tiistai 28. joulukuuta 2010

Menneiden aikojen pyhiä

Lumikolla oli blogissaan kysely kaikkien aikojen rock-klassikkojen Top 10 -luettelosta. Tein sinne omankin pikaisen arvioni, sillä tuollaisen luettelon työstämiseen voisi helposti kuluttaa vaikka miten paljon aikaa. Ja joka päivä luettelo eläisi, sillä tunnelma olisi erilainen, oma olotila vaikuttaa musiikkivalintoihin. Miten siis edes teoreettisesti voisi olla mahdollista muodostaa mitään pysyvää luetteloa? Oli miten oli, itse pohtiminen oli hauskaa ja jätti aivot jukebox-moodiin.

Musiikkimietelmieni myötä putosin muistelmaan Provinssirockista vuonna 1988. Vettä satoi tolkuttomasti ja telttakin oli vettä puolillaan: siihen puoliskoon majoitimme serkkupojan ja hänen ystävänsä, jotka olivat niin päissään, etteivät kärsineet vesipatjastaan. Jostain kumman syystä en juuri muista muita esiintyjiä kuin Juliet Jonesin Sydämen - Helppo elämä on tosiaan vieläkin sykähdyttävä biisi ja Sielun veljet, silloin heidän pitkät hiuksensa olivat pään päällä sellaisilla sykeröillä ja voi miten somia poikia he olivat.

Siihen aikaan poikaystävälläni oli vaarilta peritty venäläinen käsisäätöinen kamera, jolla hän napsi kuvia Hectorista, Kauko Röyhkästä ja Eppu Normaalista tuona samaisena vuonna. Hyviä kuvia kameralla saikin! Tai ehkä poikaystävä oli vain hyvä kuvaaja. Nykyisin hän selaa sormellaan hipaisemalla kännykästään kuvia perheensä pikkuisista, toisinaan puhelin pullauttaa sisuksistaan kokonaisen videoclipin. Isän lämmin innostus jälkikasvustaan on kertakaikkisen somaa katsottavaa, yhtä sykähdyttävää kuin hänen esittämänsä tallenteet. Ajat ovat tosiaan muuttuneet monessa suhteessa. Mutta edelleen muistan hänet, kun kuulen Kate Bushia, enkä saata olla pahoillani hänen kanssaan viettämistäni vuosista, edelleen hän saa hetkessä minut minut nauramaan.

Voi voi, nyt taas pullahti jostain menneisyydestä mieleen bändi, jonka biisin olisi voinut hyvin luetteloon lisätä, nimittäin Keba. Muistatteko tämän: "Rakkaani, missä sinä viivyt, kesä Esplanadin on kovin lyhyt?" Kesä Espalla - se on biisin nimi. Aika legendaarinen sekin. Niin ja voi: Pienet miehet ja Viis laiskaa auringossa!

Sen minä teille lahjoitan tämän kirjoituksen lopuksi. Voi, minä olin silloin vielä teinityttö, mutta kaikki palaa elävästi mieleen, tunnetilat, muutto poikaystävän kanssa Vantaan Korsoon, kaikki! Ja biisi on edelleen loistava.



sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Ote tapaninpäivästä

Nukun pitkään ja vitkastelen vuoteessa, vaikka alaselkä tuntuu särkyiseltä. Se on kivulias ja vähän tukkoinen, niin kuin joku olisi täyttänyt ilmapallot selkärangan molemmin puolin. Painan puhelimen torkkuvalintaa useamman kerran, ennen kuin avaan verhot. Katson alas pihaan ja totean todeksi sen, mitä eilen TV:n sääennusteessa sanottiin: lumipyryä, kertymä voisi olla jopa enemmän kuin kaksikymmentä senttiä. Lumi sataa pieninä hiutaleina, joten sade ei näytä kovin runsaalta, vaikka se sitä onkin.

Kävelen portaat alas alakertaan. Kun pesen hampaitani WC:ssä, kuulen ulkoa kolahduksia. Arvaan, että joku tekee lumitöitä. Sullon yöpaitani housunkauluksesta sisään ja heitän ylleni villatakin, jotta näyttäisin pukeutuneemmalta. Palmikoin hiukseni niskaan, valmistaudun siihen, että tarjoukseni hyväksytään ja avaan oven. Näen pyryn seassa lunta työntelevät kahdet tutut kasvot ja tervehdin. Kysyn: "Tarviitteko apua?". Minulle osoitetaan heti lähin lumen työnnin, joten joudun myöntämään, etten ole vielä pukeutunut, mutta lupaudun apuun ja pukeudun niin nopeasti kuin kykenen, etten vaikuttaisi vitkastelevalta.

Vedän talvitakin hupun pipon yli, sillä muutoin huppu keräisi lunta kuin ämpäri ja kastuisi läpikotaisin - kaikki kastuisi, niska ja hiuksetkin. Lainaan naapurin lumentyönnintä ja olen salaa hyvilläni, ettei sen lapaan mahdu kovin paljon valkeaa puuteria, jaksan hyvin heitellä täysiä työntimellisiä lunta jo valmiiksi korkeiden kasojen päälle. Parvekkeelta alas työnnettävästä lumesta kuuluu miellyttävän pehmeä ja raskas humpsahtava ääni, kun se putoaa reunan yli. Lunta sataa koko ajan lisää, ja kun piha on kertaalleen puhdistettu, on uusi valkea peite jo sentin paksuinen. Kun hetken kuluttua vien roskapussin reinot jalassani, saavat ne nenälleen valkean kuorrutteen, maassa on lunta taas jo pari senttiä lisää.

Minä keitän itselleni kupillisen joululahjaksi saamaani glögiteetä. Minulla on uusi punainen kuminen teepallo. Katson, miten kuuma vesi saa muutamia teenlehtiä karkaamaan teepallon rei-istä kupin pohjalle. Ehkä joku osaisi niistä lukea minun kohtaloni, mutta en ajattele asiaa enää kun juon teetä. Maistelen mausteiden makua ja syön paahtoleipää. Kääntelen jouluaattona ilmestyneen sanomalehden sivuja, en ole ehtinyt lukea sitä aikaisemmin. Katseeni osuu kuolinilmoitukseen, jossa nimi vaikuttaa lapsen nimeltä. Katson syntymävuoden. Se on 2005. Luen muistokirjotuksen, se on ote Tehosekoittimen kappaleesta Hetken tie on kevyt. Silmät kyyneltyvät. Näen edessäni nuoren isän ja äidin, joiden joulu on murskana, enkä voi olla itkemättä.

Ajattelen jääpalaa, joka nesteeseen pudotessaan halkeaa siten, että napsahduksen voi kuulla. Ajattelen sanoja, joita itsekin olen toivonut sanomattomiksi; tekoja, joita ei voi tehdä tekemättömiksi. On murheellista, miten usein ihmiselämässä jokin peruuttamattomasti särkyy.

Ikuisuus, yksi huokaus vain,
yksi yö kuin koko elämä,
tuoksussasi keväät tuhannet.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota,
ja hetken tie
on kevyt kaksin kulkea

Valaistaan pimeitä talven öitä

Palasimme juuri lapsuudenkodista vatsa pullollaan herkkuja. Tein todella, kuten ennalta suunnittelin, oikein vanhanaikaista sekahedelmäkeittoa. Pussin valmistusohjeessa hedelmiä pyydettiin keittämään 20 minuuttia, mutta päädyin keittämään niitä tunnin, sillä halusin niiden pehmenevän kunnolla. Kanelitangot antoivat miellyttävän pehmeän kanelin aromin, sitruuna sopivasti kirpeyttä. Päälle aimo kasa vaniljavaahtoa. Nostalginen joulujälkiruoka uudella twistillä. Maistui ainakin isälle ja äidille.

Kotiin palattuani ihailin naapurin pihaamme sytyttämiä kynttilälyhtyjä. Niitä roikkui talven huurruttamien käkkyräisten omenapuiden oksien lomassa, ystävän varta vasten hitsaamassa lyhtytelineessä, maassa jäälyhdyissä omat lepattavat liekkinsä. Sytytin kaikki omat lyhtynikin palamaan. Kuulin myös viereisen oven käyvän ja menin kurkkimaan, syttyikö lyhtyjä vielä lisää. Kyllä vain. Laskimme yhdessä lepattavat liekit puutalopihapiirstämme: 1, 2, 3 ... 20! Kaksikymmentä pikku tulta talven pimeydessä, pientä valoa ja lämpöä tähän pimeyteen. Siellä me sitten seisoimme hyvän tovin, nautimme siitä, että pakkanen oli laskenut leppoisan mietoihin kymmenen asteen lukemiin, jotka sallivat pelkän seisoskelun ja ihailun talvitakissa ja Reino-tossuissa.

Joululahjoista perhepiirissä paljastuneet kirjat herättivät hilpeyttä. Perheen taiteilija sai kaksi taidetta käsittelevää kirjaa, mutta niiden lisäksi lahjakääröistä paljastuivat Pulkkisen Totta (jonka sain minä); Rimmisen Nenäpäivä; Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja itse kälylle lahjoittamani Raevaaran En tunne sinua vierelläni, jonka bongasin Runeberg-ehdokkaiden luettelosta ja joka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Kirjat varmasti kiertävät koko lukupiirimme, joten luettavaa riittää.

Veljeni ennustikin Riikka Pulkkiselle pari kuukautta sitten kansainvälisten mahdollisuuksien avautumista nuorena naiskirjailijana Sofi Oksasen avaamissa väylissä, saa nähdä miten käy. Minä itse suosin häpeämättömästi suomalaista kirjallisuutta, se on sellaista hengen lähiruokaa. Toki minä ulkomaisiakin kirjoja luen, mutta ensisijaisesti suomalaisia. Ja samaan hengenvetoon voisin kai jakaa kiitosta kirjallisuuden kääntäjille, sillä kääntäjänhän on tavoitettava kirjan henki ja sielu ja saatava samat nyanssit ujutettua rivien väliin, kuin mitä kirjailija sinne on oman kielen sanoissa piilottanut ja se vaatii monimutkaista ymmärtämisen ja sanallisen välittämisen taitoa. Onneksi meillä on maassamme lahjakkaita ihmisiä - monella kielellä.

Joululahjat olivat tänäkin vuonna aivan ihania: kuumassa vedessä aukeavia teekukkia, ja vaikka mitä teehen liittyvää, tummia suklaita, rommia, makeisia, termospullo ja viinidecanter - hedonismini ei ole selvästi jäänyt ystäviltäni pimentoon :D Puhumattakaan aivan huikean kauniista pitkävartisista pitsivillasukista, voi miten herkät ja mikä vaivannäkö vain minua varten!

Oijoi, huomenna vielä jouluruokaa, sitten alkaa arki. Hotkin juuri viisi vihreää kuulaa peräjälkeen, oloni alkaa tuntua jokseenkin samanlaiselta: vihertävältä, pyöreältä ja sokeroidulta. Ah joulua.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Virtuaalijoululahjoja

En tiedä, onko kenelläkään enää aikaa kirjoittaa, saatikka lukea blogeja suuren kuusijuhlan ollessa aivan ovella, mutta tulinpa kuitenkin miettineeksi, mitä antaisin joululahjaksi blogissani vierailleille ahkerimmille kommentoijille. Minähän en tunne ketään teistä henkilökohtaisesti (ainakaan tietääkseni), mutta jonkinlainen käsitys minulla teistä on. Siksipä minä annan teille tämän illan kunniaksi joululahjat. Toivottavasti eivät mene ihan pieleen, sillä vaikka virtuaalisia ovatkin, ovat ne teitä varten mietityt.

Henkilöt ovat satunnaisjärjestyksessä :)

Ensin Susa: Ihanaa Susaa minä muistaisin tietenkin jollakin aivan hullunkurisella kirjalla. Jollain niin yllätyksellisellä, ettet ehkä sellaista olisi tullut ajatelleeksi (voisi olla vaikeaa, sillä en tiedä mitä kaikkea olet ehtinytkään lukea - olisivatko esim. Daniil Harmsin hulvattomat novellit tuttuja - elleivät, niin niitä sitten). Mukana tulisi myös hyvää suklaata kauniissa rasiassa (visuaalisuus on tärkeää) sekä tyylikäs valokuva-albumi. Ettei eletty unohtuisi.

Rooibos: Sydämelliselle Rooibokselle keräisin kauniin korin, jossa olisi teekaupasta hankittua laadukasta sitrusaromista luomurooibosta, joka tuoksuisi huumaavalle. Korissa olisi myös tummaa suklaata ja jotain kaunista, ehkä lautasliinoja, joulupalloja, käpysiä ja oksia juuttinarulla solmittuna. Ehkä siellä olisi myös mausteita, jostain syystä Rooiboksesta tulee mieleen tähtianis.

Tulilatva: Aluksi ajattelin, että olisin hankkinut sinulle aivan ihania lankakeränpalleroita, mutta sitten keksin vielä parempaa: me lähtisimme yhdessä Tallinnan käsityökauppoihin metsästysretkelle. Olen kuullut, että siellä on kaikkia ihanuuksia, lankoja ja pellavia. Ja kun uupusimme, menisimme ihanaan vanhaan kahvilaan ja söisimme itsemme herkuista turvoksiin ;-)

Lauri: Laurille minä olisin neulonut villasukat ja kaulaliinan, minä en halua hänen paleltuvan (enkä kyllä kenenkään teidän muidenkaan). Lisäksi lahjoittaisin hänelle myös termospullon, kaakaota ja pulkan (vai ahkioksiko sitä pitäisi kutsua). Sitten annettaisiin lumen pölistä. Muutkin saisivat kyllä tulla mukaan, olen nimittäin toivonut termospulloa pukilta.

Pazi: Pazikin saisi villasukat. Ne olisivat muutoin mustat, mutta niiden varressa olisi tummanvihreä raita ja jalkapöydän päällä, samaisella tummanvihreällä, olisi päärynän kuva. Lisäksi hän saisi jonkin laadukkaan Sci-fi -DVD:n, jonka valitsemiseen käyttäisin veljen pettämätöntä vainua.

Lumikko: Sinua varten lähtisin vanhojen tavaroiden liikkeeseen. Antaisin silmien vaellella ja etsiä sen, mikä näyttäisi sinulta. Etukäteen sitä on mahdotonta sanoa, olisiko se pari kynttilänjalkoja, pinnaltaan kauniin kiiltäväksi kulunut perunakappa vai pikkuinen kirstu. Kenties samaan pakettiin voisi kääriä itse tehdyn pellavaliinan, jossa on reunoissa virkatut pitsit.

Tietenkin haluan toivottaa kaikille niillekin lukijoille, jotka eivät ole kommentoineet kirjoituksiani, aivan ihanan lämpöistä joulujuhlaa ja kaikkea parasta alkavalle vuodelle. Toiveeni luonnollisesti on, että hekin rohkaistuisivat kommentoimaan, sillä minä keskustelen kanssanne mielelläni. On ollut yllättävä havaita, miten sykähdyttäviä ja osuvia kommentteja olette osanneet minulle kirjoittaa ja jakaneet iloni ja toisinaan murheenikin. Näkymättöminäkin ihmiset ovat kiinnostavia ja uteliaisuutta herättäviä, kuitenkin olemassa, vaikkakin ilman fyysistä olomuotoa.

Kaikille yhteisesti toivotan myös aineettomia voimavaroja alkavalle vuodelle: sopivia ripsauksia lapsenmielisyyttä, avoimuuutta, uusia väyliä, luovuutta, rakkautta, terveyttä, menestystä, pieniä onnen ja toivon kappaleita sinne tänne, maton nurkkien alle, roskapussin sankoihin, ripsumaan sivujen välistä. Ehkä joskus maltti ja kärsivällisyyskin on paikallaan ja turboahdettu lisävoimavarabuusteri niiden hetkien varalle, kun muu maailma sattuu ajatumaan kanssamme törmäyskurssille.

Suloista joulua kaikille lukijoille: sekä isännil' että emännil', jokaiselle kuin lukenut on.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Siivous, lahjat, ruoka...

Pikainen hihkaisu täältä joululahjavalvojaisten ja hulluna imuroimisen ilmapiiristä. En taida olla ihan ainoa, joka kuumeisesti siistii kotiaan ja miettii, olenko nyt varmasti muistanut kaiken, sopiiko joulun tulla. Onneksi joulu ei kysele, sopiiko tulla vai ei, kulkuset kilisten ja pipareilta tuoksuen se tulee kuitenkin.

Ensi kesänä minä haluaisin vuokrata kesämökin jostain Suomen kolkasta. Tai ehkä käydä saaristossa. Kenties jopa molempia. Tämä oli niinsanottu vastapainoajatus.

Mutta ensin tämä. Pitäisiköhän keitellä jälkiruoaksi jouluna paksua sekahedelmäkiisseliä ja vaahdotettua vaniljavaahtoa. Se voisi olla mukavan kepeää jouluruokailun jälkeen. Vanhanaikaista ja hyvää.

Neljä yötä jouluun on, laskin aivan itse sen juuri äsken sormilla.

Jännää!

maanantai 20. joulukuuta 2010

Salaisuuksien aikaa

Hirmuinen väsymyksen tila. Ei mikään henkinen, vaan ihan sellainen oikea ja aito uupumus. TV:ssä eletään suuria mustavalkoisia tunteita Matti Oraviston olomuodossa. Olin utelias ja tarkistin, minkä ikäinen kovin keski-ikäiseltä vaikuttava Oravisto oli elokuvaa tehdessään. Hän oli 42-vuotias. Aikamoista.

Eilen olin ystävättären juhlissa. Ne olivat ihanat juhlat, hyvää ruokaa, juomaa ja naurua niin, että naiset pyyhkivät vesiä silmistään (miehet eivät uskaltaneet nauraa niin vapautuneesti, sillä vitsailun aihe oli naisen paino - miehet ovat oppineet siinä suhteessa [aiheellisesti] varsin varovaisiksi).

Tänään sitten aamupäivä menikin nukkumisen merkeissä. Heti kun sain vääntäydyttyä vuoteesta ylös, kyselin tekstiviestitse ystävättäreltä, saisinko seuraa jouluostoksille. Hänellä oli muitakin asioita hoidettavanaan, joten ajauduimme sitten sivuraiteille. Mielenkiintoisille sellaisille, sillä tapasin iäkkäämmän taiteilijarouvan, jolla oli mielenkiintoisia tarinoita 60-luvun Helsingin taiteilijapiireistä: hän pudotti nimiä, jotka olivat hänelle omakätisesti kirjoittaneet runoja - minun asiani ei tokikaan ole kertoa noita nimiä eteenpäin. Vaikka kukapa runoilija ei kauniille naiselle runoja kuppilassa kirjoittaisi, tuskin sitä vanhuksenakaan hävetä pitäisi.

Hän tosin naureskeli, että 60-luvun aikoihin nähden nuoriso ei ole kovinkaan huonosti käyttäytyvää tänä päivänä, joten ne tarinat olisivatkin olleet mielenkiintoista kuultavaa. Mutta ehkä sellaisista asioista, joista ei voi puhua, on parempi vaieta. Vaikka inhimillisyyttä se kaikki on, ajoittainen villiintyminen ja harkitsemattomuuskin. Kenellepä sellaista ei elämässä sattuisi. Tosin mukavaahan se olisi, että niistä vähemmän arvokkaista episodeista omassakin elämässä voisivat niistä jotain tietävät vaieta.

Olen muuten saavuttanut jouluvalmisteluissa sen vaiheen, jossa minun pitää koko ajan hillitä itseäni niin, etten paljastaisi ihmisille vahingossa mitään heidän joululahjoistaan. Joku lahja-asia pyörii aina mielessä ja on aina pudota kielen päältä *PLOP*, onneksi joulu tulee pian ja saan ehkä pidettyä salaisuuteni, kun kerrankin yritän punnita sanani.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Linja-autossa matka katkeaa

Minä olen joskus asustanut pääkaupunkiseudulla. Helsinki ei ole kovin suuri kaupunki, mutta aiheuttaa kuitenkin sen, että julkisissa liikennevälineissä ihmiset usein pitäytyvät visusti erillään eivätkä juuri huomioi kanssamatkustajiaan tahikka esimerkiksi bussikuskia. Näin siis pääsääntöisesti: joskus ihmiset kuitenkin sielläkin saattoivat heittäytyä vaikkapa juttusille, mutta harvinaista se oli ja tätä tapahtui usein vain yöjunissa.

Tänä aamuna matkustin bussilla töihin. Katselin ikkunasta ulos, kunnes havahduin kirkkaaseen tytönääneen, joka takaovesta poistuessaan hihkaisi: "Kiitti, moi!". Katselin pitkäraajaisen, pillifarkkuisen tytön perään ja ajattelin, miten mukavaa on asua täällä "maalla". Ja niin minäkin tein bussista noustessani - takaovelta huudahdin kuljettajalle: "Kiitos!".

Tunnistan myös kuskeja: kas, tänään ajaa tämä pitkähiuksinen kuski, jonka näin taukopaikalla tupakalla muiden kuskien kanssa. Ja eräänä aamuna katselin kuskia, joka eräällä sivutiellä, jonne bussi matkallaan koukkaa, yhtäkkiä nosti kätensä kyynärpäät koukussa päänsä yläpuolelle hassuun vauvamaiseen asentoon ja haukotteli. Samassa hän huomasi peruutuspeilistä sarvipäisen ja varmaankin melko hämmästyneen katseen ja laski rauhallisesti kätensä takaisin ohjauspyörälle. Hyvä niin! En kovin pitkään haluaisi istua tällaisesta "Katso, ilman käsiä" -bussissa. Ohjasikohan kuljettaja sen pienen hetken jaloillaan?

Eräänä aamuna bussi oli täynnä koululaisia. Seitsenvuotiaita ehkä, korkeintaan kahdeksan. Heillä kaikilla oli keltaiset huomioliivit ja valtavasti ylimääräistä energiaa. Kun he poistuivat bussista, kuului joukosta kaikenlaisia soraääniä, kuten mankuva "Älääää". Vaihdoin huvittuneet hymyt vastapäätä istuneen kaljun herrasmiehen kanssa. Sama mies oli hetkeä aiemmin siirtänyt reppuaan, jottei se olisi jalkojeni tiellä ja puhuikin minulle. Minäkin sanoin hänelle leppoisasti "Ei sitä olisi tarvinnut siirtää, hyvin mä mahdun". Mutta kieltämättä tuli hyvä mieli siitä, että tulin huomioiduksi. Kun mies poistui bussista, palkitsin hänet leveällä hymyllä.

torstai 16. joulukuuta 2010

Villiä melskettä

Niin sitä vain mennään vääjäämättä kohti joulua ja vauhdilla. Pakkasen sierettämin kuivin käsin tein joulupaketteja enkä välttynyt haavoittumiseltakaan. Vaan vaaroja kaihtamatta pukersin paketteja, jotka kohta lähtevät matkalleen koteihin eri puolille Suomea. Määräaikoja vilkkuu siellä täällä: joulukorttimääräaika, postilähetysten määräaika (tosin tällä kertaa valitsin Matkahuollon lähipaketteineen) ja sitten tietysti se ultimate-määräaika, jouluaatto. Mutta katsokaapa näitä, vaikka eivät olekaan mitään paketointitaidon huippunäytteitä pitseineen, niin joulumieltä ne kuitenkin välittävät ja lämpöisiä ajatuksia. Toivottavasti ne kuvan myötä välittyvät myös teille lukijoille.


Itseänikin koetan rauhoitella, vaikka kaikki ei vielä valmista olekaan, ehdin kyllä. Kaikki on aina järjestynyt ajoissa, vaikka hätäillyt olen toki ennenkin. Samanlainen tärinä aiheutuu aina siitäkin, kun olen järjestänyt juhlat ystäville, tai vaikkapa pyytänyt vieraita syömään. Onko kaikki siistiä, onko kaikki valmista.

Hermoilu on tietenkin turhaa, sillä kukaan ei edes välitä, onko kaikki täydellistä, sillä ihmisten läsnäolohan on kaikkein tärkeintä. Sama ajatus kiteytyy jouluunkin, perhe kokoontuu yhteen vain olemaan ja nauttimaan eikä kenelläkään ole kiire mihinkään. Syödään ja lojutaan, nautitaan kuusen, mausteiden ja kynttilöiden tuoksusta, kuunnellaan joululauluja ja availlaan iltasella paketteja kuusen alta, minne olemme ne kukin käyneet nyssäköistämme purkamassa.

Vähän surettaa, ettei isällä ja äidillä ole lapsenlapsia, jotka muuttaisivat joulunviettoa riehakkaammaksi ja tietyllä tapaa merkityksekkäämmäksi. Äidin ystävät olivat jopa kiusanneet häntä, kun hän oli puhutellut itseään mummoksi, mummo-nimitystä ei kuulemma saa käyttää, kun lapset eivät ole hänestä mummoa tehneet. Asian kuullessani vereni kuohahti, olisin saattanut sanoa heille ikävästikin, jos olisin ollut paikalla kommentteja kuulemassa. Äiti oli tietenkin hoitanut tilanteen diplomaattisesti, mikä on hänelle hyvin luonteenomaista.

Minä nimittäin tiedän omakohtaisesti, miltä tuntuu, kun kaivattua kahta viivaa ei testiin koskaan tule. Miltä tuntuu pyytää itkien anteeksi puolisoltaan, että ei onnistu siinä, mikä on naisen tehtävä. Käydä lääkärissä, ja nähdä hänen tutkimusten jälkeen levittelevän käsiään: joskus näin käy, vaikka siihen ei ole mitään lääketieteellistä syytä. Toki olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen terve. Enkä vieläkään, vaikka olen jo vanha (ainakin lisääntymismielessä), ole kokonaan luopunut toivosta oman perheen suhteen.

Olen lukenut, että viidennes suomalaispareista kärsii lapsettomuudesta jossain vaiheessa elämäänsä, mutta heitä ei tunnu näkyvän missään. No, minä olen yksi heistä, näkymättömistä. Että sellainen tarina minusta tänään pullahti. Enpä olisi arvannut noin käyvän, kun tätä ryhdyin kirjoittamaan.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Los Panicos!

Niin niin, joulukortit kirjoittamatta. Haen kuumeisesti osoitteita, totean, että joitakin ei ole. Kirjoittelen kortteja, piirtelen hymyjä, sydämiä ja kissantassuja. Teen omasta sukunimestäni tulkittavan kuvion. Mitä kenellekin ja jokaiselle jotain. Nyt pullottaa punainen kuori, huomenna se pitää pudottaa postilaatikkoon. Minulla oli jälleen kunnianhimoisia ajatuksia kirjoittaa ihmisille joulukirjeitä ja kaikenlaista, mutta eihän se onnistunut. Ensi vuonna sitten taas tai kenties yllätänkin ihmiset keskellä kesää (en nyt sentään joulukirjeellä, mutta tavallisella).

Nyt tuntuu vain kertakaikkiaan olevan liikaa asioita meneillään samanaikaisesti. Tätä minä suorastaan huohotin ovesta sisään paukanneelle ystävälle (hän nimittäin suorastaan syöksyi sisään pakkasesta hampaat kalisten heti, kun hiukan raotin ovea), joka totesi, että nyt vain illalla urheilemaan niin pää selkiää ja tulee parempi mieli. Niin siinä kyllä käy, ihan joka kerta. Nyt pitäisi vain urheilla ihan alvariinsa, jotta asiat loksahtelisivat paikalleen. Mutta ehkä otan tähän nyt zen-tyyppisen lähestymistavan ja odotan asioiden hakevan itse paikkansa: mikä minä olen kaikkea järjestämään.

Olipas se virkistävä ajatus, piti oikein pysähtyä sitä miettimään. Olen niin kova järjestelemään asioita, piirtelemään päässäni kaavioita siitä, miten asiat sujuvat parhaalla mahdollisella tavalla, että oli aivan mullistavaa ajatella toisin. Että jos en järjestelisikään mitään nyt ihan heti, vaan antaisin asioiden soljua hetken. Ei kaaokseen, mutta eteenpäin, pikkuhiljaa. Osaisinkohan minä hetkeksi päästää irti, antaa kaiken vain olla?

maanantai 13. joulukuuta 2010

Pieni iloinen lusmu

Seisoin tänään bussipysäkillä viisitoista minuuttia, sillä linja-auto oli myöhässä - tai sitten minä ajoissa, en oikein tiedä, sillä pysäkki oli minulle vieras. Pakkasta oli 19 astetta. Hypähtelin jalalta toiselle, ja vaikka olinkin pukeutunut viisaasti, pelkkä tietoisuus kylmyydestä sai huolestumaan. Lisäksi tunsin oloni pikkutytöksi, sillä olin varannut käsineeni sisään bussimatkaa varten tarvittavat kolikot. Kirjasin mieleeni havaintoja itsestäni: kasvoja palelsi heti, hetken kuluttua myös sormia ja lopulta käsivarsia. Ihmettelin vieressäni seissyttä tyttöä, joka lyhyessä talvitakissaan ja pillifarkuissaan ei vaikuttanut palelevan ollenkaan, vaikka hän ei hypähdellyt, kuten minä. Ehkä hänellä oli niin kovat paineet olla viileä, ja vallitsevassa säässä se olikin helppoa.

Sain tänään tarmonpuuskan, sillä satuin katsomaan Strömsö-ohjelmaa. Sitä katsoessa tulee aina pakonomainen tarve siivota, askarrella, leipoa tai edes jotenkin ryhdistäytyä. Strömsö - tuotteistettua kodikkuutta. Strömsön pojat siellä leipoivat lakkatäytteistä kääretorttua, joka maustettiin pikantin jouluisasti piparkakkumausteella. Päälle laitettiin vielä kermavaahtoa ja kyytipojaksi sherryä, kuinkas muuten.

Toimintatarmoni rajoittui kuitenkin turhien mainoskirjeiden ja sanomalehtien keräyslaatikkoon kiikuttamiseen, joulukalenterin avaamattomien luukkujen aukomiseen ja pienen puutikuista muotoillun kuusipuun koristamiseen paristokäyttöisillä led-valoilla ja koko komeuden asettamiseen keittiön ikkunalle. Minusta se näyttää hurmaavan jouluisalta siinä, ellei katselija satu olemaan aivan käsittämättömän allerginen kaikelle jouluvalaistukselle - en minäkään ole välkkyvien valoköysien kannattaja. Mutta pieniä valonpilkahduksia tänne pimeyteen kyllä kaivataan, vähissä ovat päivän valoisat hetket täällä etelässäkin. Niin ja tietenkin kynttilät palavat nyt pöydällä - viikonloppuna miehet valittivat, että naiset ovat pilanneet heidän joulutuoksumuistonsa polttamalla kynttilöitä jatkuvasti pimeään aikaan eikä vain jouluisin, jolloin kynttilän sammuttamisen tuoksu ei enää assosioidukaan vain jouluun. Minä taidan itsekin lukeutua näihin tuoksumuistonpilaajiin, kynttilöiden valo vain on niin somaa.

Olen pitäytynyt niin etäällä joululauluja soittelevista ylipirteistä kauppakeskuksista, että minun on vaikea ymmärtää, että jouluun on enää vajaa kaksi viikkoa. Äiti sentään on pitänyt minua maailmankartalla soittamalla ja kysymällä, missä ja miten joulua viettäisimme ja kuka valmistaisi joulupöytään mitäkin herkkuja. Vanhoja ruokaperinteitä noudattelemme, mutta joka joulu yritän keksiä joulupöytään jonkin uutuuden, mitä siellä ei aiemmin ole ollut. Tälle vuodelle en ole sitä vielä keksinyt, ellei se sitten ole bataattilaatikko, mutta se saattaisi kilpuroida liikaa isän maailman parhaan perunalaatikon kanssa. Isä on hionut reseptiään vuosia ja se alkaa jo hipoa täydellisyyttä.

Nam.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Hus kylmä, loittone tylsyys!

Viikonloppu on ollut kovasti rentouttava. Olen käynyt vähän joululahjaostoksilla, mutta en väsymiseen asti. Juuri sen verran, että on tullut hyvä mieli. Kaikkien kummilasten lahjat on hankittu ja osalle ystävistäkin. Tilanne ei vaikuta ollenkaan hassummalta.

Tänään päätin, että iloksenne blogiin tulee tänään kuvia. Minusta sellaiset blogit ovat hienoja, joissa on kuvia, mutta minä en ole itse mikään valokuvaaja. Nyt kun kirjoittaessani kainalossani oikean käden alla kehrää kissa, tuntuisi sopivalta laittaa otuksen kuva mukaan ja niin minä ajattelin tehdä. Kuvan onnistuin ottamaan ihan itse, kun kissa löllötteli samaan aikaan sylissä, iso kissanpötkäle.



Lauantai oli lämpimien juomien ja ystävien aikaa. Nautimme glögiä ja lasilliset sherryä - minulle tulee aina kovin ylevä olo sherryn nauttimisesta, sillä sen juominen yhdistyy hienostuneisiin brittinaisiin ja niinpä minäkin olen sitten siemailevinani lasistani kovinkin sivistyneesti. Sherry maistuu hyvältä, ei siis ihme, että se on päässyt seurapiirirouvien suosioon.

Illalla matkasimme vielä lähikuppilaan, kävely sinne oli jo melkoisen hyytävä, sillä pakkasta oli kymmenisen astetta. Niinpä nautimmekin lämmikkeitä, glögiä ja rommitotia. Lisäksi tapasimme baarissa vanhan ystävän, joka oli viettämässä ystävineen poikien iltaa. Ystävät olivat minulle vieraita, joten suoritettiin esittely- ja kättelysarjoja. Minä panin merkille miesten silmäkulmiin ilmestyneet hienoiset naurunrypyt ja totesin niiden näyttävän hyvin viehättäviltä. Kunpa naistenkin ikääntymiseen suhtauduttaisiin samalla suopeudella.

Lauantaina kokeilin myös ystävän tekemiä hattuja. Eräässä niistä oli korvaläpät, joita olen kaivannut, kun pakkanen tuntuu pureskelevan erityisesti suojattomia korvanlehtiä. Niin minulla sitten tänään oli - runsaan 16 asteen pakkasessa - uusi hattu. Ja kun suuntasin kulkuni postiin oikeaoppisesti kerrospukeutuneena ja uusi hattu päässäni, minua ei paleltanut yhtään. Sitäpaitsi hattu soveltuu hyvin tylsyyden karkoittamiseen, vai mitä tuumaatte?


lauantai 11. joulukuuta 2010

Puhtaat makeat lakanat

Suklaa on ihanaa. Minulla on pöydälläni suklaita, jotka kuiskuttelevat minulle houkuttelevasti lakkaamatta. Yritän pidättäytyä, sillä joulu tuo muassaan luultavasti lisää suklaata. Suklaata ja kirjoja. Läheiset tietävät, että niillä aineksilla minut tehdään hyvin onnelliseksi. No, en minä marmeladiakaan hyljeksi. Tai vaikkapa tummalla suklaalla kuorrutettuja taateleita, sellaisiakin olen saanut. Niin että sitten on joulun hiljainen rauha, kuusen tuoksu, sanojen suloisuutta ja kun ojentaa käden ja raottaa rasian kantta, kaiken täydentää makea nautinto.

Ainoa asia, mitä tuon lisäksi voisi toivoa on se, että sohvan toista kulmaa asuttaisi ihminen oman kirjansa kanssa. Ihminen, joka kääntäisi lukemiaan lehtiä eri tahdissa kuin minä, mutta kurottautuisi aika ajoin raottamaan rasian kantta hänkin. Ja jalkapohjiani vasten tuntisin hänen lämpimän kylkensä, ja jos jalkoja varovaisesti polkisi, hän laskisi kirjansa ja hymyilisi. Ehkä joku joulu on vielä sellainen, mutta tämä joulu se ei ole.

On jo myöhä. Nukkumaan ei kuitenkaan vielä voi mennä, sillä sänky on sijattava. Aamulla nimittäin jouduin lähtemään matkaan kiireellä, sillä olin myöhästyä bussista, enkä ehtinyt sijata vuodettani. Mitä tapahtuu silloin, jos poikkeuksellisesti ei sijaa vuodettaan töihin lähtiessään? Oikein! Kissa päättää voida huonosti ja oksentaa vastavaihdetuille lakanoille. Ei kerran, vaan kaksi kertaa. Kotiinpaluu oli siis epäuskoisen sadattelun saattelema. Cats relieve stress.

Sain tänään odotetun postilähetyksen Englannista. Laatikkoa ympäröivät FRAGILE-tarranauhat. USA:ssa asuva ystävättäreni kertoi, miten hänen kissansa oli saanut omituisen kohtauksen ja juossut selvästi kauhusta tolaltaan huoneesta toiseen ilman mitään näkyvää syytä. Aikansa ihmeissään kissan sinkoilua seurattuaan hän nappasi kissan kiinni. Hysterian syyksi paljastui kissan vatsakarvoihin tarttunut tarralappu. Siinä luki "FRAGILE".

Asian laita on nyt sillä tapaa, että minä kipaisen nyt yläkertaan rätin kanssa ja suoritan loivaliikkeistä kissavahinkotorjuntaa ja vuoteen sijaamista. Sen jälkeen palaan takaisin alas ja peseydyn ja palaudun puhtaiden lakanoiden maailmaan. Aika hyvältä kuulostaa, eikö?

perjantai 10. joulukuuta 2010

Löydöksiä

Sain joskus äidiltäni syntymäpäivälahjaksi suuren puutarhatontun. Silloin minulla vielä oli puutarha. Olin hämilläni ja kauhuissani, en tiennyt edes, mitä sanoa - tokikaan en halunnut loukata äitiä, joka tietenkin oli ajatellut tontun hankkiessaan pelkkää hyvää. Tonttu ei ollut millään muotoa hillitty, vaan suuren kokonsa lisäksi se oli myös maalattu äärimmäisen kirkkain värein. En raaskinut järjestää tonttupololle valitettavaa "onnettomuutta", joten lopulta päädyin sijoittamaan sen alkuperäisessä 70-lukuisessa olomuodossaan olevaan wc-tilaan. Siellä vierailevia odotti melkoinen visuaalinen vuoristorata. Enää en kuitenkaan asu kyseisessä talossa ja kun muutin pois, en ottanut tonttua mukaani. Asia palautui mieleeni TV:ssä olleesta mainoksesta, jossa esiintyi puutarhatonttu.

Kouluissa on varmasti jo vietetty pikkujoulujuhlia. Ne olivat minun mielestäni aivan loistokkaita. Pulpetit asetettiin renkaan muotoon ja minun muistikuvieni mukaan ympyrän keskellä oli kuusi. Voiko sellainen mielikuva olla edes totta? Kuka kuusen olisi luokkaan tuonut - opettajako? Olisiko hän nähnyt sellaisen vaivan meidän lasten takia? En voi olla varma, kenties muistini on alkanut kuorrutella asioita ylimääräisin herkuin. Siitä olen kuitenkin varma, että pulpeteilla oli jokaisella oma kynttilä. Ja että kahdelle liitutaululle sai piirtää väriliiduilla talvisia tonttumaisemia.

Oppilaat olivat valmistelleet kaikenlaisia esityksiäkin. Niitä varten nähtiin aina paljon vaivaa, ja erästäkin näytelmää harjoittelimme kerta kerran jälkeen koulun juhlasalissa. Opettajakin ihastui näytelmäämme niin, että se esitettiin myös koulun varsinaisessa joulujuhlassa. Jostain syystä varsinaisissa joulujuhlissa ei tunnelma kuitenkaan koskaan yltänyt pikkujoulujuhlan tasolle, sillä siinä oli samanlaista salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä kuin oikeassa joulussa, ja virallinen joulujuhla puolestaan oli jotenkin liian tärkätty ja pönöttävä. Juhlallinen kyllä ja ylevä, mutta ei sillä lailla kutkuttava kuin pikkujoulujuhla.

Vaivuin nyt johonkin menneisyyden mielikuviin siitä, miten järjestäjänä sai jäädä välituntisin sisään pyyhkimään taulua ja kun velvollisuudet oli suoritettu, sai soittaa vanhaa, poljettavaa urkuharmonia. Sai vedellä ja työnnellä sen nuppeja ja minusta tuntuu, että sitä ympäröi jonkinlainen vuosien soitannan mukanaan tuoma ominaistuoksu. En muista sitä, mutta jos saisin siitä vainun, luulen, että tunnistaisin sen. Puhumattakaan koepapereista, joiden tuoksun kyllä muistan - niissä teksti oli sellainen sinisen tai lilan sävyinen, olisivatkohan ne olleet sprii-monisteita, sellaiseksi muistan niitä kutsutun.

Huh huh, tällaisia muistellessa alkaa tuntea itsensä dinosauriiksi tai trilobiitiksi. Minä olen ihminen, joka osaisi mainiosti soittaa ystävälleen puhelimella, jonka posliininen kuuloke painaisi tonnin ja joka kierrettävän numerovalitsemen reikään sormeni vieläkin sopisi kuin valettu.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Lepakoita tapulissa

Kissa on juuri syönyt. Se nuolee karvaisia suupieliään ja naukuu samanaikaisesti. Toiminta aiheuttaa ihmisen puheenkaltaista näljä-ääntä: näylj-jäyl-jä, mäy-jäym,jäm. Siinä se istuu karvalankamatolla ja siistii itseään, sanoo purr-nauu ja kipittää yläkertaan. En tiedä, mistä tämänkertainen puheliaisuus.

Joskus kissa vain istuu viereeni lattialle ja katsoo minua vaativana. Aistin sen katseen käskevyyden, vaikka en katso sitä kohti. Samalla tiedän, että jos käännän pääni sen suuntaan, leviää se pikku kolonen, joka on kissan nenän alla, suu avautuu rauskuksi ja ulos tulee naukaisu. Silloin kissalla on asia. Se haluaa välitöntä hellyyttä tai ruoka- ja juomaosastolla on sen mielestä merkittävä vajaus. Vanhemmiten se on myös oppinut tulemaan sohvalla viereeni, ja ellei tuo mainitsemani töljöttävä katse auta, alkaa olkavarren aluksi hienovarainen, mutta aikaa myöten voimistuva kuopiminen etutassulla. Tässä olen minä, hieno eläin kissa. Helli minua!

Miltähän tuntuisi olla lepakko? Nukkua päivisin pää alaspäin nahkasiipiensä suojassa. Herätä lajitoverien muassa illan hämärtyessä, lentää pimeyteen ja paikantaa hyönteisiä äänen ohjaamana. Kokemus lepakkuudesta täytyy poiketa merkittävästi ihmisyydestä. Yhden asian luulen tietäväni: lepakko ei pohdi millaista on olla ihminen, miltä tuntuu kävellä, ja elää ylösalaisin. Tai ainakin kenossa.

Minä olen nähnyt maailman suurimman urbaanin lepakkoyhdyskunnan illan hämärissä pudottautuvan siivilleen. Loputon musta nauha vikkeliä taitolentäjiä, joita tulvi kaupungin sillan alta. Niitä oli (ja on) arviolta puolitoista miljoonaa yksilöä. Ihmiset tietenkin olisivat halunneet tuhota moisen yhdyskunnan kaupungistaan aluksi, mutta suojelijat päättivät viisaasti kertoa ihmisille, minkä määrän hyönteisiä puolitoistamiljoonainen lepakkoposse syö yhdessä illassa. Lepakkovirta oli kerrassaan uljas näky auringonlaskuun matkatessaan.

Ajatukseni ovat yhtä vikkeliä kuin lepakot ja osittain yhtä tummanpuhuvia.  Sitä ääntä päässäni, joka komensi pesemään pyykit, tottelin. Ainakin osittain, yksi koneellinen puhdasta syntyi, mutta pyykki on siitä kummallinen asia, että sitä sikiää aina lisää. Haluankin tässä yhteydessä ihmetellä, miten esimerkiksi viisihenkinen perhe välttyy hukkumasta omiin pyykkeihinsä? Sitä rahisevaa ääntä, joka paperinkatkuisella byrokraatinäänellään käski hoitamaan yrityksen asioita, tai saisin pikapuoliin kirjeitä viranomaisilta, en vielä totellut. Huomenna lupaan kuunnella sitäkin. Seassa puikkivat kaikkinaiset joululahjaideat, arkipäivän ajatukset, hulppeat haaveet, pienet unelmat ja suuret uhat tulevaisuuteen liittyen. Iso soppa pienessä päässä pyörimään.

Ilmankos joskus happi loppuu ja hävettää.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Taipuisa, mausteinen, pirskahteleva

Ajattelin jo olevani paljon terveempi kuin eilen, mutta ulos hipsittyäni päätti nenä heti toisin. Se halusi aivastella ja niiskuttaa. Ei auttanut muu kuin kaivella taskusta nenäliina toisensa jälkeen. Kävin kyllä vähän ihailemassa hyllyssä pylleröivien villalankakerien kauneutta, mutta en kuitenkaan sortunut niitä ostamaan (ainakaan vielä). Kaivelin sen sijaan vanhasta lankakoristani aarteita, eri värisiä keriä ja ryhdyin piirtämään paperille ruudukkomatriiseja kuviointia varten. Ja niin minulla tuossa sohvallani lepää aivan uusi uniikkituotteen alku, joka osoitetaan joulutervehdykseksi kummipojalle. Muutoin hain reissultani vain tarpeellisimmat ruokatarvikkeet ja jätin muun tuonnemmaksi. Edistystä oli kuitenkin pukeutua ja siistiytyä - jo se sai mielen virkistymään, näytin taas kutakuinkin ihmiseltä.

Saamme huomiseksi lisää lunta. Täällä päin Suomea sitä ei ole vielä kovin paljon. Suhtaudun siihen kahtalaisesti: valkeus on kaunista ja ihanaa, mutta viime talvinen ylenpalttinen lumen määrä osoittautui jo ongelmalliseksi, sillä niin suuren määrän siirtäminen sivuun kulkureiteiltä alkaa olla jo vaivalloista, kun ei enää tiedä, mihin lumen kasaisi. Mutta vielä ei sentään tarvitse olla huolissaan ja hyvä niin, sillä talvi on vasta aluillaan.

Minä laitoin tänään keittiön ikkunaan punaiset verhot. Ne eivät kylläkään ole jouluverhot, sillä niissä ei ole kuviointia, mutta ihanan väkevän väriset ne kyllä ovat, tuovat voimaa ja lämpöä koko huoneeseen ja itseenikin, aina kun niitä vilkaisen. Kangas on hivenen kiiltävä, ja laskostuessaan se tarjoaa herkullisen näkymän valon ja varjon vaihdellessa sen lainehtivalla pinnalla. Olen aivan parantumaton esteetikko ja nyt kun luonto peittyy valkoiseen, kaipaan kotiini voimakkaampia värejä. Jotain lisäherkkua kaikille aisteille: värejä, makuja, tuoksuja, ääniä. Siksiköhän minä aina haluan sellaisen aidon kuusen, vaikka neulasia löytyy sitten pitkin vuotta mitä kummallisimmista paikoista: kuusi tuoksuu.

Kurkistin juuri punaisten verhojen välistä avautuvaa maisemaa. Ulkona näkyi valkoisella lumella siilattuja katuja, kuorrutettuja puita ja puutaloja. Iltaisin vastapäinen naapuri sytyttää piharakennuksensa nurkkiin kiinnitettyihin punaisiin lyhtyihin valkeat. Ne näkyvät, kun kurkistaa keittiön ikkunasta ja ilahduttavat. Onhan minullakin ulkona toki lyhtyjä, silloin tällöin kun koko pihapiiri sytyttää valkeansa, pihan kauneus suorastaan hengästyttää.

Ihanaa että huomenna on vielä yksi vapaapäivä, itsenäisyyspäivä, joka on samaan aikaan sekä juhlallinen että ahdistava. Aion huomenna olla katsomatta Tuntemattoman sotilaan ja muut vastaavat ohjelmat, jotka pudottelevat sisuksiin suuria mustia kiviä ja suuntaudun iloisempiin asioihin. Mutta laitan tietenkin ne kynttilät ikkunalle: ehkä joku perhe ajaa autolla kotini ohi ja auton ikkunoista vilkuilevat lapset voivat kotini kohdalla huutaa "Kaksi kynttilää!". Lapsena se oli minusta itsenäisyyspäivässä kaikkein vaikuttavinta, kynttilät ikkunoissa.

Ja jos oveni taakse ilmestyy elokuvallinen mies, jääkaapistani löytyy kuohujuomaa, jota voimme siemailla ja kohotella lasejamme ihanan maamme kunniaksi. Yksin en kuitenkaan taida pulloa korkata, sillä muuten olen joko liian päissäni tai pirskahtelu juomasta katoaa. Mutta noin periaatteessa sitä siis olisi.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Pyjamajuhlat soolona

Päädyin jäämään kotiin. Toki harmittaa, etten nähnyt ystävääni, mutta pitää vain yrittää järjestää tapaaminen uudelleen myöhemmin. Koska annoin itselleni virallisen luvan sairastaa, kuljin kotona ympäriinsä pyjamassa ja join viinimarjamehua tai teetä. Nakertelin kanelikorppuja ja tuhosin loppupussin lakuja. Kiittelin onneani siitä, että olin ostanut kaiken varalle säästöpakkauksen nenäliinoja. Annoin villalangan juosta sormien yli ja seurasin, miten puikoilta syntyi raitoja toisensa jälkeen. Katselin kovalevylle tallentamaani RåFilm-ohjelmaa, joka esittää lyhytelokuvia ja haastattelee niiden tekijöitä. Makasin sohvalla viltin alla ja torkuin. Toisinsanoen, en tehnyt juuri mitään. Kipeänä tekee hyvää vain olla ja painaa humisevaa päätään hurisevan kissan kylkeä vasten.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Sairas vai kyllin terve?

Noniin. Olen kiusallisen puolisairas. Nenä on jääkokkare keskellä kasvoja, taitaa kuitenkin olla napajäätikkö, sillä sulaa tipoittain. Nenäliinaa on siis käyteltävä, ja välistä tulee aivastuskin. Olo on lievästi kuumeinen, mittari kainalossa sohvalla istuen osaan jo arvata tuloksen, se lienee 37,3. Silloin kun lämpöä ei ole, mittari näyttää yleensä 36,7 tai jotain sen suuntaista. Kummallista sinänsä, että elimistö on niin tarkka, että huomaa kutakuinkin puolen asteen heiton, joka ei prosentuaalisesti ole kovin merkittävä. No, eipä tosin ole elimistöllä varaakaan kovin monen prosentin heilahduksiin, ennen kuin muuttuu keitetyksi kananmunaksi. Niin minä aina pienenä ajattelin: jos ihmiselle nousee liian kova kuume, ihminen muuttuu keitetyksi kananmunaksi.

Oli miten oli, istun sohvalla ja kadun sitä, että olen ahminut suuhuni liiallisen paljon Pandan choco-lakusekoitusta, jonka ostin itselleni turhautuneena siihen, että olen sairastumassa juuri, kun tarkoitukseni oli matkustaa ensimmäistä kertaa ystävättäreni luo (ensimmäistä kertaa hänen uuteen asuntoonsa) pääkaupunkiseudulle. No, kohta kaivan sen kuumemittarin esille ja katson sen lukemia. Ja mietin sitten, uskaltaudunko junaan huomenna vai en. Huolenaiheenani on tietysti se, että jos sairastunkin pahemmin niin miten pääsen takaisin kotiin kuumehuuruissani. 37,2 sanoo kuumemittari. Niin että pitäisikö tästä nyt järjestää jonkinlainen yleisöäänestys, että uskallanko lähteä vai en. Kuuliaisena tyttönä kävin kuitenkin toki töissä, työ kun ei ole kovin fyysistä, jos nyt jaksaa sormiaan liikutella, niin siellä kyllä pärjäilee.

Tässäpä minä nyt siten istun ja ihmettelen. Laukku on varmaankin syytä kuitenkin pakata, varmuuden vuoksi. Jos herään aamulla kaksi tuntia ennen junan lähtöä, ehdin vielä ostaa itselleni junalipun. Pitääpä katsoa, koska palaisin takaisin. Itsenäisyyspäivää olisi kiva päästä viettämään kotiin. Ovatkohan ravintolat auki itsenäisyyspäivänä. Milläköhän minä ruokin itseni? Jos on parisuhteessa, ei unohda täyttää ruokavarastojaan, mutta yksin niin voi käydä, olen huomannut. Huolehdinko itsestäni siis heikommin, kuin kanssaeläjästäni? Ruoasta päätellen kyllä.

Eli siis vaatteita, lankaa, puikot, aikakauslehti, puhelin lataukseen... kaikki mahdolliset flunssanhoitovälineet mukaan. Jospa sitä kuitenkin uskaltautuisi... Eihän siellä riehua tarvitse, aikuisen naisen?

torstai 2. joulukuuta 2010

Toimenpidesuunnitelmia ja kateutta

Tänään olen paitsi tuntenut ajoittain itseni hyväksi, myös suorittanut asianmukaisia katumusharjoituksia ja tehnyt jonkinlaisen selviytymissuunnitelman vaiheissa a ja b. Tämän jälkeen minun ei toivottavasti tarvitse ottaa käyttöön muita kirjaimia.

Tämä hetki voisi olla sellainen, jolloin todella voisin kadehtia normaalia perhe-elämää. Sitä, että olisi mies ja pari lasta, jotka pudottaisivat kuraiset lapasensa eteiseen ja joille huomauttaisin asiasta sadatta kertaa. Mies, jolle joskus näyttäisin kieltä selän takana, mutta joka suurimmaksi osaksi ajasta saisi minut nauramaan ja pitäisi lujasti kiinni silloin, kun voimat olisivat loppua.

Kyllä minä aina nuorempana ajattelin, että minusta tulisi sellainen kuin muutkin, perheenäiti - vieläpä pullantuoksuinen. Minä kyllä olisin jaksanut piirrellä sormiväreillä, tehdä muovailuvahasta olioita, liimailla sydämiä pahville sormet tahmaisina, laulaa ja tanssia. Onneksi sentään voin tehdä tätä kaikkea kummityttöni kanssa.

Vastalahjana hän antoi minun lohduttaa itseään, kun hän satutti itsensä, eikä oma äiti ollut saapuvilla. Menin suuria kyyneleitä poskillaan vierittävän suloisen pienen luokse ja ojensin käteni kokeilevasti. Hän hyväksyi tarjoukseni ja antoi minun nostaa hänet syliini, epäröi sitten pikkuruisen hetken, teki päätöksensä ja luottavaisena kietoi kädet ja jalat ympärilleni. Itku loppui samalla hetkellä. Tunsin tehneeni ihmeen. Minä kelpasin. Puhelin tytölle rauhoittavia sanoja siitä, miten juoksennellessa kannattaa varoa mattojen reunoja ja puhalsin kipeään polveen, silitin hiuksia. Onnistun edelleen liikuttumaan tuon hetken muistamisesta.

Olo tuntuu yskäiseltä ja kuumeiselta. Ehkä on viisainta hakea vähän viinimarjamehua ja vitamiineja ja vetää peitto korviin. Niin minä teen.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Rauhattomuudessaan kylpevä

Elämä on kuin siinä Helkaman vanhassa polkupyörämainoksessa: vain pakki puuttuu.

Mielenrauha on nyt jokseenkin hukassa, samoin yöunet. Väsymys kuitenkin ripsoo silmiin hiekkaisuuden tuntua ja rauhattomuus tuntuu kylmänä keilapallona vatsanpohjassa. Keskittymiskyky on kutistunut peukaloisen kokoiseksi ja niin pieni otus pääsee livahtamaan piiloon, vieläpä helposti.

Tänään on oikeastaan jo joulukuun ensimmäinen päivä, sillä puoliyö on ohitettu. Ehkä alkavan lahjakauden alussa voisin toivoa itselleni hieman lisää malttia, viisautta ja kärsivällisyyttä - onnesta puhumattakaan. Muille voisin antaa kiertoon vähänkäytettyä mutta väkevää luottavaisuutta ja sinisilmäisyyttä (voi ohentaa kevyellä epäluulolla sekoitussuhteella 1:4).

Omaan inhimilliseen heikkouteensa ei oikein osaa suhtautua ymmärtäväisesti ja pitkämielisesti, vaikka jonkun toisen ihmisen kohdalla sen voisi ymmärtääkin. Koetan ponnistautua normaaliuden pariin pikkuhiljaa siitä huolimatta, että raajani tuntuvat olevan kehossani kovin löyhästi kiinni.

Hyvää joulukuuta kaikille.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Itseaiheutettu kauhulamaantuma

Tarkoitukseni oli kirjoittaa teille ehkä loistokkain blogikirjoitus tähän mennessä. Sen sijaan päätinkin ryhtyä murehtimaan tehtyjä ja tekemättömiä ja ajauduin kirjoittamiskyvyttömyyden tilaan. Voisivatkohan asiat vaikka järjestyä ihan itsestään?

Jostain syystä, vaikka olen ihan muka aikuinen, en vieläkään tunnu ymmärtävän, mikä on itselleni parhaaksi.

Vaikenen, koska en saata enempää puhua.

Kunpa asiat järjestyisivät. Toivoo. Kovasti.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Viikonlopun pirstaleita

Niin on viikonloppu jälleen vierähtänyt. Tapahtumia siihen sisältyi niin paljon, että en oikein tiedä, mistä aloittaa. Etenen siis kronologisessa järjestyksessä lähtien perjantaista.

Perjantaina juhlimme yrityksemme pikkujouluja. Ensin ruokailimme ravintolassa ja seurasimme sitten teatteria. Näytelmä oli tällä kertaa vakavasta aiheesta ja omaa mielenliikutustani lisäsi se seikka, että vieressäni istui minua reilut parikymmentä vuotta vanhempi rouva, joka usein nosti kätensä poskelleen silkasta järkytyksestä. Monesti päädyin nieleskelemään ja räpyttelemään silmiäni. On ahdistavaa ja surullista nähdä se puoli ihmisyydestä, jossa humaanius häviää ahneuden ja vallanhimon alle. Kun inhimillisyydellä ei ole enää sijaa.

Raikas talvi-ilta hälvensi kuitenkin synkkyyttämme ja päädyimme istumaan iltaa ja purkamaan tuntemuksiamme kuppilaan, joka on irlantilaisen herrasmiehen omistuksessa ja äärimmäisen viihtyisä. Bulmers-siideriä siemaillessamme mainitsin veljelleni, että olin kertonut hänen ostaneen minulle kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta. Hän innostui kertomaan tämän lahjakirjan jännittävän tarinan.

Veli oli nimittäin jo ennalta päättänyt, että juuri kyseinen kirja on minulle joululahjaksi saatava. Lumikon kiilto silmissään hän oli sitten suunnannut kaupunkimme kirjakauppoihin. Kirjaa ei ollut missään. Lopulta hän meni pieneen kirjakauppaan, jonka omistajaan olen sittemmin ystäväni kautta tutustunut. Omistaja oli tietokoneeltaan tarkistanut, että todentotta, kirjakaupasta pitäisi löytyä Lumikkoa yksi kappale. Sekä veli että kauppias etsivät intensiivisesti. Ei fantasia-osastossa. Kirja tuntui kadonneen jäljettömiin. Lopulta veli oli kurkistanut kulman takana olevalle katon rajassa kiertäneelle hyllylle, joka sisälsi kaunokirjallisuutta. Siistissä rivissä mustaselkäisiä kirjoja. Ja joukossa yksi valkoinen. Valkoinen kuin lumikko.

Kaikki meistä lukivat lopulta lahjakirjan, ensin minä, sitten veli ja hänen puolisonsa. Kaikki pitivät siitä kovasti, jopa veljeni kissa, joka päätti maistaa kirjan paperista suojakantta kutakuinkin keskeltä. Kälyni palautti kirjan minulle hiukan nolona ja kertoi paikanneensa suojakannessa olevan kissan näykkäisemän aukon. Kaivoin kirjan vastikään rivistään esille ja hymyilin sen etukannessa olevalle pienelle repeämälle. Kenties kissa loukkaantui siitä, että Jääskeläinen piti kirjassaan koiria keskeisessä asemassa. Onhan kaikille tuttua, että kissat nimenomaan osaavat kulkea tosiasiallisen ja vaihtoehtoisen todellisuuden välillä, vaikka se ihmisille voikin olla mahdotonta. Kissat ovat viisaita ja sulokkaita ja pitävät salaisuutensa. Koirat sen sijaan saattavat pari kaljaa saatuaan puhua sivu suunsa, kaikkihan sen tietävät (kissat ainakin).

Kirjakeskustelumme lomassa sanoin veljelleni lauseen, jonka nauraen lupasin toistaa myös blogissani ja tässä se tulee: "Minä syön sanoja kuin konvehteja, mutta onneksi Jääskeläinen on karkkiautomaatti". Ei se ihan niin hienolta näytä kirjoittettuna, kuin se puheen lomassa kuulosti...

On mukavaa, kun on olemassa veli. Tietenkin ihan veljeisarvona, mutta myös siksi, että hän tuntee minut niin hyvin ja on niin tiedostava kaikilla mahdollisilla tavoilla, kulturaalisesti ja yhteiskunnallisesti, että hän pitää minua kiinni todellisuudessa syöttämälle minulle täkyjä kaikenlaisiin uteliaisuutta herättäviin suuntiin. Ylellistä, että kaikkea ei tarvitse selvittää itse. Lisäksi meillä on yhteinen tuttava, joka osaa lisäksi toimittaa meille kaikenlaisia lisäkimmokkeita ja me myös vuorostaan hänelle. Oikeastaan taidamme vuotaa huomioitamme ja tärppejämme moniin suuntiin, silloin kaikki kiinnostava pysyy hienolla tavalla liikkeessä.

No, siirtykäämme lauantaihin. Minut oli kutsuttu naapurikaupunkiin ystävän lapsuudenystävän (kyllä, hieman monimutkainen kuvio) järjestämiin juhliin. En tiennyt tarkkaan, mihin olin menossa, millainen seurue paikan päällä odottaisi ja mitä tekisimme. Lisäksi olin jokseenkin nuutunut edellisen illan juhlimisesta. Odotin kuitenkin innokkaana, mitä uutta tällainen tapa viettää iltaa voisi tuoda muassaan.

Paikan päällä meren rannassa ihastelimme pimeissä vesissä lipuvia ylväitä valkeita norjakaulaisia lintuja, saunoimme, nauroimme ja lauloimme. Puhumattakaan ylenpalttisen herkullisesta tarjoilusta, jonka emäntämme oli meille järjestänyt. Ystävätär jaksoi myös ilokseni hieroa moneen otteeseen niskaani, joka oli kiukuissaan jännittynyt koppuraksi, mutta antoi periksi kosketuksen alla. Yöllä vielä tarkistimme kaupungin huvielämän, joka sai seurueen jakaantumaan ryhmiksi. Vielä se liikkui tahdissa, tämäkin tomumaja.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Pakopaikka

Hirveä myrskypäivä tänään, kävin apteekissa ja pidin pipostani kiinni, ettei se olisi lennähtänyt tiehensä. Hiukset lepattivat tuulessa ja liimautuivat kasvoihin. Olin varmasti melkoinen näky, kun lennähdin apteekinovesta sisään. Lisäksi suuni oli niin kohmeessa, että kun farmaseutti kysyi nimeäni, jouduin toistamaan sen kaksi kertaa, ensimmäinen yritys oli jokseenkin epäselvä. Myös työpaikalla oli sisätiloissakin niin kylmää, että jouduin juomaan jatkuvasti rooibosta ja teetä pitääkseni itseni toimintakykyisenä. Eräs taukotilaan tupsahtanut mies kyllä totesi: "Kyllä tämä aina sadeilman päihittää", johon vastasin "Kyllä minä myrskyisen sään ulkona kestän, mutta kun täällä on sisälläkin kylmä". "Niin niin", tähdensi mies, "Minä tarkoitinkin, että jos täällä sisällä sataisi". En voinut olla nauramatta hänen oivallukselleen ja myönsin, on tosiaan parempi, että sisällä on kylmä kuin että siellä sataisi. Aina on pilvissä hopeareunus, kun sitä oikein kaivaa.

Risto Isomäki on kuulemma kirjoittanut, että ennen ilmaston lämpenenmistä tulee pohjoismaihin pienoisjääkausi. Isomäki on pelottava mies. Sarasvatin hiekan luettuani olin aivan kauhuissani kaikista maailmanlopun enteistä. Niitä sitten jää miettimään itsekseen - semminkin kun tietää, että maapallon koko historian planeettana huomioiden, on hyvin lyhyt se aika, jolloin se on käyttäytynyt säyseästi. Jaksa uskoa meihin, Gaia.

Jos kylmyydestä tuli mieleen Isomäki, niin tuskaisuudesta tuli mieleen eilinen V-sarjan jakso. Siinä miestä kidutettiin äärimmäisen etovilla keinohyönteisillä. Tuonkaltainen väkivalta on inhaa katseltavaa, pieni määrä verta silmän sisänurkassa, josta kudoksiin kaivautuva pikkukiduttaja pujahti sisään, sädehtivä purnukka jossa noita tuskan tuottajia oli lukuisia lisää, tuskasta huutava miespolo. Mieleni teki vaihtaa kanavaa, paeta johonkin säyseämpään asiaohjelmaan. Ilmeisesti minulla on liian vilkkaat peilisolut, mukaudun näkemiini tunnetiloihin melkoisella nopeudella ja intensiteetillä.

Kun tänään oikein palelsi, minä sukelsin kesämuistoon. Kipusin auringon kuumentamille rantakallioille, jotka meri on piessyt sileiksi. Kuuntelin aaltojen liikettä ja lokkien kirkunaa, tunsin pärskeiden tuoksun. Painoin kämmenet kuumaan kallioon, annoin lämmön virrata itseeni. Etsin katseellani kiven pinnasta halkeaman ja seurasin sitä. Halkeaman vieressä puuhaili muurahainen, katselin sen tarmokasta menoa kallion jäkälä- ja sammaltäplien poikki. Piknik-kori vieressäni on täynnä herkkuja: täytettyjä patonkeja, salaattia, mansikoita, vanijavaahtoa...

Ensi kesänä minä menen sinne taas. Lähdetkö mukaan?

tiistai 23. marraskuuta 2010

Puutalon tehoton seireeni

Talvi on pelottava vuodenaika. En ole koskaan aiemmin mieltänyt vuodenaikoja akselilla pelottava/ei pelottava. Nyt tulee mieleeni aika, jolloin olin lapsi ja istuin Ford Anglian turvavyöttömällä takapenkillä. Katselin sieltä ohi kiitävää pimeää metsämaisemaa ja toivoin, ettei auto sellaisella katuvalottomalla uhkaavalla taipaleella menisi rikki. Ei auttanut edes se, että maailman turvallisimmat vanhemmat istuivat etupenkeillä, sillä metsä oli julma ja nälkäinen. Ja sellainen on nyt tämä tuleva talvi.

Ihmisseuran kaipuuni tuntuu kasvavan päivä päivältä. Sen vuoksi olen paaluttanut joka ainoan viikonlopun täyteen ajanvietettä ystävien seurassa aina jouluun saakka, tai käytännössä vuoden loppuun, sillä joulu ja uusi vuosi ajoittuvat viikonlopuiksi. Tällä hetkellä en todellakaan kaipaa mitään usean päivän yksinolohetkiä, ja onneksi ympärillä on niin paljon ihania ihmisiä, ettei minun sellaisia tarvitse viettää, ellen halua.

Toistuvasti yllätän itseni miettimässä sitä, miltä tuntuisi lojua sunnuntaiaamuisin vuoteessa toisen kylkeen painautuneena, tuntea unisen miehen tuoksu, puhua ja nauraa yhdessä. Kuinka henkeäsalpaavaa olisi, kun mies upottaisi kätensä hiuksiini ja kuiskisi kauniita sanoja, painaisi huulensa niskan kuoppaan... Kohta minun on pystytettävä varoituskyltit postipojallekin, sillä pelkään, että seuraava ihana mies, joka kotioveani lähestyy, tulee syödyksi elävältä, niin että jäljelle jäävät vain pelkät kuoret. Hellästi, aistikkaasti ja mahdollisimman elegantisti tyhjennetyt sellaiset, jos sitä voidaan pitää lieventävänä asianhaarana.

Kaiken tämän keskellä elelen kieltämättä hyvinkin mukavaa arkeani päivästä toiseen. Valvon liian myöhään, jos satun innostumaan (ja usein niin käy) kirjoittelusta tai lukemisesta, mistä tahansa. Katselen juuri niitä TV-ohjelmia, joita haluan seurata (True Blood takaisin) ja säännöllinen liikuntakin on helppo järjestää. Työkin rytmittää arkea mukavasti ja uusia suunnitelmiakin on tulevaisuuden varalle, eihän sitä koskaan tiedä, miksi haluaa isona ryhtyä. Koti on kaunis ja viihtyisä, täällä sielu lepää. Puhumattakaan siitä, että blogin kirjoittaminen on oikeastaan hyvin viihteellistä ja antoisaa, varsinkin nyt, kun jotkut rohkeat ovat ryhtyneet käymään kanssani vuoropuhelua.

Vaan ei auta viivyttely: kissanhiekkalaatikon tyhjennys kutsuu.

"Kun puluparvi paskantaa 
niin jonkunhan se täytyy 
jäljet pyyhkiä
kas sellaista on elämä"

Miljoonasade : 506 Ikkunaa

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Reissuraportti

Viikonloppu oli kerrassaan huikea. Junassa, vähän ennen Hämeenlinnaa tajusin, etten ollut millään tapaa valmistautunut siirtymään juna-asemalta hotellille. Onneksi matkapuhelimessani on kartat, ja ensimmäisen kerran tulin kokeilleeksi kävelyopastusta määränpäähän. Suurta seikkailua oli seurata punaista nuolta puhelimen näytöllä.

Oi, mitäpä oikein kertoisin, sormet sotkeentuvat sanojen tulvasta. Ensin hotellihuoneessa höpötimme tärkeimmät kuulumiset ja teimme strategiasuunnitelman, johon päällimmäisenä kuului, etteivät herkut ainakaan saa loppua. Joten kauppaan (juustoja, rypäleitä, keksejä, suklaata, lakuja) ja Alkoon. Jälleen pääsi kännykän internet-selain jaloon käyttöön, kun sen avulla selvitimme reitin lähimpään alkoholimyymälään vieraassa kaupungissa. Matkalla lauleskelimme kadulla duettoja: yhteisestä sopimuksesta päätimme kuitenkin, että laulaminen on viisainta lopettaa pitkäripaisen sisäänmenoportilla, jotta meille suostutaan ylipäänsä myymään mitään. Pelko oli turha, sillä iloluontoinen myyjä tervehti meitä sisään astuessamme ja lisäsipä perään vielä "Tervetuloa!". Päädyimme ostamaan kahvilikööriä ja punaviinipullon (joka sitten matkusti repussani kotiin, sillä tulimme yliarvioineeksi sekä syömis- että juomisresurssimme - kuten aina).

Piparkakkutalossa nautimme lammasta ja lohta (minä jälkimmäistä, nam) ja sieltä saman tien kipitimme vauhdilla Verkatehtaalle seuraamaan Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö -näytelmää. Istuimme ensimmäisessä rivissä aivan näyttämön vieressä. Se sai erilaiset painiheitot näyttäytymään hurjassa valossa, silmät seljällään vilkuilimme toisiamme, kun miehet pamahtivat lavan pintaan: on se hurjaa! Näytelmän dialogi oli juuri niin hervotonta, kuin Heikki Salolta odottaa saattoi, naurun kyyneliä oli molempien silmistään pyyhittävä. Enkä minä tietenkään olisi minä, ellen olisi kerran oikeasti liikuttunutkin: kun eteerinen valkeahelmainen tuulenvire nappasi vaimon kirjeen sotilaan käsistä ja tämä nousi kohtalokkain seurauksin sitä juoksuhaudasta sieppaamaan, jouduin nieleskelemään tyhjää. Suosittelen näytelmää ikään ja sukupuoleen katsomatta kaikille mitä lämpimimmin - hienoa tanssia ja musiikkia sisältävä hauska ja humaani näytelmä.

Mainittakoon vielä, että näytelmän lopuksi, yleisön taputtaessa, ilmeisesti avustajajoukkoihin lukeutuva näyttelijä/painija kiitteli ja kumarteli suoraan edessäni, kun katseeni eksyi hänen omaansa, ja hän sanoi hän minulle ääneen: "Kiitos". Se olikin merkittävin kontaktini miespuoliseen henkilöön koko reissun aikana, mutta oli hänen salskeutensa sentään painitrikoissa!

Illanviettopaikkojen suhteen turvauduin paikallisen ystäväni apuun ja saimmekin häneltä pari vinkkiä. Lisäksi päädyimme pariin mukavaan kuppilaan, mutta jostain syystä minibaariin tungetut juustot alkoivat jo melko varhain kutsua meitä puoleensa. Vetäydyimme siis hyvässä järjestyksessä huoneeseemme parantamaan maailmaa keksien ja juustojen pariin ja nautimme jaffaa päälle. Tämä mahdollisti (jotenkuten) aamu-unisen olemukseni raahautumisen hotellin aamusaunaan, jossa saimme ylellisesti makoilla lauteilla kaksin pitkittäin ja puhua kaiken sen, mikä vielä mahdollisesti oli sanomatta jäänyt. Ja päälle vielä hotelliaamiainen, ihanaa ylellisyyttä...

Nyt siis näillä voimin on sitten suunnistettava jälleen uuteen viikkoon. Talveen tottumiseen menee selvästi vielä aikaa, tuulinen pakkasilma näykki nälkäisenä pohkeita ja poskipäitä ja liukkaus oli viedä jalat alta: hätäinen melkein-liukastumiseni sai ystävättäreni säikähdyksestä kiroamaan kuin merimies. Helpotusta ei ole näköjään luvassa, pakkanen kiristyy kaksinumeroisiin lukuihin ensi viikolla. Valmistautukaamme.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Valmistautumista (lappusateeseen)

Minä olen asetellut pöytää somistavien kivituikkujen vierelle läjiä alusvaatteita, sukkia, kännykän laturin ja aikakauslehden. Ne odottavat pakkaamista: kaiken pitäisi olla tänään valmista, sillä huomenna menen aamujunaan, ja koska olen onnettoman aamu-uninen ja herättyäni muutoinkin melkoinen zombie, kannattaa tehdä kaikki tänä iltana, kun vielä pystyy. Minä olen kyllä hyvä matkustamaan kevyesti, ällistytän ihmisiä pienellä tavaramäärällä, joka kuitenkin tuntuu sisältävän kaiken tarpeellisen. Tästä huolimatta usein silti reppuun eksyy jotain sellaista, mitä en matkan aikana laisinkaan tarvitse.

Satuin tänään lukemaan mitä ilmeisimmin miehen kirjoittaman negatiivisen kommentin Harjukaupungin salakäytävät -kirjasta eräältä keskustelupalstalta. Onnistuin kiukustumaan tekstistä niin, että muutos olisi varmasti ollut havaittavissa kaikenmaailman geiger- ja verenpainemittareilla, joita ei onneksi ollut minuun kytketty tahikka suunnattu. Miten voi ollakaan, että ihmiset voivat suhtautua elämään niin mielikuvituksettomasti, näkemyksettömästi ja laput silmillään?

Omaksi hilpeydenaiheekseni huomasin ajattelevani: "Tuollaista miestä minä en ainakaan ikinä halua miesystäväkseni. Se olisi juuri sellainen turhantarkka huumorintajuton, takakireä nipottaja, jonka mielestä kaikkinaiset tavallisuudesta poikkeavat ajatukset ja teot olisi syytä karsia. Naista ymmärtämätön, ahdistava tylsimys."

No, onneksi hänen kaltaisiaan miehiä ei ole oven takana jonoksi asti. Ei oikeastaan minkäänlaisia miehiä - eikä edes lukkeja. Olen nimittäin asunut vuokrarivitalossa, jonka oven takana lukit laumoittain jonottivat syksyisin sisäänpääsyä pitkät koivet joko kiihtymyksestä tai vilusta väristen. Valitettavasti eräs niistä pääsikin sisään, ja ohuenohuiden kävelinten suloiseen kutitteluun käsivarrellani heräsin eräänä aamuna. En ole järjettömän hämähäkkikammoinen, mutta olen melko ehdottomasti sitä mieltä, että lukit pitäkööt pitkät koipensa ihan siellä omalla puolellaan, eivätkä hipeltämässä pitkin paljasta ihoani.

Ehkä pitäisi asettaa Harjukaupungin salakäytävät pääsykoekirjaksi miehelle, joka haluaa ryhtyä suhteeseen kanssani. Tai sujauttaa kirjan kirjastoversioiden väliin lappusia, joissa lukee: "Jos olet mies ja pidit tästä kirjasta, ota  yhteys Karenina Unskaan". Mutta jos kaikki kirjaan ihastuneet sinkkunaiset laittaisivat oman lappunsa, voisi syntyä melkoinen lappusade, kun kirjan nappaisi hyllystä kätensä. Olisi Suomisen sateenvarjoille töitä.

Mutta jos tämä nainen nyt korjaisi luunsa sohvalta vaatekaapin suuntaan ja viilaisi reppunsa sisällön huippukuntoon viikonlopun rientoja silmälläpitäen. Sanomattakin lienee selvää, että lauantain kestävän blogihiljaisuuden jälkeen on sunnuntaina vuorossa säästelemätön avautuminen viikonlopun tapahtumista, kuten tapanani on... No, lupaan kertoa edes jotakin.

Mutta hei: onneksi minun blogiani ei lue yksikään tylsä tyyppi!

torstai 18. marraskuuta 2010

Varkain punainen

Tänään näin, miten vakiokahvilaani pystytettiin joulukuusi. Siitä irtosi pari keino-oksaa pystyttäjänsä käsiin, ja irto-oksat käsissään seisova tyrmistyneen ja hämillisen oloinen pullea vanhempi mies sai minut purskahtamaan nauruun.

Tällainen alkutalvi on jotenkin näiverryttävää aikaa. Kylmyys kalvaa nurkissa, yläkerran pikkuikkunan vieressä lattia tuntuu jääkylmältä. Tekisi mieli vain istua sohvalla viltin alla ja juoda kaakaota tai rooibosta. Olla oikeastaan ajattelematta yhtään mitään.

Minä en kyllä osaa olla ajattelematta yhtään mitään. Se on hyvin vaikeaa. Eritoten, jos joku vaikka sanoisi, että ei missään nimessä saa ajatella sanaa "punainen". En varmaan voisi olla ajattelematta jatkuvasti kaikkea, mikä on punaista. Vaikka yrittäisin ajatella kaikkea muuta, safari, norsu, kirahvi, krokotiili, raatelu, veri, punainen. Jokaisessa asiassa se olisi hyvin nopeasti edessä, punaisuus. Ei missään muussa tilanteessa, mutta kiellettynä ajatuksena kyllä.

Syksystäkö lie johtuvaa, mutta olen kokenut jonkinlaista irtonaisuuden tunnetta, joka estää toimimasta kovin rationaalisesti ja tehokkaasti (ehkä vain olen epärationaalinen ja tehoton henkilö, mutta sitä en myönnä). Tunteesta huolimatta olen ottanut sarventyngistäni jykevän otteen ja koettanut saada asioita hoitumaan siten, etten joutuisi pulaan.

Nythän on siis niin, että tulevana viikonloppuna matkaan Hämeeseen viettämään teatteri- ja rentoutumisretkeä ystävän kanssa. Tähän olen koettanut viisaasti jopa varautua mm. vaatteita pesemällä ja junaliput hankkimalla. Eilen neloskanavan salskea säämies kertoi vielä kaiken kukkuraksi, että luvassa on paitsi lunta, myös rapsakka, vähintään seitsemän asteen pakkanen, mikä tarkoittaa sitä, että ohuempi ja kauniimpi villakangastalvitakki on hyllytettävä ja tilalle on otettava tylsä toppatakki, joka kuitenkin pitää naisen lämpimänä. Sillä onhan nyt oltava niin, ettei naisellinen, mutta kylmä nainen voi ketään viehättää...

Naapurista on ehkä haettava lainaksi jokin kirja. Olen omassa hyllyssäni olevat kirjat jo kaikki lukenut, mutta naapuriapu toimii onneksi tässä suhteessa moitteettomasti. Viimeksi lainareissuni seurauksena ajauduin lukemaan kaikki Mma Ramotswesta kertovat kirjat, niiden kiireetön ja leppoisa ilmapiiri nielaisi minut aivan kuorineen päivineen ja tunsin suurta sympatiaa tuota viisasta ja lempeää perinteisen ruumiinrakenteen omaavaa naista kohtaan. Olkoonkin, että hänet oli luonut mies. Joskus on ihmeteltävä, miten hyvin mies voi päästä naisen ajatuksiin, mutta toisaalta, olen varma, että sama mies on suututtanut oman vaimonsa satoja kertoja siksi, ettei ole ymmärtänyt tämän tarkoitusperiä.

On myös totta, että minun on helpompi ymmärtää itseni kanssa samankaltaisesti ajattelevia miehiä kuin naisia, joilla on hyvin erilaiset elämänarvot kuin itselläni. En suoranaisesti osaa allekirjoittaa miesten ja naisten vastakkainasettelua, sillä on aina yksilöitä, jotka rikkovat rajoja. Eikö silti ole totta, että jos saisitte lapsen, eikä teille kerrottaisi, kumpaa sukupuolta lapsi on, olisi merkillistä kasvattaa hänestä ikään kuin molempia, tyttöä ja poikaa, varmuuden vuoksi? Ja jos tässä onnistuisi, millainenkohan identiteetti lapsella lopulta olisi?

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Norjalais-elokuvallinen sanaleikki

 Katselin TV:stä norjalaista elokuvaa. Muistin lukeneeni Rooiboksen blogista leikistä (tai harjoituksesta), jossa kerätään kymmenen verbiä ja kymmenen asiaa ja yhdistetään ne sitten lauseiksi. Keräsin siis elokuvasta ensin verbejä asioista, joita näin ihmisten tekevän, sitten esineistä, joita ruudulla näkyi. Yhdistin ne sitten pareiksi järjestyksessä ja muodostin siitä tarinan. Alla siis ensin sanat, sitten tarina (josta tuli vähän ärhäkkä ottaen huomioon, että elokuva oli komedia). Olipa muuten hauskaa!

leikkiä  --  kynttilä
huitoa  --  viinirypäle
hymyillä  --  valaisin
kävellä  --  verhot
pistää  --  kala
nyökytellä  --  liekki
auttaa  --  kirja
ruokailla  --  suola
niellä  --  peruna
sivellä  --  polkupyörä

On vaarallista leikkiä tulella, kuten lapsena, kun sormea piti kuljettaa mahdollisimman hitaasti kynttilän liekin läpi sitä kuitenkaan polttamatta. Nyt sormeni oli kuitenkin pahasti palanut, eikä kipuun enää auttanut edes koko käden huitominen ilmassa - sievästi astiaansa asetetut viinirypäleetkin tuntuivat alleviivaavan epäonnistumistani. Yritin hymyillä, vaikka keittiön yhdessä kirpparilta ostettu valaisin paljasti totuuden lasisen katseeni takana. Tunteita paetakseni kävelin konemaisesti verhojen luo ja katsoin marraskuista, tyhjää, loskan peittämää katua. Todellisuudessa halusin pistää veitseni kerta kerran jälkeen lautasella lepäävän, huolella valmistamani kalan läpi.

Timo nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisen näköisenä, lepattava liekki heitti tanssivia varjoja hänen kasvoilleen. Hän sanoi kuulleensa Ainolta (Aino painukoon helvettiin), että jokin uusi kirja voisi auttaa ymmärtämään, miksi ero oli välttämätön. Ruokailemme hiljaisuuden vallitessa, äänettä lisäilemme vuorollamme suolaa avoimiin haavoihin. Perunoiden pureskeleminen ja nieleminen on molemmille vaikeaa, vaikka olen valellut ne luomukermalla, Timo kun on niin tarkka... vai pitäisikö jo sanoa, oli niin tarkka, raaka-aineiden suhteen. Kun hän lähtee luotani viimeistä kertaa, kiinnittyy koko huomioni pelkästään siihen, miten hän sivelee polkupyöränsä satulaa kuin se olisi nainen.
***
Tekisi mieli lisätä, että tarinan henkilöille käy lopulta ihan hyvin, kun tarina jäi noin ikävästi kesken, kun sanaparit loppuivat. Mutta ei sitä koskaan tiedä, miten heidän käy, elämä on niin arvaamatonta.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Postaus pehmeydelle

Tämä on kirjoitus, jonka inspiraationa oli Susan kommentti ihmisen pehmeyden säilyttämisestä sekä siitä, mitä edesmennyt Tommy Tabermann sanoi runossaan (jota eduskunnan muistotilaisuudessakin muistaakseni siteerattiin).

Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!

Eritoten haasteellista tällainen kovettumisen välttäminen on miehille, joita kohtaan odotukset tietynlaiselle paksunahkaisuudelle ovat huomattavasti suuremmat kuin naisille.

Tommy Tabermann oli kaikella tapaa sellainen ihminen, jonka mielikuvasta ei voinut olla pitämättä. Tämä on muotoiltava näin, sillä henkilökohtaisesti en häntä tuntenut. Tunsin sen miehen, joka antoi lausuntoja poliitikkona, runoilijana ja Uutisvuodon hauskuuttajana. Hänessä yhdistyivät sellaiset ominaisuudet, jotka ovat miehessä arvostettettavia (jopa rakastettavia): kunnioitus ihmisen tunteita ja herkkyyttä kohtaan, äly ja hersyvä huumorintaju sekä tietynlainen vallaton poikamaisuus, aikuisuuden välttäminen - näkyihän se jo hänen hiuspehkostaan.

Olen joskus tuntenut suoranaista suuttumusta siitä, että ihmiset ovat noudattaneet jotain kirjoittamattomia arjen sääntöjä silloinkin, kun niistä poikkeamisesta olisi tullut paljon enemmän iloa kaikille osapuolille. Joskus ei ole pakko nukkua, voi valvoa niin kauan kuin jaksaa ja nauttia toisen ihmisen läsnäolosta juuri silloin, jos siltä tuntuu. Ei elämä riistäydy kokonaan käsistä, jos joskus antaa mielijohteilleen vallan. Kokeilkaa vaikka, saatatte pitää siitä.

Tässä vielä Susalle ja muille tunnelmoijille omistettu enkelikasvoisen ja -äänisen John McGregorin biisi, jonka onnekseni löysin Youtubesta sitä äsken CD:ltä kuunneltuani. Toivottavasti tekin pidätte tästä ja teidänkin sydämenne paikalle tulee hetkeksi aurinko.

http://www.youtube.com/watch?v=3sCP6DP9cIw

Piilomerkitykset ja salakiukuttelu

Sohvalla vieressäni nukkuva kissa ynisee unissaan. Minä puolestani olen harmissani, että viikonloppu on loppumaisillaan. Sunnuntait ovat aina olleet jotenkin mälsiä päiviä, alkavan viikon taakka on pahimmillaan, pahempi kuin maanantaisin. Tosin tänään oli poikkeuksellinen päivä, isänpäivä, ja kakku luonnollisesti aina loiventaa monenlaista tuskaa.

Isän kanssa sanaillessa ja oman perheen seurassa kahvitellessa oli suorastaan merkillepantavaa se, miten helposti tuli ymmärretyksi. Jopa hitaasti pudotettu lakoninen kolmisanainen manaus sai koko perheen purskahtamaan nauruun, vaikka viesti oli piilotettu pienenpieneen äänensävyyn. Tuttuus tuo helppoutta.

Kirjoittaminen aiheuttaa aina tuskaa siitä, ettei tulekaan ymmärretyksi oikein. Ajoittain sanat eivät kertakaikkiaan suostu senkaltaiseen yhteistyöhön, joka toisi muassaan kaikenkattavaa yksiselitteisyyttä. Olen kamppaillut tämän ongelman kanssa monesti tätä blogia kirjoittaessani, sillä lukijani ovat tuntemattomia - onneksi muutama urhoollinen on muuttunut näkyväksi. Näiden lukijoiden osoittama ymmärrys on ilahduttavaa.

Parisuhteissakin väärinymmärrys vaanii jokaisessa hengenvedossa. Muistan, miten minulle menneisyydessä tärkeä mies aina kuvitteli, että kiukuttelin hänelle, kun olin vain vaipunut ajatuksiini, enkä siksi heti reagoinut johonkin hänen esittämäänsä kommenttiin. Tosiasiassa en juuri kiukutellut hänelle. Jos kiukuttelin, saatoin kulkea hänen jäljessään, kun hän huomautteli minulle mielestäni vähäpätöisistä asioista, ja irvistellä. Jostain syystä olen hyvin kehittynyt irvistelijä. Laitoin siis silmät kieroon ja työnsin kielellä alahuultani eteenpäin. Näytin keskisormea (irvistys tuli säilyttää samalla). Heiluttelin päätäni sivusunnassa edestakaisin kuin epäkehittyneempi kädellinen ja heiluttelin rentoja raskaita käsiäni edestakaisin. Ja kun puoliso kääntyi, pyyhkäisin ilmeen pois ja totesin aikuismaisesti ymmärtäväni asian täydellisesti. Ilman muuta ottaisin opikseni (lisää irvistyksiä edessä oleville hartioille). Onneksi hän ei koskaan saanut minua kiinni itse teosta! 

Ajauduin viikonloppuna myös keskustelemaan kahden saksalaisen miehen kanssa. He totesivat seurueellemme, että emme olleetkaan tehneet kovin nopeita päätöksiä, johon vastasin, että eiväthän naiset koskaan. Mies vastasi, että minä sen sanoin, eikä hän. Ahaa, totesin, olet oppinut jotain kommunikoinnista naisten kanssa, varomaan sellaisia klassisia ansakysymyksiä kuten: "Do I look fat in this?". Mies vastasi nauraen, että tuohon kysymykseen tulee olla vastaamatta - itselleen ei tule kaivaa yhtään syvempää kuoppaa, kuin missä jo on. Naiset ovat naisia saksassakin.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Heräämisiä

Aamun käsite on muuttunut kohdallani hyvin venyväksi. Niin voi käydä, jos antautuu öisin varomattomasti kuljettelemaan tarinanpätkiä, jotka elävöittävät mielen niin, että nukahtaminen estyy ja herää kuitenkin aamuisin hoitamaan sen asian, jota työksi kutsutaan.

Lisäksi sain kutsun illanviettoon, joka päättyi siten, että jäin viettämään aikaa minulle ennestään tuntemattomien nuorten naisten joukkoon. Ilon hyrinä minuun jäi koko eilisillasta: älykkäitä, kauniita ja riehakkaita tyttöjä, jotka vielä pelastavat maailman, kukin omalla tavallaan. Kunpa he pysyisivät juuri sellaisina kuin he nyt ovat. Yhtä heistä, häntä, jossa eniten näin kaltaisuuttani, varoitin muuttumasta, vaikka joskus pehmeänä pysyminen vaatii enemmän voimia kuin kilpensä kovettaminen. On outoa, miten kaltaisensa on joskus niin helppo tunnistaa.

Tällaisen uuden lauantaipäivän aloittaminen vaatii omanlaisensa tunnelman. Sen saavutin seuraavien teosten myötä:

Nightwish: Sleeping Sun
Johnny Cash: Hurt (kiitos Nine Inch Nailsille alkuperäisestä)
Viikate: Kuu kaakon yllä
Hector: Olen nielaissut kuun
Leonard Cohen: Hallelujah

Toivottavasti sinun päiväsi on tänään hyvä.

torstai 11. marraskuuta 2010

Marraskuu asuttaa kylmää taloa, näytetään sille parrasvaloa

TV:stä tulee Harry Potter -elokuvan mainos. Ja kyllä, olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat ilman lasta tekosyynä. Ja aion mennä katsomaan sen elokuvankin, minulle tulee hyvä olo jo pelkästä ajatuksesta, eskapismia parhaimmillaan. Etukäteen tietää vielä sen, ettei tarvitse ahdistua: joidenkin hyvien, vaativien elokuven jälkeen olo on kuin olisi juuttunut linkousohjelmaan. Elokuvissa ei sitäpaitsi voi itkeä kunnolla, kuten kotona. Joudun aina katsomaan suuren kankaan vasempaan tai oikeaan alanurkkaan ja ajattelemaan sellaisia "la-la-la-la, en ajattele mitään, tekisikö viikonlopun kunniaksi vaikka lohta, en ala itkeä holtittomasti, en edes keskity, tididii..." -ajatuksia. Ihmiset ovat elokuvissa uskomattomia viilipyttyjä!

Mitä kulttuuriin tulee, aion sivistää itseäni myös teatterilla, marraskuun aikana tulee koettua sekä Sofi Oksasen Puhdistus teatteriversiona (kyllä, siellä se on kirjana Potterien kanssa samalla hyllyllä, eikä nahistele yhtään) ja Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö, joka on Heikki Salon käsialaa. Salo on ehdottomia suosikkisanoittajiani, hän osaa kertoa kokonaisen tarinan kolmessa minuutissa. On siis jännittävää nähdä, mitä Heikki Salo ja puolisonsa Sirkku Peltola ovat näyttelijäkaartin kanssa saaneet aikaiseksi, kun aikaa on hivenen enemmän. Uskon vilpittömästi, että voin hienosti samaistua 12-vuotiaan painijapojan elämään.

Parasta tässä kaikessa on luonnollisesti se, että näiden teatterikokemusten yhteydessä pääsee tapaamaan myös ystäviä. Jaettu kokemus on aina parempi kokemus. Etenkin, kun jaettuun kokemukseen liittyy vielä ruoka. Hämeenlinnassa minut on tutustutettu Piparkakkutalo-ravintolaan ja sinne on nytkin tehty pöytävaraus hyvissä ajoin. Minua viehättävät tavattomasti vanhoihin rakennuksiin tehdyt ravintolat tai kahvilat, joissa on hämyisyyttä, kodikkuutta, tunnelmaa ja arvoituksellisuutta, oma tarinansa niilläkin.

Ja jos nyt en tällä kertaa ystävän kanssa lankeaisi mahdottomaan ylensyömiseen, saattaisimme päätyä jopa Hämeenlinnan yöelämään. Ja silloin, ehkä, jos elämä on leikkisällä mielellä, pääsen kainosti ripsieni alta luomaan ujon silmäyksen salskeaan hämäläiseen poikamieheen. Ei sitä koskaan tiedä.

Kohti uutta

Vielä käsi ovenkahvallakin Akaipur epäröi. Mitä, jos kaikki se, mitä hän on kokenut nyt muuttuisi? Vain pieni kädenliike, eikä paluuta enää olisi. Yksinäinen kaappikello raksutti hiljalleen seinustalla, ja lattialla makaava paksunukkainen matto levitti ympärille turpeaa pölyn ja ajan tuoksua. Akaipur veti syvään henkeä, nosti aavistuksen verran leukaansa ja painoi sitten kahvan alas.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Siitäs sai!

Menimme kerran ystävän kanssa Tampereelle viettämään tyttöjen iltaa. Tarkoitus oli ensin syödä hyvin ja mennä sitten oikein kunnolla "paariin". Irrotella, kuten sanotaan. Menimme kreikkalaiseen ravintolaan ja tilasimme ruoat. Tarjoilija oli nuori, ehkä 25-vuotias mies. Hän sanoi meille ruoistamme, että annos on niin tuhti, että yleensä naiset aina puolittavat sen.

Meidän ei tarvinnut ystäväni kanssa edes vaihtaa katseita. Päätös oli syntynyt siinä paikassa, kun mies epäili rajojamme. Mitä julkeutta! Koko annos, molemmille, kiitos.

Luonnollisesti annos oli aivan valtava, juuri kuten tarjoilija ystävällisesti oli yrittänyt sanoakin. Mutta mehän emme peräytyneet. Söimme (yritimme saada sen näyttämään helpolta), ja jotta poika ei pääsisi voiton päälle, tilasimme vielä jälkiruoatkin.

Muistan vieläkin, miten völlysimme ja taapersimme pitkin kauppakeskuksen autioitunutta käytävää myöhäiseksi venyneen ilallisemme jälkeen. Koko iltana emme enää saattaneet nauttia muuta kuin yhden drinkin. Vatsa ei kertakaikkiaan antanut enempää joustoa. Että se siitä irrottelusta.

Mutta siitäs sai sekin tarjoilija. Ettemme muka olisi jaksaneet, pyh. Kyllä häntä nyt varmaan kaduttaa!

maanantai 8. marraskuuta 2010

Unska paljastuu kahdesti

En enää kirjoitakaan blogiani ihan salaa. Melkein salaa vain. Kävi nimittäin niin, että Jääskeläinen viittasi blogissaan kirjoitukseeni ja hänen blogiaan puolestaan seuraa minulle hyvin läheinen pariskunta, joka oli napsauttanut sivulinkkiä ja tunnistanut minut.

Tänä aamuna Herra A sitten väijytti minut sanomalla kevyeen keskustelusävyyn, että Jääskeläinen oli sitten kommentoinut kirjoituksiasi blogissaan. En tiennyt mitä sanoa, mutten voinut kieltääkään. Kerroin, niin kuin totta olikin, etten eilen kotikoneeltani päässyt Jääskeläisen blogiin (hän oli varmaankin uusimassa bloginsa ilmettä juuri silloin) ja olin epätietoinen koko kirjoituksen sisällöstä.

Luin kyseisen postauksen työkoneeni ääressä ja tietenkin kauhukseni tunsin liikutuksen vesien nousevan silmiini. Turvauduin tietenkin lähimpään oljenkorteen, nappasin pöydällä olevan matkapuhelimen käsiini ja esitin siellä olevan jotain hyvin akuuttia, jotta saisin utuisen katseeni painettua alas ja silmäni huomaamatta kuivateltua. Samassa tietokoneen ruudulle syttyi vielä Skype-viesti, samaisen pariskunnan kauniimpi osapuoli kirjoitti: "tunnistin sinut kyllä siitä kuvauksesta".

Niin minäkin.

Kirjailijan on varmasti hyvin kummallista, ja kuten hän itse sanoo, aavemaista, löytää kuvitellun lukijansa yksi todellinen olomuoto. Vähintään yhtä epätodellista oli todeta olevansa kuviteltu lukija. Syntyy kummallinen tuntemus siitä, että Jääskeläinen on kirjoittaessaan katsonut suoraan lävitseni. Tiedättehän, samaan tapaan kuin kotikissat joskus istahtavat täydellisen kauniisti paikalleen, kääntävät suuret tummat ja iättömän viisaat silmänsä omistajaansa kohti ja tuntuvat sanovan: "Minä näen sinut".

Kultaiset kirjeet

Minulla on nuoruusvuosiltani tallessa pari laatikollista kirjeitä. Jotkut niistä ovat hävinneet vuosien varrella, mutta suuri osa on jäänyt myös talteen. Ensimmäiset kirjeeni kirjoitin 8-vuotiaana. Satuin löytämään yhden sellaisen, joka oli jäänyt lähettämättä ja se oli sisällöltään melko liikuttava: pedanttinen luettelo kaikista saamistani joululahjoista, joka suurella käsialalla kirjoitettuna täytti lähes koko kirjeen. Kirjeenvaihtokumppanini oli itseäni kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö, josta myöhemmin tuli äidinkielenopettaja. Tekisi mieleni sanoa, että harrastuksesta olisi ollut hyötyä kielellisessä ilmaisussa, mutta itse en oikein koskaan oppinut laittamaan pilkkuja paikoilleen. Kirjoittamista tosin opin kyllä rakastamaan.

Meillä oli tapana myös alkaa tehdä kaikenlaisia virityksiä siinä, mihin kirjeitä kirjoitimme - muistan joskus kirjoittaneeni kirjeen kassakoneen rullalle. Kirjekuoret alkoivat olla mitä mielikuvituksellisimpia, ne oli tehty Suosikki-lehden sivuista ja kaikesta muusta kuviteltavissa olevasta materiaalista. Ja ne olivat valtavan pitkiä, vaikka elämä oli kaikkea muuta kuin tapahtumarikasta. Siksi kykenen kai vieläkin kertomaan ei-mistään pitkästi ja vivahderikkaasti.

Myöhemmin, teini-iässä, sain ensimmäiseltä poikaystävältäni jopa rakkauskirjeen. Terveisiä vain hänelle, se taitaa nimittäin olla sekä ensimmäinen että viimeinen rakkauskirjeeni, jossa luki sana "rakastan" ainakin sata kertaa. Tosin siinä lienee käytetty copy-paste-tekniikkaa ja toisekseen suhdekin kariutui muutama viikko kirjeen saamisen jälkeen. Mutta epäilemättä lähetyshetkellä rakkautta vielä oli. Olin surun murtama, itkin ainakin kaksi viikkoa.

Aikuisena muutin ulkomaille ja siellä ollessani sain kirjeitä ystäviltäni Suomesta. Se oli aikaa ennen Skypeä, puhelinlinjojen toimintaan saattaminenkin otti siellä aikansa. Sen jälkeen kirjeenvaihto alkoi pikkuhiljaa tyrehtyä ja muuttua sähköposteiksi. Ja sittemmin facebook-viesteiksi. Ja tekstiviesteiksi. Satunnaisiksi postikorteiksi.

Minä oikeastaan ikävöin kirjeitä. Käsinkirjoitettuja, kaksipuolisia, kirjaimista lehteviä pulleita kirjeitä. Oi miten sykähdyttävää olisi saada sellainen.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Pikku julmuri

Nyt aion ilmeisesti kirjoittaa blogiini siitä alueesta, josta aikaisemmin olin ajatellut kokonaan olla kirjoittamatta. Eli miehistä. Tarkemmin sanottuna suhteestani heihin, tai no, tähän yhteen.

Kävi nimittäin niin, että rakastutin hänet itseeni. Tai eihän kukaan ketään itseensä tahallaan rakastuta (ehkäpä siksi, että se on mahdotonta), hän vain sattui rakastumaan minuun. Eihän siinä vielä mitään pahaa ole, mutta kauheaa on se, että minä en rakastunut häneen. Ja se onkin jo pahempi juttu, niin paha, että se ajoi minut kirjoittamaan.

Hän on nimittäin juuri niin ihana suomalainen mies, kuin vain kuvitella saattaa. Hän on huomaavainen ja kohtelias, herrasmiesmäinen ja luotettava. En voi olla parjaamatta itseäni rakastumattomuudestani. Rinnassani muljahtaa, kun muistan, miten hän katsoi minuun, niin kuin olisin jotain täydellisen ihanaa ja kaunista, jotain, mitä hän olisi halunnut helliä ja suojella.

Tietenkin minä pidin hänestä, mutta en yhtään oikealla tavalla. Olisi ollut ihanaa, jos olisin voinut tehdä hänestä onnellisen miehen, mutta en voinut. Minusta tuntuu melkein siltä, että kestän paremmin sen, että tulen itse torjutuksi, kuin sen, että joudun torjumaan toisen ihmisen. Syvä huokaus.

Nyt aikuisena on hyvin pelottavaa etsiä itselleen kumppania, on jotenkin niin tietoinen  (liian tietoinen) siihen liittyvästä vastuusta. On jaksettava olla rehellinen itselleen ja vastapuolelle ja valmistauduttava vastanottamaan - ja tuottamaan - se suru ja tuska, joka väistämättä seuraa siitä, etteivät tunteet kohtaa. Minä kun olen ihminen, joka ei haluaisi satuttaa ketään, päinvastoin, jos voisin, eläisin niin kuin joku Helinä-keiju ja kävisin sipaisemassa pienellä sädehtivällä taikakepukallani onnea ihmisten elämään.

Sitä paitsi minusta ei todellakaan ole mikään häpeä rakastua, vaikka ei vastakaikua saisikaan. Tunne on jalo ja samanaikaisesti kahtaalla syttyessään huikea onnen roihu. Se, ken niin suuren tunteiden osoituksen osalleen saa, tulee sitä asianmukaisella nöyryydellä ja kunnioituksella kohteleman, vaikkei itse vastaavasti tuntisikaan. Käsittämätön on koko mystinen tapahtuma, vähän niin kuin pelaisi kivi, paperi, sakset -peliä ja pelaajien pitäisi onnistuakseen saada tietty kolmen parin ennalta määrätty sarja. Kuka uskaltaa pelata?

perjantai 5. marraskuuta 2010

Päärynäistyminen

Minä söin äsken päärynän. Kun olin sen syönyt, havahduin siihen tosiasiaan, että ennen päärynää olin syönyt päärynäviilin. Mitä tämä nyt on?

Nythän tähän asiaan siis liittyy (kuten asioihin on tapana liittyä) toinen asia. Nimittäin edellisen kerran, kun minulla oli olohuoneen pöytää komistavassa keramiikkakulhossa päärynä, ryhdyin lukemaan kirjaa. Kirjan kannessa oli päärynä ja mainittiinpa se kirjan sisälläkin. Enempää itse tarinasta paljastamatta näky tuosta yksittäisestä päärynästä muuttuikin jotenkin mystiseksi. Niin mystiseksi, että aloin vaalia tuo kauniin esineen kehystämää suloista hedelmää. Pitkään se säilyi koskemattomana, mutta nämä uudet päärynäni minä syön, yksi kerrallaan, pala palalta pois.

Äsken ovelleni toimitettiin pullollinen vadelmalikööriä. Se on ystävän itse valmistamaa, aidoista oman takapihan vadelmista. Tekee mieli samaan aikaan sekä maistaa heti että säästellä nautintoa, kunnes voi jakaa kokemuksen makeasta nektarista, sillä tiedän, miten hyvältä maistuu aidoista Suomen luonnon kasvattamista marjoista valmistettu likööri. Siinähän on koko suomalaisuuden ydin: viina ja aidot marjat, nämä kaksi yhdistämällä lopputulos on kaunis, punainen, läpikuultava, eteerinen ja herkkä. Huomannette, että osaan todella arvostaa saamiani lahjoja.

Apua, käteni kurkotti juuri kohti pöydällä olevaa juomalasia ja ei voi olla: päärynän maku! Lasissani on sellaista alkoholitonta päärynäsiiderijuomaa, joka oikeastaan oli hankittu viime viikonlopun juhlissa tarjottua boolia varten, ja koska se jäi yli, päädyin kaatamaan sitä lasiini jo vähän aikaa sitten. Jääskeläinen, perhana.

Viittasin Jääskeläisen kirjaan Harjukaupungin salakäytävät jo aiemmassa kirjoituksessani, mutta kerronpa sen verran vielä lisää, että kirja oli huikea. Minun oli siis tarkoitus kunnioittaa kirjailijan näkemää vaivaa siten, että olisin hotkimatta sanoja ja lukisin hitaasti, arvostaen ja harkiten. Mutta mitä pidemmälle etenin, sitä ahneemmaksi tulin. Pidin siitäkin, että kirjassa oli hienoinen eroottinen vire, mitä en ole aikaisemmin Jääskeläisen tuotannossa todennut. Kirja oli vähän samanlainen, kuin Miljoonasateen levy Käärmeenkantaja. Senkin miehinen väkevyys sai ihmettelemään, mitäs Salolle on nyt tapahtunut - niin että mitähän Jääskeläiselle on nyt tapahtunut?

Olipa taustalla mitä tahansa (ja kenties ei juuri mitään), kirja on sanalla sanoen loistava. Ja kirsikkana koko komeuden päällä kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua, joista omassa painoksessani oli blanc, josta myös pidin itse enemmän. Ihana, juovuttava, voimaannuttava, inspiroiva, väkevä, fantastinen kirja. Sääli, etten ole kirja-arvostelija, mutta onhan minulla lukijoita, joten suosittelen kirjaa kaikille erittäin lämpimästi (se joulukin tulossa).

Ehkä tekään ette sen jälkeen pääse eroon päärynöistä.

