maanantai 31. tammikuuta 2011

Niitä ja näitä, häntiä ja päitä

Se on kuulkaa yhtä juhlaa elämä kahden kissan kanssa. Ensinnäkin siitä tulee ihan vanhapiika (tai noita) fiilis ja toisekseen nenää kylpyhuoneessa puuteroidessaan ei saa sen siunaaman rauhaa. Kissaa pukkaa koko ajan sisään tai ulos. Jos oven yrittää laittaa kiinni, niin eikö siellä takana viimeistään 30 sekunnin kuluttua ala armoton tassujen sutkutus. Ja jos kissan päästää sisälle, ah miten verkkaisesti tämä siirtymävaihe oven välissä suoritetaankaan, niin kohta jo halutaan ulos, sillä eihän nyt suinkaan kissa halua kuunnella käsienpesun ääniä. Yleensä kylpyhuoneen lämmitetty lattia houkuttaa etenkin kissatyttöä niin paljon, että koko huone on jo kansoitettu siinä vaiheessa, kun oven avaa ja latianrajasta kuuluu heränneen kissan närkästynyt kärinä. No, pitää olla kiitollinen, että antavat vielä minun asua tässä kodissaan eivätkä aja minua käpälämäkeen.

Maanantai ja uusi viikko. Työkuvioissa ajauduin taas jonnekin itselleni vieraalle alueelle, mutta mikäpä siinä, voin minä siihenkin syventyä. Kun antaa itselleen vapaat kädet rönsyillä, niin sitten sinkoilee versojaan sinne sun tänne, toisaalta on hankalaa polkaista käyntiin jotain uutta - ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaisi. Saa nähdä, seisooko lopussa kiitos vai hölmistynyt Karenina.

Minä en ole tähän mennessä käyttänyt Twitteriä ollenkaan. Olen ajatellut, että ihan kaikkeen ei tarvitse itseään kuitenkaan tyrkkiä, näitä verkostoitumisen ja tiedon jakamisen väyliä kun on jo melkoisesti ja esimerkiksi LinkedIn on itseltäni jäänyt vähän taka-alalle, vaikka siitä eittämättä olisi ammatillisesti enemmän etua kuin esim. Facebookista.

Tänään kuitenkin veljeni kysyi, olenko seurannut tilannetta Egyptissä. Kerroin seuranneeni uutisten ja lehdistön kautta, mutta hän mainitsi, että menemällä Twitteriin ja kirjoitamalla sinne maan nimen hakusanaksi näkee ihmisten reaaliaikaisia päivityksiä tilanteesta. Äsken sitten yllätin itseni hämmästelemästä uusia tilannepäivityksiä, joita ilmaantui jopa englanninkielisinä jatkuvasti uusia siinä silmieni edessä. Testiksi piti tietysti kirjoittaa jotain vähän oudompia hakuja, kuten "crocheting". Virkkaaminen on näköjään yllättävän suosittua nykyisin - myös miesten keskuudessa. Olen kyllä sitä mieltä, että jos miehet arvaisivat, miten hypnoottista neulominen ja virkkaaminen oikeastaan onkaan, jäisivät he oitis koukkuun. Tai haluaisivat heti päästä puikkoihin. Kertakaikkisen sukkela sanoissani olen.

Kaiken tämän vuodatuksen päätteeksi lisään vielä sen, että olen kuunnellut tänään pariinkin kertaan Sonata Arctican (kirjoitin ensin vahingossa Sonta Arctica, voi kauhistus) biisin Paid in Full. Ehkä linkitän sen tähän, jos joku vaikka haluaisi sen myös kuunnella. Pohjoisen pojilla on painavaa sanottavaa, ehkäpä jopa tietävät, mistä puhuvat. Ja kyllä on väkevyyttä sekä lumisessa luonnossa että suomalaisessa miehessä. Vaikka tiesinhän minä sen.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Sunnuntain syvin olemus

Eilen pyysin lukijoitani esittämään minulle toiveaiheita, joista he haluaisivat lukea minun kertomanani. Tämän pohdinnan omistan siis kiitosten kera Susalle, joka eilen ehdotti tätä otsikkoa kommenttilaatikossa.
On niin märkä nurmen nukka,
niljainen on tie.
Kumarassa seisoo kukka,
linnut missä lie.
Tuolla itkee rannan raita,
surullista sunnuntaita.
Sunnuntaina sataa aina, sade kaiken vie.
- -
Yhden päivän seitsemästä itse viettää saan,
sekin pettää tämän tästä sadekuuroillaan.
Eipä taida auringolla,
meidän almanakkaa olla.
Sunnuntaina sataa aina, nyt on sunnuntai.

Reino Helismaa
Sunnuntaina sataa aina. Jollakin tapaa minun sunnuntaini ovat aina sisältäneet surullisuuden pohjavireen. Luopumisen edeltävästä viikosta, siirtymisen johonkin uuteen ja odottamattomaan. Lapsena se oli uusi viikko koulunkäynteineen ja vaikka pidin koulunkäynnistä, tuntui viikonlopun vapaudesta luopuminen silti jotenkin kipeältä.

Ehkä siitä on kyse aikuisenakin, se parin päivän vapauden riistäminen, joista jälkimmäisen sitten vielä käyttää osittain antamalla periksi sille hennolle siniselle kaihomielen juovalle mielen pohjalla, joka on kuin siveltimen veto akvarellipaperilla, ensin terävä piirto ja sitten hiljalleen päivän vaaleamman sinisen sävyin verhoava usva. Mielen pohjalla aavistuksenomaisena kieppuva surumielisyys, kaiho ja luopuminen. Tämä tunnetila on ominainen juuri sunnuntaille, mikään muu viikonpäivä ei värjäydy sinisen sävyillä.

Kyllä minä silti pidän sunnuntaipäivistä. Niille ominaista on luvallinen verkkaisuus ja kiireettömyys. Sunnuntaiaamut vietetään sängyssä lojumalla, nyt kun vierelläni vuoteessa ei ole ketään, mietin sunnuntaiaamuisin omia ajatuksiani, vaeltelen siellä täällä, ajattelen tulevaa ja mennyttä, haaveilen. Jos vierelläni olisi toinen ihminen, toivon, että hänkin olisi sunnutai-ihminen, malttaisi jäädä siihen vierelle ja antaa aamun sinisen virran viedä mukanaan. Puhua kaikesta ja mistä tahansa, kellua lakanoiden aalloilla niin pitkälle kuin ne meidät kuljettaisivat, nauruun tai niihin korvaan huokaistuihin sanoihin, jotka on tarkoitettu vain hänelle.

Mieleeni tulee eräs sunnuntai, kun olin ollut juhlimassa ystävän syntymäpäivää Vantaalla. Yöpyjiksi oli jäänyt sekalainen joukko ihmisiä, ennalta sekä tuttuja että tuntemattomia. Sunnuntaiaamuna me istuimme kaikki yövaatteissamme olohuoneessa, miehet ja naiset. Kyhjötin peittoni alla kylki kyljessä ystävättäreni kanssa, teekupit käsissämme me söimme aamiaiseksi edelliseltä päivältä yli jäänyttä suklaakakkua. Hiukset pörrössä kuuntelin, miten minua vastapäätä istuva, jalkojaan nojatuolin käsinojan yli roikottava, miltei tuntematon mies omintakeisella ja verkkaisella puheenparrellaan kertoi tarinoita, jotka alkoivat ei-mistään ja päättyivät ei-mihinkään, mutta jotka saivat meidät hymyilemään ja nauramaan, ja tuntemaan, että meidän kuului olla juuri siinä, juuri silloin. Kenelläkään ei ollut kiire, kenenkään ei tarvinnut olla mitään, näyttää miltään, suoriutua. Nautimme vain lämmöstä, joka asui peiton alla ja ilmatilassa meidän ympärillämme.

Sunnuntai on päivä, joka toteaa: sinä olet nyt tässä. Tämä on sinun elämäsi ja sinun tilasi. Sunnuntai ei ole kasvoiltaan iloinen, vaan lempeän surumielinen, mutta ei toisaalta aseta vaatimuksiakaan. Se on sävyltään toteava, muttei koskaan ilkeä. Sunnuntai on valmis antamaan sinulle niin paljon kuin haluat, jos olet valmis ottamaan sen vastaan.
Tämä on sininen
sillä harmaa on sanaton
ja ne muut
ovat lauluja toisten
--
nostaisit hetkeksi hunnun
salaperäinen
minä katsoisin silmiin
jos kestäisin sen

- Mikko Kuustonen
Sellainen, hyvät lukijani, on minun sunnuntaini.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Usutan uskaltamaan...

