lauantai 6. marraskuuta 2010

Pikku julmuri

Nyt aion ilmeisesti kirjoittaa blogiini siitä alueesta, josta aikaisemmin olin ajatellut kokonaan olla kirjoittamatta. Eli miehistä. Tarkemmin sanottuna suhteestani heihin, tai no, tähän yhteen.

Kävi nimittäin niin, että rakastutin hänet itseeni. Tai eihän kukaan ketään itseensä tahallaan rakastuta (ehkäpä siksi, että se on mahdotonta), hän vain sattui rakastumaan minuun. Eihän siinä vielä mitään pahaa ole, mutta kauheaa on se, että minä en rakastunut häneen. Ja se onkin jo pahempi juttu, niin paha, että se ajoi minut kirjoittamaan.

Hän on nimittäin juuri niin ihana suomalainen mies, kuin vain kuvitella saattaa. Hän on huomaavainen ja kohtelias, herrasmiesmäinen ja luotettava. En voi olla parjaamatta itseäni rakastumattomuudestani. Rinnassani muljahtaa, kun muistan, miten hän katsoi minuun, niin kuin olisin jotain täydellisen ihanaa ja kaunista, jotain, mitä hän olisi halunnut helliä ja suojella.

Tietenkin minä pidin hänestä, mutta en yhtään oikealla tavalla. Olisi ollut ihanaa, jos olisin voinut tehdä hänestä onnellisen miehen, mutta en voinut. Minusta tuntuu melkein siltä, että kestän paremmin sen, että tulen itse torjutuksi, kuin sen, että joudun torjumaan toisen ihmisen. Syvä huokaus.

Nyt aikuisena on hyvin pelottavaa etsiä itselleen kumppania, on jotenkin niin tietoinen  (liian tietoinen) siihen liittyvästä vastuusta. On jaksettava olla rehellinen itselleen ja vastapuolelle ja valmistauduttava vastanottamaan - ja tuottamaan - se suru ja tuska, joka väistämättä seuraa siitä, etteivät tunteet kohtaa. Minä kun olen ihminen, joka ei haluaisi satuttaa ketään, päinvastoin, jos voisin, eläisin niin kuin joku Helinä-keiju ja kävisin sipaisemassa pienellä sädehtivällä taikakepukallani onnea ihmisten elämään.

Sitä paitsi minusta ei todellakaan ole mikään häpeä rakastua, vaikka ei vastakaikua saisikaan. Tunne on jalo ja samanaikaisesti kahtaalla syttyessään huikea onnen roihu. Se, ken niin suuren tunteiden osoituksen osalleen saa, tulee sitä asianmukaisella nöyryydellä ja kunnioituksella kohteleman, vaikkei itse vastaavasti tuntisikaan. Käsittämätön on koko mystinen tapahtuma, vähän niin kuin pelaisi kivi, paperi, sakset -peliä ja pelaajien pitäisi onnistuakseen saada tietty kolmen parin ennalta määrätty sarja. Kuka uskaltaa pelata?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti