Onks saumaa?

Minulla on blogi. Minulla on myös sähköpostiosoite. Olen web-verkostoitunut sekä ammatillisesti että vapaa-aikana. Kuuntelen musiikkia Spotifyn kautta. Nautiskelen blogitekstejä lukemalla. Työtänikin minä teen tietokoneella ja käytän hyödykseni verkon tarjoamaa tietoa. Apua, olenkohan minä koukuttunut?

Mistä sen tietää, mikä on liikaa?

Asiasta toiseen, luin tänään lehdestä, että uudelleen eläkkeelle siirtynyt mäkikotkamme Janne Ahonen on haka ompelemaan. Siis ompelukoneella. Kilpailupukuja nähtävästi ommellaan, korjataan ja muutellaan. Omaan pukuunsa hän ei ollut kenenkään antanut koskea koko kaudella. Eikä siinä vielä kaikki, hän oli ommellut myös kilpakumppanien pukuja. Artikkelissa mainittiin jopa, että hän oli korjannut vanhan hääpuvun linnanjuhlakäyttöön (olisiko se hänen oman vaimonsa, he ovat varmaankin olleet linnanjuhlissa Jannen saavutusten vuoksi).

Mutta eikö olekin aika hienoa? Mäkikotka on sentään melkoisen miehinen laji, tyttöhyppääjiä ei Suomessa juuri ole. Heitä kylläkin kaivattaisiin, sillä olikohan peräti USA:lla jo aika kova taso naisten mäkihypyssä. Noh, sivuseikka: Janne osaa oikeasti ommella. Kaikki ne, jotka osaavat (ja varsinkin ne, jotka eivät osaa) ommella ompelukoneella, tietävät, ettei se ole kovin helppoa. Tai itse sauman tekeminen toki on, mutta se, että lopputulos näyttää siltä, kuin piti, ei enää olekaan.

Lapsena minulla oli hyvä ystävä, jonka isä oli kirvesmies ja osasi myös ommella. Hän oli ommellut ystäväni äidille (vaimolleen) hienon paitapuseron joululahjaksi. Aattona oli paljastunut, että paita oli liian pieni. Miestä oli kiukuttanut tämä kovasti.

Tähän nähden se, että osaan vääntää ruuvin vääntimellä seinään ei tunnu kummoiselta. Alku kuitenkin.

Maaliskuun lopun pieni musta pilvi

Allekirjoitin tänään paperin. Kysyin sitä varten paperit tuoneelta ihmiseltä, mikä päivä tänään on. En ollut uskoa häntä, kun hän vastasi. Maaliskuu on aivan lopuillaan! Ihan kohta alkaa huhtikuu. Huhtikuuhan on jo ihan kevättä. Huhtikuu tuo ensin pääsiäisen ja sitten hetikohta vapun. Huhtikuu tuo myös hotelliviikonlopun ystävän kanssa.

Minä katselin Matti Pellonpäästä tehtyä dokumenttia. Hän tuntui olevan kovasti pidetty ihminen. Liikutuin, kun hän dokumentissa sitten menehtyi. Ja olin aivan otettu pienestä pätkästä Nalle Puhia, jota hän lukee yhdessä Kari Väänäsen kanssa aivan spektaakkelimaisella tavalla. Ja arvatkaa mitä? Yle esittää nämä Nalle Puhit uudelleen, ja täältä niitä voi kuunnella. TV:stä näki, miten miehet lukivat tarinaa suoraan kirjasta ääniään salamannopesti muunnellen vuorotahtiin tuosta vain. Oi, tämä on kerrassaan ihanaa kuultavaa, olipa kuulija sitten lapsi tai aikuinen. Aion ehdottomasti kuunnella kaikki jaksot, tätä jatkuu aina heinäkuulle saakka.

Oikeastaan tunnelma on nyt näiden herrojen myötä niin ihanan leppoisa, että taidan minäkin vetäytyä yöpuulle. Kerron huomenna taas jotakin ihan muuta, koskaan ei tiedä, mikä päivä elämässä todella yllättää.

Pitäiskö pelastaa yks maailma?

Sain naapurilta lahjaksi WWF:n pikkiriikkisen "Meren herkkuja: Kuluttajan kalaopas" lehdykän. Se on varmaankin suunniteltu luottokortin kokoiseksi siksi, että sitä voi kuljettaa lompakossa mukanaan ja katsoa, mitä kalaa kannattaa ruoaksi valmistaa.

Naapuri nauroi, että he ovat muuttumassa todellisiksi viherpipertäjiksi. Minunkin pitäisi oikeastaan ommella itselleni hedelmäpusseja kauppakäyttöön. En ole oikein keksinyt mitään järkevää uusiokäyttöä niille kahiseville muovipusseille, joihin hedelmät kaupassa poimin, joten ne päätyvät yleensä roskiin. Ja minä kun vielä ostan paljon hedelmiä, jos kotona pitää jotain olla, on se tummaa suklaata ja hedelmiä.

Vältettävien kalojen listalta löytyy merikrotti. Se vasta on erikoinen kala. Se on kaiken korrektiuden vallitessa rehellisesti sanoen hyvin ruma otus. Kauhea ristipurenta. Mutta erikoisinta on se, että merikrottiuros kiinnittyy naaraaseen kiinni niin tiukasti, että pariskunta kasvaa yhteen ja jakaa saman verenkierron. Uros siis muuntuu osaksi naarasta ja toimii pelkkänä siittiötuotantoulokkeena. Naaras imee siis uroksen elämän kokonaan itseensä ja on eräänlainen itsehedelmöittyvä hermafrodiitti. Kommentoin asiaa joskus facebookissa ja sain tietenkin ystävämiehet innostuneena vastailemaan ja kysymään, miten tämä muka eroaa ihmisten parisuhteista. Pöh. Minä en ainakaan halua olla merikrotti, haluan miehen elävän omaa, onnellista elämäänsä minun rinnallani - toivon ylevästi, että nostaisin kumppanini elämän toiseen potenssiin. Noh, tai että ainakin olisin vähemmän paha kuin merikrotti, jota lupaan olla ostamatta ja syömättä. Kas, pohjatroolattua (mistä sen tietää, miten se on troolattu?) mustekalaa, puna-ahventa ja ruijanpallasta sekä villiä sinisimpukkaa tulee myös välttää.

Mitä siis suosia? Kotimaisia kaloja ja MSC-merkittyjä kalatuotteita. Ostinkin jo purkin MSC-merkittyä tonnikalaa. En ole juurikaan laittanut ruokaa suositelluista ahvenesta, hauesta, lahnasta tai kuhasta. Sen tiedän, että savustettu lahna on todella hyvää. Ahvenen voisi varmasti vain paistaa voissa ja maustaa suolalla, muistan, miten lapsena mökillä ongitut ahvenet aina savustettiin pöntössä ja ruodoistaan huolimatta ne olivat suurta herkkua.

Ainahan sitä voi olla maltillisesti tiedostava. Niin, ettei asioita vie väkinäisen pitkälle. Ainakin syön niin maltillisesti lihaa, että jos kaikki maapallon ihmiset söisivät sitä yhtä vähän, pelastuisi maailma jo sillä. Katsoin taannoin TV:stä, kun ihmiset testasivat jauhomatojen makua, sillä liha uhkaa maailmasta loppua. Söisitkö sinä mielummin matoja, kuin ryhtyisit kasvissyöjäksi?

Ehkä huomenna, jos aikaa on, käyn katsomassa, mitä paikallisessa pikkuisessa luomukaupassa olisi tarjolla. Jos en muuta keksi, voin aina ostaa suklaata. Luomusuklaissa on herkullisia tummia vaihtoehtoja. Ja maustekaupasta voi samalla hankkia kuivattuja hedelmiä. Oi, mitä herkullisia tummalla suklaalla kuorrutettuja taateleita sieltä joskus hankin.

Niin että tällainen tiedostava kuluttaja täällä: pelkät herkut mielessä...

Oletko sinä ajatellut pelastaa maailman, ja jos, niin miten?
(Miesten/naisten kierrätystä ei muuten lasketa maailman pelastamiseksi...)

Aikatarinoita

Myöhästyimme lauantaina Earth Hourista 15 minuuttia. Olin naapurissa nauttimassa äärimmäisen maukasta fajitas-ateriaa, johon olimme ostaneet aivan liian suuria täysjyvätortilloja ja saimme kahdesta täytetystä fajitaksesta itsemme lähes halkeamispisteeseen. Keskellä tätä ruokamättöä kiljaisen "Mitä kello on?". Se on 20.45. "Äkkiä valot kiinni, nyt on Earth Hour", kiljaisen.

Naapurit eivät lamaannu, vaan mobilisoituvat heti, sammuttavat valot, sytyttävät kynttilät. Minäkin rynnistän takaisin omaan kotiini ja sammutan ne pari valoa, jotka olivat jääneet päälle. Sytytimme uloskin kaikki kynttilälyhdyt palamaan, pakkasta oli kolme astetta, piha näytti kodikkaalta. Venytimme Earth Houriamme vastaavasti 15 minuuttia yli määräajan, joten päädyimme olemaan vain hivenen off beat.

Lauantai-iltana käyn kuuntelemassa live-musiikkia. Paikalla on kaupungin kulttuuritoimijat kirjoittajista teatterilaisiin ja muusikoihin. Myös paikkakunnan nimekkäimpiin artisteihin kuuluva mieshenkilö ilmestyy paikalle ja nojaa kuumuudesta kostuneen t-paitansa selkämyksen juomille varattua korkeaa tiskiä vasten nojaavaa kättäni vasten. Hän on minusta ehkä parinkymmenen sentin etäisyydellä, tunnen hänestä hohkaavan lämmön. Täällä hänellä on aikaa itselleen, hän on rento ja nauravainen, hänellä on rock-laulajan vapaapäivä.

Tänään sitten menetimme tunnin kesäaikaan siirtymisen vuoksi. Pidän enemmän talviaikaan siirtymisestä, koska silloin saa bonustunnin. Puhelimen kello päivittyi automaattisesti, mikron kello piti siirtää. Herätyskelloa en enää käytä, matkapuhelin on vienyt sen viran. Kello käy yöpöytäni ylimmässä laatikossa hylättynä vatsallaan, ja aina kun sujautan silmälasini sinne yölevolle (en halua herätä siihen, että kissat ovat järsineet sangat rei-ille) kuulen sen äänekkään loukkaantuneen tikityksen. Jos laatikko on kiinni, tikitys ei kuulu. Kello sai potkut, sillä sen soittoääni oli perinteinen ti-ti-ti-ti-ti, joka on allergisoinut minut lopullisesti.

En todellakaan ole mikään aamuvirkku, en ole sitä ollut koskaan lapsenakaan. Matkapuhelin soittaa onneksi kaunista melodiaa, joka alkaa hiljaisena ja voimistuu ajan myötä. Lukioaikoina heräsin aina jo herätyskellon naksahdukseen ja ehdin pamauttaa soittoäänen vaientavan painikkeen alas ennen melun alkamista, inhosin kellon käskevää, äänekästä titinää niin paljon, että ehdollistuin havahtumaan jo tuohon hentoon ennakkovaroitusnapsahdukseen.

Inhoaako joku muu herätyskelloja?

Kauneutta ja puhtautta

Tämän päivän iltasuunnitelmani muuttuivat äkillisesti. Olin niin turhautunut, että ryhdyin imuroimaan. Kerrankin oikein ohjattua energiaa. Imuroin huolellisesti koko asunnon, vaihdoin puhtaat lakanat ja siirsin huonekaluja. Sain aikaan ilmavuutta ja avaruutta. Jos en keksi huomisellekaan tekemistä, alan ripustaa tauluja. Vaikka kotini seinät eivät enää aivan uusia olekaan, hirvittää niiden rei'ittäminen silti. Mitä jos taulu ei menekään oikeaan kohtaan? Sitten seinässä on reikä. No, ehkä kellarista vielä löytyisi vähän paikkamaalia, pakkeloiminen minulta kyllä sujuu, sitä olen tehnyt melkoisen määrän. Vaihtelevin tuloksin, tosin. Joten enköhän uskalla seiniäni rei'ittää kuitenkin, sillä komeroon näkymättömiin piilotettuna odottaa sängyn päädyn yläpuolelle hienosti sopiva diptyykki. Aiheeltaan ehkä vähän hurja, mutta eikö taiteen tarkoitus olekin herättää ajatuksia ja tunteita?

Keittiöön aion ripustaa kehystettyjä valokuvia. Oikeastaan ne ovat postikortteja, jotka on painettu erään ystävän valokuvista. Hän on hyvin taitava kuvaaja, kehystettyinä kuvat ovat häkellyttävän kauniita. Sain kortit häneltä postitse yllätyksenä. Pienillä asioilla lisää kauneutta, lämpöä, viihtyisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Onni on oma koti.

Minä ajattelen pajunkissoja, narsisseja, tulppaaneja, leskenlehtiä ja krookuksia. Kevättä ja tulevaa kesää. En halua päivien kuluvan yhtään nopeammin, iloitsen siitä pienestä laikusta paljasta maata, joka on auennut porrasaskelmieni eteen. Koetan iloita pihan kinosten pienenemisestä, vaikka sulava lumi näyttää likaiselta. Ehkä aina ennen uuden alkua pitääkin hieman ryvettyä.

Minulla on paljon suunnitelmia keväälle. Olen varannut hotellihuoneen Tampereelta itselleni ja ystävälleni, sellaisen, johon kuuluu kaksi kylpytakkia. Tunsin melkoista hilpeyttä maksaessani enemmän hotellihuoneesta, johon kuului kylpytakki ja -tossut sekä teenkeitin. Mutta haluan hotellissa saunaan ja sinne on mukava hipsiä pitkin käytäviä kylpytakki yllään. Ehkä huonekin on vähän isompi. Luvassa on myös konsertteja ja näytelmä, jossa esiintyy ystävättären tytär. Olen hänestä ylpeä jo nyt, vaikka en ymmärrä, missä vaiheessa hän on ehtinyt kasvaa upeaksi nuoreksi naiseksi.

Koskahan minusta tulee aikuinen?

Juuri silloin - eikä koskaan enää

Ehdin jo saada Järjellä ja tunteella -blogin pitäjältä, Susalta, ihan ensimmäisen haasteeni ja se on MitäMissäMilloin. Vastaan siihen ensimmäisenä.

Kuka: Suurehkossa suomalaisessa kaupungissa asuva nelikymppinen ja perheetön sinkkunainen, joka asustelee kotikoloaan kissojensa kanssa. Sopivasti herkkä ja höpsö ihminen, joka ei halua kadottaa lapsenmielisyyttä itsessään. Pitää musiikista, kirjoista, taiteesta, ruoasta ja viinistä.

Mitä: Sekalaistyylinen blogi, joka sisältää päiväkirjamaisia muistiinpanoja, mutta myös satunnaisia postauksia teatterista, kirjallisuudesta tai ruoasta. Mistä tahansa, mikä mieleen kulloinkin lennähtää.

Missä: Yleensä kotisohvalla läppäri sylissä. Satunnaisesti myös ystävien koneelta milloin mistäkin.

Milloin: Yleensä myöhään illalla, liiankin myöhään. Satunnaisesti olen epäillyt itseäni vampyyriydestä, niin hyvin ajatteluni yön myöhäisinä hetkinä tuntuu soljuvan.

Mitä mielessä nyt: Vasta päättyneen lomailun lopputunnelmat, joista jonkinlainen yhteenveto on tulossa ihan juuri nyt.

Levin loma on nyt siis päättynyt ja istun taas kotisohvallani, kissa jälleen miukumaukurullana vierellä. Aivan kuin en olisi poissa ollutkaan. Sisällä velloo kuitenkin sekalaisia tunnelmia, ihmisiäkin. Minä kerron niistä jotain.

Ystävätär vei minut ensimmäisen kerran V'inkkariin, joka on After Ski -bar. Minä en ollut koskaan ollut sellaisessa. DJ soitteli ulkona hittejä ja puheli hauskoja pohjoisen poikien tapaan. Monet pohjoisen miehet tuntuvat olevan huumorimiehiä, rehtejä ja suorapuheisia. Toisinsanoen ihania. Ystävätär kertoo minulle, että täällä saa tanssia pöydillä. Me olemme juoneet kupilliset kaakaota. Joten tietenkin nousemme pöydälle tanssimaan. Tanssimme kauan ja antaumuksella. DJ huutelee kiitoksiaan "nurkkapöydän tytöille" ja pyytää saman tien anteeksi, että on tullut kiinnittäneeksi koko baarin huomion meihin, mutta siinä vaiheessa kun nauramme ja tanssimme pöydällä selvin päin, eivät ihmisten katseet meitä häiritse. Kunhan heilläkin on hyvä mieli, kuten meillä.

Baarissa meihin katseita luo parrakas mies laskettelupuvussaan. Välillä hän hakee oluen, sitten kahvia (tai jotain höyryävää) ja vilkuilee taakseen. Hänellä on hyvin kauniit piirteet, parta kauniisti ajettu. Kun lähden baarista pois, hymyilen hänelle. Minulla on silmälasit, suuritupsuinen pipo ja olen meikitön. Mutta hän hymyilee minulle takaisin. Hypähtelen autoon ystävättären kyytiin, joka kertoo, että miehen katse seurasi hypähtelyäni - jonka hänen hymynsä aiheutti. Sen jälkeen en nähnyt häntä enää.

Viimeisenä iltana Popeda soitti konsertin. Tunsin olevani taas viisi- kuusitoistavuotias, jolloin olen viimeksi nähnyt Popedan. Tanssin ja nauroin Pate Mustajärven kukkoilua, joka on vertaansa vailla. Hymyilin portaissa kulkeville ihmisille, jotkut pysähtyivät vaihtamaan sanan, pari. Minulla oli korvatulpat korvissani, joten en kuullut kovin hyvin. Luulen erään miehen sanoneen "Miun nimi on Kaarlo, mikä siun nimi on?". Miehellä oli ruutupaita, ajeltu pää ja kauniit silmälasinsangat ja soma hymy. Kerroin hänelle, että minulla on korvatulpat korvissani, enkä kuule kovin hyvin. Hän taputti minua olkapäälle ja poistui. Sen jälkeen en nähnyt häntä enää.

Lähtö oli surullista. Olimme saavuttaneet ystävän kanssa eräänlaisen lomanirvanan, jossa annoimme asioiden soljua omalla painollaan ja nautimme saunomisesta ja hyvästä ruoasta ja nauroimme, voi miten me nauroimmekaan. Tunnelma kantoi vielä junamatkalle asti: sanailin junan autolastauksesta vastaavalle miehelle automme korkean paikan kammosta. Saimme myös konduktöörin jäämään puheillemme pitkäksi aikaa kysymällä häneltä kaikenlaisia kysymyksiä: onko viivästyksiä radalla, herätetäänkö meidät Tampereella. Lopulta mies lupasi nauraen piirtää kohdallemme listaan hymiön, tulla herättämään meidät tunnin välein ja totesi lopuksi puolestamme, että aikataulut nyt ovat kuitenkin hanurista. Kun hän painoi oven jäljessään kiinni nauroimme kaksin kerroin. Junakuski antoi meille aikamoista rodeokyytiä, yöllä kolmen aikaan sänky vatkasi kuin sähköhärkä ja takit tekivät seinällä villiä heiluriliikettä. Pedistä alapuolellani alkoi kuulua vienoa hihitystä, johon minä yhdyin ja niin me sitten hihittelimme kyytiä, jossa heikompi huvipuisto kalpenisi.

Aamuyöllä sitten istuin Tampereen asemalla odottamassa jatkoyhteyttä kotiin. Viereisellä penkillä istui hämmästyttävän punapartainen mies, hänellä oli kaulassaan sininen huivi ja yllään nahkatakki, jonka sivuilla oli alhaalla nyörit. Minun viereeni istui iäkkäämpi mies, joka jututti minua. Kysyi, miksi en ottanut miestäni mukaan Lappiin. Kerroin, ettei minulla ole miestä. Herra kysyi, millainen sellainen ihannemies sitten olisi. Hämmennykseltäni vastasin ensimmäisen adjektiivin, joka mieleeni tuli: "mukava". "Ja varmaankin hyvä suustaan", arveli vanhempi mies. "Eipä siitä haittaakaan olisi", myönsin. Pidän jutustelevista miehistä, jotka saavat minut nauramaan. Mies arveli, että etsin n. 30-vuotiasta miestä, koska olen itse vähän alle kolmikymppinen - minulla on itselläni samanikäinen tytär, lisäsi mies. Korjasin, että olen kyllä vähän vanhempi. Mies paljastui lopulta jonkin sortin määrittelemättömäksi käännyttäjäksi. Kerroin hänelle, että hän on oikeutettu uskoonsa, mutta totesin itse uskovani biologiaan ja tieteeseen. Kerroin hänelle yrittäväni kuitenkin olla hyvä ihminen, vaikka en luvannutkaan lukea raamattua tai käydä pelastusarmeijan pakeilla.

Kävelin matkalaukkuineni ja reppuineni sinihuivisen ja punapartaisen miehen ohi junalleni (huivi korosti partaa niin hienosti, että se lienee ollut naisen valitsema). Lienee tarpeetonta sanoa, että sen jälkeen en nähnyt häntä enää.

Vaatteilla ja ilman

Eilen siis Apulantaa kuulemassa. Normaalisti hivenen keveämmästä musiikista innostunut ystävättäreni ihastui bändiin ikihyviksi, itse luonnehdin hänelle Apulantaa rock-humpaksi - tämä siis ehdottomalla kunnioituksella bändiä kohtaan, musiikki on vain ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta helposti lähestyttävää. Biisilista oli suoranaista ilottelua, kaikki tuttuja heille, jotka hiukankaan radiota kuuntelevat. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli avioeroni aikaan kuuntelemani biisi:

"Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää.
Keneen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen,
ettei mikään ole varmaa"

Kävimme ystävättären kanssa ostoksilla ja vaateliikkeessä sattui olemaan töissä varsin salskeannäköinen mieshenkilö. Ystävätär halusi vielä miehelleen tuliaisiksi bokserit, ja mietti niiden kokoa ja väriä. Mies totesi ystävällisesti käyttävänsä itse kokoa L, jolloin meidän molempien katseet täysin automaattisesti ja hetkeäkään epäröimättä lopsahtivat miespolon pyllyyn. Tilanne oli samaan aikaan sekä nolo, että hupaisa, tottahan mies itsekin tajusi, mitä tapahtui. Minä aloin nauraa ja sanoin miehelle: "Voi anteeks, kauheeta, mutta joo, kyllä se L on ihan hyvä koko". Sitäpaitsi ainahan sitä voi sinkkunainen toivoa, että mies halusi kerätä huomioni varsin persoonallisella tavalla takamukseensa. Mainos se on pienikin mainos.

