maanantai 30. elokuuta 2010

Sonaatti suuttumukselle

Minä suutun melko harvoin. Eilen kuitenkin illan päätteeksi, juuri ennen nukkumaanmenoa, päätin lukea sähköpostini. Laatikossani oli viesti, jonka sisältöä en olisi voinut mitenkään aavistaa. Se oli sokeeraava ja ruma viesti. Ensin olin täynnä epäuskoa, sen jälkeen äärimmäistä kiihtymystä ja vihaa. En viitsi puuttua viestin sisältöön, sillä en sitä halua sen enempää eritellä, riittäköön, että se oli täysin sopimaton.

Ensin purin raivoni lähettämällä melko suorasanaisen viestin kyseisen sähköpostin lähettäneelle henkilölle, ja kielsin häntä koskaan enää tekemästä mitään noin harkitsematonta. Tuntui, että mieleeni oli tunkeuduttu kutsumattomalla tavalla, pakottamalla minut kokemaan jotain, mitä en olisi halunnut kokea.

Hetken olin jo menettää uskoni kaikkeen hyvään ja kauniiseen, mutta istuin koneeni ääressä ja hengittelin syvään ja mietin kaikkia tuntemiani hyviä ihmisiä (miehiä, sillä lähettäjä oli mieshenkilö) ja miten kukaan heistä ei ikimaailmassa saisi päähänsä lähettää minulle mitään kyseisen viestin kaltaista postitusta. Mieleni valtasi jopa pelko kyseistä lähettäjää kohtaan: minua kammottaa arvaamattomuus, ja kun hyvän maun rajat ylitetään näin reippasti on mahdoton arvata, mitä lähettäjä oikeastaan aikoo. Mietin vielä ennen nukahtamistani, pitäisikö minun katkaista yhteys tähän ihmiseen kokonaan, enpä juuri ole joutunut sellaistakaan tekemään. Luottamuksen menettäminen toiseen ihmiseen tuntuu vain kovin raskaalta. Melkein häpeää itseään siksi, että uskoo ihmisistä hyvää.

Tänään olen jo saanut anteeksipyynnön, jonka hyväksyin. Mutta tietenkään tehtyä ei saa tekemättömäksi ja mieli väreilee huolestuneisuudesta: mitä seuraavaksi?

Pelottaa pienesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti