mieli tarttua, olkoonkin, että torjuin eleen kohteliaisuudesta ja huomaavaisuudesta. Nainen suhtautui asiaan kuitenkin ilahtuneesti, kuunteli keuhkojani suurella huolellisuudella ja lähetti minut sitten matkaan yskänlääkereseptin kera.

Menin samassa rakennuksessa olevaan apteekkiin ja lunastin yskänlääkkeen. Sitä oli puoli litraa. Yksi annos on 5 ml. Tuleeko siitä siis sata annosta? Jos annostus on kolme kertaa päivässä, saa annoksella siis yskiä yli kokonaisen kuukauden. Minulta eivät hetkeen siis yskänlääkkeet lopu, niiden suhteen olen omavarainen.

Farmaseutti kertoi minulle yskänlääkkeen väsyttävän ja osoitti pullon kyljessä olevaa kolmiota. Hän painotti myös, ettei yskänlääkkeen kanssa saa nauttia alkoholia. Totesin hänelle tukevalla nasaalillani, ettei "dässä dilassa sidä bahemmind dee bieli". Ihmettelin, näytinkö tosiaan niin hampuusilta, kunnes oivalsin, että apteekkari saattoikin ennakoida vapunaattoa, joka on jo ylihuomenna. Minä ajattelin selvitä siitä siman ja tippaleivän voimin, jos jaksan raahautua lähikaupasta niitä hakemaan.

Osaisin minä kyllä simaa itsekin tehdä ja hyvää! Ei vain ole ollut syytä, kun ei ole noita pieniä ihmistassuja lattiaa tepastelemassa. Jos olisi, niin keittäisin piru vie vaikka munkkirinkilöitä, ai että, oli juhlavaa lapsena kun äiti niitä keitteli, muistan vielä miten hän painoi sormensa pyöreän pullan keskelle ja pyöritti vinhasti ja voilà, hänellä oli munkkirinkilä! Muistan vieläkin äidin ohjeet herkullisen munkkitaikinan valmistamiseksi, joten jos minä niitä vielä keittelen, uskon niiden olevan melkein yhtä hyviä kuin äidin.

Melkein.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Ai - vastus

You know, life is always good.
No matter what.

Tänään kuume polttelee luomien alla. Aivastukset vavahduttelevat kehoa. Nenäliinoja on lainattu naapurista lisää. Söin omenan, jonka enemmän aavistin, kuin maistoin olevan melkoisen hapan.

Vielä aamulla, ennen kuin ystävätär lähti kohti Vantaata, maistoin paremmin. Meillä oli syö aamiaiseksi mitä haluat -päivä. Olimme yhdessä pesseet parvekekalusteet ja virittäneet ne kattoterassille, jossa ystävätär näki rappioromantiikkaa puutaloja peittävien vanhojen peltikattojen (joista eräs on tulipalon jäljiltä romahtanut) kauneudessa. Minä söin mämmiä ja vaniljavaahtoa ja tummia pieniä suklaamunia, jotka lopulta sulivat folioihinsa auringonpaisteessa, lämpötilan noustua varjossakin pariinkymmeneen asteeseen. Surimme hetken sitä, että munamme olivat tänä pääsiäisenä paitsi pieniä, myös löysiä, mutta joskus käy niin. Maussa ei sen sijaan ollut moitteen sijaa, suklaa oli tummaa ja vahvaa, sisus tryffeliä, joka suli suuhun. Join päälle rooibosta ja Pepsi-Maxia. Nautin muutaman perunalastun. Tunsin oloni sopivan anarkistiseksi. Aamiaistoisinajattelija.

Nyt olo on ankeampi. Istun sohvalla vieressäni nenäliinat ja roskapussi. Niistän ja siirrän nenäliinan roskapussiin. En salli itselleni nenäliinojen jättämistä ympäriinsä, vaikka jaan kotini ainoastaan itseni ja kissojen kanssa. Toisaalta, eipä itseään kannata ärsyttää, sillä kaikista maailman ihmisistä juuri minä olen se henkilö, jonka kanssa minun on pakko elää.

Katselen kuumemittarin sinistä tolppaa. Mittarissa lukee, ettei se sisällä elohopeaa. Kerran lapsena serkkuni rikkoi kuumemittarin, jonka sisällä oli elohopeaa. Pidin sitä kämmenelläni. Se eli. En tiedä miten vaarallinen temppumme oli, emme me sitä kuitenkaan nielleet.

Pöydälläni on yllätysmunasta saatu sammakko. Sen alla on katamaraaniponttoonit. Kielsin ystävätärtäni suutelemasta sitä, sillä veljeni huomioi, ettei sammakolla ollut niskaa. Pelkäsin, että prinssin sijaan saisimmekin niskattoman muovijuntin. Sellaista ei ystävättäreni ansaitse. Jos jollakulla on vähänkäytetty ylijäämätukkajumala, joka ei kärsi eläinallergioista, niin ilmoitelkaa, voisin löytää hänelle loppusijoituspaikan Vantaalta.

Äsken mietin, mitä tapahtuisi, jos elämääni tulisi ihana mies. Ajaisi kulkupelinsä tuohon pihaan, toisi sisään tavaroitaan, pussailisi minua aamuisin. Laittaisi hammasharjansa samaan posliinimukiin kuin omani. Sijoittaisi parranajovehkeensä kylppäriin. Pudottaisi pyykkikoriini boksereita, t-paitoja ja farkkuja, jotka olisivat suurempia kuin minun. Tietäisi kenties, miten kaasupullo kytketään grilliin kiinni. Olisi mies.

Minun pitäisi silloin kaiketi muokata blogini aliotsikkoa. En kerro, mikä siitä sitten tulisi, pidän teitä jännityksessä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan. En minäkään.

Onneksi vielä on nenäliinoja, mustaherukka-Mynthoneita ja ibuprofeiinia. Huomenna haen kaikkia yllämainittuja lisää. Suklaata sentään vielä on. Ja kissanruokaa.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Ja se soi

Kävimme taannoin ystävättären kanssa kuuntelemassa Sonata Arctican keikkaa. Olimme myöhästyä, sillä meillä on tapana jäädä miettimään elämän suuria ja pienempiä merkityksiä ja päästä liikkeelle viime hetkellä. Hurjaa meikkausta ja kenkien kiskomista jalkaan ja kiiruhtamista keikkapaikalle, jossa bändi onneksemme aloitti soitantansa huomattavasti ennakoitua myöhemmin. Harmittavasti solistin ääni oli miksattu kovin hiljaiseksi ja jäi ikäänkuin soitannan varjoon. Pidimme bändin nöyrästä asenteesta, vaikutti siltä, ettei suosio olisi noussut liiaksi päähän. Ehkä ikä tekee tässä tehtävänsä.

Keikan jälkeen jäimme ystävättären kanssa hetkeksi baariin istumaan. Ihmettelimme, miten paljon henkilökuntaa tuollaisella nimekkäämmällä bändillä on varaa palkata, roudareita oli paikalla useampi. Heitä seurasi myös joukko innostuneita nuoria naisia ja päädyimme miettimään, miten paljon hyötyä naismarkkinoilla miehelle voi olla jopa jo siitä, että on roudari. Melkein rock-muusikko siis itsekin.

Ystävättäreni huomautti, että niinä aikoina, kun hän itse asui kaupungissa, jossa keikka oli, oli kaupunki kuuluisa siitä, ettei edes muusikkoja onnistanut naismarkkinoilla. Huonojen groupieden kaupunki. Ystävätär on itse myöntänyt minulle, miten HIM-yhtyeen alkutaipaleella kieltäytyi itsensä Ville Valon kutsusta jatkoille. Nyt, kun hän on sinkku ja edelleen viehättynyt tatuoiduista rock-miehistä, minulla on hienoinen aavistus, ettei Ville ehkä enää kokisi samaa tylyä kohtaloa. Harmi vain, ettei Ville ehkä enää tule jatkoille kyselemään. Sellaista se elämä on, doors open, doors close.