Toisesta liikkeestä löytyi itselleni pitsisomisteinen alushame - kenties se laitetaan päälle (tai alle) illan esiintyjiä kuulemaan. Tällä kertaa vuorossa on Jean S., joka on ystävättären suosikki: hän suostuu vuokseni kuuntelemaan räminää ja minä hänen vuokseen iskelmäklassikoita: näin se vastavuoroisuusperiaate toimii.

Ostosten jälkeen kävimme syömässä ravintola Cantinassa ja saimme hysteerisen naurukohtauksen, jonka lopuksi pyyhimme vesiä silmistämme ja pitelimme kiinni vatsoistamme. Ikä piteni jälleen kuukausikaupalla. Söin ravintolassa annoksen Pollo al carbon -annoksen, blackened-paistettua kanaa höysteillä, kerrassaan maukasta.

Nyt kuuluu kuitenkin kylpyhuoneesta jo föönin pörinää, joten minulle alkaa tulla kiirus. Pitää alkaa miettiä sitä kysymystä, joka on naisen elämässä se kaikkein tärkein: Mitä ihmettä minä laitan päälleni?

Missä muruseni on?

Äsken katsahdin omaa peilikuvaani. Minua katsoivat ulkoilleet, meikittömät naisenkasvot. Niskaani käytännön syistä (kova tuuli) sitomastani palmikosta oli karannut suortuvia. Hymyävissä kasvoissa näkyi hymykuoppa. Minusta tuntui, että näytin nuoremmalta kuin aikoihin. Ehkä minun pitää jäädä tänne Lappiin, jos sillä on minuun tällainen vaikutus. Tai sitten Draivin ulkoterassilla viltteihin kääriytyneinä nautituissa kaakaokupillisissa oli piilotettuna nuoruuden lähde, mene tiedä.

Ilta alkaa jo hämärtyä, takan reunalla ja hyllyjen päällä palavat kynttilät. Ystävä istuu sohvalla TV:tä katsellen, hänen läheisyytensä saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja onnelliseksi. Tiedän, että voin sanoa hänelle mitä tahansa hänen sitä kavahtamatta ja niin uskon ja toivon tilanteen olevan toisinkin päin. Kohta alan valmistaa mansikkarahkaa, joka on tämän iltamme herkku - jäimme jumiin mansikoihin, eilen nautimme niitä tuoreina vanijavaahdon ja kuohuviinin kera. Tästä erityisesti pidän naiseudessa: me voimme viettää aikaa yhdessä selvästi romanttisissa puitteissa ystävien kesken. En osaa kuvitella kahta ronskia miestä mansikkavaahtoineen ja kuohuviinilaseineen, kertomassa salaisuuksia toisilleen, nauramassa ja välillä toteamassa toiselle jotain sellaista kuin "oi, sinä olet ihana". Soisin sellaista olemista ehdottomasti miehillekin, eritoten heille, jotka viettävät yksinäisen miehen elämää.

Jenni Vartiainen oli eilen melko ihana. Hän kertoi, että keikka taltioitiin, taisin kuitenkin seurata sitä sen verran sivusta, etten taltioitunut. Ystävä, joka oli sijoittunut hivenen eri paikkaan kertoi kuitenkin kokeneensa ongelmia epäselvän äänentoiston kanssa, hän mainitsi, että on havainnut Hullu Poro Areenalla aikaisemminkin vastaavia ongelmia. Minun kohdassani, joka sijaitsi lähellä miksauspöytää, ei ongelmia ollut ja nautin radiosta tutuiksi tulleista melodioista, pidän kovasti kaikenlaisesta livemusiikista, siinä on aivan oma viehätyksensä.

Olen jo oikeastaan unohtanut, mikä viikonpäivä tänään on, loma on siis tähän mennessä jo tehtävänsä täysin tehnyt. Nyt siis mansikkarahkaa, sitten saavat vuoron sauna ja Apulanta.

Tuntureilla tuulee

Levillä paistaa aurinko. Nukuin junassa käsittämättömän hyvin ja heräsin Jenni Vartiaisen laulamaan Missä muruseni on -biisiin. Se oli ystäväni puhelimessa herätysmusiikkina. Sen hoilaamisella hauskuutin häntä aamutuimaan, kun päästelin ammu-äänelläni "Tuuli tuuuuuuuu-le sinne missä muruuuseniii ooooon". Kaikenkaikkiaan hyväntuulinen aamu. Rovaniemellä pakkasta oli kuusi astetta, mutta tuuli pureva, joten auton odottelu junasta tuntui suorastaan virkistävältä.

Nyt olemme käyneet ostamassa illaksi itsellemme mansikoita ja vaniljavaahtoa sekä kuohuviiniä. Sitä ennen aiomme saunoa ja ottaa rennosti. Tänään emme vielä urheile, vaan ainoa suunniteltu ohjelmanumero on Jenni Vartiaisen konsertin kuuntelu Hullu Poro Areenalla. Viimeksi meno oli siellä niin villiä, että saimme pitää hatuistamme kiinni (vai mistähän siellä kiinni oikein pitäisi pitää, alushousuistaan, ehkä), mutta silloin konsertoikin Lauri Tähkä, Apocalyptican kuulijat olivat aivan eri maata ja jättivät naiset rauhaan. Kumpaanhan ryhmään Jenni Vartiaisen kuulijat asettuvat?

Ostimme myös pinkkejä neilikoita sekä liloja ja valkoisia tulppaaneja, jotka asettelimme hienosti mökistä löytyneeseen mehukannuun. Estetiikan merkitystä ei koskaan pidä väheksyä. Eikä suklaan.

Lappiin, hui!

Huomenna lähden yöjunalla Lappiin. En ole pakannut vielä yhtään mitään. Äsken kävin kurkkimassa säätä, joka näyttää jokseenkin erinomaiselta, päivisin pikkupakkasta ja öisin maltillista, alimmillaan - 15 asteen pakkasta. Viimeksi muistan pakkasen laskeneen alle 20 asteeseen samaan aikaan vuodesta. Tiedän, pikkupakkanen sekin, onhan tänä vuonna sää Lapissa huidellut - 40 asteen korvilla, huh huh.

Luotan siihen, että ystävättäreni on minua kohtaan suopea ja antaa minun blogata koneeltaan. Tuoreita uutisia Suomen pohjoisosista siis luvassa. En tarkalleen tiedä, mitä aiomme puuhata, mutta varmaa on, että ihailemme tunturien kauneutta, saunomme ja puimme pois sisältämme suruja ja solmuja ja nauramme yhdessä kuin teinit (näin ystävättären teini-ikäiseksi ehättänyt tytär meidät nauruinemme leimasi). Toivon, että kun hän saavuttaa meidän kunnioitettavan ikämme, myös hän huomaisi edelleen nauravansa kuin teini - kuten mekin, edelleen.

TV:ssä pyörii Tappajan näköinen mies. Sen tähti, Samuli Edelmann, on minua jokusen vuoden vanhempi, mutta ei lohdukseni näytä kovin rupsahtaneelta. Hän puhuu venäjää (ainakin minun korviini) kohtuullisen mallikkaasti, olen käyttänyt sarjaa jonkinlaisena kertauskurssina, sillä vaikka olen vuosia opiskellut venäjää, olen unohtanut miltei kaiken käytön puutteen vuoksi.

Sujuvasti osaan sanoa mm. seuraavat tuikitarpeelliset asiat:

• Hän haavoittui kuolettavasti (miehestä)
• Hän käyttää silmälaseja
• Mitä juusto maksaa?
• Sallitteko minun ohittaa teidät? (voi käyttää esim. bussissa, jos ohittaa käytävässä toisen ihmisen)
• Istuutukaa, olkaa hyvä
• Kiitos, olkaa hyvä, näkemiin ja hyvää yötä (tai kuten venäläiset asian ilmaisevat "rauhallista yötä")

Näillä eväillä kirjoitin tästä kielestä aikanani Laudaturin ylioppilastodistukseeni. Tästäpä olisi opettajani kyllä ylpeä.

Niin ja kerrottakoon innokkaille venäjänmatkailijoille (tätä en kylläkään oppinut koulussa), että maassa ei kannata huudella liukastuessaan kovin suureen ääneen "hui" sillä se on alatyylinen ilmaisu miehen elimelle. Tai ainakin silloin päätyy ymmärretyksi vähemmän säikähtäneenä ja enemmän kimpaantuneena ja jokseenkin epäkohteliaana, kuvittelisin. Tästä huolimatta kiljaisisin siten luultavasti itsekin, hui on ehdoton lempihuutoni tilanteessa kuin tilanteessa.

Mutta Lappiinhan minä olen menossa.

Älä lue, jos ahdistaa

Olen joskus nähnyt unta siitä, miten kerrostalon kokoinen vesiseinämä nousee ja vääjäämättä kaatuu minun ja muiden pakenevien päälle.

Viime yönä, eittämättä Japanin uutisten vaikutuksen alaisena, näin unen ydintuhosta.

Lapsuudenkotini pihamaalla näen, miten rauhaneleenä tuhottavaksi tarkoitettujen ydinkärkien turvallinen käytöstäpoisto epäonnistuu ja ne räjähtivät. Käännän unessa selkäni räjähdykselle ja peitän käsillä silmäni, sillä muistin lukemani kauhut Hiroshimasta, ensin tulisi voimakas valo, ja niin myös käy.

Äitini seisoo vierelläni lapsuudenkotini pihamaalla ja minä kysyn: "Äiti, kuollaanko me?". Luen vastauksen äidin kasvoilta. Minä yritän henkäistä kaiken yhteen lauseeseen: kiitokseni kaikesta, sen että äiti oli maailman paras ihan jokaisena mahdollisena hetkenä. Äiti itkee. Minä käännyn kohti pihan nurmikenttää, kosketan sen pehmeää, vihreää pintaa, sillä en halua paiskautua soralle, kun paineaalto tulee. Mittaamatonta hätää tuntien voihkaisen vielä voimattomana: "Äiti, jäähän ihmiskunta henkiin?" Äiti ei voi vastata vieläkään, me emme kumpikaan tiedä, miten suuri ydinlataus on. Pelko on raakaa ja rujoa: hajoaisinko hetkessä tomuksi vai loukkaantuisinko jollain niistä karmeista tavoista, joista olen lukenut.

Äsken ryhdyin lukemaan uutisia sunnuntain lehdestä (olin koko viikonlopun lähes uutispimennossa ystäväni luona). Näen, miten äiti itkee auton vierellä, sen sisällä on menehtyneenä hänen 18-vuotias tyttärensä. Oman äitini voimattomat kasvot palautuvat mieleeni unesta, kun kysyn ihmiskunnan kohtalosta. Silloin itken minä.

Pahoitteluni, jos kirjoitukseni sai teidätkin ahdistumaan, se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Ehkä halusin vain alleviivata sitä, että kaikella ihmisyydellä ja inhimillisyydellä on mittaamattoman suuri arvo.

Lupaan huomenna olla iloisempi.

Grand Slam

Helsinki ei eilen valistanut hymyileviä kasvojaan missään mielessä: ovi, jonka raottumista toivoin, paiskattiin kiinni. Baarissa tein vaikutuksen mieheen, jota pyysin viemään kieltämättä komean, kauneuttani ylistäneen, ystävänsä pois, sillä tämä oli liian humalassa. Ehkä hän oli tottunut siihen, että ystävä ulkonäkönsä vuoksi saa naiset mukaansa ja toisenlainen toimintatapa ilahdutti.

Taivalla kiitää lentokone, aurinko paistaa vanhan ja lainehtivan ikkunaruudun läpi. Kohta menemme saunomaan, sitten laittautumaan ja viihteelle. Olemme nauttineet hyvästä ruoasta ja seurasta, paljon olemme nauraneet ja vielä enemmän kiroilleet.

Joskus näinkin.

Mä lähden Stadiin

Olen huomenna lähdössä jälleen Helsinkiin. Suunniteltu työtapaaminen peruuntui, mutta ystävätär on jälleen valmiina viihdyttämään minua ja esittelemään pääkaupungin yöelämää, tällä kertaa keikkojen muodossa. Lähden matkaan jo aamupäiväbussilla (eväänä patonkia ja kivennäisvettä), joten viikonlopusta tulee pitkä, ja toivottavasti rentouttava. Varmasti saamme taas selvittyä jotain suuria totuuksia elämästä tai ainakin itsestämme.

Minä lakkasin reissun kunniaksi jopa kynnet. En ole kovin tunnollinen kynsienlakkaaja, sillä koko touhu tuntuu kahtalaiselta: toisaalta se on naisellista ja saa kädet näyttämään kauniilta ja viimeistellyiltä ja toisaalta takaraivossa näkättää se toinen minä, joka sopottaa, että etkö todellakaan voisi käyttää aikaasi mihinkään olennaisempaan. Kaiken kukkuraksi liimailin kynsiin kukkaistarroja, joissa oli pieniä sädehtiviä helmiä. Ovathan ne kauniit, mutta hyvänen aika... Kaikkea sitä.

Nyt on kuitenkin mentävä siivoamaan kissojen laatikot ja mietittävä, mitä lopulta otan mukaan. Tekee mieli ottaa liikaa: kahdet farkut, aikakauslehti, kirjoitusvihko. Yleensä matkustan aina hyvin kevyesti, nyt rönsyilytyttää. No, itsepä joudun tavaroitani kanniskelemaan. Ainahan välillä lienee hyvä todeta, ettei kannata kuljettaa liikaa tavaraa mukanaan.

Mutta sitä ennen, lapio käteen ja kaivamaan hiekasta aarteita.

Tunnen, siis olen

Juuri nyt, kun elämässäni tapahtuu koko ajan paljon, en saakaan siitä kiinni. Olen pause-tilassa, istun seisahtuneena olevassa junassa ja seuraan, kuinka vaunut viereisillä raiteilla liikkuvat. Välistä luulen omanikin liikkuvan niiden mukana, kunnes ohi vilisevien ikkuna-aukkojen virta loppuu ja huomaan edelleen seisovani pysähtyneenä lähtöpaikassani. Toisinaan onnistun tempautumaan hetkeksi mukaan, mutta liikun kuin unessa, tahmeasti ja raskaasti.

Tila on lähinnä pääni sisäinen, en usko sen näyttäytyvän ulkopuolisille millään tapaa. Olen aina ollut jonkinlainen haaveilija, ja ne ihmiset, jotka minut tuntevat, eivät ihmettele, jos välillä pysähdyn katsomaan ikkunan läpinäkyvyyden takaiseen kaukaisuuteen. En minä silloin oikeastaan katso ulospäin, vaikka silmäni mietiskellessäni hakevatkin avaruutta ja ulospääsyä, minä tutkin sisimpääni. Ehkä noita hetkiä on viime aikoina ollut tavallista enemmän, mutta koska elelen yksikseni, se ei ole kovin näkyvää.

Päässäni on risteillyt liiaksi avoimia kysymyksiä ihmissuhteista, valinnoista, syistä ja seurauksista. Rakentelen mielessäni kohtauksia, joita ei koskaan näytellä ja keskusteluja, joita ei koskaan käydä. Kuljen labyrintissä ja näen, miten väylät vuoroin avautuvat ja vuoroin kasvavat umpeen. Ymmärrän vahvasti sen, että voin vaikuttaa vain oman osani tulkintaan tässä suuressa näytelmässä, muut toteuttavat roolejaan oman näkemyksensä mukaisesti, kukin uskollisena itselleen. Niin sen tuleekin olla.

Oli miten oli, yritän hakea ratkaisuja pala kerrallaan. Käyn koputtamassa oviin ja katson, raottuvatko ne vai pysyvätkö suljettuina varmoina hiljaisesta torjunnastaan.

Jostain syystä selvyys on minulle hyvin tärkeää. Lohdutonta on se, että lopullista selvyyttä ei elämässä koskaan tarjoilla. Toisaalta elämä ei myöskään kyllästy kylvämään yllätyksiään ja toisinaan pieniä ihmeitään, olen iloinen että olen täällä niitä kokemassa.

Kukkii ja rönsyilee

Sain jo eilen kimpullisen tulppaaneja naistenpäivän kunniaksi. Ne ovat keltaisia ja alkavat oikeastaan vasta nyt availla nuppujaan. Taloudessani oli kaksi muutakin jäsentä, jotka ilahtuivat kukista kovasti. Yritin tähdentää, että ne on annettu minulle ja kaikkea sitä, mikä on niiden tavoitettavissa, ei ole välttämättä niiden vapaaseen käyttöön osoitettu (huomatkaa The Mask -kissa).

Sain miehiltäkin muutaman naistenpäivätoivotuksen, lähinnä yleisellä tasolla Facebookin kautta. Tiesittekö, että on olemassa kansainvälinen miestenpäivä? Se on marraskuun 19. päivä, vähän sijainniltaan hassusti kovasti lähellä isänpäivää, joka tänä vuonna on 13.11 (muissa maissahan isänpäivä on eri aikaan). Tosin kaikki miehet eivät tietenkään ole isiä, enhän minäkään ole äiti. Mutta olettaen, että molempia juhlittaisiin, pitäisi puolisolle, joka on sekä isä että mies, keksiä jokin yllätys peräkkäisinä viikonloppuina. Kakku kuuluisi silloin isänpäivään, mutta onhan toki lukuisia muita tapoja yllättää puoliso. Niitä ei voi tietenkään tyhjentävästi kertoa, sillä tavat yllättää ovat kovin puolisokohtaisia. Kunhan nyt mietin lämpimikseni.

Kävin myös ystävättären luona katsomassa koiranpentuja, osa niistä oli jo lähdössä uuteen kotiin tulevana viikonloppuna. Ne olivat hämmentävän isoja jo ja niitä oli kuusi. Paijasin niistä jokaista, niiden turkki tuntui käteen erilaiselta, toisten pehmeämmältä, joidenkin karkealta. Pienet naskalihampaat iskeytyivät sormiini: vielä eivät pikkuiset olleet aivan salonkikelpoisia, mutta ehtivät hyvin vielä oppia.

En jaksanut lähteä kukkakauppaan naistenpäivän kunniaksi, joten väsäsin ystävälleni kukan itse, sillä askartelutarpeistani löytyi pitsinauhojen pätkiä. Petriina oli väsäillyt hyvin samankaltaisen alushousuista (juu juu, käykää vaikka katsomassa), mutta tämän oman versioni alkuinspiraatio löytyy Lasinen kuu -blogista, ja alunperin tein minäkin noita heijastinversioita (rusetti siis heijastinnauhaa). Ystävä minulle joskus sanoi, että voisin aivan hyvin unohtaa käytännöllisyyden - eli heijastinnauhan - ja keskittyä pelkkään estetiikkaan. Niin tein siis tällä kertaa, tosin olin hivenen tyytymätön helmien sijoitteluun, mutta materiaaleja ei ollut tarpeeksi toisen ruusukkeen tekemiseen. Joten tällaisenaan se sitten lahjoitettiin.

Ihanaa tyttöilyä naisten päivän kunniaksi siis.

When the doves rock

Katson katolla turpeina ja tärkeän näköisinä istuvia puluja. Ja juuri nyt, tässä silmieni edessä ymmärrän, miksi ne tänään näyttävät öljyläikkärinnuksineen erityisen koristeellisilta: ne liittävät nokkansa yhteen ja aloittavat päillään hämmästyttävän notkean niskatangon. Ihmettelen, ei kisailu nahistelultakaan näytä, todistanko minä kosiomenoja? Ja sitten, siipien havinaa ja kyyhkyrakkaudentekoja - ainakin vakava yritys sellaiseen. Miten sattuikaan juuri nyt, kun satuin katsahtamaan ulos?

Ajoittain nämä urbanisoituneet kesykyyhkyt ovat hivenen rasittavia jatkuvassa kujerruksessaan ja pulputuksessaan. Minulla on parveke, joka tarjoaa ilmeisen otollisen kuhertelupaikan kyyhkyläisille ja parvekkeelle johtaa ovi makuuhuoneestani. Sinne siis kuulen kesykyyhkyjen viestittelyn.

Tutustuin äsken hivenen näihin kaupunkikyyhkyihin: ne ovat näköjään kalliokyyhkyjen (engl. rock dove) jälkeläisiä, siksi ehkä kaupunkien kivikolossit eivät tunnu niille kovin vierailta jyrkkine seinämineen. Elinikää niillä on odotettavissa jopa kymmenen vuotta, jos hyvin käy. Kaksi munaa pyöräyttävät puluset ja tämäkin pariskunta, jonka hempeän poskivalssin juuri näin, hautoo mahdollisia muniaan vuorotellen. Kasvatustyönkin ne hoitavat yhdessä. Hieno homma, pulupojat!

La(i)skiainen

Postaukseni ilmestyy varmaankin väärän vuorokauden puolella, mutta nyt kirjoittaessani on vielä laskiainen. Laiskiaisen laskiainen, en ole tänään saanut juurikaan mitään järkevää aikaan. Kävin kaupassa (ulkona oli melko liukasta) ja juuri äsken turhautuneena aikaansaamattomuuteeni vaihdoin kaksi rikkoutunutta lamppua.

Tämä on hienoinen ylpeydenaiheeni: olen aivan itse selvittänyt, että kylpyhuoneeni IP54-suojattu kattovalaisemeni syö G9-kantaisia halogeenilamppuja. Joten sellaisen vaihdoin siihen juuri äsken. Kanta piti ikävää keraamisen kirskuvaa ääntä, kun sovitin lamppua paikoilleen, enkä ensimmäisellä yrittämällä onnistunutkaan, sillä kun kupu oli paikallaan, valo ei syttynytkään. Avasin kuvun uudestaan ja kiepautin lampun toisin päin. Se tuntui napsahtavan paikalleen paremmin ja ainakin kytkimen kääntäminen aiheutti nyt valkeuden tulemisen koko kylpyhuoneeseen.

Olohuoneessa on sen sijaan energiansäästölamppuja. Silmämääräisesti päättelin, ettei ainoa kaapistani löytynyt pienikantainen energiansäästölamppu valaisimeen sopisi, mutta pyöritin kuin pyöritinkin lampun kattokruunusta irti ja kuinka ollakaan: se olikin pienikantainen. Uusi lamppu siis tilalle ja valot takaisin päälle. Olin niin ilahtunut uudesta valaistumisen tasostani, että päätin laskiaisen kunniaksi keittää itselleni suuren kupillisen kaakaota. Tuossa se nyt jäähtyy vierelläni pöydällä.

Mutta ei tässä suinkaan vielä kaikki. Kaupasta tultuani sain kutsun naapuriin, tarjolla oli itse alusta saakka leivottuja laskiaispullia. Pullat oli leivottu voisilmäpulliksi ja vielä tämän jälkeen halkaistu ja täytetty hillolla ja vaahdolla. Naapuri tosin tähdensi, että voisilmä on oikeastaan terveyslevitettä, ja vehnäjauhotkin täysijyvävehnäjauhoja, joten päädyimme siihen, että runsas laskiaispullien nautiskelu varmaankin alentaa kolesteroliamme ja muutoinkin kohentaa yleistä terveydentilaamme. Niin että kyllä minua on todellakin hemmoteltu.

Toivottavasti teidänkin pellavanne olivat pitkiä, laskut luistavia ja paljon pullaa pöydässä!

Hazy mist around me

Kuuntelen musiikkia ja ompelen farkkuihin paikkoja, paikkaa toisensa päälle. En enää, tietenkään, mutta äsken. Musiikki sentään vielä jatkuu. Sormenpäät ovat herkät muutaman vastaanotetun erhepiston jäljiltä. Farkkuja paikatessa mietin paitsi sitä, että pikkuhiljaa farkuista on luovuttava runsaan paikkamäärän takia, niin myös rakkautta.

Olen puhunut ystävien kanssa paljon rakkaudesta ja rakastamisesta. Sen vaikeuksista, kivusta ja siitä luopumisesta ja myös sen alkamisesta. Monet suuret rakkaudethan ovat sellaisia, jotka eivät koskaan saa vastarakkautta tai kaatuvat elämän itsensä eteen nostamiin ylitsepääsemättömiin esteisiin. Ommellessani pistoja, joiden tarkoitus oli peittää vaatekappaleessa olevat reiät, ajauduin utumusiikkini turvin jonnekin syvälle itseni pyörteisiin.

Mietin niitä rakkauksia, joita ei koskaan tullut. Mietin omia sanojani ystävälle, joiden viesti oli, että olipa rakkaus sitten miten suurta ja väkevää tahansa, niin jäädessään vaille rakkauden kohteen huomiota, siitä hiljalleen toipuu. Siitä pääsee yli, vaikka se tuntuu mahdottomalta silloin, kun jokainen hengenveto on täynnä ajatuksia hänestä. Mutta ei rakkaus meistä lähde. Se koteloituu meihin, kuten kudoksiin tunkeutunut kranaatinsirpale. Siellä se voi piillä liikkumattomana ja osana meitä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta äkkiä herätä ja nousta takaisin pintaan kipeänä ja tuoreena, aivan kuin paranemista ja unohdusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Ei ole ihme, että rakastumisen ajatus pelottaa. Siinä sitä sitten olisi, kaikkine koteloituine kipuineen ja meinneine arpineen, pelokkaana ja vapisevana. Valmistautuneena ottamaan jälleen riskin yhdestä uudesta tuoreesta ja repivästä sirpaleesta sisimmässä.

Olen onnekas, ettei näitä koteloita minussa montaa ole ja siitä, että niistä suurimmat ja kipeimmät ovat vaihtuneet luottamukseksi ja ystävyydeksi. Tottakai minä kannan heidän jälkiään aina, mutta ainakaan niistä ei kasva koiranhampaita, vaan metsätähtiä, vanamoja ja kieloja.

Punainen lanka?

Nyt on kyllä sellainen olo, että minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä aion kirjoittaa. Päivä on ollut sekava vyyhti aivan kaikkea sitä, mitä olen alulle sysännyt ja vielä päällepäätteeksi puhelu mieheltä, jonka puoliso on kiinnostunut valitsemastani tiestä ja harkitsee samaa toimintatapaa omalle kohdalleen.

Minä kerroin miehelle innostuneesti ja mielestäni hyvinkin jäsennellysti asiaa toimintatavoistamme, ja hän tarjosi minulle mahdollisuutta ottaa häneen yhteyden, jos tarvitsemme tietoa hänen osaamisalueestaan. Ja mehän tarvitsemme. Tuntui hyvältä olla asiantuntija, kertoa omista kokemuksistaan ja saada innostunut vastaanotto. Yllättäen tulin myös tietoiseksi siitä, että se tietämys, joka minulle on itsestäänselvää, on muille arvokasta tietoa. Silloin tällöin kun mieleen tulee ajatus, että minä en ole asiantuntija juuri missään. Ja sitten ymmärtää olevansa sitä lukuisissakin eri asioissa.

Mistä ihmeestä ne osaanko-minä-sittenkään-mitään -tunteet oikein tulevat? Eräs mies, jota olen pitänyt kovasti arvossa hänen rautaisen ammattitaitonsa vuoksi, paljasti minulle kerran sivulauseessa epäilyksensä omasta kyvykkyydestään. Silloin tulin ajatelleeksi, että edes alansa kovimmat asiantuntijat, vaikkapa tutkijat, eivät varmastikaan ole turvassa siltä, että joskus iltateen äärellä mieleen hiipii ajatus siitä, onko koko tutkimusryhmä kuitenkin väärillä jäljillä ja olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä tekemään työkseen jotain aivan muuta.

Mutta osaan minä jotain, ainakin vähäsen. Osaan nimittäin pukea porraskaiteeni lämpimästi ja värikkäästi. Idea tuli näpertelyblogi Hupsistarallaan emännältä Norsikselta, joka oli käsityöryhmänsä kanssa tehnyt hienoa jälkeä Jyväskylän yliopiston (?) porraskaiteisiin. Ja nyt on soma minunkin sisääntuloväyläni, neuloin siihen kaikkia mieleentulleita variaatioita ja jämälankakerävarastoni supistuivat huomattavasti. Saattaa olla, että kevään edistyessä graffiti alkaa kukkia ja helmeillä, ei mistään tiedä. Minusta nyt vain tuntuu siltä.

 

Iholla ja sen alla

Ulkona lumi sulaa vauhdilla. Kinosten pinta kiiltää harmaansävyisenä ja muoviselta näyttävänä pintana niiden päälle sataneen alijäähtyneen veden vuoksi. Aurinko paistaa ja tänään sen lämmön todella tunsi, aivan kuin vasta-alkaneen maaliskuun kunniaksi.

Minulta otettiin tänään verinäyte. Istuin odotushuoneessa ja seurasin tilassa olevia ihmisiä uteliaana. Miestä, jolla oli punainen puuvillaneule, jonka yläosassa oli vetoketju ja farkut, joiden lahkeet olivat alhaalta jännästi rypistetyt ja joiden takataskut eivät tehneet hallaa hänen olemukselleen. Mies istui odotushuoneessa ja painoi tupolla kyynärtaivettaan, hänkin oli antanut näytteen. Pari-kolme-vuotias pikkutyttö halusi juotavaa, hänen harmikseen tarjolla ei ollut maitoa, vaan vettä. Isompien tyttöjen lempeällä tavalla sievän näköinen äiti ilmoitti menevänsä kokeisiin yksin, vaikka tytöt ihmettelivät, että entäpä jos äitiä alkaa kesken kaiken pelottaa. Minä hymyilin äidille, hän palautti hymyn ja näytti entistäkin viehättävämmältä.

Kun menin näytteenottoon, oli minun kiskaistava käteni pois hupparin hihasta, jotta saisin käsivarteni esiin. Sen alla oli toppi, jossa oli pääkallonkuvia (tai onhan se ylläni edelleen). Mietin kotoa lähtiessäni, pitäisikö toppi vaihtaa sovinnaisen yksiväriseksi, mutta olin laiska, joten hippeilin laboratoriossa.