Lauantai-illan kunniaksi päähäni tuli ajatus. Minusta se on hienoa, että minulla on jotain satunnaista sisältöä päässäni viikonloppuisinkin. Arkisin sentään joitakin hajatelmia seilaa pääkoppani aavoilla merillä.

Olen kuunnellut musiikkia koko illan omasta Spotify-listastani, johon olen huolellisesti koonnut biisejä niin, että nyt niitä on vajaa kuusikymmentä ja niiden voimalla voi mainiosti matkustaa mobiililaitteen - eli puhelimen - kanssa vaikkapa nelituntisen bussi- tai junamatkan musiikin katkeamatta. Niin tärkeitä ovat kuitenkin tähän listaan kokoamani kappaleet, että voisin jokaisesta niistä kirjoittaa ihan oman postauksensa. Upota kuhunkin muutamaan minuuttiin, niin kuin sukeltaisin veteen. Joskus sameaan ja vihreään, toisinaan kirkkaaseen. Ne ovat kaikki tarinoita, ja meille kaikille erilaisia.

Samalla ivasin itseäni, koska ajattelin myös, että olen niin loputon höpöttäjä, että kirjoittaisin mistä tahansa yhden blogipostauksen verran. Ja koska sellainen ajatus tuli mieleeni (viikonloppu on ollut kovin hiljainen lukijatilastoissa, mutta katsotaan, kuinka minun käy), ajattelin, että ehkäpä voisin pyytää lukijoiltani otsikon/aiheen, josta minun tulisi kirjoittaa seuraava postaukseni. Tämä ei kuitenkaan mielellään käsittelisi nanoteknologiaa tai kvanttimekaniikkaa, mutta jos nyt keksisitte jotain sellaista, josta minulla, teidän käsityksenne mukaan noin inhimillisestä näkökulmasta, voisi olla edes jotain sanottavaa. Helppo ei aiheen tietenkään tarvitse olla. Tiedän, että teitä lukijoita siellä kuitenkin on - ällistyksekseni toistuvia vierailuja blogiini tehdään mm. Saksasta, Tanskasta ja Puolasta ja tietääkseni kukaan vakikommentoijani ei asusta Suomen ulkopuolella.

Jos siis kyse on ihan oikeista ihmisistä, eikä mistään eurooppalaisista google-hämähäkeistä (olen hivenen tietämätön näistä tekniikan ihmeistä, USA:sta tulleet vierailut olen kuitenkin laittanut heti googlen piikkiin), niin kommentoikaa tekin ihmeessä, jos vain tunnette pienintäkään halua äänenne julkituoda. Minä nimittäin olen itse lukenut monia blogeja ja joskus tuntenut polttavaa halua sanoa mielipiteeni, mutta kuitenkin vaiennut. Mutta kerronpa teille ainakin itseäni koskevan totuuden: kommentointi on todella tervetullutta ja ilahduttavaa.

First we take Manhattan, then we take Berlin.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Martikaisen vaimo ja Mentalist

Eilinen jotenkin livahti käsistäni, mutta raportoin sen tapahtumista nyt, sillä ehkä se ei tavallisuudestaan huolimatta kuitenkaan lopulta ollut aivan tavallinen päivä. Olin nimittäin juuri valmistautumassa rauhalliseen aamiaiseen lehteni kera, kun huomasin, että naapurissa käväistessäni laturiin kiinnitettyyn puhelimeeni oli tullut puhelu. Soittaja oli ex-puolisoni, hän, jonka heavy-hiukset nuorena lainehtivat puoleen selkään kypsän viljan värisinä. Hän oli jo ennen joulua maininnut ostaneensa minulle joululahjan, ihan pienen vain, mutta lahjan kuitenkin. Hän ei itse viettänyt jouluaan Suomessa, vaan nykyisen vaimonsa kotimaassa Etelä-Amerikassa, mutta nyt he olisivat autossa lähellä kotiani ja voisivat tulla tuomaan lahjan.

He olivat ovellani muutaman minuutin kuluttua. Paketti oli suuri ja pehmoinen ja minä vähän pöllämystynyt. Kutsuin heidät peremmälle, tarjosin teetä ja kahvia ja After Eight -suklaata. Pöydän ääressä istuessamme puhelimme englanniksi niitä näitä: työstä ja arjestamme. Ja minä ryhdyin aukaisemaan pakettia. Se sisälsi kuusi kerää petroolinväristä paksua käsityölankaa ja pyöröpuikot. Olin ihastuksissani, tietenkin. Lahja oli todella osuva ja hänen vaimonsakin sanoi "I love that color" - langan väri on tosiaan kaunis. Minun ajatuksissani vilisivät jo erilaiset käyttökohteet: pipo ja huivi?

He lähtivät jatkamaan matkaansa ja minä kiittelin heitä lämpimästi ja huutelin perään "See you". Katselin lankoja ja mietin, että ihan tavallinen kuvio ei kai ole, että pitkäaikainen kumppani vaimoineen tuo lahjoja. Niin, sainhan minä joululahjan myös häntä edeltäneeltä pitkäaikaiselta kumppaniltani ja hänen vaimoltaan, joka vastikään kävi luonani ja jonka jo kutsuin "Kello viiden tee" - hienojen naisten iltaan (jonka ajankohta on vielä auki). Tosin tämä mies ei itse ollut lahjaa valinnut, vaan kyseinen vaimo. Ja kun minä ihmettelin, että kuinkas sinä nyt minulle lahjoja tuot, totesi hän ykskantaan: "Akka pakotti". Hymyilyttää vieläkin.

Siitä tuli mieleeni, että satuin eilen huomaamaan, että joku oli eksynyt blogiini hakusanoilla "Jarkko Martikaisen vaimo". Se aiheutti minussa jonkinlaista huvittuneisuutta, sillä tuntui kovin oudolta etsiä henkilöä sillä määreellä, että hän on Jarkko Martikaisen vaimo. Ellei sitten satu tuntemaan kyseistä vaimoa, mutta silloin haku olisi tietysti tarpeeton. Tai ehkä kyseessä oli nainen, joka oli vaikuttunut Jarkon karismasta, ja halusi varmistaa, onko mies varattu. Jostain syystä minäkin kyllä rekisteröin kultasormuksen hänen nimettömässään, kun olin hänen keikallaan. Niin että vaikka blogini ei aikaisemmin tällaista tietoa sisältänytkään, niin palvelen nyt tätä hakijaa kertomalla tämän kultasormuksen välittämän viestin. Sormuksen keltakultaisuudesta voi lisäksi päätellä, että hän on ollut sitoutunut jo vuosia, sillä jos huomioidaan artistin tyyli kokonaisuudessaan ja jos liitto olisi tuoreempi, olisi pari varmasti valinnut hopeanvärisen, mahdollisesti profiililtaan matalan, mattapintaisen sormuksen, olette varmaan tekin huomanneet, ettei kultaisia tällä hetkellä juuri käytetä (minähän olen varsinainen Mentalist, kysykää mitä vain...).

Olisi melko kurja tilanne, jos oma miesystävä olisi jollain tapaa lahjakas tai kuuluisa. Mies olisi kuitenkin vain mies, sellainen, jossa jokin tapa kymmenen vuoden jälkeen jo ehkä hivenen nyppisi. Vaikka se, että hän aina unohtaisi laittaa juuston takaisin jääkaappiin, tai ettei hän koskaan veisi roskapussia pyytämättä. Tai laittaisi kalsareitaan tai sukkiaan pyykkikoriin. Tai että hän hypistelisi varpaitaan suihkun jälkeen. No, ehkä tästä jo ymmärsitte, mitä yritin kuvailla, ihan tavallista miestä.

Mutta sitten olisikin tämä toinen puoli. Se, joka olisi muusikko, TV-juontaja, kirjailija, runoilija... Ja hänestä olisivat sitten kiinnostuneet sankat joukot eri ikäisiä naisia, joita hän väistämättä työn luonteen vuoksi sattumalta tapaisi. Ja joiden kanssa olisi vaihdettava muutama ystävällismielinen sana. Nämä miehet näkevät paljon silmien välähtelyä ja jopa suoranaisia lähestymisyrityksiä tavan takaa. Heidän täytyy olla tavattoman vahvoja pystyäkseen kerta kerran jälkeen rikkomaan sen illuusion, että se, mitä tällä kauniilla naisella, joka hymyilee minulle juuri nyt, on tarjottavana, ei ole sen arvokkaampaa kuin se, mitä kotona on: meikitön vaimo hiukset sykeröllä pään päällä ojentamassa roskapussia oven raosta - vie tuo samalla kun lähdet keikalle. Sama toki pätee niinkin päin, jos tunnettu henkilö parisuhteessa on nainen (sanokaamme vaikkapa Anna Puu tai Irina).

Näin pitkän ajatusketjun saa aikaan yhdestä viattomasta hausta, joka on toki saattanut olla pelkkä päähänpisto, leppoisa ja harmiton uteliaisuus. Olenhan minä itsekin toki tehnyt hakuja mitä järjettömimmistä asioista. Esimerkkinä se, että baareissa minua yleensä lähestyvät minua huomattavasti nuoremmat miehet ja yritin saada itseni kartalle siitä, miltä ikäiseni miehet näyttävät (tosin eihän se millään muotoa estä nuorempia miehiä minua lähestymästä).

Oli miten oli, tein haun Mentalist-näyttelijän iän löytämiseksi (onnistui hyvin, hän on 41-vuotias eli tosiaankin minua vanhempi). Etsin myös True Blood pääosavampyyrin Bill Comptonin iän (hänkin oli syntynyt vuonna 1969). No, eiväthän he nyt ulkonäkömääräisesti ehkä edusta tavallista suomalaista miestä, mutta siitä ei ollutkaan kysymys. Kunhan huvitin itseäni sillä, että tiedän, miltä kutakuinkin nelikymppiset miehet näyttävät - ja hyvältähän he näyttävät, heillä on hurmaavia naururyppyjä silmäkulmissaan, se on hyvin viehättävää. Mutta hauistani olisi voinut päätellä myös, että olen fanaattinen Stephen Moyer tai Simon Baker -fani, mutta todellisuudessa jouduin äsken tekemään uuden haun, jotta sain heidän oikeat nimensä palautettua mieleeni.

Tulipa tehtyä jotenkin aivan järjetön blogikirjoitus, joten julkaisen sen ilman muuta.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Sohvakääryle

Päivän sanomalehdessä oli juttu lehden jakajista. Tai oikeastaan jutussa esiintyi vain yksi jakaja, opintojaan päättelevä tradenomiopiskelija. Hän ei maininnut mitään siitä, että hän olisi kaatunut ja saanut hyvittelylahjan, joten oletan, ettei hän ole oveni takana kiroillut mies. Hänen piirinsäkään ei ollut ihan tämä oma piirini, mutta hänellä oli kuitenkin alueita, jotka sivusivat tätä kaupunginosaa, joten varma en voi olla. Hän kertoi, että lehden jakamisen jälkeen hän nukkuu kuutisen tuntia ja menee sitten opiskelemaan, melko rankkaa. Ehkä hänellä ei ole kovin paljon aktiivista opiskelua enää jäljellä ja toisaalta, lehtiä jakamalla ansaitsee tradenomin alkupalkan, ja päivisin on kuitenkin periaatteessa aikaa opiskella, jos vain jaksaa.

Minä puolestani kaivelin eilen ompelukoneeni naftaliinista ja tunsin täysin unohtaneeni moisen vempaimen toimintaperiaatteet. Surauttelin saumoja ja hämmästyin, että mitenkäs tästä nyt tällainen tuli. Suhtauduin kuitenkin aikaansaannoksiini suurella lempeydellä - saa nähdä, suhtautuuko tilausasiakkaani niihin yhtä suopeasti. Päätin kuitenkin tehdä hänelle jopa hieman valinnan varaa, ettei hänen ole pakko tyytyä siihen, mitä ensimmäisellä yrityksellä sain aikaan. Kaikki taidot kaipaavat aina hiukan verryttelyä palautuakseen. Enkä koskaan ole ollut niin taitava ompelukoneen käyttäjänä, kuin olen neulojana ja/tai virkkaajana.

Nyt olen kuitenkin väliaikaisesti muumioittanut itseni sohvalle jonkinlaiseksi perhosenkoteloksi fleecehuovan avulla. Pötkötän läppärin lämmön alla ja kuvittelen, ettei koskaan tarvitsisi nousta, vaikka ihan kohta pitää siirtyä taas automaattisen neulan sytkytyksen ääreen. Ei kun hiukset niskaan sykerölle ja luomistyöhön, totta puhuen se on tietenkin innostavaa ja nautinnollista, alkukankeudesta huolimatta. Ja kenties minustakin tulee perhonen tämän toukkavaiheeni jälkeen. Ja ellei perhonen niin ruma ankanpoikanen ainakin.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Katseista konkretiaa?

Juutuin tänään Facebook-keskusteluun erään sinkku-ystävättäreni kanssa. Kerroin hänelle, että olin sattumoisin eksynyt blogiin, jota kirjoittaa sinkkumies. Mies, joka käyttää itsestään nimitystä Werther, kertoili, miten oli julkisissa matkustaessaan jäänyt kiinni erään viehättävän tyttösen kauniisiin silmiin, jotka vilkuilivat hänen suuntaansa. Tätä molemminpuolista silmäilyä oli käyty koko yhteinen matka-aika ja kuten niin usein käy, tilanteesta ei seurannut yhtään mitään. Mies poistui kulkuvälineestä omalla pysäkillään ja nainen jäi matkaamaan kohti omaansa, missä se sitten olikaan.

Minullekin on silloin tällöin käynyt näin. Erityisesti junat tuntuvat olevan otollisia tällaiseen silmien välähtelyyn. Kehitimme tämän silmien välähdys -käsitteen yllämainitun ystävättäreni kanssa, sillä se kuvaa hyvin tilannetta, jonka voi kokea baarissa tai vaikkapa junassa, kun mies kääntää katseensa, joka tavoittaa oman katseen, ja hänen silmänsä todentotta näyttävät välähtävän. En oikeastaan tiedä, mitä silmissä silloin tapahtuu, mutta katse on niin intensiivinen, että se tosiaan näyttää leimahtavan (epäilemättä tiedätte, mitä tarkoitan).

No, oli miten oli, ne leimahdukset, jotka tapahtuvat baarien ulkopuolella, sanokaamme vaikkapa kauppakäytävällä, kassajonossa, bussissa tai junassa, eivät juuri koskaan johda mihinkään. Olenpa joitakin kuukausia sitten eräässä ostospaikassa ollut tilanteessa, jossa eräs huppariin pukeutunut n. 35-vuotias mies kerta toisensa jälkeen kertakaikkiaan aina materialisoitui samalle käytävälle kanssani, jonka jälkeen tuijotimme toisiamme kuin kissat. Ei hymyä, ei puhetta, vain katse. Paikan vaihto ja kas, tarvitseeko mieskin kakunkoristeita, siinä hän taas on. Tilannetta hankaloitti vielä se seikka, että seurassani oli kaksi ystävätärtäni ja hänen seurassaan kaksi muuta miestä. Mutta siellä me kuitenkin mittelimme toisiamme ja sitten poistuimme tahoillemme. Myönnän, että oma seurueeni saattoi hieman tyttömäisesti hihitelläkin, sillä toki ystävänikin huomasivat, mikä kuuman puuron kiertely -rituaali meillä oli meneillään.

Olenpa näköjään tehnyt tässä samalla jonkinlaisen alustamisen ennätyksen, mutta koska lähdin nyt lähestymään tätä ajatelmaani näin laajoin kaarin, niin jatkan valitsemallani tiellä. Olkaatten kärsivälliset, pääsen ihan kohta asiaan.

Mainitsemani sinkkumies nimittäin mietti blogissaan, miksei hän kirjoittanut ruskeasilmäiselle tyttöselle lappua ja huomaamattomasti poistuessaan ojentanut sitä hänelle. Johon minun oli kertakaikkiaan pakko kommentoida, että ajatus olisi tosiaan ollut hyvä, ellei jopa loistava. Jos yhteydenotto ei olisi vastapuolta kiinnostanut, hän olisi vain voinut unohtaa koko lapun. Mutta entä jos hän olisikin halunnut tutustua paremmin? Lappu kädessään hänellä olisi ollut mahdollisuus palata asiaan.

Joten nyt mekin ystävättären kanssa keskusteltuamme päätimme, että yritämme pitää mukanamme laukusta helposti löytyvää vihkosta ja kynää. Siltä varalta, että viesti olisi joskus tarpeellinen (vaikka me olemme molemmat vähän perinteisiä tyttöjä ja odotamme sitä lappusta mieheltä). En tiedä, uskaltaisinko minä oikeasti kirjoittaa, saatikka ojentaa sitä lappustani, sillä olen kuitenkin aikamoinen hallahousu ja vaikka mies olisi tosiaan tehnyt toistuvia ilmestymisiä hyllyjen väleistä, niin että sattumanvaraisuuden mahdollisuus olisi aikaa sitten poistunut, tuntuisi silti liian itsevarmalta ojentaa hänelle viestiä. Mutta toisaalta, mitäpä siinäkään häviäisi, pelkästään sen, ettei sähköpostia sitten tulisikaan.

Mitä itseeni tulee, olisin todella vaikuttunut siitä, että joku ihan minua varten kirjoittaisi lapun ja ujuttaisi sen käteeni. Jo ele sinänsä kertoisi rohkeudesta ja omaperäisyydestä ja siksi vastaisin viestiin aivan varmasti. Tietenkään ihmisestä ei ulkonäön perusteella viedä tiedä paljoakaan, mutta ainahan sitä jostain pitää aloittaa.

Vai?

maanantai 24. tammikuuta 2011

Palkintogaala: kultaa ja kimallusta

Ensin kaadan sanomalehdenjakajan (kannattaa lukea edellinen postaus, ennen kuin tekee vääriä tulkintoja - mies kaatui nimittäin ulko-oven ulkopuolella eikä sisäpuolella) ja nyt tämä. Minä olen saanut ensimmäisen blogitunnustuspalkinnon!

Kuten tavallista, kävin lukemassa Meijerielämää-blogia ja siellä se oli: luettelo seitsemästä tunnustuksen arvoisesta blogista, joiden joukossa komeili Uneksin arkana. Ja minä tietysti ihan että: "ei voi olla". Riehuin ja hihhuloin täällä sisäisesti, en olisi voinut kuvitellakaan, että tuollainen tunnustus tulisi aivan odottamatta ja juuri tänään. Ihan tavallinen sunnuntai muuttuikin hohdokkaaksi.



Palkinto haastaa kertomaan seitsemän seikkaa saajastaan. Hymyilyttää, sillä taidan aika paljon kertoa itsestäni tässä blogissa, mitähän sellaista voisin tunnustaa, mitä en olisi vielä kertonut?

1. Minä unohdan usein juoda teeni loppuun. Etenkin työpaikalla saatan havaita vieressäni olevan puoliksi juodun teen, joka on jo aivan kylmää. Kotona kuljetan teekuppia mukanani puuhaillessani ja saatan sitten jossain vaiheessa päivää löytää puolitäyden kupin teetä miltei miltä tasolta tahansa.

2. Olen todellinen herkkusuu ja olen suostunut syömään mitä tahansa lapsesta asti (kuten nyt vaikka homejuustoa). Ehkä tästä johtuen painoa on joskus ollut rutkasti, kunnes kyllästyin ja karistin itsestäni ylimääräisen 40 kilon painolastin. Siitä on aikaa jo 10 vuotta, mutta välillä yllätyn edelleen, kun katson peiliin ja kuvajainen onkin paljon hoikempi nainen, kuin millaiseksi itseni koen.

3. Olen auttamaton illan virkku ja aamu-uninen otus. Yrittäjyys on siksi sopivaa, sillä voi työskennellä silloin kun on herellä. Jos nukun, työskentelen tehottomasti (kuten varmasti useimmat).

4. Haluaisin, että elämässäni kaikki asiat olisivat aina selkeitä ja loppuun saakka työstettyjä. Olen havainnut, että ihmissuhteissa se ei ole mahdollista ja eritoten miehille jopa vaikeaa ymmärtää. Kaikenlainen välttely ja vaikeneminen saa minut suuttumaan ja pitämään miestä hiirenä.

5. Tavoitteeni on kasvattaa itselleni hiukkasen suuremmat toimintaraamit. Inhimillisyys on anteeksiannettavaa, kuten myös tietty määrä itsekkyyttä. Tahallisesti ei toki muita ihmisiä saa loukata.

6. Olen omasta mielestäni huono kuski, mutta myös hirvittävä perfektionisti. Hallitsen kyllä auton, mutta ympäristöäni en niin hyvin. Mietin läheltä-piti-tilanteita pitkään ja soimaan itseäni.

7. Kotini ei ole viimeisen päälle siisti, siivoan kyllä, mutta myös sotken. Vaatekaapit ovat kuitenkin aina järjestykssä ja peittojen jalkopää merkitty, jotta ei tarvitsisi nukkua "varpaat suussa". Huvittavaa pedanttisuutta muutoin suurpiirteiseltä ihmiseltä. Myös ruoanlaitossa olen melkoinen hygieenikko, mutta maitoa voi kuitenkin laittaa teehen, vaikka parasta ennen -päiväys olisi ohitettu.

Tarkoitus on nyt sitten jakaa sama palkinto seitsemälle blogille ja ehkä nämä nyt sitten menevät lomittain ja päällekkäin, mutta nimeän kuitenkin seitsemän ihan hatusta ja osa ei ehkä edes huomaa, että olen tämän tunnustuksen heille myöntänyt. Tunnustus ei kuitenkaan tuo mukanaan velvollisuuksia, joten eipä haittaa sekään, jos se jää saajaltaan huomaamatta.

Tässä ovat kuitenkin seitsemän tunnustuksen ansaitsevaa blogia ihan sekalaisessa järjestyksessä:

Rooibos kirjoittaa - Rooibos kirjoittaa taitavasti. Ihailen ja kadehdin hänen kurinalaisuuttaan kirjoittajana. Elän hänen mukanaan jännityksessä ja odotan, koska hänen kirjansa julkaistaan. Lupaan lukea.

Järjellä ja tunteella - Lämminhenkisellä otteella hoivattu sanoja rakastavan ihmisen kirjablogi. Kasvattaa koko ajan luetteloani kirjoista, jotka pitäisi lukea. Huomatkaapa muuten, että Susalla on meneillään arvonta!

Meijerielämää - Lumikko tekee hyvin oivaltavia ja onnistuneita aihevalintoja ja kirjoittaa niistä tavattoman mukaansatempaavasti ja taitavasti - hänellä on kaunis tapa käsitellä kieltä. Erinomainen keskustelublogi.

Satunkaa - Valokuvausta vakavasti herrastavan kädentaidoiltaan huiman lahjakkaan perheenäidin valokuva-/päiväkirjablogi. Huikea tunnelmien välittäjä ja hyvän mielen blogi täynnä arjen estetiikkaa.

Iisin hirnuntaa - Ajattelen aina, että jos isälläni olisi blogi, hän kirjoittaisi kuten tämä mies. Jos minulla on lohduton mieli, luen hänen kirjoituksiaan siitä, miten hän on antanut kissalle muikkuja ja maailma asettuu jälleen uomiinsa.

CocinaVege - Upea kaksikielinen kasvisruokablogi. Kauniit kuvat ja ihania epätavallisia ruokaohjeita.

Veloena - Kirjoittaja on elämänalaa vaihtanut nuori, lahjakas, tanssahteleva, älykäs ja vihreästi ajatteleva ja toimiva nainen. Tämä on siis minun luonnehdintani hänestä, ei hänen. Blogi antaa ajattelemisen aihetta.

lauantai 22. tammikuuta 2011

KAATO!

Olin eilen juuri menossa yöpuulle, punaisessa yöpaidassani pyörin vielä eteisessä ja olin aikeissa sammuttaa valon olohuoneesta kun kuulen oven takaa rapinaa. Sanomalehdenjakaja on aikaisin liikkeellä! Sitten rysähdys, kolinaa ja ankaraa kiroilua "##@£@#$€£#@, kun viitteis £€£#%#¤ hiekottaa".