Tänään aurinko paistaa ja kaupunki oli täynnä iloisia ihmisiä. Tunnelma oli kuin vappuna, joka sekin on aivan oven takana. Nautimme lattea terassilla (tunnelma ei sen sijaan ollut lattea ollenkaan). Illalla menemme katsomaan ystävättären perheenjäsenen keikkaa paikalliseen ravintolaan. Meillä on nimet ovilistassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun nimeni on ovilistassa. Tunnen oloni melkoisen tärkeäksi.

Se on kevät nyt, ystävät.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Joskus olin nuori minäkin

Odotan ystävätärtäni pääsiäisvieraaksi. Puhuimme puhelimessa siitä, että saattaisimme mennä katsomaan elokuvan Elokuu. En oikein muista, miten siitä tuli puhe.

Luin äsken elokuvan kuvauksen Finnkinon sivuilta. Siinä mainittiin ylioppilaaksi tuleminen. Minäkin olen joskus tullut ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli tapana pukeutua usein pelkkään mustaan ja valkoiseen, ylioppilaslakin väreihin. Minullakin oli jakkupuku, jossa oli musta kapea hame ja jakku, joka oli muutoin valkoinen, mutta sen kaulukset olivat mustat.

Olin silloinkin vähän hippi. Minua ärsytti kaikki ylioppilaaksi tulemiseen liittyvä pönötys. Olisin halunnut ylioppilaskuvaani kukiksi voikukkia. Äitini torppasi idean. Sen sain sentään periksi, että joitakin kuvia minusta otettiin niin, ettei lakki ollut päässäni, vaan laskettu edessäni olevalle pöydälle.

Ylioppilasjuhlapäivänä ripsotteli vähän vettä. Minulla oli taivastakin suuremmat, mustat silmälasinsangat. Minulla oli myös poikaystävä, josta otin kaksi valokuvaa, jossa hän pötkötti vuoteella yllään alushousut ja ylioppilaslakki. Siihen aikaan ei ollut digikameroita, joten toisesta kuvasta jäi pää pois. Satuin löytämään tämän torsokuvan hänestä parisen vuotta sitten. Tuli hyvä mieli. Hän oli hauska poika. Nyttemmin hauska mies ja hyvä isä. Ja varmaan kohtuullisen hyvä aviomies, tätä kylläkin pitäisi kysyä siltä vaimolta.

Minä ja ystäväni olimme lukioaikana runotyttöjä. Kokoonnuimme iltaisin tekemään ruokaa, juomaan viiniä ja keskustelemaan kirjallisuudesta ja politiikasta. Toisesta ystävästä tulikin lakimies, joka toimii nykyisin virassa, jossa on pienen ihmisen puolella. Kuvittelen, että jotain nuoruusaikojen idealismista on siis jäänyt osaksi meitä, enkä pidä sitä ollenkaan pahana.

Kun sunnuntaina matkustin junassa Hämeenlinnasta kohti kotia, samassa junavaunussa oli ehkä lukioikäisiä tyttöjä ja poika, jotka keskustelivat mm. kehitysmaapolitiikasta. Heidän keskustelunsa saivat lämmön läikähtämään rinnassani, viisaat lapset. Kunpa heidän idealisminsa ja kykynsä ajatella laaja-alaisesti säilysi aikuisuuteen asti.

Sain sedältäni ylioppilaslahjaksi kristallisia viinilaseja. Ne ovat nyt kaapissani odottamassa pääsiäistä. Katan ne pöytään ja ajattelen häntä, röhönauruista sukkelapuheista miestä, joka taannoin nähdessämme nappasi minua vyötäisiltä tukevasti kiinni  ja totesi rehvakkaaseen tyyliinsä: "Ei täällä oo enää mitää". Nauroin ja sanoin hänelle: "On sitä siellä vielä".

Kävin muuten tänään hammaslääkärissä.
Reikiä nolla.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Uutta, vanhaa ja lainattua

Tänään olen unohtanut syödä. Siivosin kissojen laatikot ja kun olin sen tehnyt, havaitsin tämän syömättömyyden seikan. Kello on jo paljon, joten päädyin syömään bulgarian jogurtin kirsikkahillon kera. Ei minun silti ole nälkäkään. Pitää olla onnellinen, normaalisti kun tällaisia virheitä ei todellakaan pääse tapahtumaan.

Pääsiäinen on tulossa. Huomenna pitää varmaankin käydä ruokakaupassa. Ja torstaina vielä uudelleen. Ystävätär on tulossa pääsiäiseksi kylään, joten herkkuja on oltava. Herkkuruokaa, juomaa ja pääsiäismunia. Pitäisi löytää sellaisia, jotka olisi tehty tummasta suklaasta. Lapsena sellaiset munat olivat tylsiä, mutta nyt haluaisin nimenomaan sellaisia. Minulla on yksi jättikokoinen Kinder-muna, ostin sen oikeastaan ystävättäreni tyttärelle, joka on ryhtynyt näyttelijättäreksi (ja osoitti siihen myös aineksia), mutta päädyin jättämään tuolloin munan kotiin, sillä kun tajusin, että minun olisi kuljetettava suklaamunaa repussani ympäri Suomea, ei idea enää tuntunut niin hyvältä. Tuskin tuhannen pirstaleina oleva suklaamuna enää olisi ollut kovin näyttävä kiitos hyvin sujuneesta näytelmästä. Siksi hankimme tytön äidin ehdotuksesta hänelle ruusun. Aikamoinen ruusu hän on itsekin, nupullaan vielä, eteerinen ja kaunis.

TV:ssä kerrotaan mammuttien geenien etsinnästä. Dokumenttiin on upotettu tietokoneella tehtyjä mammutteja. Ei niitä oikeista erota. Minunhan on helppo näin sanoa, kun olen nähnyt niin monia eläviä mammutteja. Oli miten oli, pysähdyin itsekin huumaantuneena tuijottamaan niiden upeutta, kun tutkija sanoi jotain sen suuntaista, kuin: "Aren't they magnificent?". Ja minä vastaan mielessäni: "They certainly are".

Kävin lukemassa kuulumisia Meijerielämää-blogista. Hän kertoo siellä isästään ja isän vanhan ystävän kyläilystä. Heistä tuli mieleeni oma isäni ja hänen veljensä, joka on isän identtinen kaksosveli. He ovat molemmat jo yli seitsemänkymppisiä miehiä. Lähdin kerran heidän kanssaan sukujuhliin. Isä ja setä istuivat etupenkillä. He kinastelivat keskenenään lähes joka asiasta, siitä silminnähden nauttien. Oli kuin olisi katsellut ihmisen kinastelevan itsensä kanssa. Minäkin pidän hyväntahtoisesta kinastelusta. Reissusta jäi hyvä mieli, tärkeitä miehiä minulle molemmat. Vähän juroja, mutta paljon nauravia, tuttu on jokainen naurun kasvoille nostama rakas ruttu.

Lopuksi on pakko siteerata Veloenan blogia ihan suoraan, sillä hän kirjoitti tänään peräti osuvan kappaleen ja se kuuluu näin:
"Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan."
Sitä minä jätän nyt teidätkin pohtimaan. Hyvää yötä.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Herättäkää minut kun...

Takana on silmittömän rankka viikonloppu. Siihen sisältyi ihmisiä, joista yksi yli muiden, ja paljon ystäviä, joilta olen saanut apua, ymmärrystä ja tukea. Itseltäni en saa mitään edellämainituista. Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Neuvottomaksi, voimattomaksi ja äärettömän yksinäiseksi.

Rakastuminen on vaikea asia. Rakastaminen vielä vaikeampaa. Olen istunut junassa ja itkenyt. En jaksanut välittää minua vastapäätä istuvasta keski-ikäisestä miehestä, joka hienotunteisesti katsoi toiseen suuntaan, kun pyyhin nenäliinalla silmiäni. Luin erään aikakauslehden viimeisen sivun, siihen keskittymiskykyni juuri ja juuri riitti. Sivulla kerrottiin miehestä, joka tekee Pikku kakkonen -ohjelmaa. Mies oli minua jokusen vuoden nuorempi ja kertoi, että kun hän tulee iltaisin kotiin, hän odottaa ensin oven takana hetken, menee sitten sisään, asettautuu makuulle eteisen lattialle ja odottaa, että lapset tekevät hänen päälleen läjän. Minä en saattanut ajatella muuta, kuin että hän on on onnellinen mies. Tuntui hyvältä ajatella tasapainoa, onnea ja ihmisläjää. Minun silmieni edessä aukesivat vain tuhruisten lumivallien reunustamat kokolailla sulat pellot ja vinot ladot, jotka väreilivät kyynelkalvojen alla.

Kirjoitin kotiin tultuani myös kirjeen, jonka kirjoittaminen vaati minulta enemmän voimia kuin mikään kirjoittamani kirje ennen sitä. Sormessani on pitkä punoittava haava, jonka sain kenkäni vetoketjusta. Tuntuu, että sielussani on myös valtava, kipuileva repeämä, enkä ole varma, saanko sitä koskaan kurottua kokonaan umpeen.

Sain tänään hyvin rakkaalta ystävältäni tekstiviestin, jossa hän toivoi, että meillä olisi käytössämme kristallipallo. Mutta eihän meillä ole. Minulla on kaksi kissaa, punainen karvalankamatto ja paljon käytettyjä paperinenäliinoja. TV:ssä Katainen joraa.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Pikaistus

Elämä vyöryy voimallisesti yli. Joudun tyytymään flash-havaintoihin ohikiitävästä vilinästä. Tämänkertaiset nopeat klippini ovat seuraavanlaiset:

Luin Wertherin blogia. Hän siteerasi siellä erään biisin sanoja, jotka olivat häntä koskettaneet. Hän onnistui niillä saamaan jonkin läikähtämään myös minussa. Samaistuin hetkeksi naapurin tyttöön suuressa maailmassa. Ehkä minuakin joku lämpimästi jossain ajattelee.

Söin tänään bulgarian jogurttia ja päätin laittaa joukkoon Tampereen Stockalta ostamaani kirsikkahilloa, jota jo aikaisemmassa postauksessani hehkuttelin. Tänään ymmärsin, miksi, sillä satuin lukemaan valmistusaineet. Ne olivat: kirsikka, sokeri, ruokosokeri, sitruunamehu, hyytelöimisaine (pektiini). Siinä kaikki. Ilmankos hillo oli herkullista, se oli ihan oikeaa hilloa.

Olen syönyt tänään vähän liikaa tummaa chilikirsikka-suklaata. Mieli on ollut vähän matalalla, joten ajattelin, että nautiskelu on sallittua, koska tummasta suklaastahan tulee parempi mieli. Ainakin luulen niin. Ja appelsiinirooiboksesta hunajan kera. Ja villasukista. Ja no, okei, rusinoista. No juu, juu, vähän söin rusinoita suoraan purkista. Pahvitöntön kyljessä on rusinoiden kuvia ja teksti "RUSSIN".

Olen sitä mieltä, että nukkuminen on ihanaa. Ehdottoman aliarvostettu nautinto. Hyvää yötä.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Neljä otosta

Nyt tulee kaikkea irtonaista, koska olen väsynyt ja aivan liian kiireinen minusta riippumattomista syistä. Koen silti mainitsemisen arvoiseksi seuraavat asiat:
  1. Minä äänestin tänään. Vaalivirkailijat olivat kovin nuoria. Ensin kaksi tyttöä, sitten äänestyskoppero, sitten kaksi poikaa. Poika leimasi lippuni, sitten sain sulkea sen kuoreen käyttämällä liimapuikkoa. Sen jälkeen seurasin, miten poika sulki toiseen kuoreen sekä minun että hänen allekirjoittamansa lanketin että äänestyslipun kuorineen. Sanoin kiitos, ja kävelin suoraan ruokakauppaan, josta ostin valmiskeittoa ja -salaattia, kurkun ja appelsiineja. Kansalaisoikeutensa toteuttaminen on antoisaa.
  2. Kotona kävi ilmi, että kiireinen työhön liittyvä kriisi ei helpotu, sillä käyttämäni ohjelmisto temppuili taatusti minuun liittymättömistä syistä. Tästä seurasi lukuisia yrityksiä sen toimintaan saattamiseksi ja kollegan sotkemista samaan soppaan tuloksetta. Tähän tuhrautui koko ilta, sivusilmällä katselin Mel Gibsonia ja sitä, miten hän kuuli naisten ajatuksia ja muuttui siinä sivussa hyväksi mieheksi. Jos miehet kuulisivat oikeasti naisten ajatukset, muuttuisivatkohan miehet hyviksi miehiksi vai kaikki naiset huonoiksi naisiksi?
  3. Tampereen reissulla hotellissa baarittelun jälkeen söimme loput suolakeksit, patongit ja juustot iltapalaksi. Kun ystävätär siirtyi peseytymään, alkoi hän yllättäen kovan kolinan saattamana kirkua WC:ssä. Loipotin paikalle. WC:n käsienpesualtaassa oli hana. Se oli irronnut. Ystävätär ei ollut blondi, vaan älysi vääntää hanan kiinni. Kun kirjauduimme ulos, kerroimme vastaanoton tytölle, että hana irtosi ja vaikka ystävätär oli varsinainen joka kodin putkimies ja sai hanan takaisin paikoilleen, ehdotin, että joku oikea LVI-ihminen vielä tarkistaisi kytkennän. Nuori nainen kiitteli meitä ilmoituksesta.
  4. Kissa istuu keittiön lattialla ruokakippojen edessä. Kun kurkkasin sitä pöydän alta, kohtasin sen katseen. Siitä saattoi lukea, että nappulat ovat loppuneet. Sehän ei vetele, sellainen peli. Kissojen on saatava nappuloita. Ja uutta vettä. Ja Unskan unta. Niin että tässäpä tämä tällä kertaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tampere

Vietin viikonlopun Tampereella. Olin varannut hotellihuoneen Tammerista, joka on lempihotellini. Voi miten kaunis, valoisa, ilmava ja avara huone meillä siellä olikaan, upea punainen sohva ja kaunis tumma puinen sohvapöytä, tyylikkäästi remontoitu kylpyhuone, hurmaava kruusattu kirjoituspöytä. Huokailimme ihastuneena ja katselimme näkymiä kauniin kaupungin yli. Voisin helposti kuvitella asuvani Tampereella, mutta kallis kaupunki on sekin asua, kuten monet muutkin suuremmat suomalaiset kaupungit.

Tietenkin veimme itsemme hemmottelun niin pitkälle kuin osasimme. Stockmannilla oli Hullut päivät, mutta urheasti menimme ruokapuolelle ja hankimme viittä lajia juustoja, osan itse valiten ja osan myyjältä suosituksia pyytäen (hyvin meitä kiireestä huolimatta palveltiinkin). Suolakeksejä ja patonkia ostimme myös ja kirsikkahilloa, joka osoittautui huikean hyväksi: teki kunniaa kirsikan omalle maulle, eikä ollut hiukkaakaan esanssinen. Voimakkaiden juustojen makuun yhdistyneenä ja punaviinin kanssa nautittuna olimme niin onnellisia makuelämyksistämme, että se sai meidät nauramaan itsellemme hyväntuulisina.

Toki käytimme hyväksemme myös saunomismahdollisuuden: kylpytakit päällä hipsimme saunatiloihin ja nautimme siitä, miten lämpö hiipi jäseniin. Ehdimme hyvin nauttia löylyistä kahden kesken, ennen kuin saunaan tuli lisää naisia, joiden löylyttelyn tieltä sujuvasti siirryimme pesuhuoneen puolelle.

Kävimme kyllä Tampereen yöelämässäkin, mutta kovin tapahtumarikas ei illasta tässä kaupungissa muodostunut. Jack the Roosterin narikkamies kylläkin nimitti meitä prinsessoiksi, mutta niin hän kuitenkin sanoo kaikille naisille... Kävimme myös Doriksessa, viime käynnistäni oli kulunut jo vuosia, enkä muistanut, että baari olikin lopulta hyvin pieni.

Tämä päivä sitten tarjosikin parastaan: hotelliaamiaisen, lämpöä ja huikeaa auringonpaistetta. Tampereella Aleksanterinkadulla oli maahan pudonnut pyöreä heijastin, jossa oli hymynaama. Kuvasimme sitä kameralla siinä moodissa, jonka symboli on kukka. Minä ajattelin, että hymynaama asfaltin pinnassa ei voi olla muuta kuin merkki paremmasta.

Eihän voi?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Lääkäri päivässä pitää naurun pinnassa

Luin aivan hervottoman postauksen tohtori Kiminkisestä Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogista. Olen itsekin katsellut hänen seikkailujaan TV:stä, muutaman ensimmäisen jakson ajan epäilin, ettei kyseessä ole mikään oikea mies, vaan dramatisoitu lääkärinomainen henkilö. Hän on sellainen Dr. Housen vastakohta - siinä missä toinen on kyyninen, toinen on leppoisuus itse.

Onhan sitä toki lääkäreitä monenlaisia, kuten ihmisiä yleensä. Eipä voi kutistaa tietyä ammattikuntaa kovin ahtaaseen muottiin. Vaikka niin me ihmiset tapaamme tehdä, mielellämme sullomme ihmisiä muotteihin ja teemme tulkintoja ja jopa pitkälle meneviä analyysejä sen perusteella, minkälaisia valintoja ihmiset elämässään tekevät - ammatti mukaanlukien.

Todellisuudessa kuitenkin valintojen takana on usein pitkä kertomus, joskus kokonainen elämäntarina. Oli miten oli, onhan se rikkaus, että meillä on ilonamme myös tohtori Kiminkinen, omanlaisensa lääkäriherra, jonka alastonkuvan luin olleen edellispäivän Helsingin Sanomissa. En nähnyt, koska minulle ei tule Hesaria. Luulen, että selviän siitä yli. Päivä kerrallaan.

Iloitaan ihmisyydestä!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Terminen kevät

Naapuri kävi tänään luonani askartelemassa. Kiinnittelimme nuppineuloja ja pähkäilimme saumoja. Kuuntelin, miten naapuri lauloi Spotify-listallani olevia kappaleita, niin kuin lista olisi hänen omansa. Hän ymmärtää minua, tunnen oloni kotoisaksi. Kun hän eteisessä pukee ylleen, hän kertoo minulle ottaneensa kevättakin käyttöön. "Minä päätin, että nyt alkoi terminen kevät", hän sanoi päättäväisenä, "kahteen yöhön ei ole ollut pakkasta". Nauran hänen pontevuudelleen ja todentotta haluan uskoa termiseen kevääseen, noh, kevääseen, voimaantumiseen ja uusiin alkuihin ylipäänsä.

