tiistai 30. marraskuuta 2010

Itseaiheutettu kauhulamaantuma

Tarkoitukseni oli kirjoittaa teille ehkä loistokkain blogikirjoitus tähän mennessä. Sen sijaan päätinkin ryhtyä murehtimaan tehtyjä ja tekemättömiä ja ajauduin kirjoittamiskyvyttömyyden tilaan. Voisivatkohan asiat vaikka järjestyä ihan itsestään?

Jostain syystä, vaikka olen ihan muka aikuinen, en vieläkään tunnu ymmärtävän, mikä on itselleni parhaaksi.

Vaikenen, koska en saata enempää puhua.

Kunpa asiat järjestyisivät. Toivoo. Kovasti.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Viikonlopun pirstaleita

Niin on viikonloppu jälleen vierähtänyt. Tapahtumia siihen sisältyi niin paljon, että en oikein tiedä, mistä aloittaa. Etenen siis kronologisessa järjestyksessä lähtien perjantaista.

Perjantaina juhlimme yrityksemme pikkujouluja. Ensin ruokailimme ravintolassa ja seurasimme sitten teatteria. Näytelmä oli tällä kertaa vakavasta aiheesta ja omaa mielenliikutustani lisäsi se seikka, että vieressäni istui minua reilut parikymmentä vuotta vanhempi rouva, joka usein nosti kätensä poskelleen silkasta järkytyksestä. Monesti päädyin nieleskelemään ja räpyttelemään silmiäni. On ahdistavaa ja surullista nähdä se puoli ihmisyydestä, jossa humaanius häviää ahneuden ja vallanhimon alle. Kun inhimillisyydellä ei ole enää sijaa.

Raikas talvi-ilta hälvensi kuitenkin synkkyyttämme ja päädyimme istumaan iltaa ja purkamaan tuntemuksiamme kuppilaan, joka on irlantilaisen herrasmiehen omistuksessa ja äärimmäisen viihtyisä. Bulmers-siideriä siemaillessamme mainitsin veljelleni, että olin kertonut hänen ostaneen minulle kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta. Hän innostui kertomaan tämän lahjakirjan jännittävän tarinan.

Veli oli nimittäin jo ennalta päättänyt, että juuri kyseinen kirja on minulle joululahjaksi saatava. Lumikon kiilto silmissään hän oli sitten suunnannut kaupunkimme kirjakauppoihin. Kirjaa ei ollut missään. Lopulta hän meni pieneen kirjakauppaan, jonka omistajaan olen sittemmin ystäväni kautta tutustunut. Omistaja oli tietokoneeltaan tarkistanut, että todentotta, kirjakaupasta pitäisi löytyä Lumikkoa yksi kappale. Sekä veli että kauppias etsivät intensiivisesti. Ei fantasia-osastossa. Kirja tuntui kadonneen jäljettömiin. Lopulta veli oli kurkistanut kulman takana olevalle katon rajassa kiertäneelle hyllylle, joka sisälsi kaunokirjallisuutta. Siistissä rivissä mustaselkäisiä kirjoja. Ja joukossa yksi valkoinen. Valkoinen kuin lumikko.

Kaikki meistä lukivat lopulta lahjakirjan, ensin minä, sitten veli ja hänen puolisonsa. Kaikki pitivät siitä kovasti, jopa veljeni kissa, joka päätti maistaa kirjan paperista suojakantta kutakuinkin keskeltä. Kälyni palautti kirjan minulle hiukan nolona ja kertoi paikanneensa suojakannessa olevan kissan näykkäisemän aukon. Kaivoin kirjan vastikään rivistään esille ja hymyilin sen etukannessa olevalle pienelle repeämälle. Kenties kissa loukkaantui siitä, että Jääskeläinen piti kirjassaan koiria keskeisessä asemassa. Onhan kaikille tuttua, että kissat nimenomaan osaavat kulkea tosiasiallisen ja vaihtoehtoisen todellisuuden välillä, vaikka se ihmisille voikin olla mahdotonta. Kissat ovat viisaita ja sulokkaita ja pitävät salaisuutensa. Koirat sen sijaan saattavat pari kaljaa saatuaan puhua sivu suunsa, kaikkihan sen tietävät (kissat ainakin).

Kirjakeskustelumme lomassa sanoin veljelleni lauseen, jonka nauraen lupasin toistaa myös blogissani ja tässä se tulee: "Minä syön sanoja kuin konvehteja, mutta onneksi Jääskeläinen on karkkiautomaatti". Ei se ihan niin hienolta näytä kirjoittettuna, kuin se puheen lomassa kuulosti...

On mukavaa, kun on olemassa veli. Tietenkin ihan veljeisarvona, mutta myös siksi, että hän tuntee minut niin hyvin ja on niin tiedostava kaikilla mahdollisilla tavoilla, kulturaalisesti ja yhteiskunnallisesti, että hän pitää minua kiinni todellisuudessa syöttämälle minulle täkyjä kaikenlaisiin uteliaisuutta herättäviin suuntiin. Ylellistä, että kaikkea ei tarvitse selvittää itse. Lisäksi meillä on yhteinen tuttava, joka osaa lisäksi toimittaa meille kaikenlaisia lisäkimmokkeita ja me myös vuorostaan hänelle. Oikeastaan taidamme vuotaa huomioitamme ja tärppejämme moniin suuntiin, silloin kaikki kiinnostava pysyy hienolla tavalla liikkeessä.

No, siirtykäämme lauantaihin. Minut oli kutsuttu naapurikaupunkiin ystävän lapsuudenystävän (kyllä, hieman monimutkainen kuvio) järjestämiin juhliin. En tiennyt tarkkaan, mihin olin menossa, millainen seurue paikan päällä odottaisi ja mitä tekisimme. Lisäksi olin jokseenkin nuutunut edellisen illan juhlimisesta. Odotin kuitenkin innokkaana, mitä uutta tällainen tapa viettää iltaa voisi tuoda muassaan.

Paikan päällä meren rannassa ihastelimme pimeissä vesissä lipuvia ylväitä valkeita norjakaulaisia lintuja, saunoimme, nauroimme ja lauloimme. Puhumattakaan ylenpalttisen herkullisesta tarjoilusta, jonka emäntämme oli meille järjestänyt. Ystävätär jaksoi myös ilokseni hieroa moneen otteeseen niskaani, joka oli kiukuissaan jännittynyt koppuraksi, mutta antoi periksi kosketuksen alla. Yöllä vielä tarkistimme kaupungin huvielämän, joka sai seurueen jakaantumaan ryhmiksi. Vielä se liikkui tahdissa, tämäkin tomumaja.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Pakopaikka

Hirveä myrskypäivä tänään, kävin apteekissa ja pidin pipostani kiinni, ettei se olisi lennähtänyt tiehensä. Hiukset lepattivat tuulessa ja liimautuivat kasvoihin. Olin varmasti melkoinen näky, kun lennähdin apteekinovesta sisään. Lisäksi suuni oli niin kohmeessa, että kun farmaseutti kysyi nimeäni, jouduin toistamaan sen kaksi kertaa, ensimmäinen yritys oli jokseenkin epäselvä. Myös työpaikalla oli sisätiloissakin niin kylmää, että jouduin juomaan jatkuvasti rooibosta ja teetä pitääkseni itseni toimintakykyisenä. Eräs taukotilaan tupsahtanut mies kyllä totesi: "Kyllä tämä aina sadeilman päihittää", johon vastasin "Kyllä minä myrskyisen sään ulkona kestän, mutta kun täällä on sisälläkin kylmä". "Niin niin", tähdensi mies, "Minä tarkoitinkin, että jos täällä sisällä sataisi". En voinut olla nauramatta hänen oivallukselleen ja myönsin, on tosiaan parempi, että sisällä on kylmä kuin että siellä sataisi. Aina on pilvissä hopeareunus, kun sitä oikein kaivaa.