Ars longa?

Estetiikka ja kauneus on ihmiselle tärkeää, heillekin, jotka eivät sitä itse ymmärrä. Kuitenkin ihmisen sielu lepää ja luovuus kukoistaa ympäristössä, jossa esimerkiksi luonto ja rakennukset ovat sovussa. Tällaiselle puheelle on helppo hymähdellä, mutta nähtyään sellaisia asuinalueita, kuten vaikkapa Vanha Porvoo tai Vanha Rauma, tai vaikkapa Kristiinankaupungin puutalot, ymmärtää, että tällainen ympäristö ravitsee ihmisen sielua aivan eri tapaan, kuin täyteenrakennettu, asvaltoitu ja harmaa kerrostaloryteikkö. Jopa ilma tuntuu kevyemmältä hengittää.

Sama merkitys on kauniilla musiikilla, joillekin suurempi kuin toisille, mutta kenellekään musiikki tuskin lienee merkityksetöntä. Jopa he, jotka eivät kuule, voivat luoda musiikkia ja tanssia sen tahtiin ja varmasti kokevat musiikin tuottaman hyvänolontunteen.

Ja sitten on vielä taide. Taide, jota niin paljon syyllistetään ja jo pelkkänä ilmaisuna syljetään joskus ulos kuin kirosana. Toki on sanomattakin selvää, että ainoa elollinen olento, jota taidetta tehdessään saa vahingoittaa on taiteilija itse - mieluummin tietysti niin, ettei kukaan liiallisen paljon taiteen luomisesta vahingoittuisi. Mutta mitäpä me olisimme ilman taidetta ja miten kauas yli aikojen on säilynyt kirjallisuus, musiikki ja taide. Ne ovat vaikuttaneet ihmisiin yli vuosisatojen ja meilläkö olisi tässä ajassa oikeus julistaa ne merkityksettömiksi?

Minä olen jo henkilökohtaisesti oppinut tuntemaan jonkinlaista paljaan seinän kammoa. Mitä valkoisempi seinä, sen suurempi kammo. Haluan ripustaa seinilleni kauneutta ja merkitystä. Valitsen kauneuden elämässäni siellä missä voin: asuinympäristössäni, kuultavakseni ja nähtäväkseni. En ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat viedä taiteelta tuen ja rahoituksen sillä verukkeella, ettei taide tuota mitään.

Mihin maailma menisi, jos kaiken arvokkuus mitattaisiin pelkästään taloudellisesti. Hyvinvoinnilla, lapsen hymyllä ja ihmisten onnellisuudella ei ole hintaa. Kukaan ei rikastu sillä, että ihmisen annetaan vanheta arvokkaasti, virikkeellisesti ja onnellisena.

Tiedän, kaikki tämä on sanottu jo lukemattomia kertoja, mutta sanon sen silti tässä vielä kerran: tuetaan kirjoittamista, musiikkia, kulttuuria, teatteria ja taidetta ja opetetaan niiden arvo lapsillemmekin. Opetetaan arvo niillekin asioille, jotka eivät kukkaron pohjalla kahahtele.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Naatiskellaan

Kotisohvalla, läppäri sylissäni nautin ympärilläni vallitsevasta kotoisuudesta ja hyrisen hyvää mieltä. Tiskikone humisee astioita puhtaiksi keittiössä, kattolampun valo on lempeän kellertävää. TV kertoo, miten suomalaisten naisten ringettejoukkue oli pakottanut Ruotsin joukkueen luovuttamaan ennen varsinaisen otteluajan päättymistä.

Tänään kun kävelin pimeään ja sateeseen urheiluvarusteineni huomasin kotini portista ulos kävellessäni maassa kuminauhan. Se oli kääntynyt kahdeksikon muotoiseksi, mutta koska lepäsi minua kohden vaakasuorassa, se näytti äärettömän merkiltä. Minusta se tuntui jotenkin viehättävän merkitykselliseltä. Pimeän, kylmän ja kosteuden keskeltä minulle annettiin viesti äärettömästä.

TV soittaa Kova laki - rikollinen mieli -tunnusmelodiaa. Aina kun ohjelma alkaa, muistan, että sarjan päähenkilö, joka sarjassa on tietysti yli-inhimillisen älykäs ja kykenevä mahdottomiin päättelyketjuihin, esitti Men in Black -elokuvassa ihmisen nahkaan pukeutunutta avaruustorakkaa. Vaikka hän esittäisi sarjassa miten tiukan päättelyilmeen tahansa, näen hänen kasvonsa repsottavina torakankasvoina. On totisesti ymmärrettävää, miten TV-sarjan rooli voi leimata ihmisen tiettyyn muottiin, sillä torakkamiehessähän oli kyse ainoastaan yhdestä elokuvasta ja edelleen minä näet hänet turpeana hyönteismiehenä. Ja kuin pisteenä iin päällä hänen esimiestään esittää mies, joka jossain elokuvassa muuttui itse belsebuubiksi ja kasvatti sarvet päähänsä. Nyt en kyllä millään muista, mikä elokuva oli kyseessä, muistaisiko joku lukija? Tämän metamorfoosin todistamisesta on kyllä jo jonkin aikaa...

Ystävältä tuli tekstiviesti. Suunnittelemme rentouttavaa viikonloppua naisseurassa ja hän kiitteli minua hotellin varaamisesta ja suunnitelmien tekemisestä. Minulle suunnitteleminen on suuri nautinto. Koen jotenkin saavani enemmän iloa tulevista mukavista juhlista tai lomista, jos saan mietiskellä niiden järjestelyjä etukäteen. Siksi olen kai jouluihminenkin, on ihanaa paneutua sen miettimiseen, mikä lahja ketäkin saajaa ilahduttaisi puhumattakaan lahjojen käärimisestä paperiin, yritän aina tehdä pakkauksista mahdollisimman kauniita. Silloin tuntee onnistuneensa, kun välttää ostamasta turhuuksia ja tietää lahjan onnistuneen, vaikka ei olekaan paikalla kun saaja avaa pakettinsa. Ja sen minkä ehdin ja taidan, koetan tehdä ihan omin kätösin, ajatuksella ja rakkaudella.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Melua tyhjästä

Ulkokasvini ei kuollut viime yön pakkaseen, se kukkii edelleen. Jännitän, miten kauan se jaksaa avullani taistella talvea vastaan, urhoollinen pikku kukka.

Talon seinään kolahti juuri äsken jotain kovaäänisesti. Kissa katsoo minua pupillit suurina ikäänkuin vaatien selitystä meluamiselle. Eihän minulla ole sitä antaa. En haluaisi kurkistaa ikkunastakaan, ulkona näkyy kuitenkin vain pelkkää pimeää ja siellä mahdollisesti luimistelevalle kolisijalle minä puolestani näyttäytyisin liiankin selvärajaisena.

Ajatukset ovat edelleen jotenkin tukkoisia, joten annan periksi. Kruunatkoon tämän marraskuun toisen illan kupillinen kuumaa kaakaota.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Marrasta

Tänään on sellainen kirjoituspäivä, jolloin ajatukset pomppoilevat päässä edestakaisin. Mietin, jäätyvätkö ulkokasvini ensi yönä ja koska ensilumi mahtaa sataa. Siis ihan sellainen kunnollinen lumi, joka peittää kaiken valkeaan edes hetkeksi. Täällä sellaista ei ole vielä ollut.

Marraskuun todellisuuskin on hämmentävää. Olin unohtanut senkin, että kelloja piti siirtää, onneksi satuin pitämään juhlat ja ystävätär muistutti kellon siirtämisestä, johon hölmistyneenä vastasin: "Tehdäänkö se tänään?". Onneksi saimme yhden tunnin lisää, sillä nukkuminen jäi vähiin tapahtumarikkaan viikonlopun vuoksi. Noh, yhden tunnin lisää valvomista kylläkin, ei nukkumista.

Minulla on vahvasti sellainen olo, että joku on painanut elämässäni Pause-nappulaa ja olen havainnut sen juuri. Nyt vain istun ja odotan, että hän hellittäisi otteensa. Ällistyksekseni jopa verotili ilmoitti olevansa tänään pois käytöstä, ole hyvä ja yritä myöhemmin uudelleen. Hyvänen aika, joka asiassako?

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Skandaalinomaisia paljastuksia

Toimittaja Venla Hiidensalo haastatteli minua taannoin Elle-lehdessä julkaistavaa blogiartikkelia varten. Artikkeli, joka julkaistiin Ellen marraskuun numerossa otsikolla "Itsensäpaljastelijat", aiheuttikin pienen hulmahduksen kävijätilastoissa.

Venla oli koostanut yhdeksän mielestäni hyvin asetellun kysymyksen luettelon, jonka kanssa minulla oli kieltämättä painimista ja pinnistelemistä. Näistä kysymyksistä varsinaiseen juttuun ei toki mahtunut kuin sitaatin muotoinen referaatti, joka oli koostettu vastauksistani eri kysymyksiin. Haluan kuitenkin jakaa kanssanne kaikki esitetyt kysymykset ja niiden vastaukset - niinhän jokainen itseään kunnioittava itsensäpaljastelija toimii :-)

Miksi aloitit bloggaamisen? Miksi valitsit teemaksi nimenomaan "sinkkunaisen ajatuksia elämästä"?

Valitsin teemaksi "sinkkunaisen ajatuksia elämästä", sillä sinkkuus on tällä hetkellä leimaava osa elämääni, ja roolini vaatii vielä harjoitusta ja totuttelua, sillä olen elänyt suurimman osan elämästäni parisuhteessa. Elämästä tehdyt huomiot ja havainnot ovat erilaisia muuttuneen elämäntilanteen myötä.

Perustin oman blogin voidakseni kanavoida ja järjestellä ajatuksiani ikäänkuin "syystä", voisin toki kirjoittaa pelkästään itselleni, mutta nykyihmisen lailla soimaisin itseäni siitä, etten ole käyttänyt sitäkään aikaa mihinkään hyödylliseen. Sen sijaan ajatusten jakaminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka vapaaehtoisesti niitä haluavat seurata, tuntuu oikeutetulta ja mielekkäältä.

Miten vedät yksityisen ja julkisen rajan blogissasi - mitkä asiat pidät itselläsi, mitkä jaat muiden kanssa?

Yksityisen ja julkisen rajan omaa elämääni koskien olen muodostanut kuvittelemalla, että kirjoittaisin omalla nimelläni ja henkilölläni. Jos päädyn siihen, ettei minun yleisinhimillisestä näkökulmasta tarvitsisi järjettömästi kirjoitustani hävetä, julkaisen sen.

Paitsi itseäni, suojelen nimimerkin käyttämisellä myös ihmisiä, joita kirjoituksissani sivuan. Pyrin kirjoittamaan heistä siten, että vaikka henkilöllisyyteni paljastuisi, en olisi kertonut heistä seikkoja, joista heidät voisi tunnistaa tai jotka voisivat heitä vahingoittaa.

Missä tahansa teksteissä, jotka julkaistaan Internetissä joko sosiaalisen median kautta tai blogeissa, on tärkeä huomioida yksityisyys. Kirjoittamalla asioista on helpompi avautua kuin muutoin - koetan olla tietoinen siitä, että kaikesta siitä, mitä itsestäni tällä tavoin jaan, jää tietoverkkoihin muistijälki.

Millaisen tunteen saa siitä, että jakaa esimerkiksi unensa tai ajatuksensa miesten pään sisälle pääsemisen vaikeudesta muiden kanssa? Minkä lisän tuottaa se, että asian kertoo julkisesti blogissa eikä esimerkiksi kavereiden kesken?

Unet tai miesten ajatuksen kulku ovat molemmat mainioita keskustelunaiheita ystävätärtenkin kanssa. Juuri niitä asioita, joista jutellaan kahvilassa, ja jokainen heittää keskusteluun entistä muhevamman lisäyksen, kunnes päädytään yleiseen hihittelyyn. Ero keskustelun ja blogikirjoituksen välillä on suuri, sillä pidän kovasti itse kirjoitusprosessista ja siitä, että ajatusta on työstettävä, ennen kuin sen on valmis julkaisemaan. Keskustelut ovat nopeatempoisia, kirjoittaminen sen sijaan ajatusten työstämistä ja vaivaamista, eräänlaista sohvajoogaa. Julkisuus on oikeutus kirjoittamiselle, ei niinkään sen syy.

Millaista palautetta saat lukijoiltasi? Millaiset postaukset tuottavat eniten kommentteja?

Olen niin tuore bloggaaja, etten voi sanoa, millaiset postaukset kirvoittaisivat eniten lukijoiden kommentteja. Blogin lukijan näkökulmasta tunnen itse eniten halua kommentoida silloin, kun toisen tilanne on koskettanut minua, tai jos olen kokenut jotain vastaavanlaista tai jos voin antaa vastauksen kirjoittajan esittämään kysymykseen.

Miten bloggaaminen eroaa päiväkirjasta?

Koska blogi on julkinen, sinne kirjatut ajatukset ovat työstetympiä kuin päiväkirjamerkinnät, jotka teen ajatuksen virtana. Itselleen kirjoittaessahan ei tarvitse pohtia julkisuutta tai yksityisyyden rajaa. Päiväkirjasta saattaa lyhimmilään muodostua luettelo päivän tapahtumista ja sen kaltaisista yksityisistä asioista, joita en julkiseen blogiin kirjoittaisi.

Kuinka usein päivität blogiasi? Millaisista asioista tulee tunne, että tästä pitää kirjoittaa blogiin?

Päivitän blogiani usean kerran viikossa, joskus lähes päivittäin. Asiat, joista päädyn blogiin kirjoittamaan yllättävät usein minut itsenikin: aihevalinnassa olen antanut itselleni paljon vapauksia. Joskus aihe on minulla valmiina mielessäni, joskus taas annan ajatusten lepatella vapaasti ja heiluttelen haavia napatakseni niistä jonkun, jonka sanallistaa. On toisinaan hauskaa kirjoittaa asioista, jotka ovat pieniä ja arkisia, sillä juuri noista arjenmuruistahan ihmiselämä rakentuu.

Miksi kirjoitat nimimerkin suojissa?

Nimimerkki antaa minulle kuitenkin piirun verran enemmän uskallusta kertoa siitä, kuka minä olen ja mitä ajattelen. Kaikkinainen unelmointi, hempeily ja arkailu, jota blogissani esiintyy, jäisi todennäköisesti pois, jos kirjoittaisin omalla nimelläni. Uskon kuitenkin, että juuri ne tekevät blogistani mehukkaan ja elämänmakuisen. Pelkäänpä, että jos kirjoittaisin omana itsenäni blogi olisi niin asiallisen kuiva, että lukijaa alkaisi yskittää.

Mitä uutta bloggaaminen on tuonut elämääsi?

Oikeutuksen kirjoittaa - harrastus, josta kovasti pidän. Blogia kirjoittaessa voin rauhassa vaipua hypnoottiseen tilaan, jossa on aikaa antaa ajatusten muotoutua. Ehkä voi jopa sanoa, että se on tarjonnut uudenlaisen tavan kuunnella itseään.

Onko kirjoittelullasi jokin tietty päämäärä, esimerkiksi sinkkuudesta eroon pääseminen :-)?

Kirjoittamisellani ei ole selkeää päämäärää, vaikka luonnollisesti parisuhteen aloittaminen muuttaisi katsantokantaa toisenlaiseksi. Juuri nyt itse kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Mutta ehdottomasti, jos joku mies kokee blogini perusteella olevansa minulle se oikea, niin toivon hänen viipymättä lähettävän itsensä minulle sähköpostin liitetiedostona.