sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Skandaalinomaisia paljastuksia

Toimittaja Venla Hiidensalo haastatteli minua taannoin Elle-lehdessä julkaistavaa blogiartikkelia varten. Artikkeli, joka julkaistiin Ellen marraskuun numerossa otsikolla "Itsensäpaljastelijat", aiheuttikin pienen hulmahduksen kävijätilastoissa.

Venla oli koostanut yhdeksän mielestäni hyvin asetellun kysymyksen luettelon, jonka kanssa minulla oli kieltämättä painimista ja pinnistelemistä. Näistä kysymyksistä varsinaiseen juttuun ei toki mahtunut kuin sitaatin muotoinen referaatti, joka oli koostettu vastauksistani eri kysymyksiin. Haluan kuitenkin jakaa kanssanne kaikki esitetyt kysymykset ja niiden vastaukset - niinhän jokainen itseään kunnioittava itsensäpaljastelija toimii :-)

Miksi aloitit bloggaamisen? Miksi valitsit teemaksi nimenomaan "sinkkunaisen ajatuksia elämästä"?

Valitsin teemaksi "sinkkunaisen ajatuksia elämästä", sillä sinkkuus on tällä hetkellä leimaava osa elämääni, ja roolini vaatii vielä harjoitusta ja totuttelua, sillä olen elänyt suurimman osan elämästäni parisuhteessa. Elämästä tehdyt huomiot ja havainnot ovat erilaisia muuttuneen elämäntilanteen myötä.

Perustin oman blogin voidakseni kanavoida ja järjestellä ajatuksiani ikäänkuin "syystä", voisin toki kirjoittaa pelkästään itselleni, mutta nykyihmisen lailla soimaisin itseäni siitä, etten ole käyttänyt sitäkään aikaa mihinkään hyödylliseen. Sen sijaan ajatusten jakaminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka vapaaehtoisesti niitä haluavat seurata, tuntuu oikeutetulta ja mielekkäältä.

Miten vedät yksityisen ja julkisen rajan blogissasi - mitkä asiat pidät itselläsi, mitkä jaat muiden kanssa?

Yksityisen ja julkisen rajan omaa elämääni koskien olen muodostanut kuvittelemalla, että kirjoittaisin omalla nimelläni ja henkilölläni. Jos päädyn siihen, ettei minun yleisinhimillisestä näkökulmasta tarvitsisi järjettömästi kirjoitustani hävetä, julkaisen sen.

Paitsi itseäni, suojelen nimimerkin käyttämisellä myös ihmisiä, joita kirjoituksissani sivuan. Pyrin kirjoittamaan heistä siten, että vaikka henkilöllisyyteni paljastuisi, en olisi kertonut heistä seikkoja, joista heidät voisi tunnistaa tai jotka voisivat heitä vahingoittaa.

Missä tahansa teksteissä, jotka julkaistaan Internetissä joko sosiaalisen median kautta tai blogeissa, on tärkeä huomioida yksityisyys. Kirjoittamalla asioista on helpompi avautua kuin muutoin - koetan olla tietoinen siitä, että kaikesta siitä, mitä itsestäni tällä tavoin jaan, jää tietoverkkoihin muistijälki.

Millaisen tunteen saa siitä, että jakaa esimerkiksi unensa tai ajatuksensa miesten pään sisälle pääsemisen vaikeudesta muiden kanssa? Minkä lisän tuottaa se, että asian kertoo julkisesti blogissa eikä esimerkiksi kavereiden kesken?

Unet tai miesten ajatuksen kulku ovat molemmat mainioita keskustelunaiheita ystävätärtenkin kanssa. Juuri niitä asioita, joista jutellaan kahvilassa, ja jokainen heittää keskusteluun entistä muhevamman lisäyksen, kunnes päädytään yleiseen hihittelyyn. Ero keskustelun ja blogikirjoituksen välillä on suuri, sillä pidän kovasti itse kirjoitusprosessista ja siitä, että ajatusta on työstettävä, ennen kuin sen on valmis julkaisemaan. Keskustelut ovat nopeatempoisia, kirjoittaminen sen sijaan ajatusten työstämistä ja vaivaamista, eräänlaista sohvajoogaa. Julkisuus on oikeutus kirjoittamiselle, ei niinkään sen syy.

Millaista palautetta saat lukijoiltasi? Millaiset postaukset tuottavat eniten kommentteja?

Olen niin tuore bloggaaja, etten voi sanoa, millaiset postaukset kirvoittaisivat eniten lukijoiden kommentteja. Blogin lukijan näkökulmasta tunnen itse eniten halua kommentoida silloin, kun toisen tilanne on koskettanut minua, tai jos olen kokenut jotain vastaavanlaista tai jos voin antaa vastauksen kirjoittajan esittämään kysymykseen.

Miten bloggaaminen eroaa päiväkirjasta?

Koska blogi on julkinen, sinne kirjatut ajatukset ovat työstetympiä kuin päiväkirjamerkinnät, jotka teen ajatuksen virtana. Itselleen kirjoittaessahan ei tarvitse pohtia julkisuutta tai yksityisyyden rajaa. Päiväkirjasta saattaa lyhimmilään muodostua luettelo päivän tapahtumista ja sen kaltaisista yksityisistä asioista, joita en julkiseen blogiin kirjoittaisi.

Kuinka usein päivität blogiasi? Millaisista asioista tulee tunne, että tästä pitää kirjoittaa blogiin?

Päivitän blogiani usean kerran viikossa, joskus lähes päivittäin. Asiat, joista päädyn blogiin kirjoittamaan yllättävät usein minut itsenikin: aihevalinnassa olen antanut itselleni paljon vapauksia. Joskus aihe on minulla valmiina mielessäni, joskus taas annan ajatusten lepatella vapaasti ja heiluttelen haavia napatakseni niistä jonkun, jonka sanallistaa. On toisinaan hauskaa kirjoittaa asioista, jotka ovat pieniä ja arkisia, sillä juuri noista arjenmuruistahan ihmiselämä rakentuu.

Miksi kirjoitat nimimerkin suojissa?

Nimimerkki antaa minulle kuitenkin piirun verran enemmän uskallusta kertoa siitä, kuka minä olen ja mitä ajattelen. Kaikkinainen unelmointi, hempeily ja arkailu, jota blogissani esiintyy, jäisi todennäköisesti pois, jos kirjoittaisin omalla nimelläni. Uskon kuitenkin, että juuri ne tekevät blogistani mehukkaan ja elämänmakuisen. Pelkäänpä, että jos kirjoittaisin omana itsenäni blogi olisi niin asiallisen kuiva, että lukijaa alkaisi yskittää.

Mitä uutta bloggaaminen on tuonut elämääsi?

Oikeutuksen kirjoittaa - harrastus, josta kovasti pidän. Blogia kirjoittaessa voin rauhassa vaipua hypnoottiseen tilaan, jossa on aikaa antaa ajatusten muotoutua. Ehkä voi jopa sanoa, että se on tarjonnut uudenlaisen tavan kuunnella itseään.

Onko kirjoittelullasi jokin tietty päämäärä, esimerkiksi sinkkuudesta eroon pääseminen :-)?

Kirjoittamisellani ei ole selkeää päämäärää, vaikka luonnollisesti parisuhteen aloittaminen muuttaisi katsantokantaa toisenlaiseksi. Juuri nyt itse kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Mutta ehdottomasti, jos joku mies kokee blogini perusteella olevansa minulle se oikea, niin toivon hänen viipymättä lähettävän itsensä minulle sähköpostin liitetiedostona.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Karkki vai kepponen?

Teen juuri kiireisiä viime hetken valmisteluja tänään järjestettäviä juhlia varten. Vielä eilen illalla eräs ystävätär soitti ja kertoi sotkeneensa päivämäärät, ja ilmoitti, että mikäli tilaa vielä riittää, hänkin osallistuu juhliin. Miten ilahduttavaa!

Illan juhla-asukin on vielä epäselvä, koska on virallisesti Halloween, tekisi mieli pukeutua hieman juhlaan henkeen, mustaan ja punaiseen, mutta juhlien teema ei kylläkään sinänsä liity Halloweeniin. Ehkä kuitenkin pitää penkoa rekvisiittalaatikko esille ja tehdä jonkinlaisia hämähäkinseittejä nurkkiin hulmuamaan.

Aina juhlia järjestäessä tunnelma on jotenkin samanlainen, jännittynyt ja odottava, samalla hieman rasittunutkin: maistuuko ruoka, olenhan muistanut kaiken, kunpa ehtisin saada kaiken valmiiksi. Mutta lopulta kaikki kuitenkin sujuu erinomaisesti, sillä vieraat itse tuovat muassaan juhlan tunnelman. Kohta huoneet täyttyvät ihmisistä, puheensorinasta, lämmöstä ja naurusta. Tuskin maltan odottaa.

Hauskaa syksyistä Halloween-iltaa kaikille!

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Eksymisiä ja päämääriä

Yöllä ennen nukahtamistani lukemani kirjan villinä väreilevä unimaailma sai minut muistamaan, mikä omissa unissani toistuu. Ihmiset eivät varmaankaan koe unissaan samanlaisia ilmiöitä, mutta törmään itse unissani aina siihen, etten kykene soittamaan puhelimella mihinkään - oli puhelin sitten missä tahansa tai minkälainen tahansa. En tiedä, onko kyse siitä, etten muista numeroja vai painanko aina toistuvasti vääriä numerosarjoja. Turhautumisen tunne palaa elävästi mieleeni, kun muistelen miten epätoivoissani ja vihaisena, joskus peloissanikin koetan tehdä numerovalintoja siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jo lapsesta saakka olen myös unissani eksynyt tutuissa paikoissa. Kääntynyt kadunkulmasta ja kaikki onkin näyttänyt vieraalta. Väärä katu, väärät rakennukset, ehkä kokonaan toinen kaupunki, minulle tuntematon. Takaisin ei voi palata, kulman takana ei enää ole tuttu katu, vaan kaikki kadut ja rakennukset ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Ne ovat kyllä kauniita ja viihtyisiä, koteja ja liikerakennuksia, mutta minulle tuntemattomia.

Luulen, että ihmisillä on erilaisia unimaailman toistumia. Joidenkin ihmisten unissa ei ehkä laisinkaan ole elementtejä, jotka tapaavat toistua. He kykenevät kaikkeen eivätkä eksy tutuille kaduille. Asia on tuskin kovin merkityksellinen, mutta se on kiintoisa.

* * *

Tänään päiväsaikaan, väsyneenä, mietin, että tunnenko todella itseni. Tiedänkö tosiaan, mitä haluan. Tällaisia asioita pysähtyy miettimään oikeastaan vain kriiseissä tai silloin, jos asuu yksin. En minä parisuhteessa kesken keittiön siivouksen pysähtynyt miettimään, että kuka minä olen ja mitä minä haluan. Toisaalta, voisipa asialle suoda hetken verran ajatusta, yhtä elämäämme kun tässä elämme. Arkeahan se on suurimmaksi osaksi enkä minä arkea moiti. Mutta jospa sinne rutiinien joukkoon koettaisi kutoa jonkinlaisen punaisen langan, jonkin päämäärän, jonka ei tietenkään tarvitse olla kovin konkreettinen, voihan ihminen valita kulkevansa kohti tiettyjä henkisiä arvoja tai päämääriä.

Itselleen ainakin voisi pyrkiä olemaan rehellinen. Olla sanomatta itselleen, että ehkä minä voisin elää ja olla näin, jos tietää, ettei kuitenkaan voi. Ja voisi koettaa kulkea kohti jos nyt ei sentään onnea, joka on niin suuri sana, niin edes mielen tyventä - unohtamatta elämän kipakoita pikku käänteitä, jotka estävät tämän leppoisan päämäärän tavoittelun muuttumasta tylsäksi. Tuskinpa kukaan tylsää elämää haluaa tavoitella. Ehkä minun pitää vielä vähän miettiä, mihin tavoitteeni asetan.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Mielen salakäytävät

Minä sain tänään käsiini, eli siis ostin, Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimman teoksen. Tilasin sen suoraan kustantajalta, ja äärimmäisen uteliaana kääntelin sivuja, kunnes näin, että siinä todellakin lukee "syyskuussa 2010" ja sen alla signeeraus, jonka hyväntahtoisena ja käsialoja tunnistavana ihmisenä voin tulkita joksikin sen kaltaiseksi kuin "PJaa". Se on siis nimikirjoitus. Onkohan se sen näköinen, jonka Pasi kirjoittaa - tai kirjoitti - ennen näitä numerovekottimia, pankkikortin kuitteihin? Vai onkohan hän kehittänyt oman sigeeraamistavan, jota käyttää pelkästään kirjojen signeeraukseen? Minulla on nimittäin oma tapa kirjoittaa nimeni silloin, kun kirjoitan sen taidenäyttelyn vieraskirjaan. Se on minun vieraskirja-signeeraukseni.

Koska tämä on sekalaisen elämäntiedon ja -kokemusten blogi, tänään tämä on kirjablogi. Harjukaupungin salakäytävät nimittäin on jo 30 ensimmäisellä sivullaan vakuuttanut minut, että saan sitä, mitä haluan. Istuin sohvalla, kehräävää kissaa hajamielisesti päälaelta rapsuttaen ja luin. Yritin lukea hitaasti, ei saa hotkia, sillä kirjailija on nähnyt kovasti vaivaa lauseiden ja kappaleiden muotoilemiseen ja niille on annettava myös asianmukainen kunnioitus ja sopiva ajankäyttö. Minä vertailen itseäni päähenkilöön, näen mieleni pohjalla kirjassa kuvattuja naisia ja heidän vaatetustaan. Koska olen käynyt Jyväskylässä vain muutaman kerran, minua harmittaa etten tiedä kaikkia tapahtumapaikkoja (sikäli, että ne ovat olemassa...) - haluaisin nähdä nekin mielessäni, mutta tyydyn kohtalooni, kaikkea ei voi saada.

Jääskeläinen kirjoittaa outoudesta. Outous on ihanaa. Minusta oli järjettömän outoa ja hassua, että ryhdyin lukemaan hänen isänsä blogia sattumalta, ajattelin, että tässäpä mukavan lupsakka tapa kirjoittaa ja elää, tulee hyvä mieli sitä lukiessa. Jossakin vaiheessa ymmärrän, että olen vahingossa päätynyt lukemaan sekä isän että pojan tekstejä ymmärtämättä yhteyttä. Eihän isä malta olla jossain vaiheessa kehumatta esikoisensa ansioita, se on selvää. Ja silloin tämä yhteys selviää minullekin, niin pieni on maailma.

