keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Hei, runo - no, puno!

Katselin TV:stä haastattelua Mariskan
ja ajattelin, nyt minä tylsyyden karistan

ja siirryn tänään mittaan runon
kai minäkin jostain poljennon punon

sanoi toimittaja, että on syntynyt väittelyä kreisiä
laulun sanoista, joissa kermaa on pitkin reisiä

kävin sitten lukemassa tämän naisen sanoja
mutta tuhmuus oli veteen piirrettyjä vanoja

hyvin kestää korva sanojansa kuulla
ei Mariska laula kovin rivolla suulla

oma lempibiisini tosin on nimeltään "Murha"
ei ole tyttö sanoittaja laisinkaan turha!

oma päiväni sisälsi tavallista työtä
väsytti, koska valvoin osan yötä

töissä sinänsä oli kovasti kivaa
kehitimme siellä hauskaa pilaa

eduskuntaan halusin nimittäin mennä
ja minulle naurettiin: sinne jo lennä

kampanjapäällikkö ilmoittautui minulle heti
ja minä sanoin, ilman muuta, kiinni veti

päätettiin perustaa puolue oma
tavoitteeksi asetettiin oikein soma:

äänestää aina omantuntonsa mukaan
ryhmäkuria siellä ei tuntisi kukaan

mutta kannustin suurin oli toki lompsa vankka
jälleen palkkiot nousivat - ei mikään uutisankka

no en minä siihen halua tosissaan ryhtyä
mieluummin polttelen vaikka pihalla lyhtyä

pieniä ruusuja pitseistä punon
ja kirjoitan vaikka blogiini runon

vielä kerran väännän ajatukseni siltaan
katselen kaupungin pimenevään iltaan

olkoon kaikille teille myös onni myötä,
nyt minä lopetan, hyvää yötä!

Kieli- ja mielikuvia

Tänään söin luomuporkkanaa ja puraisin alahuuleeni haavan. Juon jo ties monettako kupillista rooibosta, toivottavasti siitä ei voi saada yliannostusta. Erityisesti tänään olisi ollut sellainen päivä, jolloin pesiytyminen sohvannurkkaan toisen ihmisen kehon lämpöön olisi ollut parahultaista. Vaikka kuinka todistelen itselleni lämpömittarin lukemia epäuskoisena silmäillen, ettei minulla voi olla kylmä, palelen.

Juutuin katsomaan runoraadin uusintaa, jossa esitetään runovideoita musiikkivideoiden tapaan. Tiesin, että eräässä runossa on herkkääkin herkempi suloinen ensisuudelma, ja kun niitä ei omassa elämässä ole, voi nauttia sellaisen kauneudesta muiden suorittamana.

Mutta eihän näkemäni suudelma ollut siinä mielessä aito, että se oli näyttelijöiden suorittama. Olisipa kummallinen ammatti käydä suorittamassa lumisateessa runovideo miesnäyttelijän kanssa ja minun tehtäväni olisi esittää hänen kanssaan herkkä ensisuudelma. Sitten sanottaisiin, että poikki, kiitos, tosi hienoa, se oli siinä ja minä lähtisin kotiin imuroimaan, miehen vuoro olisi käydä tänään ruokaostoksilla. Hän tulisi ja kysyisi, mitä töissä tänään. Ihan jees, vastaisin, se pussailurunovideo. Niijust se, sanoisi mies, ja mä jouduin sit irtisanomaan sen Henkan sen juopottelun takia. Voi rähmä, vastaisin, ja kurottaisin lämpimän käteni hieromaan rakkaani väsynyttä niskaa.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Perimmäisten hakukonekysymysten äärellä

Satuin seuraamaan TV:stä nykyisin Baba Lybeckin luotsaamaa Uutisvuotoa. Siellä hän laittoi kilpailijat vastailemaan eräälle hakukoneelle esitettyihin kymmeneen hankalimpaan kysymykseen. En tietenkään voinut vastustaa kiusausta vastata itse noihin samoihin kysymyksiin: ovat muuten sen luontoisia, että näihin pitäisi laittaa sama ihminen vastaamaan kymmenen vuoden välein.

Mikä on elämän tarkoitus?
Koska minulla ei ole lapsia, niin en halua vastata siten, kuin ensimmäisenä mieleen tuli, eli elämän tarkoitus olisi tällöin lisääntyä. Vastaan romanttisemmin: elämän tarkoitus on rakastaa - laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä romanttisena rakkautena (joka suotuisissa olosuhteissa usein johtaa siihen lisääntymiseenkin).

Onko jumalaa olemassa?
Tähän savolainen vastaus: suattaapa tuo olla, mutta voep olla ettei olennii. Itse en kuulu kirkkoon, mutta laajasti ottaen uskon hyvyyteen ja pahuuteen, mutta enemmän siten, että ne asuvat kunkin ihmisen sisällä ja meillä on avaimet siihen, teemmekö hyvää vai pahaa.

Onko blondeilla hauskempaa?
En usko, että hiustenväri olennaisesti vaikuttaa elämän hauskuuteen. Minulla ainakin on hauskaa, vaikken blondi olekaan, eikä blondiystävilläni tunnu olevan merkitävästi hauskempaa.

Millainen ruokavalio on paras?
Sellainen, joka maistuu hyvältä eikä mene liiallisuuksiin missään suhteessa. Näitä suola on vaarallista - ei se niin vaarallista olekaan ja käytä kasvisrasvoja - eikun eläinrasvoja -kiistoja on metkaa seurata. Tosiasia on se, että ihmiset uskovat sen, mitä haluavat uskoa ja tutkimustietoa voidaan tulkita kullekin mielipiteelle edulliseen suuntaan. Ylilyöntejä kannattanee siis välttää ja voitanee kuitenkin yleisesti ajatella sellaisten asioiden, kuten marjojen, hedelmien, vihannesten ja rukiin olevan ihmiselle hyväksi mahdollisimman käsittelemättöminä. Ismeihin hurahtelu ei liene ääripäissään hyväksi missään asioissa, tämä pätee myös ravintoon.

Onko avaruudessa elämää?
Luulen, että on. Voi olla, että käsitteemme siitä, mitä elämä on voidaan joutua määrittämään uudelleen, mutta oikein laajasti ajatellen olen melko varma, että tuskin täällä ihan yksin ajattelua tai aineenvaihduntaa harrastetaan. Mutta voipi olla, että tapa tehdä näitä asioita on niin erilainen, ettei välillämme ole mitään kosketuspintaa.

Kuka on maailman suosituin ihminen?

Jaa-a: nyt pitäisi suorittaa väestömäärien googlailua ja loogista päättelyä. Mieleen tulee sellaisia väläyksiä kuin Elvis, Gandhi, paavi ja Barack Obama. En jaksa perehtyä asiaan sen kummemmin, sillä tämä on toinen niistä kysymyksistä (blondikysymyksen ohella), josta heti ajattelin, että asialla ei ole mitään merkitystä, miksiköhän ihmiset ovat tämän halunneet tietää.

Mitä on rakkaus?
Mitä se on se rakkaus... Olisiko rakkaus ilmiö, jossa on valmis asettamaan toisen ihmisen hyvinvoinnin oman hyvinvointinsa edelle. Eli aina päätöksiä tehdessään on rakkauden vuoksi huomioitava rakkauden kohteet, niissä pienimmissäkin (haluaisiko hän syödä tätä leipää, ilahduttaisiko tämä pieni herkkupala hänen mieltään - näinhän parisuhteellinen henkilö kaupassa ajattelee, minä ainakin). Rakkautta on myös kyetä luopumaan rakastamastaan (vaikkapa lemmikistä), jos rakkauden kohteelle se on tarpeen, silloin rakkaus näyttäytyy kipeimmillään.

Mikä on onnen salaisuus?
Luulen, että onnen salaisuus on ihmisen sisällä. Olen itse perusonnellinen ihminen, en siis juurikaan ole taipuvainen alakuloon. Toki sitäkin tunnen, mutta ilahdun äärimmäisen pienistä asioista, ja näen helposti kauniita yksityiskohtia ja jätän rumuuden huomiotta. Huomiokykyni painottuu siis siihen, mistä saan positiivisia signaaleja, en siihen, mistä saisin pahaa mieltä, ne seikat jätän vaistonvaraisesti huomiotta. Tämä ominaisuus lienee synnynnäinen, ja olen siitä kovin iloinen. Luulen, että positiivisuutta voi opetella, mutta sillä on varmasti rajansa, vähän samaan tapaan kuin sillä, kuinka hyvin voi oppia piirtämään tai laulamaan sinnikkäästi harjoittelemalla.

Kuoliko Tony Soprano?

Tätä minä en tiedä, lieneekö sarja päättynyt tilanteeseen, jossa asia pitää itse päätellä; eri tapaan kuin Mullan alla -sarja, jossa kerrottiin viimeisessä jaksossa kunkin henkilön koko elämänkaari loppuun asti, arvailun varaa ei siis jäänyt. Mutta todellisessa elämässä arvailun varaa on aina paljon, ajoittain jopa rasittavissa määrin. Ei siis haittaa, vaikka emme tietäisi, kuoliko Tony Soprano, hänhän ei ollut alun perinkään olemassa.

Kuinka kauan minä elän?

Tätä asiaa ei yksinkertaisesti voi tietää. Voi päätellä loogisesti isovanhempien taustan kautta tiettyjä päättelyketjuja, joissa huomioidaan muutokset elintavoissa, mutta toisaalta, voi tapahtua mitä tahansa, joka estää luonnollisen elämänkaaren toteutumisen. Ehkä tietoisuus ihmisen 100 % kuolleisuudesta on jo riittävä taakka kannettavaksi, tuskin on mitään etua tietää päiviensä tarkkaa summaa. Näin ajatellen saa uuden perspektiivin omaan vanhenemiseensa: eikö voi sanoa olevansa onnekas, että elää niin pitkään, että näkee merkkejä omasta vanhenemisestaan? Rupsahdetaan siis rauhassa.

Sen pituinen se.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Hapenpuutetta

Kohta siitä on jo miltei vuosi.

Silti, kun minä tänään näin hänet, putosin jonnekin, minne en ollut voinut kuvitellakaan putoavani.

Minä uskalsin tuskin katsoa häntä ja kuitenkin katsoin. Katsoin kasvoja, jotka samaan aikaan olivat tutut ja vieraat ja hämmästyttävän kauniit miehen kasvot. Katsoin sängen peittämiä kapeita poskia ja kauluspaitaa, jota en ollut ennen nähnyt. Siinä kiemurteli harmaita ornamentteja, jotka tuskaisina lonkeroina vaivihkaa kaivautuivat sydämeeni asti.

Hän kosketti ohimennen kättäni kahdesti. Ensimmäisen kosketuksen arvelin vahingoksi, toista, joka hetken hyväili kämmenselkää, en enää. Oman yksinäisyyden rujous ja toisen ihmisen kanssa jaettujen hyvien aikojen muisto riipi sydäntä tuoreena rinnasta, löi sen pannulle, ruskisti kevyesti, viipailoi ja söi hyvällä halulla, pyyhki sitten suupielensä maireana hymyillen. Muista ihmisistä välittämättä hän pyysi minua jäämään. Vastasin, etten voi ja toivoin, että äkisti tyystin voimattomilta tuntuvat jalkani jaksaisivat minut kantaa.

Joskus menneiden aikojen haamut ovat hyviä muistoja. Kotimatkalla muistutin itseäni siitä toisenlaisesta: kaikesta kipeästä ja mahdottomasta, tuskasta, jonka yli emme kumpikaan jaksaneet kivuta. Toisaalta olin kiitollinen siitäkin, että jotain hyvää sentään oli ollut, jotain kyllin väkevää, joka sai meidät molemmat hetkeksi valtaansa. Menneiden aikojen kultasilattujen muistojen liittolaiseksi ilmoittautui meidän molempien tahoillamme kokema yksinäisyys: tietoisuus niistä tyhjistä huoneista, joihin me molemmat palaamme ja hiljaisuus, joka meitä tervehtää kun avaamme kotiemme ovet.

Päätös, joka menneen talven lumisina hetkinä tehtiin on kuitenkin oikea. Ja kun rutistan kipuni kirjaimina näytölle pienenee se taas vähän, asettuu paikoilleen ja kuivattujen kyynelten mukana sulautuu takaisin minuun, kutistuu omaan koloonsa.

Koska lopulta ihminen suree sitä, mitä olisi voinut olla, ei sitä mitä oli.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Hahmottelua

Tulin katsoneeksi Amelie-elokuvan alun. Olipa se tosiaan hyvä elokuva, alkoikin niin mainiosti. Amelie on hahmo, johon on tietyllä tapaa helppo samaistua. Paitsi näyttelijätär Audrey Tautoun silmiin, jotka ovat loputtoman tummat ja suuret. Omani kantavat suomalaiskansallisempia värejä: jäkälää, sammalta ja männynkaarnaa. Silloin kun passissa vielä mainittiin silmien väri, luki siinä omalla kohdallani "vihreä". No, eipä passissa olisi tilaa jäkälälle, sammaleelle ja männynkaarnalle. Vaikka se on todenmukaisempi kuvaus.

Ei minun silmien väriä pitänyt kylläkään pohtia, vaan miten elämääni kuvaisin. Ehkä se on brutaalisti arkipäiväistetty Amelie, jossa on ripaus Bridget Jonesia. Niin ja tietysti kunnon kauhaisu Viiviä (siis sitä possu-Wagnerin puolisoa). Sitä, joka on rationaalinen, asiallinen ja laittaa asiat sujumaan ja on ehkä possun mielestä joskus hiukan perfektionisti.

Kyllä tästä tuli kuulkaa nyt sen verran painava ja elämää suurempi analyyssi, että päätän postaukseni tällä erää tähän.

torstai 23. syyskuuta 2010

Strippinolostelua

Niin no...

Minähän siis olen tässä paistatellut, että pidän kulttuurista. Se on muuten ihan totta. Ja pitää sisällään kaikkea ja mitä tahansa (ja on pitänytkin). Viimeksi tulin lukeneeksi sarjakuvaa. Sen tekijänä oli käsittääkseni kanadanranskalainen Delisle-niminen herra, joka oli kirjoittanut matkakertomuksia sekä Pohjois-Koreasta että Burmasta.

Minähän en tiennyt tämän tyyppisestä sarjakuvakerronnasta aikaisemmin mitään, mutta onneksi minut tuntevat ihmiset syytävät minulle virikkeitä sieltä sun täältä - niin kävi tämänkin herran kohdalla. Annoin siis tajuntani laajentua siitä, millaista elämä Pohjois-Koreassa on (Suomi on taivas potenssiin sata) ja siitä, mitä sarjakuvalla voi saada aikaan. Samaisen herran toinen albumi kertoi hänen oleilustaan Burmassa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa: hänen vaimonsa toimi maassa Lääkärit ilman rajoja -järjestön lääkärinä. Pidin tästäkin albumista kovasti.

Harmikseni havaitsin, että Tennispalatsissa Helsingissä olisi ollut Helsingin sarjakuvafestivaalin puitteissa näyttely, jossa kyseinen herra olisi ollut mukana, mutta se oli luonnollisesti päättynyt siihen mennessä, kun minä heräsin tiedostamaan koko asian.

Sarjakuvasta valveutuneena katsoin sitten myös Yle Teemalta lähetetyn sotasarjakuvadokumentin  - oli hyvin mielenkiintoista nähdä, miten eri tavoin sarjakuvantekijät olivat asiat kokeneet ja tietysti myös hyvin eri lähtökohdista asiaa lähestyneet. Ohjelman jälkeen tuli vielä piirroselokuva iranilaisen nuoren naisen kasvusta ja kokemuksista tämän itsensä kertomana: väkevää kerrontaa kerrassaan.

Ja nyt sitten eilen katselin blogilistan uusia blogeja ja availin ja lueskelin niitä sattumanvaraisesti ja törmäsin uuteen sarjakuvablogiin. Ihastuin heti ensimmäiseen kuvaan, jonka näin: tunnelipäisiin Tampereenturmelemisfanaatikkoihin. Mutta tieto lisää tuskaa: jälleen tunsin häpeää siitä, etten tiennyt mitään kyseisen blogin kirjoittajasta, vaikka minun olisi mukamuka kulttuurin ystävänä selkeästi pitänyt tietää.

Laitan linkin kyseiseen blogiin tähän, jotta muutkin voisivat siihen tutustua ja toivon samalla, ettei kyseinen herra huomaa linkitystä (tietämättömyyteni tietotekniikan under-the-hood -saloista estää minua tietämästä, tuleeko linkitys hänen tietoisuuteensa, ja jos tulee, niin pahoittelen tietämättömyyttäni herra Huitula). Loistava nimi muuten sarjakuvanpiirtäjälle, hilpeästi visuaalinen.

Niin että ei minulla tässä nyt oikein mitään muuta pointtia ollut kuin että a) olen näköjään tuomittu jatkuvaan häpeään tietämättömyydestäni mitä vaihtelevimmilla elämän alueilla ja b) lukekaa ihmeessä sarjakuvia(kin), ihmiset.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Se on viidakko tuolla ulkona

Uteliaisuuttani kävin lukemassa muiden sinkkunaisten blogeja. Jo ensimmäinen pudotti suomuja silmiltäni sellaisen läjän, että kuka tahansa TV-kokki olisi ollut siitä kateellinen. Nämä naiset tuntuivat olevan rohkeita ja pelottomia, he ottivat ilon irti sieltä mistä helpoiten saivat: työkavereista, muutoin tutuista miehistä siviilisäätyyn katsomatta sekä asiakkaistaan. En kirjoita tätä moralisoidakseni, heidän tarkoituksenaan ei selvästikään ollut tehdä kenellekään ihmiselle mitään pahaa.

Tällaisen ilotulittelun jälkeen oma elämäni alkoi vain kuulostaa englantilaiselta pukudraamalta. No, minähän kyllä kovasti pidän englantilaisesta pukudraamasta, eleiden hillittyydestä ja pinnan alla kiehuvista suurista tunteista ja intohimoista. Joltiseenkin samaan verkkaiseen tapaan toivon tulevani myös vietellyksi - herrasmiesmäisen harkitusti ja epäsuorin ilmaisuin. Tämä eittämättä tarjoaa edun älykkäille herroille, jotka ovat taitavia puheissaan ja eleissään.

Yllämainittu on kovasti ristiriitainen toive siihen nähden, mikä on todellisuus. Pian sinkkuuntumiseni jälkeen ystäväni vei minut Lappiin ja siellä suureen yökerhoon. Kokemusta on lähes mahdoton kuvailla, miehet surisivat ja parveilivat ympärillämme kuin vihaiset paarmat. Tietyllä tapaa se hiveli itsetuntoa, mutta teki samalla surulliseksi: näinkö raadollista kaikki todella on, kun kaikki velvoitteet riisutaan? En voinut olla ajattelematta, miten tarkoituksenmukaisesti jotkut miehet matkojaan Lappiin tekivät, jättivät perheensä kotiin, riisuivat vihkisormuksensa jo lentokentällä, jotta painauma ehtisi hävitä ja tulivat sitten luoksemme kertomaan, miten vaikuttava ammatti heillä on ja miten hieno hotellihuone saunoineen - sinne voisimme siirtyä vaikka heti.

On toki lisättävä, että suurin osa oli jututtajistamme oli kuitenkin mukavia ja rehtejä suomalaisia miehiä. Jotkut olivat nuoria ja lähestymisessään liikuttavan kömpelöitä, ja siksi sympaattisia ja aitoja (ja paljon todennäköisempiä onnistujia kuin nämä yllämainitut menestyjä-kuninkaat); toiset keski-ikää lähestyviä miehiä, joilla oli sana ja käytöstavat hallussaan.

Vielä yöllä majapaikkaamme palatessamme mietimme ystävättäreni kanssa sitä, miten usein suorasukaisen rasvainen hotellihuone-strategia mahtaa toimia, ja saavatko tuollaiset miehet naisseuraa. Päädyimme uskomaan ja varsinkin toivomaan, ettei niin kävisi.

Mutta kyllä minä vielä onnistun yhteensovittamaan tämän kaiken: korkkiruuvikiharani ja hameenhelmani, joissa on metreittäin kahisevaa silkkiä sekä niitynlaidassa alkavan ikimetsän kätköissä iltaisin ääntelevät kiiluvasilmäiset saalistajat, joita myös miehiksi kutsutaan.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Yhtäläisyyksiä

Minulla on jotain yhteistä Venäjän armeijan kanssa. 
Me molemmat kärsimme yhä pahenevasta miespulasta.

Maanantaipäivän pelastus

Niin on uusi viikko käynnistynyt ja ensimmäinen työpäivä takana.

Ja tällaista päivääni kuului: palavereja, töiden paiskintaa, sanailua työkavereiden kanssa. Kuuluipa siihen myös naurua ratkaeamispisteeseen asti: eräs isä näytti kuvia pienestä tyttärestään, joka on oppinut tekemään hassuja kasvonilmeitä isäänsä huvittaakseen. Ja kylläpä ne huvittivat, kuvinakin. Ikä piteni taas rutkasti.

Kotiin pyöräillessäni tulin mäen päällä olevaan risteykseen ja olin valmis pysähtymään, sillä risteyksessä oli auto. Huomasin kuitenkin, että auto olikin päättänyt antaa minulle tietä, joten käännyin uteliaana katsomaan kuljettajaa valkean auton ohjaimissa. Ja voi, siellä minulle hymyili ilmiömäisen soma mies. Hymyilin hänelle vienosti takaisin, sillä tilanne oli niin yllättävä tällaisessa hymyttömässä kaupungissa, että hämmennyin.

Kun sitten mäkeä alas laskiessani ymmärsin, että hyvänen aika, sain juuri hymysen varsin komealta mieshenkilöltä, leveni oma hymyni entisestään. Ja kuinka ollakaan, minua pyöräili vastaan naishenkilö, joka näki hymyni ja hymyili minulle takaisin. Näin me saimme aikaan pienen hymyjatkumon.

Joten kiitos sille rohkealle ja viehättävälle mieshenkilölle valkeassa autossaan, joka uskalsi antaa jotain itsestään, hymynsä.

Elpyilyä ja lepoa

Toivuin eilisen illan juhlahumusta nukkumalla kadottamiani yön tunteja olohuoneen sohvalla huovan alla. Kissa kääriytyi rullaksi viereeni ja hurisi minut uneen. Tuntui ylelliseltä antautua voimakkaalle väsymyksen tilalle ja pitkittää nautinnollista nukahtamisen hetkeä.

On harvinaista, että nukkuisin päivisin. Siitä seuraa nuhruinen ja palelluttava olo. Siksi oli hyvä, että ystävätär vei minut metsään reippaalle kävelylenkille. Se tuntui puhdistavan sekä keuhkot että mielen. Juuristojen puhkoma polku oli liukas ja paikka paikoin liejuinen: vaelluskengät aiheuttivat tahmean mossahduksen irrotessaan vastaanhangoittelevasta maaperästä. Reitti oli kuitenkin täydellinen, ympäröivä metsä ja varvut, joissa vielä siellä täällä näkyi jokunen mustikka, toivat kaivattua mielenrauhaa. Tuntui palkitsevalta käyttää voimiaan kivien yli kiipeilyyn ja varoa kompastumasta puunjuuriin.

Nyt on kuitenkin nukuttava uudelleen ja kerättävä voimia uuteen alkavaan viikkoon. Jos tunnistaisin sieniä, minua ilahduttaisi sen sateisuus. Ehkäpä joku minua siinä opettaa.

lauantai 18. syyskuuta 2010

The chase is better than the catch

Olen viime aikoina tullut keskustelleeksi metsästyksestä useamman eri miehen kanssa. Yksi heistä oletti automaattisesti minun tuomitsevan hänen harrastuksensa, toinen kysyi, mitä mieltä olen metsästyksestä ja kolmas ilmoitti reippaasti menevänsä metsälle.

Urheillessa ehtii ajatella kaikenlaista, kun liikesarjat ovat muuttuneet eräänlaiseksi automaatioksi. Tänään siis mietin metsästystä. Mies, joka oletti minun tuomitsevan metsästyksen kertoi, ettei tappaminen ja saalis ole metsästämisessä ollenkaan se tärkein asia. Hän kertoi palaavansa kotiin tyhjin käsin ainakin lähes yhtä onnellisena kuin saaliin kanssa. Mutta, hän kertoi innostuneena ja painokkaasti, se aamun rikkomaton hetki, kun aurinko vasta nousee ja metsästä nousee usva, linnut heräävät ääntelemään, se on uskomaton. Metsän hiljaisuus, kuin maailma syntyisi uudelleen, raikkaus,kauneus, eheys. Sitä hän metsästämisessä rakastaa.

Tämän jälkeen, kun minulta kysyttiin, mitä mieltä olen metsästämisestä, kerroin, että arvostan metsästystä siinä mielessä, että siinä ruoaksi metsästetään eläimiä, jotka ovat saaneet elää vapaina luonnossa, onhan se lähiruokaa parhaimmillaan ja hiilijalanjälkikin on pieni. Lisäksi metsästäjällä on rohkeutta tappaa ruokansa itse, monesta ihmisestä ei siihen nykyisellään ole.

Minusta tuntuu, että miehen elintila on kovin kapea nykyisin. Roolit ovat ahtaat, pienten raamien sisällä on liikuttava. Vai tuntuuko minusta vain siltä? Naiset sen sijaan voivat kurotella sinne sun tänne raamien ulkopuolelle pelkäämättä kovin suurta leimautumista.

Isän rooli sentään on tärkeä, mutta missä ovat isän oikeudet silloin, kun tulee ero? Auttaako se, että isä on ollut perheen ruoanlaittaja ja kakunleipoja, arjen pyörittäjä, kun lähivanhemmuudesta tulee kiistaa. Ei auta. Ikäviä esimerkkejä kuulee kaikkialta, tosin totta on valitettavasti sekin, että jotkut isät eivät ole kiinnostuneita lapsistaan eron jälkeen. Ehkä se on yritys kostaa menetetylle puolisolle, mutta osuu eniten kostajaan itseensä ja tämän lapsiin.

Menneisiin aikoihin verrattuna eräs asia miehuudessa ei ole vieläkään muuttunut:  vieläkin miehet raatavat. Eivät enää pelloilla, metsissä ja saalistamassa, vaan toimistoissa, varastoissa, rakennustyömailla, tietokoneidensa ääressä. Edelleen he toteuttavat rooliaan, haluavat elättää perheensä, kantaa kortensa kekoon, olla kunnon rehtejä suoraselkäisiä miehiä. Ja vieläkin tuntuu olevan totta se, mitä Heikki Salo riimitteli "Pitkät yät jotka päättyvät sydäninfarktiin, hallat vekselit ja konkurssit ja kaipuu enempään" - liian monet tekevät työtä liian pitkiä päiviä ja kärsivät unettomista öistä itsensä, perheensä ja terveytensä kustannuksella. Koettakaa, hyvät miehet, pitää huolta itsestänne.

Mutta huomenna minä menen juhlimaan häitä. Aion täysin siemauksin nauttia rakkaudentäytteisestä ilmapiiristä ja toivon, että heidän liittonsa pysyisi ja jatkuisi ja miksipä niin ei kävisi. Uskon rakkauteen ja romantiikkaan. Ja luulenpa, että hääpari olisi eri mieltä tämän kirjoitukseni otsikosta.

Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Yhteyttä

Olin kerran naisryhmässä nauttimassa suomalaisen luonnon kauneudesta. Me olimme erilaisia ihmisiä, eri näköisiä, kokoisia ja ikäisiä. Puuhasimme kaikenlaista yhdessä ja ryhmässämme vallitsi täydellinen keskinäinen luottamus. Sellainen yhdessäolo oli omiaan herättämään tunteen siitä, että on vain osa sitä naiseuden virtaa, joka meidän kauttamme soljuu, pieni osa kiertokulkua, joka lähtee luonnosta ja aikanaan sinne palaa.

Kirjoitan tästä nyt, sillä sama olo yllätti minut tänään uudelleen. Tunne ajattoman naiseuden jatkuvuudesta, ilojen ja surujen jakamisesta. Ymmärrys siitä, että olemassaolollani on merkitys.

Tällainen naiseus unohtuu usein kaatuvien maitolasien, täyttyvien pyykkikorien, ensimmäisten juonteiden, hoitamattomien asioiden, värivoiteiden ja ripsivärien päättymättömään suohon. Onneksi se kuitenkin edelleen virtaa, hiljalleen, pinnan alla.

Monet naiset ihmettelevät, miksi miehet joskus äityvät muistelemaan armeijakokemuksiaan, vaikka kerrattuina niissä ei kuulosta olevan mitään hohdokkuutta, vaan pelkkää epämukavuutta tai suoranaista kärsimystä. Luulen kuitenkin, että kokemani yhteenkuuluvaisuuden tunteen myötä minulla on aavistus siitä, mitä nämä nuoret miehet ovat tunteneet siellä jossain kylmässä teltassa, varpaat hehkuvaa kaminaa kohti, nenä huurussa sitkistynyttä näkkileipää pureskellessaan. Erilaisuudestaan huolimatta he ovat luottaneet toisiinsa ja tienneet, että jos jotain tapahtuisi, jokainen mies puolustaisi toinen toistaan, he olisivat turvassa. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Se on kyllä mielestäni muistelemisen arvoista.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Kyläilyä

Kävin tänään vieraisilla hyvän ystävän luona. Hän tarjosi minulle teetä, jonka uittoriipukkeesta (virallinen kielitoimiston hyväksymä ammattitermi) luimme mietelauseet ääneen. Suuressa vihreässä teemukissani oli kullattuja tähtiä.

Ystävän tytär halusi esittää meille vierailun aikana erilaisia itsekeksimiään tietovisakysymyksiä, joista eräässä hän tiedusteli, tiedänkö mitään erilaisista kukista. Ystävättäreni vastasi leveästi hymyillen Kareninan tietävän kaiken kukista ja mehiläisistä. Tytär halusi heti tietää, mitä tiedän, joten vastasin: "Minä tiedän seuraavat kukat: voikukka, ruusu ja orkidea. Mehiläisistä tiedän sen verran, että ne tekevät hunajaa".

Ystävät ovat elämän parhautta. Sen pituinen se.

Yli-ajattelua

Olen useammin kuin kerran kuullut minulle sanottavan "sinä ajattelet liikaa". Lapsena ystävä turhautui minuun, kun mietin intensiivisesti, mitä seurauksia siitä olisi, jos osaisimme lentää. "Etkö joskus voisi ajatella jotain sellaista, mikä on mahdollista", hän tuhahti. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun osasin hämmentyä siitä, että eivätkö kaikki ajattelekaan samalla tavalla kuin minä.

En ole aikuisenakaan lopettanut ajattelua, vaikka nyttemmin mietin lentämistä vähemmän. Enemmänkin analysoin asioita ja mietin syitä ja seurauksia. Ihmissuhteissa usein käy niin, että selityksiä kaikkiin ratkaisuihin ei voi saada, ainakaan sellaisia, joita olisi valmis vastaanottamaan tai ymmärtämään. Silti haluaisin aina saada kaikki asiat selvitettyä loppuun asti, jokaisen kiven käännettyä (vaikka kaikki, jotka kiviä ovat käännelleet tietävät, etteivät yllätykset niiden alla aina suinkaan ole miellyttäviä). Joskus siis pitää vain ymmärtää hellittää ajattelussakin.

Toisen ihmisen tunteminenhan perustuu siihen, että esimerkiksi puoliso on tietyllä tapaa ennakoitavissa. Ja mikäli hänen käytöksensä on ennakoitavissa, eikö silloin tunne hänen ajatuksiaan jollain tapaa? Olin varmaankin jo yli 30, kun ymmärsin, että toisen ihmisen ajatusten todellinen tunteminen on aina illuusio, mutta ihana sellainen. Se, että tärkeimmissä asioissa osaa ennakoida toisen ratkaisut tai mielipiteet luo hurmaavan turvallisuuden tunteen, joka on omiaan luomaan uskoa parisuhteeseen ja sen kestävyyteen.

Kuitenkin, huolimatta siitä, että olen tietoinen tästä illuusiosta, se ei estä minua toivomasta, että mahdollisessa tulevassa parisuhteessanikin tämä illuusio vallitsisi. Että minä tiedän, millainen ihminen tämä on, häneen voin luottaa joka hetki. Ja toki toivon, että voin luoda saman illuusion vastapuolelle.

Ja jos kaksi ihmistä luo keskenään luottamuksen ja ennakoitavuuden ilmapiirin, niin eikö se sillä hetkellä olekin totta?

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Ääretön hammaslanka

Naiset kyllästyvät helposti sanotaan miesten hajustemainoksessa. Eivät kai sentään aivan niin helposti, mutta minä olen päässyt puutumaan hammaslankarullaani. Pakkauksessa lukee, että rullassa on hammaslankaa 50 metriä. Laskeskelin, että käytän lankaa joka ilta kutakuinkin puolisen metriä. Silloinhan lankaa olisi rullassa sata annosta, eli jokseenkin kolmea kuukautta vastaava määrä (semminkin, kun joskus aamuisin olen niin unelias, etten muista, että on aamu ja lankaan silloinkin). Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että sama rulla on pyörinyt kylpyhuoneessani ajanjakson, joka minusta tuntuu tältä: . En valita, on hienoa, että kulutushyödykkeet kestävät pitkään näinä kulutushimoisina päivinä, mutta tuntuisipa jotenkin repäisevältä korkata uusi rulla (kiistän jyrkästi elämäni olevan tylsää).

Syksy on todella tullut. Kävin tänään lenkillä ja kuljin kaupungin useissa puistoissa ja ihailin vaahteroiden punaisia lehtiä. Lehtiä oli ilmaantunut myös maahan, keltaisina, klorofyllinsä menettäneinä. Ilma oli sateen jäljiltä hyvin raikas, mutta kuitenkin lämmin. Lepuutin silmiäni kaupungin kauniissa rakennuksissa, kuten kirkossa, jonka esteettinen arvo on kiistaton, vaikka en muutoin kirkon palvelujen käyttäjä enää olekaan. En ollut ainoa, joka näki kauneutta tänään, sillä muutamia ihmisiä järjestelmäkameroineen oli myös hakeutunut kaupunkia ikuistamaan.

Puistossa istui myös kolme melko nuorta miestä. Yksi heistä oli jokseenkin parroittunut ja hivenen rähjäisen oloinen. Kun kuljin heidän ohitseen ehkä viiden-kymmenen metrin etäisyydeltä, kulkeutui nenääni väkevä etanolin tuoksu. Se oli niin tuima, että oli sanomattakin selvää, että miehet olivat marinoineet itseään jo tovin, eikä meneillään ollut satsi ollut suinkaan ensimmäinen. Se oli kovasti surullista, hukkaanheitettyä elämää. Mielessä vilisi vaihtoehtoja siitä, mitä kaikkea muuta nuo miehet olisivat voineet sillä hetkellä olla ja mitä tehdä - ja kaiken sen sijaan heidän elämänsä valuivat jokaisen uuden suullisen myötä hukkaan siinä puiston penkillä. En kirjoittanut havaintoa moralisoidakseni vaan surullisena siitä, mitä kyseinen nautintoaine voi myötään viedä silloin kun se muuttuu palvelijasta isännäksi.

Koti on nyt siivouksen jäljiltä puhdas ja viihtyisä, ja kynttilät on jälleen sytytetty. Ystäväkin filosofoi, että nythän kesän ja ulkoilmatapahtumien loputtua kaikki vapaat miehet taatusti kansoittavat kuppilat, joten sitten kun sinne rantaudun, niin kuka tietää, mitä tapahtuu. Tuskin miehiä sentään sillä tavalla on korjattavissa, kuten syksyn muuta satoa, epäilen.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Lentoon lähdössä

Liekö työviikon lopun aiheuttamaa hurinaa, mutta pää tuntuu olevan täynnä kaikenlaisia ajatusjohteita, jotka eivät liity toisiinsa. Yritin kaivella jotain järjestäytynyttä, mistä saisin kiinni, mutta pelkkää räpistelyä sieltä löytyi.

Kuten sellainen, että millaista olisi oleminen ja elämä, jos unissa tapahtunut voisi olla todellisuutta. Silloin todellisuutta olisi sekin, että voisin olla mies. Niin tai koira - tarkennuksena dalmatialainen humanoidiuroskoira. Ai että ei aikuinen nainen voi nähdä unta olevansa dalmatialainen humanoidiuroskoira? Minä voin. Myöntää pitää, että se on yksi villeimmistä aikuisiällä uneksituista unista, joka aamulla kyllä kirvoitti leveän virneen kasvoille.

Unet, joissa olen ollut mies ovat olleet hyvin erilaisia. Toisissa miehenä oleminen on ollut kouriintuntuvaa, toisissa enemmän henkinen tila. Kuten silloin, kun seisoin 40- tai 50-luvulla ojan varressa tauolla vihreissä työhaalareissa. Ohi kulki tuttu vanhempi mies ja pysähtyi kohdallani. Verkkaisesti keskustellessamme työnsin käteni haalarintaskuun ja tunsin siellä nauloja, kunnon vanhanaikaisia nauloja, sellaisia joita talonrakennuksessa käytettiin ennen naulapyssyjä. Sen lähemmäs miehenä olemista en kai koskaan pääse.

Olen iloinen siitä, etten ole missään vaiheessa elämääni alkanut nähdä aikuisten unia. Tarkoitan niillä unia, joissa tapahtuu kaikkea sitä, mitä todellisessa elämässäkin. Unia, jotka voisivat yhtä hyvin olla todellisuutta. Toki minä aika ajoin sellaisiakin näen, mutta yleensä niihin silti liittyy elementtejä ja olosuhteita, jotka eivät todellisessa elämässä vallitse (niin hyvässä kuin pahassa).

Näen usein selkounia, sellaisia, joissa tietoinen minäni seuraa tapahtumia ikäänkuin sivusta, ihmetellen ja joskus ratkaisuja tehden. On lohdullista että ainakin joskus silloin, kun unissa minua joku vainoaa, voin painaa silmäni kiinni ja keskittyä ja nousta ilmaan, lentää pois, katon rajaan tai puiden latvojen ylle. Olen vapaa.

torstai 9. syyskuuta 2010

Sentti miehen ajatuksista

Tänään minua askarruttaa muunmuassa se, minkälaisia ajatuksia miehet ajattelevat. Minä tiedän jotain siitä, mitä naisten ajatuksissa (etenkin omissani) liikkuu ja luulenpa, että monetkaan miehet eivät arvaisi oikein, jos heiltä sitä kysyttäisiin. Miehet taitavat usein parisuhteissakin huomata tämän naisten omituisen ajatuksenkulun. Tuttuja lienevät seuraavantyyppiset keskustelut:

Mies:
Mikä sua vaivaa?
(Näkee selvästi, että naista vaivaa jokin)

Nainen (äärimmäisen viileästi ja tyynesti):
Ei mua mikään vaivaa.

Tämähän siis tarkoittaa, että tottakai minua vaivaa jokin ja sinun pitäisi tietää, mikä minua vaivaa ja se, että edes kysyt loukkaa minua vielä enemmän. Tästä keskustelustahan ei ole kovin loistokasta tietä ylöspäin, ennen kuin nainen on puoliintunut. Tästä viisastuneena olen koettanut opetella niinsanottua suoraa viestintää eli koetan taipua vastamaan, että mikä ihan todella vaivaa - vaikeahan siihen on muuten reagoida.

Johdin itse itseni harhaan alkuperäisestä aiheestani, joka oli siis tutkimattomat miehen ajatukset. Olisiko jopa niin, että ajatukset (ja tässä nyt puhun naisiin liittyvistä ajatuksista, enkä mistään kampiakseleista [pahoittelen stereotyyppistä ajoneuvoviittausta] ) vaihtelevat miesyksilön mukaan.

Ylellä esitettävä True Blood -sarja on saanut minut ajattelemaan ajatuksia yleensä: Sookie Stackhouse on ajatustenlukija (onpa hienoa, ettei sellaisia oikeasti ole, vaikka vielä pahempaa olisi jos olisi vampyyrejä) ja kuulee ihmisten myrkyllisiä, tuomitsevia ja pahansuopia ajatuksia. Sellaiset koetan itsestäni kitkeä ja läksytän itseäni sisäänpäin, jos moinen möyherö päähäni pälkähtää (siis turhan takia, jotkut ihmiset ovat ansainneet happamuutta omien tekojensa vuoksi). Toisaalta, ajattelen ihmisistä sisäänpäin paljon positiivisia asioita, ja toisaalta on harmi, ettei vieraille ihmisille voi kaikkea sanoa ääneen.

Oikeastaan, jos tässä saa nyt kysyä kaikkea muuta kuin elämän tarkoitusta, niin haluaisin tietää, kuinka erilaista miehen ja naisen ajattelu noin keskimäärin on? Saa kertoa.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Pohjan poikien palo

Kari Väänänen muutti takaisin Kemijärvelle ja teki TV-sarjan Taivaan tulet, joka sijoittuu pohjoiseen. Minä ihailen Väänäsen ratkaisua (siis muuttoa, en niinkään TV-sarjaa, joka sekin on muuten erittäin hyvä) ja ymmärrän hyvin senkin, että ihmisellä on juuret. Ja vaikka pohjoisesta muuttaisi etelään, ei muutu eteläsuomalaiseksi, vaan kantaa pohjoista ydintään. Niin vahva ydin Väänäsellä oli, että se veti hänet takaisin juurilleen, vaikka työmahdollisuudet siellä varmasti ovatkin kapeammat kuin eteläisemässä Suomessa.

Tapasin taannoin miehen pohjoisesta, ihan sieltä asti, mistä Suomi on jo haarautunut kahtia. Hän on varmasti lapsena seurannut monia taivaan tulia, siinä missä minä, etelän kasvatti, olen nähnyt niitä vain kahdesti enkä koskaan monivärisinä. Niinä kahtena kertana olen tosin seissyt ulkona niin kauan kunnes niskaa on särkenyt ja nenä on kohmettunut, ihmetellyt sitä kauneutta, minkä hiukkasten törmääminen ilmakehään aiheuttaa.

Ajattelen häntä ja sitä, miten erilaisissa oloissa hän on kasvanut minuun nähden. Hän kertoi myös etelän ihmisten olevan erilaisia kuin pohjoisessa, vakavampia, sellaisia, joiden nauru ei kuplahda kepeänä ilmoille. Hän itse oli iloinen, vilpittömän ja rehdin tuntuinen mies, jonka puheessa kuulin pohjoisen - sekä hänen kertomissaan tarinoissa että puheenparressa. Saapa nähdä, vieläkö hän perheineen palaa pohjoiseen - ehkäpä.

Ystävätär, joka on aina rakastanut pohjoista kertoi minulle vuosia sitten, että revontulet ritisevät. Silloin vielä tutkijat olivat sitä mieltä, etteivät taivalla lainehtivat ja loimuavat aurinkotuulet aiheuta ääntä. Riemukasta oli se, kun tunnustettiin, että ääniä saattaa tosiaan kuulua - pyysivätpä he ihmisiltä kokemuksia siitä, millaisia ääniä he ovat kuulleet. Olisipa mukava vielä itsekin päästä kokemaan se ääni, ja ellei ääntä, niin se kauneus, joka taivaalla lainehtii.

Miten minä nyt vasta tulin ajatelleeksi tätä: revontulet - tulirepo - firefox. Sinä olet tietysti tämän oivaltanut jo ajat sitten?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Sukkapuoli

Joskus käy niin, että kun saapuu uupuneena töistä, eikä oikein katso eteensä, laahustaa vain keittiöön postit käsissään, niin saattaa tuntea jotain kylmää, märkää ja näljäistä sukkansa pohjassa. Tänään oli astu-kotiin-saapuessasi-kissan-oksennukseen -päivä. Limainen ja jo hyvin jäähtynyt karvapallojämä sukanpohjassa ei ole omiaan kenenkään mielen ylevöittämiseen. Sitten sitä kuitenkin vain nöyränä riisuu sukan, laittaa sen hanan alle, huutoo pahimmat pois ja ripustaa kuivumaan lopullista pyykkäystä varten. Ja tuplavahingoista viisastuneena siivoaa oksennuksen samantien pois - sitten alkaa jo karvan verran ärsyttää, jos astuu samaan näljäkkeeseen toisen kerran.

Niin, no tietysti blogeja pidetään pääsääntöisesti siksi, että on jotain sanottavaa. Minulla nyt näköjään sanottava oli enemmän tuolla pitkän syljen puolella. Mutta ei se elämä aina ole ruusuilla tanssahtelua, välillä liirataan kissanpäästöjen kautta.

Muutoin olen tänään havainnut sen, että hakukonehämähäkit ovat käyneet hiippailemassa jo blogini vanhimmissa kirjoituksissa ja jos kopioin ja liitän Googlen hakusanakenttään kokonaisen lauseeni saan blogini hakuvastaukseksi. Tuntuu merkillisellä tavalla siltä, että olen olemassa: tunne on samaan aikaan sekä miellyttävä että kiusallinen. Toisaalta haluaa elää yksityistä elämäänsä ja toisaalta jakaa tuntemuksiaan, ristiriitaista kyllä. En varmasti ole ainoa näiden ristiriitaisuuksien parissa ja toisaalta, monet ovat halukkaita antamaan yleiseen tietoisuuteen huomattavasti suuremman palan itsestään kuin minä (puolustuspuheko?).

Ihmisiä kyllä kiskotaan kieltämättä suuntaan ja toiseen. Annetaan ymmärtää, millaista musiikkia tulisi kuunnella, millaisia vaatteita käyttää ja kyllä: miten ajatella. Lopputulokset ovat vaihtelevia, mutta ikävä kyllä ainakin naiset tuntuvat kovasti taipuneen sisäistämään ainakin sen, millainen naisen tulisi ulkoiselta olemukseltaan olla, jotta kelpaisi. Teini-ikäiset tytöt näyttävät hyvin kauniilta, mutta lienevätkö he yhtään tyytyväisempiä itseensä, kuin minä olin parikymmentä vuotta sitten? Tuskinpa. Ja samaan tuskaan ollaan kauhomassa poikiakin, yhä enemmän vilkkuu TV-ruudussa epärealistisen näköisiä miehiä voitelemassa kasvojaan ja toteamassa, etten salli itseni koskaan näyttää väsyneeltä.

Jos joku kysyisi minulta, millainen miesmaku minulla on, niin mitäpä siihen sanoisin? Sanoisin, että pidän pitkistä ja lyhyistä, lihaksikkaista ja hintelistä - niin ja pulleista, karvaisista ja karvattomista, tummista ja vaaleista miehistä, joilla on ruskeat, siniset, harmaat tai vihreät silmät.

On myös niin, että mitä paremmin tutustun ihmiseen, joka on mielestäni upea ihmisenä, sitä kauniimmalta hän alkaa näyttää. Se, tunteeko ihmistä kohtaan sellaista vetoa, jota mieheen voi parhaimmillaan tuntea on tietysti aivan toinen juttu, osittain varmasti omiin geeneihin koodattu. Voisi kuvitella, että aivoissa on tietynlainen avaimenreikä - keyhole for men/women. Ja kun tutustuu ihmiseen, kuuntelee ääntä ja sanoja, näkee kasvot ja tavan liikkua, tuntee tuoksun, oppii hänet tuntemaan - nämä kaikki ovat ikäänkuin avaimen loveuksia. Ja aivoissa vastaavasti on mieslukossa haitat, jotka on geneettisesti asetettu tiettyyn optimaaliseen vastaanottoasentoon. Ja jos kaikki osuu kohdalleen, tai likimain, niin kuuluu naps - siltähän se melkein tuntuu - naps - ja siinä se on. Käynnistyy hullaantumisen lähes pysäyttämätön prosessi.

Vastaavasti on ikävä kyllä toisinpäin, jos jokin tai jotkut loveukset ovat pahasti vinksallaan, niin aivoissa ei tapahdu mitään. Joskus on vaikea itsekin ymmärtää, miksi. Varsinkin silloin, kun saa osakseen yksipuolista kiintymystä eikä pysty siihen vastaamaan. Toivoisi voivansa vastata, mutta lukko ei vain avaudu, eivätkä aivojen oksitosiini-, dopamiini- tai vasoprosessiinitasot heilahda mihinkään (myönnän, käytin internetiä apuna tuossa vasoprosesiinissa, sitä en olisi tiennyt).

Kysymyshän on perimmiltään siitä, voisiko ajatella sitoutuvansa ihmiseen pelkästään rationaalisella tasolla, ilman tätä aivokemiallista prosessia, jota sanotaan ihastumiseksi, hullaantumiseksi, rakastumiseksi. Luulen kuitenkin, että tämä prosessi on meihin tehty syystä (kuten preeriamyyrillekin, jotka ovat yksiavioisia) ja siksi aivojaan (tai sydäntään, kuten sanotaan) on syytä kuunnella.

Teoreettisesti voisi siis ajatella, että rakastumisen tunteen puuttuminen parisuhteen alussa voisi johtaa moniavioisuuteen - rajusti yksinkertaistettuna.

Mitenkäs minä oikein tähän soppaan ajauduin?

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Purkauksia

Satuin laittamaan TV:n päälle siten, että ehdin nähdä kymmenisen minuuttia tulivuoriohjelman lopusta. Se kertoi Santorinin saaren alla piilevästä tulivuoresta: muistan taannoin nähneeni ohjelman, jossa mainittiin että kyseisen tulivuoren edellinen purkaus oli ollut juuri se, joka oli hävittänyt kokonaisen kulttuurin, jota alettiin kutsua Atlantikseksi. Nopean googlailun takaa löysin tietoakin: 10 - 80 metriä korkeita tuhkakertymiä ja valtavankokoisia tsunamiaaltoja. Tsunami olikin ollut edellisen purkauksen yhteydessä niin korkea, että se oli pyyhkäissyt kokonaisen saaren yli siten, että korkeimmankin vuoren huipulta löydettiin jälkiä meren elävistä; havainto, jonka vain massiivinen tsunami voi selittää.

Tulivuoret ovat pelottavia. Jo Islannin puhina aiheutti melkoisen kaaoksen Eurooppaan, ainakin mitä lentämiseen tulee (ja tietysti se johti myös ruuhkiin sekä maantie-, juna- että laivaliikenteessä). Ja vielä on Yellowstone, josta en uskaltaudu edes puhumaan.

Ja toisaalta, eikö ole niin ihmisissäkin - jos jotain itsessään tukahduttaa ja painelee mielensä pohjalle takaisin, eivätkö piiloon sullotut tunteet ja ajatukset paisu kuin magmasäiliö? Purkaus on odotettavissa ennen pitkää. Magnitudi tietysti on sen mukainen, kuinka suuren asian on itseensä lukinnut ja miten kauan.

On mielenkiintoista miettiä, mitä kaikkea ihmisten syvissä vesissä kulkee. Usein kuulen sanottavan, että osaan lukea ihmisiä hyvin, mutta totuus lienee se, ettei ihmisiä voi lukea. Voi tehdä yleistyksiä sen mukaisesti, mitä ihmisistä on oppinut tai suodattaa toisen ihmisen reaktioita oman itsensä lävitse: miksi minä käyttäytyisin kuten hän nyt käyttäytyy. Mutta aina on niitä ihmisiä, jotka eivät sovi mihinkään muottiin, ja joiden käytös ei suostu suodattumaan omien kokemusten kautta. He ovat suuria kysymysmerkkejä ja usein minä olen sitä myös heille.

Keskustelin taannoin tällaisen kysymysmerkki-ihmisen kanssa. Yritin selvittää hänelle omaa kantaani asiaan, jonka tiesin suurimman osan muista ystävistäni ymmärtävän pelkkien tosiasioiden perusteella, mitään selittämättä. Mutta siitä huolimatta, vaikka kantaani hänelle selitin, hän ei ymmärtänyt. Minä taas en ymmärtänyt, miten hän kykeni olemaan ymmärtämättä.

Lopulta ehdotin hänelle, "agree to disagree" -tilanteen julistamista. Olimme niin kaukana toisistamme, ettei ymmärryksen hetki lähestynyt meitä kumpaakaan. Päinvastoin, kiihtyessämme argumenttimme alkoivat kiertää toistemme mielipiteitä yhä kauempaa, kuin keskipakoisvoiman painamana silloin, kun langan päässä kieppuvalle kivelle annetaan lisää lankaa paeta.

Laiha sopu on kuitenkin parempi kuin lihava riita.

Annetaan tuhkan laskeutua.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Paleltaa

On käsittämätöntä, miten vähän aikaa on siitä kuumasta kesästä, kun en olisi voinut kuvitellakaan, että voisin kotini sisätiloissa todeta palelevani. Sisäinen termostaatti on täysin kesäajassa ja terästetty puutalon ilmalämpöpumputtomalla yli kolmenkymmenen asteen sisälämpötilalla.

Viime yönä ja tänä aamuna totesin tämän termostaattiheilahduksen seuraukset. Lämpötila oli pudonnut 22 asteeseen ja on vaikea kuvitella selviävänsä talvesta, jolloin makuuhuoneen lämpötila on vielä tätäkin viileämpi. Jo nyt tein päätöksen siirtyä kesäpeitteestä talviseen, raskaampaan peittoon.

Tällaisena ensikylmän hetkenä huomaa erityisesti, että yksin nukkuminen ei ole mukavaa. Se on kolkonviileää ja turvatonta. Menneellä viikolla heräsin nimittäin uneen, jossa juuri olin kertonut peloissaan olevalle lapselle, että hän voisi milloin tahansa, jos pelko iskisi, huutaa nimeäni ääneen oikein kovaa ja minä tulisin turvaksi. Unessa minua ei pelottanut, mutta kuinka ollakaan, kun avasin silmäni makuuhuoneen pimeyteen, pelkäsin totisesti. Sellaisina hetkinä ajattelee, että kunpa vieressä olisi nukkuva, tuttu selkä johon voisi hipihiljaa, ihan varovaisesti, herättämättä painautua kiinni, hengittää lohduksi ihon tuoksua, tuntea hengitys, sydämen lyönnit. Tuntea olonsa turvatuksi ja nukahtaa rauhallisin mielin.

Sen sijaan sitä pälyilee ympärilleen varjoihin, kuuntelee rasahduksia. Kun liikahtaa peiton alla uuteen paikkaan, tuntee pelkkää viileää tyhjyyttä ympärillään, vain oman kehon lämmön jälki patjalla ja peiton alla.

Tästä kaikeasta tuli mieleeni elokuva, jossa näytteli Susan Sarandon. Hän on minusta erityisellä tavalla suloinen nainen, niin persoonallisella tavalla, etten osaa eritellä, miksi. Elokuvassa, jossa hän näytteli, ja jonka nimeä en muista, hänen miestään näytteli ehkä Dustin Hoffman. Ja Sarandon kuvaili pitkän parisuhteen etuja muistaakseni tyttärelleen siten, että "Kun vuoteessa liikautan pyllyäni muutaman sentin kohti isääsi, hän ottaa minut välittömästi syliinsä". Minusta se oli täydellinen kuvaus pitkän parisuhteen eduista. Kaikista niistä yhdessäelon hitsaamista tavoista ja ja siitä ihanasta pienestä liikahduksesta, josta toinen jo ymmärtää, että "Kas, naiseni tahtoo syliin".

Äh, perhanan syksy.

torstai 2. syyskuuta 2010

Torstain irtonaiset

Bulgarianjogurtti hunajalla. Laiskotti, en jaksanut sulattaa hunajaa. Jäi kiinni lusikkaan. Aiheutti jogurtin happamuuden ja hunajan makeuden sulautumattomuuden yhtenäiseksi makuaistimukseksi ja tarpeen nuolla tahmea lusikka jogurtin loputtua. On sitä pahempaakin sattunut.

Ihmettelyä siitä, ettei ole ehtinyt pestä pyykkejään vähään aikaan, vaikka periaatteessa ei ole mitään tekemistä. Enää ei voi pestä, valmistuisivat vasta liian myöhään, pesuohjelmat ovat pitkiä.

Miksi yrittäjyyteen kannustetaan ja sitten kehitetään muuntuvia byrokraattisia järjestelmiä, joiden kanssa lehmänhermoisimmankin yrittäjän maltti on mennyttä? Onneksi olen pilkunviilaajien jaloa sukua ja jaksan pelehtiä kaikenmaailman kaavakkeiden, raporttien ja lukujen sekamelskassa. Kummastuttaa moinen silti.

Ohimenevä tuoksuhavainto vaniljasta, jonka aiheuttaa tuoksukynttilä. Kynttilä ei vielä pala. Aiheuttaa tarpeen sytyttää kynttilä. Kynttilä sytytetty. Kohta vaniljantuoksu on voimakkaampi. Jotkut eivät pidä vaniljantuoksusta, kuten Peltsi Peltola (se entinen YLEX:n mies), eikö se ole aika käsittämätöntä?

Uutiset kertovat, että Helsingissä ihmiset haluavat viemäreitä tutkimaan. Vain murto-osa pääsee kahlailemaan salaisiin käytäviin. Minä olen katsonut viemärintutkijan tarjouksesta viemäriin ja siellä olleeseen tukokseen monitorin kautta. Kieltämättä se oli kiintoisaa. Mies kertoi, miten oli joskus viemäritukoksia tutkiessaan todennut, että tukoksen syy oli valtava kondomipato. Voi vain kuvitella, miten paljon kondomeja tarvitaan tukkimaan sadan millin muovinen viemäriputki.

Olkoon tämä muistutus kaikille niille onnekkaille, joille moisilla kapineilla on jotain käyttöä. Ja kiitos tuntemattomaksi jääneelle viemärimiehelle, joka jakoi näyttönsä kanssani, vaikkei viemäri minun ollutkaan.

Niin eikä vanupuikkojakaan. Siis sinne viemäriin.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Ryskyen syksyyn

Viime yönä oli valtava myrsky. Ukkonen jyrähteli kaksi kertaa niin, että koko talo tärisi ja rakenteet resonoivat kaiketi sekä ääntä että tärinää. Pidin kaksin käsin peiton reunasta kiinni ja silmät vadin kokoisina tunnustelin, pysyykö talo pystyssä. Pysyi se. Kissa katsoi syyttävästi minuun, kuten aina ukkosella, sen mielestä minun pitäisi saada sekin meteli loppumaan. Eivät auta järkevät perusteluni.

Tästä syystä huvittelin aamupesulla laulamalla kaikkia biisejä, joissa mainittiin ukkonen tai salama. Ihan hurjia ralleja tuli mieleen, kuten Herreysin Diggiloo Diggiley (siinä tosiaan sanotaan lightning and thunder, magic and wonder), tietysti AC/DC:n Thunder, sitten Vicky Rostin Sata salamaa, Maj Karman Ukkonen (joka näistä edellämainituista kyllä eniten miellytti)...

Sitten laajensin myrskyyn ja sateeseen yleensä - ensimmäisenä tuli mieleen Sade-tyttösen Sweetest taboo (There's a quiet storm and it never felt like this before) ja sitten Eppujen "kuuletko tuulten riehuvan, maailman merten kiehuvan", ja Miljoonasateen "Kuin pitkät harmaat hiukset, sade heilahtaa pimeydestä ruutuikkunaan". Oikein rattoisasti meni se valmistautuminen uuteen työpäivään ja sitten hiukset märkinä tien päälle: kiire, kiire, kiire...

Oikeastaan kaikki menee nyt kuin vanhoissa mustavalko-elokuvissa. Kaikki tapahtuu nopeasti, ihmiset liikkeet ovat vikkeliä, ilta on jo ihan heti, aika rientää, tiki-tiki-tiki. Olin huolissani ystävästä, menin hänen luokseen ja sain varmasti itse enemmän lohtua kuin sitä annoin: uskon että hän nousee siivilleen kyllä, kun ne ensin lastoitetaan ja paikataan. Aina ei voi lentää, se on selvä, siipirikkona ei varsinkaan. Mutta tulee parempi aika ja silloin pääsee vaikka siivelle matkustajaksi, niinkuin Nils Holgersson.

Ja hetken kuluttua toisaalla saan yllättävän kutsun retkelle pimeään luontoon. Minun pitää ottaa vain sopivat varusteet ja oma taskulamppu. Lupaudun heti, sillä tarjous on kertakaikkisen herrasmiesmäinen: sen tekijä tietää, ettei minulla juuri nyt ole muita, jotka voisivat kanssani moisen retken tehdä (kunhan hän saa vaimoltaan luvan). Ehkä otan meille yllätyksenä kaakaota mukaan, sellaista oikeaa luomukaakaojauheesta tehtyä, tai tummasta suklaasta. Hän voisi pitää siitä, vaikka kaakao yleensä onkin ehkä vähän tyttöjen juttu. Eli minun pitää hankkia suuri, laadukas teräksinen termospullo. Lisäys muistilistaan: termospullo.

Ensisijainen suunnitelma on kuitenkin vetäytyä tänään kohtuullisen ajoissa levolle, sillä kesken työpäivän havaitut punottavat pintaverisuonet ja hiekantunne silmistä on saatava katoamaan. Ehkä ympäristön hektinen tahtikin sillä hivenen rauhoittuu.

Sitten voisin pikkuhiljaa asettua syksyyn, tehdä vaikka ruokaa ystävälle/ystäville - kohta omenat kypsyvät ja muuttuvat vaniljan, kauran ja kanelin ystäviksi ja sulavat suuhun. Intialaista pääruoaksi ja viiniä tietenkin... kynttilän valoa ja sopivaa musiikkia. Kesän jälkeen ihminen tarvitsee vähän mausteisuutta, väriä ja väkevyyttä.

Malja syyskuulle!