Ja onhan se helppo uskoa, pihassa olevat kinokset ovat keventyneet jo silminnähden. Omenapuusta katkennut oksa ei ollut vielä sulanut hangesta irti, minulle on tullut siitä pakkomielle, sillä haluaisin tehdä siitä kylpyhuoneen katosta roikkuvan korutelineen. Niinpä tänäänkin pyysin naapuria nyhtämämään sitä nietoksen madaltuvasta nielusta, mutta ei se vieläkään irronnut. En jaksaisi odottaa enää hetkeäkään.

Tottapuhuen, minä en jaksaisi odottaa koskaan yhtään mitään. Olen kauhea hätähousu. Tämä ei oikein osu yksiin elämän virran kanssa, joka kulkee eteenpäin omaa tahtiaan välittämättä hiukkaakaan rannalla teutaroivasta brunetesta, joka pomppii ylös-alas ja kiljuu kuin Pikku Myy "äkkiä, kiiruusti, nopeasti".

Vaan ei, siellä se väkevä virta pyörteilee, ja putkauttelee välistä kätköistään kaarnaveneitä, joita minä napsin kiinni. Osa niistä sisältää kysymyksiä, jotkut jopa vastauksia. Enemmän kuitenkin niitä kysymyksiä, joskus sellaisia, joihin ei kertakaikkiaan osaa vastata, vaikka kuinka toivoisi.

Huomenna aion hoitaa keskeneräisiä asioita ja valmistautua ottamaan vastaan uusia haasteita, joiden pariin pääsen tiistaina. Yritän siis pumpata itselleni kirkkain värein raidotetun uimapatjan, asetella sen elämän virran päälle ja hypätä itse kyytiin. Toivottavasti en hyppää ohi, kuten lapsuuden kesinä mökillä usein kävi.

Jos päädyn veden varaan, onkiikohan joku minut takaisin ylös?

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Punainen viiva

Yritin miettiä, ketä tällä kertaa äänestäisin. Se onkin hyvä pohtimisen aihe mahdollisimman huonosti nukutun yön jälkeen. Palellutin nimittäin varpaani, ja yön pimeinä tunteina verenkiertoni virkistyi niin, että jalat alkoivat kuumottaa. Jouduin siihen täytyy-etsiä-jaloille-uusi-viileä-kohta -kierteeseen. Lienee lukijoillekin tuttu, kiusallinen ilmiö. Useammin minua vaivaa iltaisin palelevat-varpaat -ilmiö. Olenkin lämpimän vieruskaverin puuttuessa turvautunut chenille-sukkiin varpaiden lämmittämiseksi. Tiedän, ihan mummoilua eikä kovin viettelevääkään, joten shhhhh - älkää kertoko kenellekään.

Tiedän, että lukijoinani on älykkäitä, lämminsydämisiä, ja avarakatseisia naisia (toki muutama mieskin, en ole teitä unohtanut). Kuulin kuitenkin, että nimenomaan lukijoideni kaltaisten naisten ryhmä on gallupeissa ilmoittautunut nukkuvansa näiden vaalien yli. Jos lupaan olla politikoimatta enempää, niin voisitteko te minun ilokseni käydä äänestämässä - no vaikkapa älykästä, lämminsydämistä ja avarakatseista ehdokasta. Toki miehetkin saavat mielellään tällaisia ehdokkaita äänestää.

Pelottaa vain ajatella maamme jäävän protestiäänien varaan. Ja tiedän, tiedän, ehdokasta ei ole helppo löytää ja vaalitapakin on hiukan puutteellinen. Mutta ainakin olemme edes yrittäneet!
 
Tämän illan olen elänyt tummalla suklaalla ja tonnikalapurkilla (MSC-merkityllä, toki). Aion keittää vielä kupillisen rooibosta ja lisätä siihen hunajaa. Huomenna voinkin sitten kuunnella taas uuden jakson Nalle Puhia, ja koettaa uskotella itselleni, ettei se aikuisenkaan ihmisen elämä niin kovin monimutkaista ole.

Vaikka tottapuhuen, onhan se.