Näytteenottaja, joka oli nuori nainen, pujotti käteeni pinkin kiristysnauhan. Käsivarressani näytti suorastaan risteilevän sinisiä, pulleita ja kutsuvia suonia, yksi niistä suoraan kyynärtaipeessa. En voinut vastustaa kiusausta katsoa, miten yllättävän paksu näytteenottoneula taitavalla liikkeellä sujautettiin suonen sisälle. Kipu oli hämmästyttävän pieni, oikeastaan olematon. Seurasin, miten tummanpunainen veri juoksi käsivarrestani kuplien näyteputkiloon.

Ajattelin ohimennen harmistuneen ajatuksen siitä, etten päättänyt opiskella lääkäriksi. Jos nyt saisin päättää, suuntautuisin kirurgiaan, sillä minulla on vakaat kädet ja näppärät sormet ja opin helposti tuntuman erilaisiin materiaaleihin (oletan, että ihmisen kudokset ja niissä esiintyvät ilmiöt olisivat samalla tavoin liuenneet osaksi ymmärrystä kuin tutummat materiaalit).

***

Minulla on hienot englantilaisperäiset traditionaaliset maihinnousukengät. Ne ovat second handia, mutta niin uudet, että kantapää on niin toivottoman kova, että se kalvaa prinsessakantapääni ruvelle alle kilometrissä. Yritin kysyä ystäviltäni neuvoa ja minulle ehdotettiin seuraavaa:

• kantapäiden pieksämistä vasaralla, kunnes pehmiävät (ei siis omia, vaan kenkien)
• villasukkien ja kenkien pukemista jalkaan ja sitten suihkuun (olisipa se näky)

Äkkiseltään minua houkuttaisi enemmän vaihtoehto a, mutta ajattelin kysäistä, olisiko teillä mitään pettämätöntä vinkkiä, kuinka saisin nämä hienot kengät käyttöön niin, ettei taipaleeni olisi pelkkää kärsimystä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Sarjakuva-pistoksia

Veljeni antoi minulle luettavaksi sarjakuvakirjan. Se oli Marjane Satrapin toinen suomeksi ilmestynyt teos, Pistoja (Broderies). Satrapi on nelikymppinen iranilaissyntyinen sarjakuvapiirtäjä, jonka Persepolis-sarjakuvan TV-animaatiototeutuksen satuin näkemään Yle Teema -kanavalta ja suosittelen sitä kaikille.

Satrapi on monella tapaa urhea nainen. Hänen sarjakuvansa on paitsi omaelämäkerrallista raadollisuuteen saakka (etenkin Persepoliksessa), myös rohkea kerrontaa siten, että se paljastaa paljon iranilaisesta kulttuurista ja elämäntavasta. Ennen kaikkea Satrapi kirjoittaa vereviä ja elämänmakuisia tarinoita naiseudesta sellaisella tavalla, joka on helppo ymmärtää, vaikka kulttuuritausta olisikin täysin erilainen.

Koko sarjakuva-albumi kertoo siitä, mitä naiset keskustelevat tehdessään kirjontatöitä, pistoksia kankaalle. Satrapin oivallukset ovat niin ikään melkoisia pistoja ja sivalluksia siitä, mitä on olla nainen ja toisaalta siitä, millaisina miehet voivat näyttäytyä. Satrapin esiinmarssittamia mieskuvia voi yhtäältä kauhistella, mutta toisaalta miettiä omia kokemuksiaan siitä, etteivät kaikki kirjan kuvaamat tilanteet ole tämän päivän länsimaisessakaan kulttuurissa mahdottomia, ne ovat vain ottaneet uuden muodon.

Mielestäni Satrapi kehottaa naisia myös hyvin oivaltavasti katsomaan itseään peiliin: asettavatko he itse odotuksensa miesten suhteen liian korkealle ja näkevät heissä vain sen, mitä haluavat nähdä. Onko suhteissa koskaan itse asiassa ollut minkäänlaista mahdollisuutta tasavertaisuuteen, vai ovatko myös naiset vain pyrkineet hyötymään miehistä tavalla tai toisella?

Ennen kaikkea sanoisin kuitenkin, että albumi oli hauskaa luettavaa. Leveä virne levisi kasvoilleni kerta toisensa jälkeen ja saatoin suorastaan kuvitella kuulevani naisten puheenpulputuksen ja naurunremakat. Ja muistamaan jälleen kerran sen, miten tärkeää on naisystävien seura.

Tässä tunnelmapala sivusta, jossa eräs seurueen nainen on juuri pudottanut pommin tunnustamalla naisseurueelle, ettei hän ole koskaan nähnyt miehen elintä. Nainen on nimittäin paitsi naimisissa, myös neljän lapsen äiti:

Ja näin muuntautui Unska hetkeksi kirjabloggaajaksi ja suosittelee tänään kaikille naissarjakuvaa.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan...

Päivällä minulla oli mielessäni parikin asiaa, joista olisin voinut kirjoittaa. Ja voin tietysti edelleen, ja varmasti kirjoitankin. Tällä hetkellä olen kuitenkin sen verran hämmentynyt, että jopa oikean adjektiivin löytäminen tunnetilan kuvaamiseen oli hivenen hankalaa. Olen samaan aikaan hämmentynyt, hyvilläni ja epäuskoinen. Mitään sen suurempaa ei kohdalleni ole sattunut kuin se, että eräs ihminen on yllättäen avannut sielunsa minulle häpeilemättä ja kursailematta. Hän tarvitsi minua ja kieltämättä tuntui hyvältä kertoa hänelle asioita, joita en välttämättä ole osannut aikaisemmin kaikille ystävillenikään sanallistaa.

En kerro keskustelumme sisällöstä sen enempää, mistään romanttisesta kanssakäymisestä tässä ei ollut kyse, mutta aidosta kohtaamisesta kylläkin, siinä määrin että kyyneleet valuivat silmistäni miehen kuvatessa ensimmäistä aamuaan rakkaansa vierestä herättyään. Yritän muistella, hän sanoi kutakuinkin seuraavasti: "Vielä aamullakin hän oli siinä vierelläni lämpimänä, tuoksui hyvältä, unelta ja aamulta ja näytti kauniita, eikä hänellä ollut kiire pois...". Minä en osaa muotoilla lausetta niin herkästi kuin hän sen minulle sanoi, kun hetkeen en saanut sanaa suustani. Aikani nieleskeltyäni kerroin hänelle kuitenkin toiveeni siitä, että joku ihminen vielä joskus kokisi läsnäoloni samoin.

Elämä on harvoin yksinkertaista. Lapsena vanhempani onnistuivat välittämään minulle illuusion siitä suorasta hiekkatiestä, joka johtaa loivasti kumpuilevan ruohokentän läpi, ja tätä tietä kutsutaan elämäksi. Ympärillä kasvaa tuulessa hennosti havisevia suuria ja jykeviä vehreitä tammia, välillä lentoon pyrähtää kiuru tai peippo. Niittykukat kukkivat, ja on aina kesä. Valintoja ei tarvitse tehdä, sillä tiehän on suora, eikä ainainen kesä tunne kelirikkoja. Minä olen hurjan kiitollinen siitä, että tämä luulo kuljetti minut aikuisuuteen ja kesti tovin ymmärtää, ettei heidänkään tiensä ole niin suora ollut. Kenenkään ei ole.

Meidän tiellämme on esteitä ja irtokiviä. Välillä kaadumme ja joudumme jatkamaan kasvot kyynelten ja maantiepölyn juovittamina, kämmenet ja polvet verillä. Mutta tulee sade ja puhdistaa kasvot ja ilman, aika parantaa haavat ja lempeä tuulenvire puhaltaa tuskan pois. Tulee parempia aikoja ja väistämättä huonompiakin. Mutta olen kiitollinen siitä, että tänään oli sellainen päivä, jolloin minun tielläni joku otti hetkeksi kädestä kiinni ja kulki pienen hetken rinnalla. Minä puhalsin hänen haavoihinsa ja hän minun.

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.