Jääskeläisen outoon ja kiertyneeseen maailmaan minut johti veli. Sain häneltä joululahjaksi Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan, josta humahdin aikamoiseen tärinään enkä innostuneisuudeltani tahtonut saada edes nukutuksi. Onneksi oli joululoma. Seuraavaksi ilmestyi novellikokoelma, joka omakohtaisella tasolla sisältää seuraavanlaisen tarinan: Annoin kirjan lahjaksi silloiselle miesystävälle, joka ei pitänytkään siitä (kaikkia outous ei miellytä). Lopulta kävi niin, ettei tämä mies sitten miellyttänytkään minua (sananvalinta pelkästään rytmityksen vuoksi edelliseen lauseeseen: parisuhteiden anatomia ja kaikkinainen romuttuminen ansaitsisi niin pitkän vuodatuksen, että sitä ei jaksa kukaan lukea) - kirja sen sijaan jäi hyllyyni ja tuli minun lukemakseni. Sanomattakin lienee selvää, että minä siitä pidin.

Ja nyt sitten tämä: Harjukaupungin salakäytävät. Tekisi mieleni kysyä kirjoittajalta kysymys jo ensimmäisen lauseen luettuani: "Miksi Suomisen Olli?" - minusta sekin oli jo hyvä merkki. Kirja alkoi keskustella kanssani jo ensimmäisestä lauseesta.

Kyllä minä muistakin kirjoista ja kirjailijoista vaikutun, mutta minua viehättää ajatus siitä, että kirjan on kirjoittanut tavallinen, perheellinen suomalainen mies. Siellä hän jossakin elelee elämäänsä, tekee päivätyötään ja miettii, mihin aikaansa käyttää. Luultavasti sellaisia seikkoja pyörii hänen mielessään, kuin vieläkö kirjoittaisin kirjan, saako perhe tarpeeksi aikaani ja mitä tänään syötäisiin.

Hakeehan sitä tietysti (minäkin, vaikka en kirjaa ole kirjoittanutkaan) alitajuisesti  elämästä herkullisuuksia. Kulkee kaupungilla ja kuulee keskustelunpätkiä. Muovailee tarinoita siitä, mihin kaikkeen keskustelut voisivat liittyä, jos niiden antaa kasvaa tarinoiksi omassa päässään. Mielellä pitää olla aina askarreltavaa, se on sen tehtävä ja niissä puuhissaan se lakkaamatta toimii.

Ja tällaiset kirjat ruokkivat juuri sitä rönsyilevää osaa minussa. Jo tämän kirjoituksen pituudesta voi päätellä, miten se väkevöityy, ja minä olen lukenut vasta ihan vähän. On ihanaa avata portit ja päästää se irti.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Vuosia, aikoja ja vuodenaikoja

Syksy alkaa olla lohduttomimmillaan. Katselin tänään puiden alastomia rankoja kurkottelemassa harmaalle, kylmännihkeälle syystaivaalle. On märkää ja kylmää ja pimeys jotenkin intensiivisempää ja julmempaa kuin se oli vielä kuukausi sitten. Keskuslämmitys on pitänyt jo kytkeä päälle ja varmistaa, ettei ulko-ovesta vedä. Lumipeitettä maahan ei ole vielä tullut, mutta toissapäivänä kadulla lepäävien lehtien päälle oli varjonpaikoissa kertynyt lumirakeita, jotka eivät sulaneet. Tilhet ovat popsineet jo kaikki pihlajanmarjat ja lintulaudalle on pitänyt lisätä siemeniä. Ensi viikolla alkaa jo marraskuu ja aamuisin on odotettavissa entistä enemmän jäisiä autonalaseja, liukkautta ja kuuraa. Niin se kuluu, aika.

Minä muistan vielä, miten lapsena kyselin äidiltä, miten kauan vielä kestää, ennen kuin kesäloma alkaa. Pikkukoululaisena ajan kulua oli hankala hahmottaa. Ja kun kesä sitten alkoi, niin sitä kesti, kesti ja kesti. Muistan, miten terävältä sora tuntui talvijalkojen alla, kun ensimmäisen kerran otti askelia ulkona avojaloin. Ja miten sitten loppukesästä soralla jo juostiin, polvet rupisina ja hiekanjyviä täynnä. Lauantaisin haisteltiin piipuista nousevaa savua ja odotettiin tutun ääneen huutavan: "Saunaan!" Nostettiin porkkanoita pihan perällä olevasta kasvimaasta ja pyyhittiin suurimmat mullat ruohotuppaisiin ja puraistiin. Sellaisia olivat lapsuuden kesät, huolettomia ja pitkiä.

Aikuisena ajan olemus muuttuu. Mieleen muodostuu luetteloita tekemättömistä asioista, kaikenlaista pitää toimittaa, hahmottaa kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Onneksi sentään vielä on aikaa hakea uusia biisejä Spotify-listalleen, istua joutilaana sohvannurkassa, katsella taivaalla kulkevia pilviä, lukea kirjaa.

Viikonlopuksi on odotettavissa seuraksi ystäviä ja vieraitakin, ruoanlaittoa ja hauskanpitoa. Silloin on myös se ihan oikea Halloween, joten asianmukainen rekvisiittakin lienee syytä kaivaa esille. Mutta kunhan nyt nautitaan loppusyksystä yhdessä, sytytetään kynttilöitä, kuunnellaan hyvää musiikkia ja nautitaan lämmittäviä maan antimista vamistettuja eväitä ja ehkä hieman muutakin lämmikettä - eiköhän se oikea tunnelma siitä synny.

Silti, mielen pohjalla soutelee hiljaksiin jonkinlainen haikeus.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Voi, voi tätä pulaa...

Uskaltaako aikuinen nainen kirjoittaa suudelmista? Ei, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Minulle suudelmilla on nimittäin tärkeä merkitys, olipa suhde sitten aluillaan tai jo pitkään kestänyt - ja kaikkihan sen ensimmäisensä muistavat.

Suhteen alussa suudelma on fyysisen yhteensopivuuden mittari ja sellaisena äärimmäisen luotettava. Tämän havaitakseni minun ei ole tarvinnut elämässäni suudella lukuisaa joukkoa miehiä. Toki miehet ovat suudelmissaan yhtä yksilöllisiä kuin he ovat ihmisinäkin. Täydellisen yhteisen sävelen puuttuminen suudelmatasolla johtaa kuitenkin kohdallani siihen, ettei suhde etene suudelmaa pidemmälle.

Huikeimmat suutelijat tunnistaa jo lähestymistavasta, he eivät hosu, vaan lähestyvät herkästi, hitaasti ja varovaisesti, aistikkaasti tunnustellen. He ovat äärimmäisen taitavia elokuvasuutelijoita, jotka vievät naiselta jalat alta ja saavat aikaan välittömän toiveen siitä, että heidät voisi pitää loppuikänsä. Toisen sellaisen olen kohdannut 25-vuotiaana ja toisen tänä kesänä. Miehillä oli keskenään ikäeroa tapahtumahetken mukaan laskettuna 26 vuotta eikä heitä yhdistä yhtään mikään muukaan - paitsi että sellaista ihmistä suutelemalla käy väistämättä kuten Rosvo-Roopen napin ompelijalle: siinä missä napin mukana ommellaan sydän, vievät nämä miehet suudelmallaan naisen sydämen mennessään. Sellaisia miehiä ei unohda koskaan.

Ne muutamat miehet, joiden kanssa olen ollut parisuhteessa, ovat luonnollisesti olleet myös suurenmoisia suutelijoita eivätkä mitenkään sattumalta. Erään viisaan ystävättäreni kanssa havaitsimme myös (valitettavasti myös omissa parisuhteissamme) sen seikan, että kun suhteessa pitkät, intensiiviset suudelmat loppuvat, on jokin pahasti vialla: jokin yhteinen sävel ei enää soi ja ihmiset ovat ajatumassa eri suuntiin. Suudelmassa ilmentyvä läheisyys ja intiimiys ovat mahdottomia silloin, jos suhteessa on särö. Suudelmat saattavat siis parisuhteessakin olla merkityksellisempiä kuin äkkiseltään voisi ajatella.

Kuten elämässä yleensäkin, toista ihmistä on suudelmassakin tultava vastaan. Tunnusteltava, kuunneltava pieniä vihjeitä, mukauduttava ja antauduttava virran vietäväksi. Minä jään toiveikkaana odottelemaan sitä seuraavaa.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Irronneita

Tänään tuuli ulisee nurkissa, pimeys saapuu kaupunkiin entistä aikaisemmin, puut luopuvat vastahakoisesti viimeisistä lehdistään, teillä aletaan laskea nopeusrajoituksia ja ihmiset eroavat kirkosta. Olisin itsekin voinut hyvin olla yksi noista eroajista, mutta olen jo ehtinyt eroni suorittaa. Ymmärrän toki, että mielipiteitään televisio-ohjelmassa laukoi henkilö, joka ei puhunut kirkon suulla, mutta toisaalta, kirkolla ei ollut myöskään esittää selvää kantaa tai ohjeistusta ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta kirkollisessa mielessä.

On silti sydäntä lämmittävää, että me suomalaiset vielä ryhdymme johonkin näkyvään jonkin ihmisryhmän puolustamiseksi. Vielä toivottavampaa olisi, että ahdasmielisesti toisia ihmisiä tuomitsevat ja rajoittavat henkilöt miettisivät kantaansa toisenkin kerran, ymmärtäisivät olevansa katoava luonnonvara ja siten kenties jopa sen, että olisiko nyt niin, että minä olen väärässä. Ehkä tämä on kuitenkin liikaa toivottu.

Talven saapuminen pelottaa vähän, kaikki se pimeys ja kylmyys, kunpa se ei saisi otetta sydämestä, joka on jo valmiiksi hiukan viluinen ja elää omaa kaamosaikaansa.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

The big bang

Millaisia tunteita ihmisen tulisi tuntea, kun aloittaa parisuhteen? Ja milloin parisuhde oikeastaan alkaa?