Minä mietin, avatako ovi ja katsoa, miten miehen kävi, mutta en millään tohdi yömekkosessani ovelle liihotella. Jään siis paikoilleni suolapatsaistuneena kauhuissani tuijottamaan ovea ja odotan, kunnes liikkeentunnistimen laukaiseman ulkovalon kiila sammuu. Tien varressa on auto parkkeerattuna ja valot päällä, päättelen, että mies lienee autolla liikkeellä.

Saman tien iskee kauhea omatunnonpistos ja -tuska, ja seuraavana aamuna tartun heti lumentyöntimeen - lunta on yön aikana kertynyt kymmenisen senttiä ja peittänyt muutoin nähtävissä olevan liukkaan kohdan portaiden edessä. Haen suuren ämpärillisen hiekoitushiekkaa ja lapan sitä portaiden eteen enemmän kuin ruhtinaallisesti.

Sitten menen kauppaan. Ostan suuren Fazerin sinisen suklaalevyn ja Pirkka-merkkistä choco-cappuccino -juomajauhetta (Pirkka-merkintä hieman häiritsi, mutta pussit olivat onneksi somia ja kullattuja). Sitten kääräisin pakettiin suklaan ja muutaman pussiin choco-cappuccinoa ja kirjoitin korttiin seuraavan tekstin:
Satuin olemaan oven takana, kun toit lehden ja kuulin palautteesi. Yritin hiekoittaa huolellisemmin, toivottavasti sinuun ei sattunut.
Ulkovalon olen koettanut jättää päälle, jotta näkisit operoida. 
- Kiitos lehdestä -  
Karenina
Paketin ja kortin aion laittaa kirjekuoreen, jossa lukee SANOMALEHDEN EILISYÖN JAKAJALLE. Tässä kuvadokumentaatio asiasta:


Kortin tekstissä lukee muuten: "SORRY, ME DID NOT MEAN TO HURT YOU"

Mitä luulette, antaako mies minulle anteeksi? Toivottavasti jakaja on sama kuin viime yönä ja toivottavasti hän ei jätä lehteä kauemmas ovesta, jotta löytäisi anteeksipyyntöni...

Lusikoidaan aikaa

Minä vietän rauhallista kotiviikonloppua. Tämä on koodi-ilmaisu tylsistymiselle. Tunnen tästä heti huonoa omaatuntoa, sillä mieleeni nousevat kaikki ne pienten lasten äidit, jotka eivät saa hetken rauhaa ja elävät kroonisessa unipulassa. He vaihtaisivat elämänsä taatusti minun täydelliseen kotiviikonloppuuni silmänräpäyksessä. Se nimittäin tarkoittaisi, että jääkaapissa olisi helppoa ja nopeaa ruokaa, koti kohtuullisen siisti ja ennenkaikkea täydellinen ja rikkumaton rauha. Rauha valvoa ja nukkua, maata ja lukea kirjaa. Istua keittiön pöydän ääressä arpomassa, hauduttaako glögiteetä vai olisiko kuitenkin rooibosaamu. Lukea lehteä ja ihailla valkeaa maailmaa ulkopuolella. Hiljaisuuden saattaisi särkeä korkeintaan se, että kissa joisi vettä kupistaan aiheuttaen hienoisen lip-lip-lip ääneen, vähän kuin pienoismallijärven aallot.

Niin että tästä elämästä minä sitten jollakin hyvin pienellä ja vienolla äänellä pikkiriikkisen hienoisesti nurisen. No myönnänhän minä itsekin, ettei siinä ole valittamisen aihetta. Voin ottaa jalat alleni ja kävellä muutaman korttelin päähän videovuokraamoon ja vuokrata elokuvan. Ihka oikea elokuvateatterikin on kävelymatkan päässä, sielläkin olisi tarjolla suomalaista elokuvaa kolmikymppisten miesten kärvistelystä muuttuneessa elämäntilanteessa. Sekin olisi varmasti ihan viihteellistä. En ole koskaan ollut yksin elokuvissa, vaikka toisaalta se olisi mitä luontevin tapa olla yksin, eihän siellä voi muuta muutoinkaan tehdä kuin korkeintaan pitää kädestä. Mikä on tietenkin aina parempi kuin ei-pitää-kädestä, mutta nyt ei ole ketään kättä kädessä pitämään.

Tänään kävin Kosmonautin blogissa ja luin, että hän oli ollut teekutsuilla. Niinpä minulta meni suuri osa tästä illasta siihen, että sohlasin pitkin internetiä ja etsin kaikkea sitä, mitä tarvitsisin omiin teekutsuihin. Eli Kareninan kello viiden tee -tapahtumaan. Saldonani oli ohjeet skonssien valmistukseen (höysteeksi kermavaahtoa ja hilloa), kolmioleipien täytteitä malleina kinkku, broileri ja kaksi eri kasvistäytettä (toinen fetapohjainen ja toinen aurajuusto-päärynätäyte). Lisäksi pitäisi olla tuulihattuja, se nyt vain oli päähänpinttymä, jonka sain sieltä Kosmonautin postauksesta. Nythän tuosta läjästä tarjottavaa tulee tietenkin niin tuhti pläjäys että koko kello viiden tee on ikäänkuin illallinen. Enkä edes tiedä, kenet kutsuisin. Mutta nyt olen luonut ainakin mielikuvan kokonaisista kello viiden tee -kutsuista runsaine tarjoiluineen.

Mutta onhan se niin, että hyvin suunniteltu on puoleksi tehty!

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Hyvää Lumikolta

Tänään postilaatikossa oli mainoskirjeiden ja laskujen joukossa kuori, jossa oli jotain pulskempaa, pehmustettua. Minä arvasin, mikä sen on. Kuori sisälsi Lumikon blogiarvonnassa voittamani CD-levyn.

Avasin kuoren aivan innoissani. Ensinnäkin se oli ensimmäinen konkrettinen, käsinkosketeltava todiste virtuaalisesta ihmisestä, blogin pitäjästä ja kommentoijasta. Hän oli kirjoittanut kuoreen nimeni, pehmustanut CD:n (joka oli onneksi ehjä) ja ennen kaikkea nähnyt ajattelun ja valinnan vaivan CD:tä koostaessaan. Ihan Oikea Ihminen.

Uteliaana kurkistin ensimmäisen artistin nimen: Maritta Kuula. Ihanaa, hihkaisin ääneen. Lykkäsin CD:n heti soittimeen ja tanssahtelin Kuulan sävelten tahdissa karvalankamaton päällä kädet levitettynä ilmaan, kuin voisin minä hetkenä hyvänsä irrota maton pinnasta. Jotkut musiikkivalinnat olivat yllättäen biisejä, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä aikaisemmassa elämässäni, kuten Timo Turpeisen Liehuva liekinvarsi. Sitä kuuntelin kauniin, pitkähiuksisen hevari-avomieheni vierellä autossa lukuisia kertoja, biisi oli hänen valitsemansa ja poikkesi suuresti hänen muusta musiikkimaustaan. Siihen minä palasin ajatuksissani, autoon hänen vierelleen laulamaan "sillä yksi oli liehuva liekinvarsi ja toinen oli kuivaa puuta, mutta minä olin tulehen tuijottaja, jolle tuli niin tukalasti kuuma".

Tuomari Nurmion Punaista planeettaa taas lauleskelimme ystävättären kanssa Hämeenlinnan kaduilla, ja odotin kuumeisesti kohtaa "siellä tyttöset laulavat la-la-laa jodiladi jodldeiduu - ja tuossa jodlauskohdassa puhkesin huvittuneeseen nauruun. Ajattelin kummityttöäni, joka osaa jo laulaa "navetan piika kikattaa liikaa ja nukahtaa heti, jos ei sitä kutiteta".

Hectorin Vierivä kivi taas vei minut pääkaupunkiseudulle, Vantaan lähiöön. Siellä ylimmässä kerroksessa Ankkapuiston reunamilla minä kuuntelin tätä biisiä sen ensimmäisen vakavan miesystävän kanssa - ja kyllä, hänelläkin oli pitkä tukka. Sittemmin molemmat miehet ovat luopuneet sekä hiuksistaan että minusta.

Kaikista pisimmälle menneisyyteen kuljetti kuitenkin Pate Mustajärven soololevyltä napattu Tuhkaa. Levyn (vinyylin) oli ostanut itselleen vanhempi serkkuni, jonka luona vietin varhaisina teinivuosina paljon aikaa. Niin paljon me levyä kuuntelimme, että vieläkin biisi oli tuttu, vaikka sen kuulemisesta on mennyt paljon vuosia, tosin biisin merkityssisältö tuntuu jostain syystä saaneen lisää painoarvoa...

Huikean ilahduttavia olivat kappaleet, joista minä en tiennyt mitään. Joistakin esiintyjistä en edes tiennyt, että sellaisia bändejä on edes (ollut) olemassa! Ja minä pidin niistä kovasti. Erityisesti kosketti 1N:n biisi Voisit olla kaunis (ei liene mikään häpeä sanoa, että liikutuin).

Voisit olla kaunis - vajaa ja silti valmis
Voisit olla kaunis - heikko ja rohkea

Suurkiitos siis Lumikolle tästä melkoisen hurmaavasta arvontavoitosta. Luotinkin siihen, että hän osaisi yllättää minut, biisivalinnat kertovat suuresta rakkaudesta musiikkiin ja uteliaisuudesta myös valtavirran ulkopuolella ja jopa sitä vastaan uivia orkestereita kohtaan klassikkoja unohtamatta. Tämä CD on kyllä kotinsa löytänyt, tunnelma sitä kuunnellessa oli samanlainen kuin teininä, jolloin sain vanhemmalta serkkutytöltäni sekalaiskasetteja. Ne olivat yllätyksiä sisällöltään, mutta muuttuivat kerta kerralta tutummiksi, kunnes tiesi, mikä biisi alkaa edellisen jälkeen (ja automaattisesti aina tietyn biisin kuultuaan odotti kuulevansa sen, joka kuului sen edellisen perään).

Saamani CD:n kokonaistunnelma vaikuttaa jotenkin haaveelliselta ja toiveikkaalta. Vai olenko se minä, joka on haaveellinen ja toiveikas?

maanantai 17. tammikuuta 2011

Suo, kuokka ja juuriharja

Tänään oli sellainen päivä, jolloin olisi voinut paistaa vaikka räiskäleitä. No, liikuntaharrastus keskeytti kylläkin illan soljumisen, mutta noin periaatteessa. Mutta eihän ole mitään järkeä paistella lettuja pelkästään itselleen. Jääkaapissa on myös omenahilloa ja vaniljavaahtoa. Ovat melkoisen mukavia lisukkeita räiskäleille. Ehkä minä huomenna kutsun naapurit syömään räiskäleitä, ties vaikka innostuisivat - ja innostuivatkin, ehdin jo kysyä.

Sain tänään myös puolet talosta siivottua. En tiedä, mikä siinä oikein onkaan, että intoni lopahtaa aina puoleenväliin. Tällä kertaa puuhan keskeytti urheilu. Sitä ennen ryhdyin aikamoiseen touhuun, jonka iskosti päähäni ystävätär, jonka luona vietin viikonlopun. Hänellä nimittäin on kissoja ja ihmettelin, miten hänen mattonsa eivät ole oksennustahrojen täplittämiä. "Siksi, koska mä pesen ne paikallaan", vastasi hän. Minun piti vielä oikein tarkentaa: siis että saippuavettä ämpäriin ja juuriharjalla siinä lattialla sitten pesu? Ja juuri näin kuului mattokupletin juoni. Niinpä minä sitten vuorasin mattojen alustan esin jätesäkillä (jotta lattia ei mene pilalle) ja aloin kuurata tahroja matoista. Sitten asettelin mattojen alle kaikenlaisia korotuskappaleita, jotta läikät pääsevät kuivumaan. Siellä on nyt kynttilänjalkoja, silikonipuristin, ja iittalan kivituikkuja, jotka saavat mattoni aaltoilemaan rauhattoman näköisinä irti lattiasta. Mutta kenties jo huomenna läikät ovat kuivuneet, ja toiveissani siintävät oksennustahrattomat matot. Ja jumpe, jos tämä toimii, niin koittaa aivan uusi oksennustahraton aika tässäkin huushollissa. Yleensä olen itse ihan järjen ihminen, mitenköhän minä en ole tullut näin yksinkertaista asiaa ajatelleeksi? Ehkä se vedellä suoraan matolle lotraaminen on jotenkin pistänyt asian epäkelpojen ideoiden läjään.

Katolta putoilee taas lunta, sää on jälleen palannut plusasteiden puolelle. Viikonloppu oli kylmä, kun vaelsin pääkaupungin jäisiä ja liukkaita katuja. Oikaisimme Ruttopuiston kautta, ohi vieraiden maisemien ja rakennusten. Oli hyytävää, ja kävellessään saattoi tuntea, miten jalkojen iho hiljalleen muuttui kylmäksi ja turraksi. Ja minä sentään olen aikuinen ihminen, ja yritän pukeutua edes jokseenkin säähän sopivasti.

Emme kuitenkaan ystäväni kanssa löytäneet Helsingin yöstä sitä, mitä etsimme. Onneksi sentään löysimme Nosturista mahtipontista ja ylvästä soitantaa ja laulantaa sekä miesten välistä ystävyyttä, joka nostatti liikutuksen vedet useammankin katsojan silmiin. Kyseessä oli Kiuas-yhtyeen solistin jäähyväiskeikka. En ollut kyseiseen konserttiin mitenkään valmistautunut - en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Ja jo ensimmäisen biisin aikana huomasin, että hyvänen aika, minähän pidän tästä. Oli ihana antaa musiikin viedä täysin mukanaan, sulkea silmät ja antaa sävelten kulkea itsensä läpi. Ihanan mahtipontista, väkevää ja värisyttävää heavyä, kovaa ja korkealta.

Kuulemamme ja näkemämme oli yhtä kaikki niin hienoa, että vaikka viikonloppuun ei mitään muuta sisältynytkään, se riitti paremmin kuin hyvin.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Pistospaikkakipu

Stereoiden kaiuttimen jalan alta löytyi tänään siirto-operaation jälkeen havunneulasia. Ne muistuttelevat epäilemättä itsestään vielä pitkään kevääseen, elleivät peräti kesään. Pienen pieniin kolosiin ja maton kuteiden väliin ne ovat piiloutuneet, jalkineiden sisäpohjiin muistuttamaan itsestään ja ohitetusta talven juhlasta.

Kokemukset ovat vähän samanlaisia kuin havunneulaset. Kaiken sen, minkä - sanokaamme vaikkapa ihmissuhteissa - kokee, etenkin kipukohdat, säilöö itseensä pieninä neulasina. Ja jos tilanne alkaa vaikuttaa ikävällä tavalla samankaltaiselta, kuin joskus aikaisemmin, olipa aikaa alkuperäisestä kokemuksesta vierähtänyt vuosi jos toinenkin, tuntuu sama piikki taas sisällä, aivan yhtä voimissaan kuin silloin, kun tajuntaan piirtyi kokemus pettymyksestä, valheesta, häpeästä.

Oppia ikä kaikki, niinhän sitä sanotaan. Mutta koskahan kaikki oppi muuttuu taakaksi?

Tällaisessa elämäntilanteessa on kaksi puolta: toisaalta haluaa vilpittömästi uskoa toiseen ihmiseen ja toisaalta pelkää luottavansa liikaa. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että minä olen aivan liian kiltti ollakseni luottamatta toisen ihmisen sanaan, sillä itse en ymmärrä, mitä mekaniikkaa noudattavat epärehelliset lausunnot ja ketä ne palvelevat. Olen kuitenkin havainnut, että ihmisten on helpompi nostattaa toiveita kuin romahduttaa niitä alas. Tosiasiallisesti en usko kenenkään haluavan kuulla lempeitä ja rohkaisevia sanoja, jos niiden takana on pelkkää upottavaa suota.

Toisaalta en pidä siitä epäilyksestäkään, joka sieltä täältä aina pujahtaa ajatuksiini silloin tällöin, jos vastaukset ovat hiukkaakaan tulkinnanvaraisia. Jos mikä tahansa pienikin sävy viittaa määrittelemättömään tulevaisuuteen, eli mahdolliseen toteutumattomuuteen. Mielessäni se muuttuu todennäköiseksi toteutumattomuudeksi, tahalliseksi valheeksi. En pidä siitä näihertävästä tunteesta, mutta kiellettyä on kuitenkin myös tiukata ihmisiltä suoraan: "Mitä sinä minusta haluat?"

Eli ei sitten muuta kuin annetaan ajan kulua, päivien kurkottaa kesää kohden. Valo kuitenkin alkaa vääjäämättä lisääntyä, ehkä se luo säteensä niihinkin vastauksiin, joita minä en tuskissani nyt näe. Kunpa vain jaksaisin odottaa.

torstai 13. tammikuuta 2011

Totta ja muut löydöt

Kissat ovat tehneet viereeni liikuttavan kissamytyn. Yleensä ne tapaavat ajautua lähituntumassa erimielisyyksiin, mutta tänään on toisenlainen ilta. En malta olla vilkuilematta niitä kylki kyljessä, tuollaista rauhaa ja suloisuutta saisi elämä olla täynnänsä.



Pari päivää olen nauttinut arjen epätapahtumarikkaudesta. Pessyt pyykkiä koneellisen toisensa jälkeen, siivoillut kaappeja melko tehottomasti, todennut, että aikuiseksi ihmiseksi minulla on naurettavan paljon askartelutarvikkeita. Se on oikeastaan erään haaveen täyttymys: haaveilin joskus, että minulla olisi varmasti tarpeeksi kaikenlaista, iski sitten minkälainen inspiraatio tahansa. Nyt luulen saavuttaneeni sen tavoitteen. Hämmästyttävimpiin löytöihin kuuluivat muunmuassa kellokoneistot ja kipsijauhe. Kullan, hopean ja pronssinväriset vesivärinapithan nyt kuuluu kaikilla joka tapauksessa olla. Niin että valaisinko nyt sitten itseni kipsiin ja värjäisin pronssilla. Tie auki taivasta myöten eikä koskaan takaisin sanoi Heikki Salokin.

Vielä huomiselle päivälle riittää pakollisia paperitöitä. Alkavat onneksi jo helpottaa. Lopulta kun miettii, miten monimutkaisia järjestelmiä yrityselämässä pyöritetään, on raportoitavaa lopulta aika vähän. Olettaen, että olen muistanut suurinpiirtein kaiken. Myönnettäköön, että minulle on apua siitä, että jollain tapaa rakastan säntillisiä lomakkeita ja niihin piirtyviä numeroita, joista kasvaa loogisia kokonaisuuksia. Kaikkien ihmisten vahvuus ei ole pitää tällaisia kokonaisuuksia hallinnassaan, mutta he ovat hyviä jossain muussa.

Luin Pulkkisen kirjankin loppuun, puhun nyt siis Totta-kirjasta. Pidin siitä kovasti. Se aiheutti suuria tunnekuohuja ja lopuksi itkin ääneen. Aivan viimeinenkin sivu, joka ei varsinaisesti enää ollut romaania itseään, vaan eräänlainen lisäosa, lisäsi itkuani entisestään. Minulla ei ole kirjablogia, mutta koska kirja nyt yllättäen pulpahti mieleeni, niin kirjoitan siitä kuitenkin jotain.

Pulkkinen on kyllä taidokas kirjoittaja, mutta ei sellainen karkkiautomaatti, kuin Pasi Ilmari Jääskelänen. Hän kirjoittaa totisemmin, jörömmin ja kantikkaammin. Ei hän huono ole, ei missään tapauksessa, mutta pidän sellaisesta jugend-kirjoitustavasta, joka muodostaa kauniita kuvioita ja soi. Tämän pienen ja mitättömän nyrpistyksen jälkeen voinkin sitten vapaasti hehkuttaa: Riikka Pulkkinen on todella oivaltanut ihmisyydestä hurjasti, uskaltaisinpa jopa sanoa poikkeuksellisen paljon, tai sitten hän on vain äärimmäisen taitava sanallistamaan sen, mitä esimerkiksi itse kannan sisälläni. Minä tunsin kaikenlaisia tunteita: hehkua, tuttuutta, syyllisyyttä ja häpeää ja kuvittelin kirjailijan silmien katsovan minua rivien välistä lempeän moittivina.

Suosittelen lukemaan, ilman muuta.

Seuraavaksi toivon saavani luettavakseni Tiina Raevaaran novellikokoelman En tunne sinua vierelläni, jonka ostin joululahjaksi vähän oma lehmä ojassa. Tarjoan vastalainaksi omaa Totta-kirjaani, Harjukaupungin salakäytävät siellä onkin jo luettavana.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Uuvuttavaa rentoutumista

Viikonloppu on takanapäin. Sinkkunaiset saivat kuin saivatkin kuohuviinipullon auki. Minä asetin pullon lantiotani vasten tukevasti 45 asteen kulmaan (olen jostain oppinut, että tuossa kulmassa juoma ei tulvi pullosta ulos ja se tosiaan toimii) ja pyysin ystävätärtä pyörittelemään korkin auki. Olimme riehakkaina onnistumisesta. Tosin, koska olimme jo juoneet punaviinipullollisen ruoan kera kahden, emme enää uskaltaneet juoda kuin lasilliset kuohuviiniä, joten edessä oli uusi ongelma: saako poreet pullossa jotenkin säilytettyä. Ystävätär kertoi, että hän oli menestyksekkäästi pelastanut viinin aikaisemmin kietomalla pullon päälle ja kaulan ympärille tiukasti foliota. Sitä siis kokeiltiin. Ja lauantaina totesimme ilahtuneina kuohujuomamme pirskahtelevan hyvissä voimin. Ystävätär tunnusti, että hän ostaa viininsäkin nykyisin kierrekorkkisina - oli nimittäin käynyt niin, ettei hän ollut saanut pulloa avattua, joskus korkkien vetämiseen pullosta tarvitaan enemmän voimaa, kuin tarjolla on. Onneksi nykyisin on saatavana viinipullon avaajia, jotka ovat takuuvarmoja, niin ettei parisuhteeseen tarvitse rynnätä pelkkien vankkojen käsivarsien vuoksi.

Niin me siis valmistimme yhdessä hyvää ruokaa, nautimme jälkiruoaksi tummaa suklaata ja punaviiniä ja saunoimme. Ystävättären koti Vantaalla on uskomattoman tilava ja kodikas, kunnon vanhan ajan jykevässä kivitalossa, joka pitää asumisen äänet visusti ominaan. Kävimme ulkona ja saimme runsaasti huomiota osaksemme, joskaan nyt ei ihan sitä elämämme miestä löytynyt. Mutta täytyy myöntää, että yhdessä etsiminen oli ainakin hauskaa. Oli ihana herätä kieltämättä hieman nuutuneeseen sunnuntaiaamuun ja löytää aamiaispöydästä lämmintä ruis-tonnikala-piirakkaa ja fetasalaattia.

Menomatkalla kirjoittelinkin novellinalkua ja kun luin siitä ystävättärelle pienen näytteen sain häneltä melko hervottoman vastaanoton. Hän innosti minua kovasti, mutta vielä ei kannata repiä ihokastaan sen vuoksi, että on kirjoittanut raakatekstinä neljäsosan yhdestä novellista. Mutta alku se on sekin. Hauskinta oli, että aluksi minulla oli vain aavistus siitä, mitä kirjoittaisin, mutta kun laskin kynän paperille, lähti se lentämään aivan itsekseen. Paluumatkalla bussi oli kuitenkin niin täynnä, että käytin aikani musiikin kuunteluun ja nuokkumiseen. Keskustelin bussissa kirjoittamastani hauskasta ideasta ja ihan hämmennyin kun Rooibos kertoi kuulleensa bussissa keskutelun, jonka liitti novelliinsa - toivottavasti ei sentään meidän keskusteluamme.

Eikä tässä vielä kaikki: poissa ollessani olin voittanut Lumikon rock-äänestys arvonnassa itselleni oman kokoelma-CD:n, joka tässä pikapuoliin pompsahtaa postilaatikkooni. Sen kunniaksi aion nyt keitellä itselleni kupposen kuumaa kaakaota. Huomenna on pyykinpesupäivä.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Loppiaislöpinät

Niin lähti kuusi, ja joulukoristeet pakattiin takaisin pahvilaatikoihin. Pakatessani löysin koristeita, jotka olin unohtanut hankkineeni ja siksi myös unohtanut laittaa esille: puhelin itselleni lohduksi, että "noh, ensi vuonna sitten". Minusta on tullut yksineläjänä tällainen höperehtävä mummeli, joka juttelee itselleen. Vai juttelevatkohan kaikki yksineläjät. Eritoten tuollaisissa yllättävissä tilanteissa tulee ajatuksiaan puhuttua ääneen.

Huomenna hyppään bussiin ja suuntaan pääkaupunkiseudulle. Ystävätär on kutsunut minut kotiinsa jo aikaisemmin, mutta silloin reissun pilasi flunssa. Jo heti sairastuttuani sovimme tapaamisen uudelleen, päätimme sijoittaa sen tammikuun alkuun, jolloin kumpikin meistä teki vuosi sitten päätöksen eroamisesta. Nyt siis meillä on eräänlaiset sinkkuuden tuplavuosipäivät. Kieroa, totesi ystävätär tästä, mutta kaikkea voi aina juhlistaa. Jäin vain itse miettimään, onko tämänkaltaista 1-vuotispäivää soveliasta juhlistaa oikein kuohuviinin kera, mutta miksipä ei. Jos me kaksi naisihmistä vain onnistumme saamaan sen pullon auki. Ja toivottavaa on myös, ettei pullo bussin heilahduksista suivaantuneena päätä itse poksauttaa korkkiaan kesken matkan. Ei kai sellaista sentään voi tapahtua - edes minulle.

Farkut on nyt kuitenkin sadannen kerran paikattu (kohta minulla on jalassani eräänlaisen farkkujen rekonstruktio, joka koostuu pelkistä paikoista, mutta kun vanhat, kuluneet farkut nyt vain ovat niin miellyttävät...) ja tavaratkin melkein, joten eiköhän tästä matkaan päästä. Musiikit on ladattu kännykkään ja kaiken lisäksi minulla on nyt uusi ja hieno kirjoitusvihko mukanani. Sen otan mukaan Rooiboksen innoittamana, hän kertoi kirjoittavansa raakatekstiä kahvilassa ja minä ajattelin, että mikäpä etten voisi bussissa harjoitella samaa. Pieniä kirjoitusideanpoikasia on alkanut päässäni pyöriä, ja koska olen saanut kannustusta kirjoittamiseen, niin miksipä ei. Olen ollut kovin kriittinen itseäni kohtaan, mutta toisaalta, mitäpä voisin hävitä. Sen, ettei kirjoituksiani koskaan julkaistaisi? Paljon mahdollista, mutta toisaalta, olenpahan sitten ainakin yrittänyt. Etten jättänyt koko asiaa pelokkuuksissani tekemättä epäonnistumisen pelossa. Katsotaan, jos nyt olisi vaikka sen aika. Ehkä, ei sitä voi koskaan tietää...

Hauskaa viikonloppua kaikille!

torstai 6. tammikuuta 2011

Päivä, joka sisälsi kaiken

Voi hitsin hitsi.

Tänään menin ystävättären kanssa kahvilaan. Tarkoitus oli vain juoda kaksi kaakaota, mutta kahvila oli toista mieltä. Vakitarjoilujen lisäksi (joihin olemme kehittäneet jonkinlaisen - huom. jonkinlaisen - vastustuskyvyn) vitriiniin oli ilmaantunut pulskia laskiaispullia ja hieman Pisan tornia muistuttavia hillosilmäänsä vilkuttavia runebergin torttuja. Kun silmät kuivina tuijotimme uutta tarjontaa, sanoi nuori nainen tiskin takaa katse tiiviisti runebergin tortuissa: "ne on kostutettu oikealla rommilla". Niin me sitten kiikutimme pöytäämme kahta kaakaota ("laitetaanko kermavaahtoa?" "Joo, kiitos") ja kahta kaltevaa hillotornia.

Kun asettelimme astioitamme takaisin tarjottimelle, huomasi ystävätär symmetrian lautasten välillä, ruokailuvälineet oli aseteltu lautasilleen tismallen samoin tarjottimen vastakkaisille reunoille. Niinpä asettelin lasinikin tarjottimelle siten, että pelikorttimainen peilikuvamaisuus täydentyi.

Ystävättärellänikin sattui olemaan päässään persoonallinen hattu, joten sain kahvilassa hymyn tuntemattomalta vanhemmalta naiselta. Hymyilin hänelle takaisin, kaupungeissa on harvoin mitään kontaktia tuntemattomien ihmisten välillä. Kaavan rikkoutuminen ilahduttaa.

Päivääni on sisältynyt kaikenlaista: iloista odotusta, pettymystä, suuria tunteita, häpeää ja lopulta naurua. Niin kirjava päivä, että voi olla vain hyvillään siitä, etteivät kaikki päivät ole aivan tällaisia. Ja toisaalta, näitäkin päiviä on oltava, sillä nekin vievät eteenpäin, jotakin kohti.

Huomenna on aika riisua joulukuusi. Voin jo kuvitella, miten se varistaa neulasensa mielenosoituksellisesti sille polulle, jota pitkin se ulos kuljetetaan. Mutta kaunis se on vieläkin tuossa valoissaan. Tuon minä ensi vuonnakin uuden tuoksuvan ja varisevan puun sisätiloihin. Mutta ennen sitä ehtii tapahtua vaikka mitä.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Viisauksia

Raollaan olleesta makuuhuoneen ovesta sisään pujahtaneille kissoille sanottua:

"Älkää sit yrjötkö sinne sänkyyn,
siit seuraa ankara sanktio"

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

En saanut kimppua, mutta...

Eilen juhlittiin häitä. Vieraita oli hurja määrä: joukko täytti kokonaisen kirkon. Oli hämmentävää todeta ajoissa kirkkoon astuessaan, että lähes kaikki penkkirivit olivat jo täynnä. Sulhasella oli jaloissaan reinot, morsiamella ainot. Pappi antoi murteensa kuulua puheessaan, mieleen jäi hänen sanansa, kun hän pyysi seurakuntaa nousemaan ylös rukouksen merkiksi sanomalla: "noustahan ylähä".

Hääjuhlathan ovat parhaimmillaan rakkauden ylistystä hyvin kauniilla tavalla. Minä hetken jo epäilin itseäni, kaikenlaista turpiinsaamista tunnetasolla on tähän sinkkuvuoteen mahtunut. Kauhukseni jopa herra Kyynisyys on välillä kuiskinut korvaani, ettei kohdalleni enää pitkää parisuhdetta löydy ja jos erehdyn luottamaan ja rakastamaan, tulen pettymään raskaasti.

Mutta sitten näin kirkon käytävällä isän taluttavan tytärtään kohti sulhasta, joka kiitoksena puolisonsa saamisesta kietoi kätensä appiukkonsa ympärille ja jatkoi matkaansa kohti alttaria elämänsä nainen vierellään. Minä suorastaan kuulin, miten Kyynisyys kopsahti voimattomana olaltani lattialle. Olin suorastaan kiitollinen siitä, miten tunsin luomien alla tutun kirvelyn, vieläkin minä jaksoin uskoa heihin ja heidän onnistumiseensa. Myöhemmin hääjuhlassa itkin yhdessä morsiamen kanssa, sillä hän kertoi, mitä hänen isänsä kirkon käytävällä sulhaselle sanoi morsiamen luovuttaessaan, hän lausui kutakuinkin näin: "minä olen vaalinut tätä tyttöä kuin kultaa, vaali sinä häntä kuin timanttia". Hän sanoi myös tietävänsä, että hänestä pidetään huoli kuin timantista, sillä niin hyvin sulhanen on häntä kohdellut.

Samainen uskomattoman kaunis nainen myös lauloi juhlassa sulhaselle kirjoittamansa laulun. En ollut tiennyt, että tämä nainen myös osasi laulaa kuin enkeli, ja siinä koko yleisön edessä hän kertoi laulaen tunteistaan sulhastaan kohtaan, joka valitteli yleisölle, että sattui juuri kappaleen aikaan saamaan roskan silmäänsä. Taisi olla rakkauden roiskeita molemmissakin silmissä ja lensi niitä lavalta kyllä aika monen silmiin kuulijakunnassakin.

Heidän rakkautensa virallistamista oli todella ilo olla todistamassa. Se jotenkin virvoitti itsessänikin uskon kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Ajattelin, että jos olisin itse ollut pitkässä parisuhteessa, käteni olisi kirkossa etsiytynyt miesystäväni käteen. Olisin katsonut hänen silmiinsä ja etsinyt sen, minkä hän olisi nähnyt minun katseessani.

On se vaan niin ihanaa.