Risto Isomäki on kuulemma kirjoittanut, että ennen ilmaston lämpenenmistä tulee pohjoismaihin pienoisjääkausi. Isomäki on pelottava mies. Sarasvatin hiekan luettuani olin aivan kauhuissani kaikista maailmanlopun enteistä. Niitä sitten jää miettimään itsekseen - semminkin kun tietää, että maapallon koko historian planeettana huomioiden, on hyvin lyhyt se aika, jolloin se on käyttäytynyt säyseästi. Jaksa uskoa meihin, Gaia.

Jos kylmyydestä tuli mieleen Isomäki, niin tuskaisuudesta tuli mieleen eilinen V-sarjan jakso. Siinä miestä kidutettiin äärimmäisen etovilla keinohyönteisillä. Tuonkaltainen väkivalta on inhaa katseltavaa, pieni määrä verta silmän sisänurkassa, josta kudoksiin kaivautuva pikkukiduttaja pujahti sisään, sädehtivä purnukka jossa noita tuskan tuottajia oli lukuisia lisää, tuskasta huutava miespolo. Mieleni teki vaihtaa kanavaa, paeta johonkin säyseämpään asiaohjelmaan. Ilmeisesti minulla on liian vilkkaat peilisolut, mukaudun näkemiini tunnetiloihin melkoisella nopeudella ja intensiteetillä.

Kun tänään oikein palelsi, minä sukelsin kesämuistoon. Kipusin auringon kuumentamille rantakallioille, jotka meri on piessyt sileiksi. Kuuntelin aaltojen liikettä ja lokkien kirkunaa, tunsin pärskeiden tuoksun. Painoin kämmenet kuumaan kallioon, annoin lämmön virrata itseeni. Etsin katseellani kiven pinnasta halkeaman ja seurasin sitä. Halkeaman vieressä puuhaili muurahainen, katselin sen tarmokasta menoa kallion jäkälä- ja sammaltäplien poikki. Piknik-kori vieressäni on täynnä herkkuja: täytettyjä patonkeja, salaattia, mansikoita, vanijavaahtoa...

Ensi kesänä minä menen sinne taas. Lähdetkö mukaan?

tiistai 23. marraskuuta 2010

Puutalon tehoton seireeni

Talvi on pelottava vuodenaika. En ole koskaan aiemmin mieltänyt vuodenaikoja akselilla pelottava/ei pelottava. Nyt tulee mieleeni aika, jolloin olin lapsi ja istuin Ford Anglian turvavyöttömällä takapenkillä. Katselin sieltä ohi kiitävää pimeää metsämaisemaa ja toivoin, ettei auto sellaisella katuvalottomalla uhkaavalla taipaleella menisi rikki. Ei auttanut edes se, että maailman turvallisimmat vanhemmat istuivat etupenkeillä, sillä metsä oli julma ja nälkäinen. Ja sellainen on nyt tämä tuleva talvi.

Ihmisseuran kaipuuni tuntuu kasvavan päivä päivältä. Sen vuoksi olen paaluttanut joka ainoan viikonlopun täyteen ajanvietettä ystävien seurassa aina jouluun saakka, tai käytännössä vuoden loppuun, sillä joulu ja uusi vuosi ajoittuvat viikonlopuiksi. Tällä hetkellä en todellakaan kaipaa mitään usean päivän yksinolohetkiä, ja onneksi ympärillä on niin paljon ihania ihmisiä, ettei minun sellaisia tarvitse viettää, ellen halua.

Toistuvasti yllätän itseni miettimässä sitä, miltä tuntuisi lojua sunnuntaiaamuisin vuoteessa toisen kylkeen painautuneena, tuntea unisen miehen tuoksu, puhua ja nauraa yhdessä. Kuinka henkeäsalpaavaa olisi, kun mies upottaisi kätensä hiuksiini ja kuiskisi kauniita sanoja, painaisi huulensa niskan kuoppaan... Kohta minun on pystytettävä varoituskyltit postipojallekin, sillä pelkään, että seuraava ihana mies, joka kotioveani lähestyy, tulee syödyksi elävältä, niin että jäljelle jäävät vain pelkät kuoret. Hellästi, aistikkaasti ja mahdollisimman elegantisti tyhjennetyt sellaiset, jos sitä voidaan pitää lieventävänä asianhaarana.

Kaiken tämän keskellä elelen kieltämättä hyvinkin mukavaa arkeani päivästä toiseen. Valvon liian myöhään, jos satun innostumaan (ja usein niin käy) kirjoittelusta tai lukemisesta, mistä tahansa. Katselen juuri niitä TV-ohjelmia, joita haluan seurata (True Blood takaisin) ja säännöllinen liikuntakin on helppo järjestää. Työkin rytmittää arkea mukavasti ja uusia suunnitelmiakin on tulevaisuuden varalle, eihän sitä koskaan tiedä, miksi haluaa isona ryhtyä. Koti on kaunis ja viihtyisä, täällä sielu lepää. Puhumattakaan siitä, että blogin kirjoittaminen on oikeastaan hyvin viihteellistä ja antoisaa, varsinkin nyt, kun jotkut rohkeat ovat ryhtyneet käymään kanssani vuoropuhelua.

Vaan ei auta viivyttely: kissanhiekkalaatikon tyhjennys kutsuu.

"Kun puluparvi paskantaa 
niin jonkunhan se täytyy 
jäljet pyyhkiä
kas sellaista on elämä"

Miljoonasade : 506 Ikkunaa

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Reissuraportti

Viikonloppu oli kerrassaan huikea. Junassa, vähän ennen Hämeenlinnaa tajusin, etten ollut millään tapaa valmistautunut siirtymään juna-asemalta hotellille. Onneksi matkapuhelimessani on kartat, ja ensimmäisen kerran tulin kokeilleeksi kävelyopastusta määränpäähän. Suurta seikkailua oli seurata punaista nuolta puhelimen näytöllä.

Oi, mitäpä oikein kertoisin, sormet sotkeentuvat sanojen tulvasta. Ensin hotellihuoneessa höpötimme tärkeimmät kuulumiset ja teimme strategiasuunnitelman, johon päällimmäisenä kuului, etteivät herkut ainakaan saa loppua. Joten kauppaan (juustoja, rypäleitä, keksejä, suklaata, lakuja) ja Alkoon. Jälleen pääsi kännykän internet-selain jaloon käyttöön, kun sen avulla selvitimme reitin lähimpään alkoholimyymälään vieraassa kaupungissa. Matkalla lauleskelimme kadulla duettoja: yhteisestä sopimuksesta päätimme kuitenkin, että laulaminen on viisainta lopettaa pitkäripaisen sisäänmenoportilla, jotta meille suostutaan ylipäänsä myymään mitään. Pelko oli turha, sillä iloluontoinen myyjä tervehti meitä sisään astuessamme ja lisäsipä perään vielä "Tervetuloa!". Päädyimme ostamaan kahvilikööriä ja punaviinipullon (joka sitten matkusti repussani kotiin, sillä tulimme yliarvioineeksi sekä syömis- että juomisresurssimme - kuten aina).

Piparkakkutalossa nautimme lammasta ja lohta (minä jälkimmäistä, nam) ja sieltä saman tien kipitimme vauhdilla Verkatehtaalle seuraamaan Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö -näytelmää. Istuimme ensimmäisessä rivissä aivan näyttämön vieressä. Se sai erilaiset painiheitot näyttäytymään hurjassa valossa, silmät seljällään vilkuilimme toisiamme, kun miehet pamahtivat lavan pintaan: on se hurjaa! Näytelmän dialogi oli juuri niin hervotonta, kuin Heikki Salolta odottaa saattoi, naurun kyyneliä oli molempien silmistään pyyhittävä. Enkä minä tietenkään olisi minä, ellen olisi kerran oikeasti liikuttunutkin: kun eteerinen valkeahelmainen tuulenvire nappasi vaimon kirjeen sotilaan käsistä ja tämä nousi kohtalokkain seurauksin sitä juoksuhaudasta sieppaamaan, jouduin nieleskelemään tyhjää. Suosittelen näytelmää ikään ja sukupuoleen katsomatta kaikille mitä lämpimimmin - hienoa tanssia ja musiikkia sisältävä hauska ja humaani näytelmä.

Mainittakoon vielä, että näytelmän lopuksi, yleisön taputtaessa, ilmeisesti avustajajoukkoihin lukeutuva näyttelijä/painija kiitteli ja kumarteli suoraan edessäni, kun katseeni eksyi hänen omaansa, ja hän sanoi hän minulle ääneen: "Kiitos". Se olikin merkittävin kontaktini miespuoliseen henkilöön koko reissun aikana, mutta oli hänen salskeutensa sentään painitrikoissa!

Illanviettopaikkojen suhteen turvauduin paikallisen ystäväni apuun ja saimmekin häneltä pari vinkkiä. Lisäksi päädyimme pariin mukavaan kuppilaan, mutta jostain syystä minibaariin tungetut juustot alkoivat jo melko varhain kutsua meitä puoleensa. Vetäydyimme siis hyvässä järjestyksessä huoneeseemme parantamaan maailmaa keksien ja juustojen pariin ja nautimme jaffaa päälle. Tämä mahdollisti (jotenkuten) aamu-unisen olemukseni raahautumisen hotellin aamusaunaan, jossa saimme ylellisesti makoilla lauteilla kaksin pitkittäin ja puhua kaiken sen, mikä vielä mahdollisesti oli sanomatta jäänyt. Ja päälle vielä hotelliaamiainen, ihanaa ylellisyyttä...

Nyt siis näillä voimin on sitten suunnistettava jälleen uuteen viikkoon. Talveen tottumiseen menee selvästi vielä aikaa, tuulinen pakkasilma näykki nälkäisenä pohkeita ja poskipäitä ja liukkaus oli viedä jalat alta: hätäinen melkein-liukastumiseni sai ystävättäreni säikähdyksestä kiroamaan kuin merimies. Helpotusta ei ole näköjään luvassa, pakkanen kiristyy kaksinumeroisiin lukuihin ensi viikolla. Valmistautukaamme.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Valmistautumista (lappusateeseen)

Minä olen asetellut pöytää somistavien kivituikkujen vierelle läjiä alusvaatteita, sukkia, kännykän laturin ja aikakauslehden. Ne odottavat pakkaamista: kaiken pitäisi olla tänään valmista, sillä huomenna menen aamujunaan, ja koska olen onnettoman aamu-uninen ja herättyäni muutoinkin melkoinen zombie, kannattaa tehdä kaikki tänä iltana, kun vielä pystyy. Minä olen kyllä hyvä matkustamaan kevyesti, ällistytän ihmisiä pienellä tavaramäärällä, joka kuitenkin tuntuu sisältävän kaiken tarpeellisen. Tästä huolimatta usein silti reppuun eksyy jotain sellaista, mitä en matkan aikana laisinkaan tarvitse.

Satuin tänään lukemaan mitä ilmeisimmin miehen kirjoittaman negatiivisen kommentin Harjukaupungin salakäytävät -kirjasta eräältä keskustelupalstalta. Onnistuin kiukustumaan tekstistä niin, että muutos olisi varmasti ollut havaittavissa kaikenmaailman geiger- ja verenpainemittareilla, joita ei onneksi ollut minuun kytketty tahikka suunnattu. Miten voi ollakaan, että ihmiset voivat suhtautua elämään niin mielikuvituksettomasti, näkemyksettömästi ja laput silmillään?

Omaksi hilpeydenaiheekseni huomasin ajattelevani: "Tuollaista miestä minä en ainakaan ikinä halua miesystäväkseni. Se olisi juuri sellainen turhantarkka huumorintajuton, takakireä nipottaja, jonka mielestä kaikkinaiset tavallisuudesta poikkeavat ajatukset ja teot olisi syytä karsia. Naista ymmärtämätön, ahdistava tylsimys."

No, onneksi hänen kaltaisiaan miehiä ei ole oven takana jonoksi asti. Ei oikeastaan minkäänlaisia miehiä - eikä edes lukkeja. Olen nimittäin asunut vuokrarivitalossa, jonka oven takana lukit laumoittain jonottivat syksyisin sisäänpääsyä pitkät koivet joko kiihtymyksestä tai vilusta väristen. Valitettavasti eräs niistä pääsikin sisään, ja ohuenohuiden kävelinten suloiseen kutitteluun käsivarrellani heräsin eräänä aamuna. En ole järjettömän hämähäkkikammoinen, mutta olen melko ehdottomasti sitä mieltä, että lukit pitäkööt pitkät koipensa ihan siellä omalla puolellaan, eivätkä hipeltämässä pitkin paljasta ihoani.

Ehkä pitäisi asettaa Harjukaupungin salakäytävät pääsykoekirjaksi miehelle, joka haluaa ryhtyä suhteeseen kanssani. Tai sujauttaa kirjan kirjastoversioiden väliin lappusia, joissa lukee: "Jos olet mies ja pidit tästä kirjasta, ota  yhteys Karenina Unskaan". Mutta jos kaikki kirjaan ihastuneet sinkkunaiset laittaisivat oman lappunsa, voisi syntyä melkoinen lappusade, kun kirjan nappaisi hyllystä kätensä. Olisi Suomisen sateenvarjoille töitä.

Mutta jos tämä nainen nyt korjaisi luunsa sohvalta vaatekaapin suuntaan ja viilaisi reppunsa sisällön huippukuntoon viikonlopun rientoja silmälläpitäen. Sanomattakin lienee selvää, että lauantain kestävän blogihiljaisuuden jälkeen on sunnuntaina vuorossa säästelemätön avautuminen viikonlopun tapahtumista, kuten tapanani on... No, lupaan kertoa edes jotakin.

Mutta hei: onneksi minun blogiani ei lue yksikään tylsä tyyppi!

torstai 18. marraskuuta 2010

Varkain punainen

Tänään näin, miten vakiokahvilaani pystytettiin joulukuusi. Siitä irtosi pari keino-oksaa pystyttäjänsä käsiin, ja irto-oksat käsissään seisova tyrmistyneen ja hämillisen oloinen pullea vanhempi mies sai minut purskahtamaan nauruun.

Tällainen alkutalvi on jotenkin näiverryttävää aikaa. Kylmyys kalvaa nurkissa, yläkerran pikkuikkunan vieressä lattia tuntuu jääkylmältä. Tekisi mieli vain istua sohvalla viltin alla ja juoda kaakaota tai rooibosta. Olla oikeastaan ajattelematta yhtään mitään.

Minä en kyllä osaa olla ajattelematta yhtään mitään. Se on hyvin vaikeaa. Eritoten, jos joku vaikka sanoisi, että ei missään nimessä saa ajatella sanaa "punainen". En varmaan voisi olla ajattelematta jatkuvasti kaikkea, mikä on punaista. Vaikka yrittäisin ajatella kaikkea muuta, safari, norsu, kirahvi, krokotiili, raatelu, veri, punainen. Jokaisessa asiassa se olisi hyvin nopeasti edessä, punaisuus. Ei missään muussa tilanteessa, mutta kiellettynä ajatuksena kyllä.

Syksystäkö lie johtuvaa, mutta olen kokenut jonkinlaista irtonaisuuden tunnetta, joka estää toimimasta kovin rationaalisesti ja tehokkaasti (ehkä vain olen epärationaalinen ja tehoton henkilö, mutta sitä en myönnä). Tunteesta huolimatta olen ottanut sarventyngistäni jykevän otteen ja koettanut saada asioita hoitumaan siten, etten joutuisi pulaan.

Nythän on siis niin, että tulevana viikonloppuna matkaan Hämeeseen viettämään teatteri- ja rentoutumisretkeä ystävän kanssa. Tähän olen koettanut viisaasti jopa varautua mm. vaatteita pesemällä ja junaliput hankkimalla. Eilen neloskanavan salskea säämies kertoi vielä kaiken kukkuraksi, että luvassa on paitsi lunta, myös rapsakka, vähintään seitsemän asteen pakkanen, mikä tarkoittaa sitä, että ohuempi ja kauniimpi villakangastalvitakki on hyllytettävä ja tilalle on otettava tylsä toppatakki, joka kuitenkin pitää naisen lämpimänä. Sillä onhan nyt oltava niin, ettei naisellinen, mutta kylmä nainen voi ketään viehättää...

Naapurista on ehkä haettava lainaksi jokin kirja. Olen omassa hyllyssäni olevat kirjat jo kaikki lukenut, mutta naapuriapu toimii onneksi tässä suhteessa moitteettomasti. Viimeksi lainareissuni seurauksena ajauduin lukemaan kaikki Mma Ramotswesta kertovat kirjat, niiden kiireetön ja leppoisa ilmapiiri nielaisi minut aivan kuorineen päivineen ja tunsin suurta sympatiaa tuota viisasta ja lempeää perinteisen ruumiinrakenteen omaavaa naista kohtaan. Olkoonkin, että hänet oli luonut mies. Joskus on ihmeteltävä, miten hyvin mies voi päästä naisen ajatuksiin, mutta toisaalta, olen varma, että sama mies on suututtanut oman vaimonsa satoja kertoja siksi, ettei ole ymmärtänyt tämän tarkoitusperiä.

On myös totta, että minun on helpompi ymmärtää itseni kanssa samankaltaisesti ajattelevia miehiä kuin naisia, joilla on hyvin erilaiset elämänarvot kuin itselläni. En suoranaisesti osaa allekirjoittaa miesten ja naisten vastakkainasettelua, sillä on aina yksilöitä, jotka rikkovat rajoja. Eikö silti ole totta, että jos saisitte lapsen, eikä teille kerrottaisi, kumpaa sukupuolta lapsi on, olisi merkillistä kasvattaa hänestä ikään kuin molempia, tyttöä ja poikaa, varmuuden vuoksi? Ja jos tässä onnistuisi, millainenkohan identiteetti lapsella lopulta olisi?

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Norjalais-elokuvallinen sanaleikki

 Katselin TV:stä norjalaista elokuvaa. Muistin lukeneeni Rooiboksen blogista leikistä (tai harjoituksesta), jossa kerätään kymmenen verbiä ja kymmenen asiaa ja yhdistetään ne sitten lauseiksi. Keräsin siis elokuvasta ensin verbejä asioista, joita näin ihmisten tekevän, sitten esineistä, joita ruudulla näkyi. Yhdistin ne sitten pareiksi järjestyksessä ja muodostin siitä tarinan. Alla siis ensin sanat, sitten tarina (josta tuli vähän ärhäkkä ottaen huomioon, että elokuva oli komedia). Olipa muuten hauskaa!

leikkiä  --  kynttilä
huitoa  --  viinirypäle
hymyillä  --  valaisin
kävellä  --  verhot
pistää  --  kala
nyökytellä  --  liekki
auttaa  --  kirja
ruokailla  --  suola
niellä  --  peruna
sivellä  --  polkupyörä

On vaarallista leikkiä tulella, kuten lapsena, kun sormea piti kuljettaa mahdollisimman hitaasti kynttilän liekin läpi sitä kuitenkaan polttamatta. Nyt sormeni oli kuitenkin pahasti palanut, eikä kipuun enää auttanut edes koko käden huitominen ilmassa - sievästi astiaansa asetetut viinirypäleetkin tuntuivat alleviivaavan epäonnistumistani. Yritin hymyillä, vaikka keittiön yhdessä kirpparilta ostettu valaisin paljasti totuuden lasisen katseeni takana. Tunteita paetakseni kävelin konemaisesti verhojen luo ja katsoin marraskuista, tyhjää, loskan peittämää katua. Todellisuudessa halusin pistää veitseni kerta kerran jälkeen lautasella lepäävän, huolella valmistamani kalan läpi.

Timo nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisen näköisenä, lepattava liekki heitti tanssivia varjoja hänen kasvoilleen. Hän sanoi kuulleensa Ainolta (Aino painukoon helvettiin), että jokin uusi kirja voisi auttaa ymmärtämään, miksi ero oli välttämätön. Ruokailemme hiljaisuuden vallitessa, äänettä lisäilemme vuorollamme suolaa avoimiin haavoihin. Perunoiden pureskeleminen ja nieleminen on molemmille vaikeaa, vaikka olen valellut ne luomukermalla, Timo kun on niin tarkka... vai pitäisikö jo sanoa, oli niin tarkka, raaka-aineiden suhteen. Kun hän lähtee luotani viimeistä kertaa, kiinnittyy koko huomioni pelkästään siihen, miten hän sivelee polkupyöränsä satulaa kuin se olisi nainen.
***
Tekisi mieli lisätä, että tarinan henkilöille käy lopulta ihan hyvin, kun tarina jäi noin ikävästi kesken, kun sanaparit loppuivat. Mutta ei sitä koskaan tiedä, miten heidän käy, elämä on niin arvaamatonta.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Postaus pehmeydelle

Tämä on kirjoitus, jonka inspiraationa oli Susan kommentti ihmisen pehmeyden säilyttämisestä sekä siitä, mitä edesmennyt Tommy Tabermann sanoi runossaan (jota eduskunnan muistotilaisuudessakin muistaakseni siteerattiin).

Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!

Eritoten haasteellista tällainen kovettumisen välttäminen on miehille, joita kohtaan odotukset tietynlaiselle paksunahkaisuudelle ovat huomattavasti suuremmat kuin naisille.

Tommy Tabermann oli kaikella tapaa sellainen ihminen, jonka mielikuvasta ei voinut olla pitämättä. Tämä on muotoiltava näin, sillä henkilökohtaisesti en häntä tuntenut. Tunsin sen miehen, joka antoi lausuntoja poliitikkona, runoilijana ja Uutisvuodon hauskuuttajana. Hänessä yhdistyivät sellaiset ominaisuudet, jotka ovat miehessä arvostettettavia (jopa rakastettavia): kunnioitus ihmisen tunteita ja herkkyyttä kohtaan, äly ja hersyvä huumorintaju sekä tietynlainen vallaton poikamaisuus, aikuisuuden välttäminen - näkyihän se jo hänen hiuspehkostaan.

Olen joskus tuntenut suoranaista suuttumusta siitä, että ihmiset ovat noudattaneet jotain kirjoittamattomia arjen sääntöjä silloinkin, kun niistä poikkeamisesta olisi tullut paljon enemmän iloa kaikille osapuolille. Joskus ei ole pakko nukkua, voi valvoa niin kauan kuin jaksaa ja nauttia toisen ihmisen läsnäolosta juuri silloin, jos siltä tuntuu. Ei elämä riistäydy kokonaan käsistä, jos joskus antaa mielijohteilleen vallan. Kokeilkaa vaikka, saatatte pitää siitä.

Tässä vielä Susalle ja muille tunnelmoijille omistettu enkelikasvoisen ja -äänisen John McGregorin biisi, jonka onnekseni löysin Youtubesta sitä äsken CD:ltä kuunneltuani. Toivottavasti tekin pidätte tästä ja teidänkin sydämenne paikalle tulee hetkeksi aurinko.

http://www.youtube.com/watch?v=3sCP6DP9cIw

Piilomerkitykset ja salakiukuttelu

Sohvalla vieressäni nukkuva kissa ynisee unissaan. Minä puolestani olen harmissani, että viikonloppu on loppumaisillaan. Sunnuntait ovat aina olleet jotenkin mälsiä päiviä, alkavan viikon taakka on pahimmillaan, pahempi kuin maanantaisin. Tosin tänään oli poikkeuksellinen päivä, isänpäivä, ja kakku luonnollisesti aina loiventaa monenlaista tuskaa.

Isän kanssa sanaillessa ja oman perheen seurassa kahvitellessa oli suorastaan merkillepantavaa se, miten helposti tuli ymmärretyksi. Jopa hitaasti pudotettu lakoninen kolmisanainen manaus sai koko perheen purskahtamaan nauruun, vaikka viesti oli piilotettu pienenpieneen äänensävyyn. Tuttuus tuo helppoutta.

Kirjoittaminen aiheuttaa aina tuskaa siitä, ettei tulekaan ymmärretyksi oikein. Ajoittain sanat eivät kertakaikkiaan suostu senkaltaiseen yhteistyöhön, joka toisi muassaan kaikenkattavaa yksiselitteisyyttä. Olen kamppaillut tämän ongelman kanssa monesti tätä blogia kirjoittaessani, sillä lukijani ovat tuntemattomia - onneksi muutama urhoollinen on muuttunut näkyväksi. Näiden lukijoiden osoittama ymmärrys on ilahduttavaa.

Parisuhteissakin väärinymmärrys vaanii jokaisessa hengenvedossa. Muistan, miten minulle menneisyydessä tärkeä mies aina kuvitteli, että kiukuttelin hänelle, kun olin vain vaipunut ajatuksiini, enkä siksi heti reagoinut johonkin hänen esittämäänsä kommenttiin. Tosiasiassa en juuri kiukutellut hänelle. Jos kiukuttelin, saatoin kulkea hänen jäljessään, kun hän huomautteli minulle mielestäni vähäpätöisistä asioista, ja irvistellä. Jostain syystä olen hyvin kehittynyt irvistelijä. Laitoin siis silmät kieroon ja työnsin kielellä alahuultani eteenpäin. Näytin keskisormea (irvistys tuli säilyttää samalla). Heiluttelin päätäni sivusunnassa edestakaisin kuin epäkehittyneempi kädellinen ja heiluttelin rentoja raskaita käsiäni edestakaisin. Ja kun puoliso kääntyi, pyyhkäisin ilmeen pois ja totesin aikuismaisesti ymmärtäväni asian täydellisesti. Ilman muuta ottaisin opikseni (lisää irvistyksiä edessä oleville hartioille). Onneksi hän ei koskaan saanut minua kiinni itse teosta! 

Ajauduin viikonloppuna myös keskustelemaan kahden saksalaisen miehen kanssa. He totesivat seurueellemme, että emme olleetkaan tehneet kovin nopeita päätöksiä, johon vastasin, että eiväthän naiset koskaan. Mies vastasi, että minä sen sanoin, eikä hän. Ahaa, totesin, olet oppinut jotain kommunikoinnista naisten kanssa, varomaan sellaisia klassisia ansakysymyksiä kuten: "Do I look fat in this?". Mies vastasi nauraen, että tuohon kysymykseen tulee olla vastaamatta - itselleen ei tule kaivaa yhtään syvempää kuoppaa, kuin missä jo on. Naiset ovat naisia saksassakin.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Heräämisiä

Aamun käsite on muuttunut kohdallani hyvin venyväksi. Niin voi käydä, jos antautuu öisin varomattomasti kuljettelemaan tarinanpätkiä, jotka elävöittävät mielen niin, että nukahtaminen estyy ja herää kuitenkin aamuisin hoitamaan sen asian, jota työksi kutsutaan.

Lisäksi sain kutsun illanviettoon, joka päättyi siten, että jäin viettämään aikaa minulle ennestään tuntemattomien nuorten naisten joukkoon. Ilon hyrinä minuun jäi koko eilisillasta: älykkäitä, kauniita ja riehakkaita tyttöjä, jotka vielä pelastavat maailman, kukin omalla tavallaan. Kunpa he pysyisivät juuri sellaisina kuin he nyt ovat. Yhtä heistä, häntä, jossa eniten näin kaltaisuuttani, varoitin muuttumasta, vaikka joskus pehmeänä pysyminen vaatii enemmän voimia kuin kilpensä kovettaminen. On outoa, miten kaltaisensa on joskus niin helppo tunnistaa.

Tällaisen uuden lauantaipäivän aloittaminen vaatii omanlaisensa tunnelman. Sen saavutin seuraavien teosten myötä:

Nightwish: Sleeping Sun
Johnny Cash: Hurt (kiitos Nine Inch Nailsille alkuperäisestä)
Viikate: Kuu kaakon yllä
Hector: Olen nielaissut kuun
Leonard Cohen: Hallelujah

Toivottavasti sinun päiväsi on tänään hyvä.

torstai 11. marraskuuta 2010

Marraskuu asuttaa kylmää taloa, näytetään sille parrasvaloa

TV:stä tulee Harry Potter -elokuvan mainos. Ja kyllä, olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat ilman lasta tekosyynä. Ja aion mennä katsomaan sen elokuvankin, minulle tulee hyvä olo jo pelkästä ajatuksesta, eskapismia parhaimmillaan. Etukäteen tietää vielä sen, ettei tarvitse ahdistua: joidenkin hyvien, vaativien elokuven jälkeen olo on kuin olisi juuttunut linkousohjelmaan. Elokuvissa ei sitäpaitsi voi itkeä kunnolla, kuten kotona. Joudun aina katsomaan suuren kankaan vasempaan tai oikeaan alanurkkaan ja ajattelemaan sellaisia "la-la-la-la, en ajattele mitään, tekisikö viikonlopun kunniaksi vaikka lohta, en ala itkeä holtittomasti, en edes keskity, tididii..." -ajatuksia. Ihmiset ovat elokuvissa uskomattomia viilipyttyjä!

Mitä kulttuuriin tulee, aion sivistää itseäni myös teatterilla, marraskuun aikana tulee koettua sekä Sofi Oksasen Puhdistus teatteriversiona (kyllä, siellä se on kirjana Potterien kanssa samalla hyllyllä, eikä nahistele yhtään) ja Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö, joka on Heikki Salon käsialaa. Salo on ehdottomia suosikkisanoittajiani, hän osaa kertoa kokonaisen tarinan kolmessa minuutissa. On siis jännittävää nähdä, mitä Heikki Salo ja puolisonsa Sirkku Peltola ovat näyttelijäkaartin kanssa saaneet aikaiseksi, kun aikaa on hivenen enemmän. Uskon vilpittömästi, että voin hienosti samaistua 12-vuotiaan painijapojan elämään.

Parasta tässä kaikessa on luonnollisesti se, että näiden teatterikokemusten yhteydessä pääsee tapaamaan myös ystäviä. Jaettu kokemus on aina parempi kokemus. Etenkin, kun jaettuun kokemukseen liittyy vielä ruoka. Hämeenlinnassa minut on tutustutettu Piparkakkutalo-ravintolaan ja sinne on nytkin tehty pöytävaraus hyvissä ajoin. Minua viehättävät tavattomasti vanhoihin rakennuksiin tehdyt ravintolat tai kahvilat, joissa on hämyisyyttä, kodikkuutta, tunnelmaa ja arvoituksellisuutta, oma tarinansa niilläkin.

Ja jos nyt en tällä kertaa ystävän kanssa lankeaisi mahdottomaan ylensyömiseen, saattaisimme päätyä jopa Hämeenlinnan yöelämään. Ja silloin, ehkä, jos elämä on leikkisällä mielellä, pääsen kainosti ripsieni alta luomaan ujon silmäyksen salskeaan hämäläiseen poikamieheen. Ei sitä koskaan tiedä.

Kohti uutta

Vielä käsi ovenkahvallakin Akaipur epäröi. Mitä, jos kaikki se, mitä hän on kokenut nyt muuttuisi? Vain pieni kädenliike, eikä paluuta enää olisi. Yksinäinen kaappikello raksutti hiljalleen seinustalla, ja lattialla makaava paksunukkainen matto levitti ympärille turpeaa pölyn ja ajan tuoksua. Akaipur veti syvään henkeä, nosti aavistuksen verran leukaansa ja painoi sitten kahvan alas.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Siitäs sai!

Menimme kerran ystävän kanssa Tampereelle viettämään tyttöjen iltaa. Tarkoitus oli ensin syödä hyvin ja mennä sitten oikein kunnolla "paariin". Irrotella, kuten sanotaan. Menimme kreikkalaiseen ravintolaan ja tilasimme ruoat. Tarjoilija oli nuori, ehkä 25-vuotias mies. Hän sanoi meille ruoistamme, että annos on niin tuhti, että yleensä naiset aina puolittavat sen.

Meidän ei tarvinnut ystäväni kanssa edes vaihtaa katseita. Päätös oli syntynyt siinä paikassa, kun mies epäili rajojamme. Mitä julkeutta! Koko annos, molemmille, kiitos.

Luonnollisesti annos oli aivan valtava, juuri kuten tarjoilija ystävällisesti oli yrittänyt sanoakin. Mutta mehän emme peräytyneet. Söimme (yritimme saada sen näyttämään helpolta), ja jotta poika ei pääsisi voiton päälle, tilasimme vielä jälkiruoatkin.

Muistan vieläkin, miten völlysimme ja taapersimme pitkin kauppakeskuksen autioitunutta käytävää myöhäiseksi venyneen ilallisemme jälkeen. Koko iltana emme enää saattaneet nauttia muuta kuin yhden drinkin. Vatsa ei kertakaikkiaan antanut enempää joustoa. Että se siitä irrottelusta.

Mutta siitäs sai sekin tarjoilija. Ettemme muka olisi jaksaneet, pyh. Kyllä häntä nyt varmaan kaduttaa!

maanantai 8. marraskuuta 2010

Unska paljastuu kahdesti

En enää kirjoitakaan blogiani ihan salaa. Melkein salaa vain. Kävi nimittäin niin, että Jääskeläinen viittasi blogissaan kirjoitukseeni ja hänen blogiaan puolestaan seuraa minulle hyvin läheinen pariskunta, joka oli napsauttanut sivulinkkiä ja tunnistanut minut.

Tänä aamuna Herra A sitten väijytti minut sanomalla kevyeen keskustelusävyyn, että Jääskeläinen oli sitten kommentoinut kirjoituksiasi blogissaan. En tiennyt mitä sanoa, mutten voinut kieltääkään. Kerroin, niin kuin totta olikin, etten eilen kotikoneeltani päässyt Jääskeläisen blogiin (hän oli varmaankin uusimassa bloginsa ilmettä juuri silloin) ja olin epätietoinen koko kirjoituksen sisällöstä.

Luin kyseisen postauksen työkoneeni ääressä ja tietenkin kauhukseni tunsin liikutuksen vesien nousevan silmiini. Turvauduin tietenkin lähimpään oljenkorteen, nappasin pöydällä olevan matkapuhelimen käsiini ja esitin siellä olevan jotain hyvin akuuttia, jotta saisin utuisen katseeni painettua alas ja silmäni huomaamatta kuivateltua. Samassa tietokoneen ruudulle syttyi vielä Skype-viesti, samaisen pariskunnan kauniimpi osapuoli kirjoitti: "tunnistin sinut kyllä siitä kuvauksesta".

Niin minäkin.

Kirjailijan on varmasti hyvin kummallista, ja kuten hän itse sanoo, aavemaista, löytää kuvitellun lukijansa yksi todellinen olomuoto. Vähintään yhtä epätodellista oli todeta olevansa kuviteltu lukija. Syntyy kummallinen tuntemus siitä, että Jääskeläinen on kirjoittaessaan katsonut suoraan lävitseni. Tiedättehän, samaan tapaan kuin kotikissat joskus istahtavat täydellisen kauniisti paikalleen, kääntävät suuret tummat ja iättömän viisaat silmänsä omistajaansa kohti ja tuntuvat sanovan: "Minä näen sinut".

Kultaiset kirjeet

Minulla on nuoruusvuosiltani tallessa pari laatikollista kirjeitä. Jotkut niistä ovat hävinneet vuosien varrella, mutta suuri osa on jäänyt myös talteen. Ensimmäiset kirjeeni kirjoitin 8-vuotiaana. Satuin löytämään yhden sellaisen, joka oli jäänyt lähettämättä ja se oli sisällöltään melko liikuttava: pedanttinen luettelo kaikista saamistani joululahjoista, joka suurella käsialalla kirjoitettuna täytti lähes koko kirjeen. Kirjeenvaihtokumppanini oli itseäni kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö, josta myöhemmin tuli äidinkielenopettaja. Tekisi mieleni sanoa, että harrastuksesta olisi ollut hyötyä kielellisessä ilmaisussa, mutta itse en oikein koskaan oppinut laittamaan pilkkuja paikoilleen. Kirjoittamista tosin opin kyllä rakastamaan.

Meillä oli tapana myös alkaa tehdä kaikenlaisia virityksiä siinä, mihin kirjeitä kirjoitimme - muistan joskus kirjoittaneeni kirjeen kassakoneen rullalle. Kirjekuoret alkoivat olla mitä mielikuvituksellisimpia, ne oli tehty Suosikki-lehden sivuista ja kaikesta muusta kuviteltavissa olevasta materiaalista. Ja ne olivat valtavan pitkiä, vaikka elämä oli kaikkea muuta kuin tapahtumarikasta. Siksi kykenen kai vieläkin kertomaan ei-mistään pitkästi ja vivahderikkaasti.

Myöhemmin, teini-iässä, sain ensimmäiseltä poikaystävältäni jopa rakkauskirjeen. Terveisiä vain hänelle, se taitaa nimittäin olla sekä ensimmäinen että viimeinen rakkauskirjeeni, jossa luki sana "rakastan" ainakin sata kertaa. Tosin siinä lienee käytetty copy-paste-tekniikkaa ja toisekseen suhdekin kariutui muutama viikko kirjeen saamisen jälkeen. Mutta epäilemättä lähetyshetkellä rakkautta vielä oli. Olin surun murtama, itkin ainakin kaksi viikkoa.

Aikuisena muutin ulkomaille ja siellä ollessani sain kirjeitä ystäviltäni Suomesta. Se oli aikaa ennen Skypeä, puhelinlinjojen toimintaan saattaminenkin otti siellä aikansa. Sen jälkeen kirjeenvaihto alkoi pikkuhiljaa tyrehtyä ja muuttua sähköposteiksi. Ja sittemmin facebook-viesteiksi. Ja tekstiviesteiksi. Satunnaisiksi postikorteiksi.

Minä oikeastaan ikävöin kirjeitä. Käsinkirjoitettuja, kaksipuolisia, kirjaimista lehteviä pulleita kirjeitä. Oi miten sykähdyttävää olisi saada sellainen.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Pikku julmuri

Nyt aion ilmeisesti kirjoittaa blogiini siitä alueesta, josta aikaisemmin olin ajatellut kokonaan olla kirjoittamatta. Eli miehistä. Tarkemmin sanottuna suhteestani heihin, tai no, tähän yhteen.

Kävi nimittäin niin, että rakastutin hänet itseeni. Tai eihän kukaan ketään itseensä tahallaan rakastuta (ehkäpä siksi, että se on mahdotonta), hän vain sattui rakastumaan minuun. Eihän siinä vielä mitään pahaa ole, mutta kauheaa on se, että minä en rakastunut häneen. Ja se onkin jo pahempi juttu, niin paha, että se ajoi minut kirjoittamaan.

Hän on nimittäin juuri niin ihana suomalainen mies, kuin vain kuvitella saattaa. Hän on huomaavainen ja kohtelias, herrasmiesmäinen ja luotettava. En voi olla parjaamatta itseäni rakastumattomuudestani. Rinnassani muljahtaa, kun muistan, miten hän katsoi minuun, niin kuin olisin jotain täydellisen ihanaa ja kaunista, jotain, mitä hän olisi halunnut helliä ja suojella.

Tietenkin minä pidin hänestä, mutta en yhtään oikealla tavalla. Olisi ollut ihanaa, jos olisin voinut tehdä hänestä onnellisen miehen, mutta en voinut. Minusta tuntuu melkein siltä, että kestän paremmin sen, että tulen itse torjutuksi, kuin sen, että joudun torjumaan toisen ihmisen. Syvä huokaus.

Nyt aikuisena on hyvin pelottavaa etsiä itselleen kumppania, on jotenkin niin tietoinen  (liian tietoinen) siihen liittyvästä vastuusta. On jaksettava olla rehellinen itselleen ja vastapuolelle ja valmistauduttava vastanottamaan - ja tuottamaan - se suru ja tuska, joka väistämättä seuraa siitä, etteivät tunteet kohtaa. Minä kun olen ihminen, joka ei haluaisi satuttaa ketään, päinvastoin, jos voisin, eläisin niin kuin joku Helinä-keiju ja kävisin sipaisemassa pienellä sädehtivällä taikakepukallani onnea ihmisten elämään.

Sitä paitsi minusta ei todellakaan ole mikään häpeä rakastua, vaikka ei vastakaikua saisikaan. Tunne on jalo ja samanaikaisesti kahtaalla syttyessään huikea onnen roihu. Se, ken niin suuren tunteiden osoituksen osalleen saa, tulee sitä asianmukaisella nöyryydellä ja kunnioituksella kohteleman, vaikkei itse vastaavasti tuntisikaan. Käsittämätön on koko mystinen tapahtuma, vähän niin kuin pelaisi kivi, paperi, sakset -peliä ja pelaajien pitäisi onnistuakseen saada tietty kolmen parin ennalta määrätty sarja. Kuka uskaltaa pelata?

perjantai 5. marraskuuta 2010

Päärynäistyminen

Minä söin äsken päärynän. Kun olin sen syönyt, havahduin siihen tosiasiaan, että ennen päärynää olin syönyt päärynäviilin. Mitä tämä nyt on?

Nythän tähän asiaan siis liittyy (kuten asioihin on tapana liittyä) toinen asia. Nimittäin edellisen kerran, kun minulla oli olohuoneen pöytää komistavassa keramiikkakulhossa päärynä, ryhdyin lukemaan kirjaa. Kirjan kannessa oli päärynä ja mainittiinpa se kirjan sisälläkin. Enempää itse tarinasta paljastamatta näky tuosta yksittäisestä päärynästä muuttuikin jotenkin mystiseksi. Niin mystiseksi, että aloin vaalia tuo kauniin esineen kehystämää suloista hedelmää. Pitkään se säilyi koskemattomana, mutta nämä uudet päärynäni minä syön, yksi kerrallaan, pala palalta pois.

Äsken ovelleni toimitettiin pullollinen vadelmalikööriä. Se on ystävän itse valmistamaa, aidoista oman takapihan vadelmista. Tekee mieli samaan aikaan sekä maistaa heti että säästellä nautintoa, kunnes voi jakaa kokemuksen makeasta nektarista, sillä tiedän, miten hyvältä maistuu aidoista Suomen luonnon kasvattamista marjoista valmistettu likööri. Siinähän on koko suomalaisuuden ydin: viina ja aidot marjat, nämä kaksi yhdistämällä lopputulos on kaunis, punainen, läpikuultava, eteerinen ja herkkä. Huomannette, että osaan todella arvostaa saamiani lahjoja.

Apua, käteni kurkotti juuri kohti pöydällä olevaa juomalasia ja ei voi olla: päärynän maku! Lasissani on sellaista alkoholitonta päärynäsiiderijuomaa, joka oikeastaan oli hankittu viime viikonlopun juhlissa tarjottua boolia varten, ja koska se jäi yli, päädyin kaatamaan sitä lasiini jo vähän aikaa sitten. Jääskeläinen, perhana.

Viittasin Jääskeläisen kirjaan Harjukaupungin salakäytävät jo aiemmassa kirjoituksessani, mutta kerronpa sen verran vielä lisää, että kirja oli huikea. Minun oli siis tarkoitus kunnioittaa kirjailijan näkemää vaivaa siten, että olisin hotkimatta sanoja ja lukisin hitaasti, arvostaen ja harkiten. Mutta mitä pidemmälle etenin, sitä ahneemmaksi tulin. Pidin siitäkin, että kirjassa oli hienoinen eroottinen vire, mitä en ole aikaisemmin Jääskeläisen tuotannossa todennut. Kirja oli vähän samanlainen, kuin Miljoonasateen levy Käärmeenkantaja. Senkin miehinen väkevyys sai ihmettelemään, mitäs Salolle on nyt tapahtunut - niin että mitähän Jääskeläiselle on nyt tapahtunut?

Olipa taustalla mitä tahansa (ja kenties ei juuri mitään), kirja on sanalla sanoen loistava. Ja kirsikkana koko komeuden päällä kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua, joista omassa painoksessani oli blanc, josta myös pidin itse enemmän. Ihana, juovuttava, voimaannuttava, inspiroiva, väkevä, fantastinen kirja. Sääli, etten ole kirja-arvostelija, mutta onhan minulla lukijoita, joten suosittelen kirjaa kaikille erittäin lämpimästi (se joulukin tulossa).

Ehkä tekään ette sen jälkeen pääse eroon päärynöistä.

Ars longa?

Estetiikka ja kauneus on ihmiselle tärkeää, heillekin, jotka eivät sitä itse ymmärrä. Kuitenkin ihmisen sielu lepää ja luovuus kukoistaa ympäristössä, jossa esimerkiksi luonto ja rakennukset ovat sovussa. Tällaiselle puheelle on helppo hymähdellä, mutta nähtyään sellaisia asuinalueita, kuten vaikkapa Vanha Porvoo tai Vanha Rauma, tai vaikkapa Kristiinankaupungin puutalot, ymmärtää, että tällainen ympäristö ravitsee ihmisen sielua aivan eri tapaan, kuin täyteenrakennettu, asvaltoitu ja harmaa kerrostaloryteikkö. Jopa ilma tuntuu kevyemmältä hengittää.

Sama merkitys on kauniilla musiikilla, joillekin suurempi kuin toisille, mutta kenellekään musiikki tuskin lienee merkityksetöntä. Jopa he, jotka eivät kuule, voivat luoda musiikkia ja tanssia sen tahtiin ja varmasti kokevat musiikin tuottaman hyvänolontunteen.

Ja sitten on vielä taide. Taide, jota niin paljon syyllistetään ja jo pelkkänä ilmaisuna syljetään joskus ulos kuin kirosana. Toki on sanomattakin selvää, että ainoa elollinen olento, jota taidetta tehdessään saa vahingoittaa on taiteilija itse - mieluummin tietysti niin, ettei kukaan liiallisen paljon taiteen luomisesta vahingoittuisi. Mutta mitäpä me olisimme ilman taidetta ja miten kauas yli aikojen on säilynyt kirjallisuus, musiikki ja taide. Ne ovat vaikuttaneet ihmisiin yli vuosisatojen ja meilläkö olisi tässä ajassa oikeus julistaa ne merkityksettömiksi?

Minä olen jo henkilökohtaisesti oppinut tuntemaan jonkinlaista paljaan seinän kammoa. Mitä valkoisempi seinä, sen suurempi kammo. Haluan ripustaa seinilleni kauneutta ja merkitystä. Valitsen kauneuden elämässäni siellä missä voin: asuinympäristössäni, kuultavakseni ja nähtäväkseni. En ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat viedä taiteelta tuen ja rahoituksen sillä verukkeella, ettei taide tuota mitään.

Mihin maailma menisi, jos kaiken arvokkuus mitattaisiin pelkästään taloudellisesti. Hyvinvoinnilla, lapsen hymyllä ja ihmisten onnellisuudella ei ole hintaa. Kukaan ei rikastu sillä, että ihmisen annetaan vanheta arvokkaasti, virikkeellisesti ja onnellisena.

Tiedän, kaikki tämä on sanottu jo lukemattomia kertoja, mutta sanon sen silti tässä vielä kerran: tuetaan kirjoittamista, musiikkia, kulttuuria, teatteria ja taidetta ja opetetaan niiden arvo lapsillemmekin. Opetetaan arvo niillekin asioille, jotka eivät kukkaron pohjalla kahahtele.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Naatiskellaan

Kotisohvalla, läppäri sylissäni nautin ympärilläni vallitsevasta kotoisuudesta ja hyrisen hyvää mieltä. Tiskikone humisee astioita puhtaiksi keittiössä, kattolampun valo on lempeän kellertävää. TV kertoo, miten suomalaisten naisten ringettejoukkue oli pakottanut Ruotsin joukkueen luovuttamaan ennen varsinaisen otteluajan päättymistä.

Tänään kun kävelin pimeään ja sateeseen urheiluvarusteineni huomasin kotini portista ulos kävellessäni maassa kuminauhan. Se oli kääntynyt kahdeksikon muotoiseksi, mutta koska lepäsi minua kohden vaakasuorassa, se näytti äärettömän merkiltä. Minusta se tuntui jotenkin viehättävän merkitykselliseltä. Pimeän, kylmän ja kosteuden keskeltä minulle annettiin viesti äärettömästä.

TV soittaa Kova laki - rikollinen mieli -tunnusmelodiaa. Aina kun ohjelma alkaa, muistan, että sarjan päähenkilö, joka sarjassa on tietysti yli-inhimillisen älykäs ja kykenevä mahdottomiin päättelyketjuihin, esitti Men in Black -elokuvassa ihmisen nahkaan pukeutunutta avaruustorakkaa. Vaikka hän esittäisi sarjassa miten tiukan päättelyilmeen tahansa, näen hänen kasvonsa repsottavina torakankasvoina. On totisesti ymmärrettävää, miten TV-sarjan rooli voi leimata ihmisen tiettyyn muottiin, sillä torakkamiehessähän oli kyse ainoastaan yhdestä elokuvasta ja edelleen minä näet hänet turpeana hyönteismiehenä. Ja kuin pisteenä iin päällä hänen esimiestään esittää mies, joka jossain elokuvassa muuttui itse belsebuubiksi ja kasvatti sarvet päähänsä. Nyt en kyllä millään muista, mikä elokuva oli kyseessä, muistaisiko joku lukija? Tämän metamorfoosin todistamisesta on kyllä jo jonkin aikaa...

Ystävältä tuli tekstiviesti. Suunnittelemme rentouttavaa viikonloppua naisseurassa ja hän kiitteli minua hotellin varaamisesta ja suunnitelmien tekemisestä. Minulle suunnitteleminen on suuri nautinto. Koen jotenkin saavani enemmän iloa tulevista mukavista juhlista tai lomista, jos saan mietiskellä niiden järjestelyjä etukäteen. Siksi olen kai jouluihminenkin, on ihanaa paneutua sen miettimiseen, mikä lahja ketäkin saajaa ilahduttaisi puhumattakaan lahjojen käärimisestä paperiin, yritän aina tehdä pakkauksista mahdollisimman kauniita. Silloin tuntee onnistuneensa, kun välttää ostamasta turhuuksia ja tietää lahjan onnistuneen, vaikka ei olekaan paikalla kun saaja avaa pakettinsa. Ja sen minkä ehdin ja taidan, koetan tehdä ihan omin kätösin, ajatuksella ja rakkaudella.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Melua tyhjästä

Ulkokasvini ei kuollut viime yön pakkaseen, se kukkii edelleen. Jännitän, miten kauan se jaksaa avullani taistella talvea vastaan, urhoollinen pikku kukka.

Talon seinään kolahti juuri äsken jotain kovaäänisesti. Kissa katsoo minua pupillit suurina ikäänkuin vaatien selitystä meluamiselle. Eihän minulla ole sitä antaa. En haluaisi kurkistaa ikkunastakaan, ulkona näkyy kuitenkin vain pelkkää pimeää ja siellä mahdollisesti luimistelevalle kolisijalle minä puolestani näyttäytyisin liiankin selvärajaisena.

Ajatukset ovat edelleen jotenkin tukkoisia, joten annan periksi. Kruunatkoon tämän marraskuun toisen illan kupillinen kuumaa kaakaota.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Marrasta

Tänään on sellainen kirjoituspäivä, jolloin ajatukset pomppoilevat päässä edestakaisin. Mietin, jäätyvätkö ulkokasvini ensi yönä ja koska ensilumi mahtaa sataa. Siis ihan sellainen kunnollinen lumi, joka peittää kaiken valkeaan edes hetkeksi. Täällä sellaista ei ole vielä ollut.

Marraskuun todellisuuskin on hämmentävää. Olin unohtanut senkin, että kelloja piti siirtää, onneksi satuin pitämään juhlat ja ystävätär muistutti kellon siirtämisestä, johon hölmistyneenä vastasin: "Tehdäänkö se tänään?". Onneksi saimme yhden tunnin lisää, sillä nukkuminen jäi vähiin tapahtumarikkaan viikonlopun vuoksi. Noh, yhden tunnin lisää valvomista kylläkin, ei nukkumista.

Minulla on vahvasti sellainen olo, että joku on painanut elämässäni Pause-nappulaa ja olen havainnut sen juuri. Nyt vain istun ja odotan, että hän hellittäisi otteensa. Ällistyksekseni jopa verotili ilmoitti olevansa tänään pois käytöstä, ole hyvä ja yritä myöhemmin uudelleen. Hyvänen aika, joka asiassako?