Tällaisia asioita tulee pohtineeksi, kun nyt olen vaimeasti viritellyt tulia takaisin siihen elämänosaani, johon liittyy vastakkainen sukupuoli. Tunnun itse olevan melko sitoutuvaa tyyppiä, lojaalisuuteni syttyy käytännössä jo ennen kuin mitään viatontakaan fyysistä kontaktia on syntynyt tai sitoutumissopimuksia on tehty. Parisuhde ei kuitenkaan taida syntyä huomaamatta, vaan siitä täytynee olla jonkinlainen yhteinen sopimus.

Lisäksi lähden siitä olettamasta, että henkilöiden välillä pitäisi heti ensi tapaamisella sinkoilla, jos nyt ei ihan täysimittaista ilotutulitusta, niin ainakin sädetikun verran kipinöitä. Olenkohan vaatimuksessani kohtuuton sekä itseäni että vastapuolta kohtaan? Voiko olla niin, että joidenkin ihmisten rauhallinen perusolemus estäisi tällaisen ritinän? Mitä, jos ritisijät ovatkin niitä, jotka kipinänkaipuussaan eivät sitten osaa asettua toisen ihmisen kanssa pysyvyyteen?

Mietin myös sitä, onko minussa uskallusta ja rohkeutta ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Mutta eikö pohdinta ole samanlainen, kuin silloin, kun aamulla miettii, pitäisikö töihin lähteä vai ei, jos vointi ei ole paras mahdollinen. Jos taas herää aamulla 40 asteen kuumeeseen, ei mieti, menisikö töihin vai ei. Eikö rakkaudessa ole samoin: kun se rytisee tajuntaan, niin silloin ei mieti, olisiko minulla rohkeutta suhteeseen, siihen ryhtyy yhtä itsestänselvästi kuin kuumeinen, joka soittaa puhelun töihin ja hoipertelee takaisin vuoteeseen.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Suuntimia

Katselen sohvalle viereeni kääryleeksi itsensä pyöräyttänyttä kissaa. Sen pää lepää tyynyä vasten, viikset sojottavat kohti kattoa. Jokainen karva sen korvassa on kuin paikalleen kammattu, pikkuruiset kulmahampaat pilkottavat vaaleanpunaisten ienten välistä. Koko olento henkii suloisuutta ja mielenrauhaa. Tuntuu, että meissä ihmisissä ei sellaista kauneutta esiinny, mitä kissat muassaan kantavat.

Minäkin tunnen pientä kaipausta kääriytymiseen. Kaiken unohtamiseen ja suloisuuteen rullautumiseen. Mutta jäykkä on ihmisen ranka, rujo ja kelmeä paljas iho, elämä vaatimuksiaan täynnä. Ei ole rullautuminen yksinkertaista.

Tänään oveeni koputettiin. Koputus oli hiljainen ja vieras. En heti päässyt ovelle ja koputus toistui, hiljainen koputus, mutta toistossa oli vaativa sävy. Harkitsin jopa huutavani oven läpi "Kuka siellä" sillä syyspimeässä alkoi pelottaa: mitä jos ovi tempaistaisiin käsistäni auki. Ravistin pahat ajatukset irti minusta ja avasin oven. Oven takana oli viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli häikäisevän siniset silmät. Hän näytti minulle lappua, johon oli kirjoitettu nimi ja osoite, joka sijaitsi samaisella kadulla kuin minun osoitteeni. Jokaisella hengenvedolla tunsin sieraimissani alkoholin tuoksun, mutta mies oli kohtelias, joten olin ystävällinen häntä kohtaan ja opastin hänet oikeaan suuntaan.

Oikea suunta. Niinpä niin.

Kolme minuuttia ja ulottuvuutta

Kolmessa minuutissa voi kuulla mieltäliikuttavan musiikkiteoksen. Siinä ajassa ehtii lukea artikkelin sanomalehdestä. Hampaat ehtii harjata kunnolla ja huuhdella vielä suunkin. Siinä ehtii paijata hörisevää kissaa, ja laittaa jokusen astian astianpesukoneeseen. Ja siinä ajassa ehtii todeta, ettei halua tavata toista ihmistä tai vaikkapa, että on myöhästynyt sovitusta ajankohdasta. Jos tapaaminen on junan tai bussin kanssa, on kolmen minuutin viive fataali. Entä silloin, jos tapaa ihmisen? Voisiko ihminen odottaa toista ihmistä kolme minuuttia, ennen kuin poistuisi? Elämä on täynnä kaikenlaisia kolmiminuuttisia, kaikenlaisia ratkaisuja ja kysymyksiä.

Minä olen käynyt kirjeenvaihtoa erään mielenkiintoisen herran kanssa. Olen taas havainnut, mihin ihminen on kykenevä: tuntemaan kiintymystä henkilöön, jota ei tunne. Ihailen hänen tapaansa ajatella ja asetella sanojaan. Pidän siitä, että aina kun luen hänen postinsa, hän yllättää minut jollakin tapaa. Toki se on helpompaa silloin, kun ihmistä ei tunne. Nyt aion tavata hänet, mutta en tiedä, haluaako hän tutustua minuun oikeana ja kolmiulotteisena. Samalla pelkään itseäni ja kaikkea siinä välissä - sanat ovat aitoja ja tosia ja samalla petollisia, sillä ihmisen todellinen olemus on ääntä, tuoksua ja kolmiulotteisuutta. Sanat ja ajatukset ovat ihmisyyden pinnan alla uivia kauniita karppeja, jotka silloin tällöin tulevat kyllin lähelle pintaa, jolloin voi nähdä niiden ihmellisen värikkään kauneuden.

Elämä on ihanaa, hurjaa ja pelottavaa: täynnä kolmiminuuttisia.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Näkymättömät

Minulla ei ole blogissani kummempaa käyttäjäseurantaa, enkä siksi tiedä, mistä liikenne blogiini tarkalleenottaen tulee, ja ovatko kaikki käynnit sattumanvaraisia vai seuraako joku kirjoituksiani säännöllisesti. Olen kertonut blogini olemassaolosta vain yhdelle henkilölle, mutta luulen, ettei hän lukeudu kävijöihin, ehkä hienotunteisuussyistä. Kunpa sinun, lukija, kommentointikynnyksesi olisi hivenen matalampi, jotta tulisit minulle näkyväksi.

Viikonlopun aion pyhittää kokonaisuudessaan ystäville, pitkäaikaisille ja korvaamattomille, joten seuraa parin päivän postauskatkos. Hyvin eläminen on taas osoittautunut haasteelliseksi ja haavoittavaksi ja on hyvä olla hetken sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka eivät epäile ja kyseenalaista minua. Nämä ystävät tuntevat minut läpikotaisin ja heille minä olen täydellinen juuri tällaisena, vajavaisena. Pitäisiköhän minun lakata ottamasta itseäni näin vakavasti?

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Tieteellisesti dokumentoitu

Tämä toteamus omega3-rasvakapselipurkin kyljessä mainoksessa sai minut hymyilemään. Olisi varmasti tarpeen alkaa opettaa jo aikuisillekin mainostenlukutaitoa. Mutta enhän minä sillä, saahan sitä syödä rasvaa kapseleissa, jos haluaa, ja jos siitä tulee hyvä olo. Minä söin rasvaa tänään jalossa muodossa: pestona ruisleivän päällä.

***

Joitakin asioita on elämässä mukava jakaa. Kokemuksia ja elämyksiä etenkin, ne kasvavat aina itseään suuremmiksi, jos on joku, jonka kanssa tuntemuksensa - vaikkapa teatteriesitykestä - voi jakaa. Tänään todistin kahden miehen välistä kiistaa, joka koski lakritsia. Toisella oli nimittäin pussillinen lakritsia, joka sisälsi sekä pelkkiä mustia lakritseja ja täytteellisiä lakuja. Toinen pyysi saada maistiaisia, johon toinen totesi: "Et sitten syö kaikkia täytelakuja".

Niin se on, joskus on hyvä pitää puolensa: olen joskus yrittänyt jakaa miehen kanssa jälkiruoka-annoksia, jäätelöä ja sen sellaista. Minusta tuntui romanttiselta syödä samasta astiasta kahdella lusikalla. Mutta huomasin myös, että tapani syödä hitaasti, pikkiriikkisiä lusikallisia kerrallaan ei oikein toiminut silloisen puolison paljon ja nopeasti -tekniikkaan. Jouduimme siirtymään kahden kupin strategiaan - romanttista tai ei.

***

Teatterikokemuksen jakamisesta palautui mieleeni Tampereelle tehty teatterireissu ystävättären kanssa. Olin ostanut meille liput teatteriesitykseen, jonka nimi taisi olla Paniikki. Se kertoi kolmikymppisten miesten kriiseilystä. Esityksessä oli yllättäen kohtaus, jossa yksi näyttelijöistä tempaisi itsensä lavalla alasti. Se oli niin suuri yllätys, etten tiennyt, minne olisin katsonut (kunhan en nyt sinne). Ja pari kertaa tietysti piti kuitenkin vilkaista, kun se nyt oli siinä. Näytelmä sinänsä oli varsin viihtellinen ja hauska - pitääpä vilkaista, mitä uutta Tampereella olisi mahdolliesti tänä vuonna meille tarjota.

***

Niin, vaikka oma elämä onkin vähän hiljainen, niin olen minä nähnyt toisenkin alastoman miehen. Viikonloppuna sellainen viiletti rannalle sytytetyn kokon ympäri vinhaa vauhtia ilkimullikkana selvästi alkukantaista riemua tuntien.

Kyllä suomalainen mies on kaunis.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Elämän kaksoiskierre

Viikonloppu oli kuin loma pienoiskoossa. Sielu keveni ja voimistui, murheet ja epävarmuudet kutistuivat ja karisivat. Päivät olivat täynnä hyviä ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa, valvomista ja nukkumista pitkään, kahviloita. Lisäksi tapahtui se, mikä on mahdotonta: löysin vahingossa uudet farkut, jotka istuvat kuin hansikas.

Kun lähdin aamulla töihin, ystävä jäi vielä kotiini valmistautumaan kotimatkaansa. Palattuani töistä pöydällä odotti minua riemukas kiitosviesti. Vielä tänäänkin nauroin yksin ääneen viikonlopun tapahtumille: elämää ei todella kannata ottaa liian vakavasti - kun itselleen nauraa, eivät naurunaiheet helposti lopu.

TV:stä tuli tänään toinen osa ohjelmasarjasta, jossa kerrotaan identtisistä kaksosista ja miten he tarjoavat tutkijoille  ainutlaatuisen näköalan siihen, miten geenit ihmisissä toimivat, kun geeniperimä on kahdella eri ihmisyksilöllä sama. Kiintoisaa oli sekin, miten kaksoset saivat geeniensä toiminnan syttymään ja sammumaan sekä omilla että itsestään riippumattomilla valinnoilla, kuten infektioilla. Emme siis ole täysin geeniemme armoilla, mutta hämmästyttävän tarkan tiekartan saamme syntymässä mukaamme.

Olemme kiehtovia olentoja, me ihmiset.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Harmaansävyjä, virheitä ja oikaisuja

Elämässä voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa.

Eilen lähdimme ystäväjoukon kanssa viettämään iltaa, puhuimme monien ihmisten kanssa, koimme tapahtumia yhdessä ja erikseen, eri näkökulmista. Asiat voivat samoinakin näyttäytyä niin monessa valossa, ne värittyvät tarkkailukulman ja elämänkokemuksen läpi.

Ihmisten kanssa on aina palkitsevaa olla tekemisissä. Joskus keskustelut ovat kepeitä päiväkeskusteluja liikkuvat omissa, ennalta-arvattavissa uomissaan, toisinaan ne taas karkaavat elämään aivan omaa elämäänsä. On mielenkiintoista tavata ihmisiä, jotka ovat saman asian vastakkaisilla puolilla. Olla itse siinä välissä ja ymmärtää molempien kanta ja sekin, että vaikka ihmiset, jotka vaikuttavat toistensa vastakohdilta, eivät lopulta sitä kuitenkaan ole. Se asioiden harmaasävyjen kirjo, joka iän ja elämänkokemuksen kautta avautuu, on loputtoman pitkä jatkumo, jossa puhtaan mustan ja valkoisen ääripään löytäminen on lopulta lähes mahdotonta.

Eilen myös myönsin oman virheeni eräälle tärkeälle miehelle elämässäni. Katsoin häntä vakavana ja sanoin, että haluan sanoa tämän, koska olet sen ansainnut: "Sinä olit oikeassa ja minä väärässä." Hän on yksi niistä ihmisistä, joihin olen aina voinut luottaa täysin ja halusin olla myös hänen luottamuksensa arvoinen toteamalla asian, joka sinänsä on jo taaksejätettyä elämää. Kun hän kiitti minua sanoistani olin varma, etten sanonut asiaani turhaan.

Paljon naurua, puhetta, ilottelua ja muutama kyynel, hyvin vietetty perjantai-ilta.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Massailmiö

Minä tein tänään työpaikalla päässäni kolmen kohdan luettelon tänään tehtävistä kotitöistä. Onnistuin suorittamaan niistä yhden menestyksekkäästi, mutta kaksi seuraavaa osoittautuivat kompastuskiviksi.

Täysin epäonnistunut tehtävä oli imurointi, se pitänee yrittää suorittaa huomenna, jos ei pedanttisesti, niin edes hutiloiden. Kissankarvaa tuntuu olevan jo siinä määrin, että seuraavaksi sitä löytyy kananmunien sisältä.

Puolionnistunut tehtävä oli kodinehostus. Kaivoin esille akryylimassapatruunan ja silikonipistoolin. Havaitsin, että silikonipistoolissa olleesta silikonipatruunasta oli kärki irronnut ja massa oli kuivunut niille sijoilleen. Sahasin keittiöveitsellä kärjen akryylimassapatruunasta poikki ja kiersin puristuskärjen paikalleen. Asetin patruunan silikonipistooliin ja aloin kiristää mäntää kahvasta. Odotin massan iloista virtaa. Odotin ja odotin. Laiskaa, hidasta valumista. Mäntä oli rikki. Siihen valuivat kodinehostushaaveet, on ostettava uusi pistooli. Miten sellainenkin vempain edes voi mennä rikki? Ilmeisesti samassa iskussa, missä edellämainitun silikonipatruunan kärkikin oli irronnut.

Niin että valmistin sitten itselleni kotitekoisen kasvishampurilaisen ja nautiskelin salaattikastikkeiden paheellisesta mausta. Viikonloppuna on luvassa vipinää, paikallisia kultturirientoja, ystäviä ja ehkäpä vähän viiniäkin, kenties jopa lähden ihastelemaan kaupungin yöelämää.

Nyt äkkiä nukkumaan!